Part 11
-- Annan laita ei ole oikein. Hän väittää voivansa hyvin, mutta tuollaiselta ei näytetä, ellei jotakin ole hullusti. Mitä olette tehneet hänelle minun poissaollessani?
-- Ei mitään, vastasi rouva Sander hermostuneesti. Mitä me olisimme tehneet?
Äänessä oli jotakin pahan omantunnon tapaista, joka heti herätti Britan nopean tarkkaavaisuuden.
-- Äiti, siinä on jotakin. Sen näen äidistä. Jotakin on tapahtunut. _Mitä_ se on?
Brita saattoi kun siksi tuli, olla sitkeä. Hyvänsävyinen ja pelokas luonne, sellainen kuin äidin, ei kauan voinut vastustaa Britan tarmokasta hyökkäystä. Se päättyi siten, että Brita sai äidiltä kuulla koko tarinan Allanin kosinnasta. Tyydytyksen ja pelon sekaisin tuntein rouva Sander kevensi sydämensä ilmaisten salaisuuden.
-- Mutta mitä teetkin Brita, niin elä anna isän aavistaa, että tiedät jotakin! Hän ei soisi minulle anteeksi, että olen antanut viekoitella sen itseltäni. En oikeastaan tiedä, miten onnistuit sen tekemään. Sinä olet niin hirveän terävänäköinen. Sinä kyselit minulta ikäänkuin olisit sen tiennyt.
-- Ole aivan huoleti, äiti, en hiiskahdakaan isälle asiasta.
-- Etkä kellekään muullekaan, lupaa se minulle!
-- En ilmaise perhesalaisuutta, lupasi Brita antaen tahallaan vaitiololupauksensa vain ulkopuolella oleviin nähden, sillä mielessään hän oli päättänyt puhua asiasta Annalle, joka hänen mielestään oli ensimmäinen, jonka olisi pitänyt se tietää. Äiti ei onneksi huomannut tuota, Britan niin mieluisasti tekemässä vaitiololupauksessa olevaa salaloukkoa eikä tullut senvuoksi sitä tilkinneeksi, minkä vuoksi Brita katsoi olevansa esteetön jo samana iltana käyttämään tätä salaloukkoa.
Kun sisarukset olivat tulleet ylös huoneeseensa ja Anna muutaman minuutin kuluttua makasi vuoteessaan, istuutui Brita vuoteen reunalle hänen viereensä hiuksiansa harjaamaan.
-- Sinulla on aina niin kiire vuoteeseen iltaisin, oletko hyvin väsynyt?
-- Kyllä minä olen aika väsynyt, myönsi Anna vastahakoisesti, mutta se ei ole mitään vaarallista.
-- Sinulla on jokin suru. Sen näen hyvin hyvästi. Elä koetakaan kieltää sitä. Aavistankin, mitä se on, sinä olet rakastunut Allan Bentickiin.
Anna hätkähti ja tuli hehkuvan punaiseksi ja sitten kalpeaksi. Oli aivan kuin Brita olisi varomattomasti koskettanut kipeää hermoa.
-- Sinun ei tarvitse hävetä sitä eikä surrakaan. Minä voin kertoa sinulle jotakin, sanoi Brita lohduttaen ja iloisen salaperäisesti.
Annan silmät suurenivat ihmetyksestä, ja hän kävi jännittävästä odotuksesta vielä kalpeammaksi.
-- Allan kosi viime jouluna sinua isältä. Anna tarttui kovasti sisaren käsivarteen.
-- Onko se totta?
-- Tietysti se on totta. Kiersin sen tänään korkkiruuvilla äidiltä. On pahoin tehty heidän puoleltaan, etteivät he ole sitä sinulle ilmaisseet. Senvuoksi kerron sen nyt, vaikka he pahastuisivat kauheasti, jos sen tietäisivät.
-- Mutta... mutta... mitä isä vastasi?
-- Hän vastasi, että sinä olet liian nuori, että Allan mahdollisesti saa tulla takaisin tultuaan valmiiksi, mutta siihen mennessä hän ei saa sanoa sanaakaan tästä sinulle, mieluimmin ei nähdäkään sinua. Senvuoksi hän ei tullut kesällä eikä nytkään. Minusta on alhaista erottaa rakastavia tällä tavoin.
Mutta Anna ei Britan tavoin pahastunut. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin tuo ihastuttava tieto, että Allan tahtoi saada hänet. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme.
-- Miten mieltynyt mahdatkaan olla häneen, sanoi Brita, ihmetellen ja säälien.
-- Enemmänkin, _rakastan_ häntä! vastasi Anna ihastuneena ilosta, saadessaan sanoa sen suoraan tarvitsematta ujoilla.
-- Mutta muista kaikella muotoa, ettet saa antaa isän tai äidin huomata mitään tietäväsi! Sinun täytyy nyt rauhoittua, kunnes hän valmistuu ja tulee uudelleen.
-- Oi se on helppoa nyt, kun tiedän, että hän pitää minusta. Siinä on aivan kylliksi.
-- Niin en minä sinun sijassasi ajattelisi, selitti Brita. Mutta ihmiset ovat niin erilaisia.
34.
Tuli aika, jolloin pelkkä tieto siitä, että Allan piti hänestä, ei ollut Annalle kylliksi. Hän tuli nimittäin ajatelleeksi, ettei Allan tiennyt, pitikö hän hänestä. Niin, olihan mahdollista, että Allan luuli, ettei hän tehnyt sitä. Sillä eihän hän tiennyt Annan tietävän mitään hänen kosinnastaan. Hän ehkä luuli, että isä oli puhunut siitä hänelle ja että hän oli antanut koko vuoden mennä sanallakaan tai terveisillä antamatta hänen tietää, että hän piti hänestä. Ehkäpä Allan tahallaan kulki ja kärsi epävarmuudesta, kuten hän oli tehnyt. Se otaksuma piintyi häneen eikä antanut hänen hellälle sydämelleen mitään rauhaa. Vihdoin hän päätti tehdä rohkean teon. Hän kirjoitti pikku kirjeen Allanille.
"Oi, Allan! Vasta nyt jouluna sain sattumalta Britan välityksellä tietää, että sinä vuosi takaperin olit kosinut minua. Tiedän myös, mitä isä vastasi, ja tietysti me suostumme odottamaan. Mutta pelkään sinun uskovan, että minä olen koko ajan tiennyt tämän ja ollut ääneti; sinähän saattaisit luulla, etten minä pidä sinusta. Mutta sen teen! Tahdon vain sinun tietävän sen, ettet kärsi luullessasi, etten minä välitä sinusta, niinkuin minä olen kärsinyt uskoessani, ettet sinä ole välittänyt minusta. Nyt tiedän, että teet sen, ja senvuoksi olen vain niin iloinen ja onnellinen. Kiitos, rakas! Tahdon tehdä kaikki, _kaikki_ sinun puolestasi!
Anna."
Niin kaino oli Anna ja niin arka tekemään mitään, mikä oli hullua, ettei hän lähettänyt näitä rivejä suoraan Allanille, vaan pani ne Britan kirjeeseen ja pyysi häntä lähettämään ne edelleen, jos se hänen mielestään kävi päinsä.
Britan mielestä se kyllä kävi päinsä. Hän tuli iloiseksikin pienen kainon sisarensa äkillisestä toimeliaisuudesta. Hän kirjoitti Allanille kirjeen, ja pani sen mukaan Annan kirjelappusen.
"... Jos tahdot vastata hänelle", lopetti hän, "niin lähetä vastaus minulle edelleen lähetettäväksi, sillä isän ja äidin on tarpeetonta saada mitään tietoa tästä."
Noin viikko jälkeenpäin Anna sai Britan kirjeen sisällä kirjelapun Allanilta.
"Kiitos hyvyydestäsi, kun kirjoitit nuo sydämelliset sanat! Koska kunniani kautta olen luvannut isällesi olla puhumatta sanaakaan rakkaudesta sinulle nyt, en katso olevani oikeutettu sitä kirjoittamaankaan. Voi hyvin ja pysy terveenä ja iloisena, neito Valkolilja!
A. B."
Nämä muutamat rivit tekivät Annan sydämen iloisemmaksi kuin lämpimimmätkään rakkaudenvakuutukset ikinä olisivat voineet tehdä. Hän näki niissä ilmaisun Allanin kunnian- ja velvollisuudentunnosta, ja rivien välistä hän luki kaikki, mitä hänen sydämensä isosi ja mistä hän oli vakuutettu, että Allan olisi kirjoittanut, ellei hänen lupauksensa olisi häntä sitonut.
Hänellä ei ollut yksinkertaisessa ja täydellisessä luottamuksessaan mitään aavistusta niistä sekanaisista tunteista, mitä Allan oli tuntenut lukiessaan hänen ja Britan kirjeitä ja kirjoittaessaan vastaustaan. Anna ei voinut aavistaa, että vaikka Allan tuli liikutetuksi hänen viattomasta hellyydestään, hän tunsi sen vapautensa uudeksi siteeksi, siteeksi, jota oli vaikeampi katkaista kuin mitään muuta.
Mutta hän ei kuulunut niihin, jotka huolehtivat ennen aikojaan. "Hätä keinon keksii", ajatteli hän ja nautti vapaudestaan kun hänellä vielä oli se, työntäen syrjään ajatuksen Annasta.
35.
Allan Bentick kulki hidastellen eteenpäin kiertelevää metsäpolkua, jota myöten, kuten hänelle oli sanottu, Anna luultavasti tulisi.
Kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensin oli esittänyt kosintansa. Tutkintonsa jälkeen hän oli kirjoittanut kirkkoherralle ja uudistanut kosintansa lyhyessä kirjeessä. Sander oli vastannut pyytämällä tietoja Allanin taloudellisista toiveista, hänen elämästään ja hengellisestä tilastaan. Allan oli vastannut vilpittömästi kaikkeen eikä ollut tehnyt itseään yhtään paremmaksi kuin oli. Sanderia oli miellyttänyt tuon nuoren miehen rehellisyys, vaikka hän toivoikin, että muutamat vastauksista olisivat olleet toisenlaisia. Hän ei ollut kuitenkaan katsonut enää voivansa pitää Annaa asian ulkopuolella, mutta hän oli mitä jyrkimmin varoittanut ja estellyt häntä. Annalla, joka oli sellainen, ettei voinut ottaa isällisiä varoituksia keveältä kannalta, oli ollut vaikea aika omantuntonsa ja rakkautensa ristiriitojen välillä. Mutta hänen rakkautensa oli voittanut, hän ei yksinkertaisesti voinut antaa kieltävää vastausta Allanille, koska hän tahtoi hänet. Ihmetyksellä isä oli nähnyt hänen lujan ja tietoisen rakkautensa, ja vähitellen hänen vastustuksensa oli antanut myöten. Eikä siihen vähemmän vaikuttanut Allanin moitteeton suhtautuminen. Allan oli pysynyt erillään kaikesta sekaantumisesta, hän ei ollut tullut kotiin, ei kirjoittanut Annalle vaikuttaakseen häneen, ei näyttänyt mitään kärsimättömyyttä, vaan odottanut vain Annan ja hänen isänsä päätöstä. Nyt jälkimmäinen oli vihdoinkin kirjoittanut ja sanonut, että Allan saisi tulla. Hän oli tullut edellisenä iltana. Hänen ensimmäinen aamukävelynsä vei pappilaan. Siellä hänellä oli nyt ollut keskustelu tulevan appensa kanssa, täti Sander oli tervehtinyt häntä poikanaan ja hän oli saanut tietää, että Anna, joka oli lähetetty asialle, tulisi kotiin metsän läpi.
Sitä tietä Allan nyt käveli häntä vastaan.
Hän huiski hajamielisesti kepillään tiepuolen pensaita ja kukkia ja katsoi tuimasti katkottuja kukkia ja oksia.
Hän ei voinut nähdä pitkälle eteenpäin, sillä polku mutkitteli puiden välissä ja vuoren kupeilla, senvuoksi hän joutui yht'äkkiä seisomaan Annan kanssa vastakkain.
He pysähtyivät molemmat nähdessään toisensa, ja Anna, joka ei ollut odottanut tapaavansa häntä juuri nyt, kalpeni hieman ja painoi tietämättään käden sydämelleen.
Viime aikojen epävarmuus ja ristiriidat olivat vieneet häneltä voimia, hän oli enemmän sielu kuin ruumis. Hänen katseensa oli käynyt syväksi ja vakavaksi, hänen suunsa näytti unohtaneen hymyilyn.
Mutta kun hän näki Allanin, muuttui kaikki toisenlaiseksi. Hänen mielestään auringon kultaloiste rikastui, metsä ylt'ympärillä kasvoi ja muuttui temppelisalin pilaristoksi ja taivaan avaroilla aukeilla soi. Hän itsekin avartui kilpaa luonnon kanssa. Mutta näiden tunnelmien sieluna oli samalla kertaa suloinen ja ahdistava tunne siitä, että hän kadotti itsensä toiselle, hänelle, joka seisoi hänen edessään ja vain katsoi häneen.
Allanin oli yleensä helppo löytää sanoja ja hän oli sitäpaitsi miettinyt, mistä puhuisi Annalle, mutta tämän näkeminen teki häneen niin odottamattoman vaikutuksen, että hän ensin seisoi mykkänä ja puhuessaan sanoi aivan toisia sanoja kuin oli aikonut.
Hän muisti Annan sellaisena kuin hän oli kolme ja puoli vuotta sitten jättänyt hänet -- lapsena, puoleksi kehittyneenä nuorena tyttönä, josta hän oli pitänyt ja jonka kanssa hän oli leikkinyt. Nyt hän oli tullut tekemään leikistä toden, vähemmän Annan tähden kuin oman kunniansa vuoksi, muiden vuoksi. Mutta sellaisena kuin Anna nyt seisoi tuossa hänen edessään, ei häntä voinut sivuuttaa, ei kohdella kuten sivuhenkilöä, häntä itseään vähemmän merkitsevää. Hän oli nyt täysikasvuinen, Allan huomasi hänen olentonsa personallisuudeksi, pehmeäksi, lämpimäksi, antautuvaksi, ja hän tunsi itsensä enemmän nöyryytetyksi kuin konsanaan ennen elämässään.
-- Valkolilja... minun pitäisi antaa sinun mennä... minulla ei ole mitään oikeutta... mutisi hän hämillään.
Tuo, mikä säteili Annan kasvoista, ei ollut hymyilyä, vaan pikemmin sielua ja tunnetta. Hän oli ikävöinyt Allania niin vihlovasti, hän oli elänyt Allanin kuva sielussaan. Nyt hän seisoi tuossa ilmielävänä hänen edessään... hän kuuli hänen äänensä... näki hänet, tunsi jälleen sen, mikä oli entistä, ja sulki rakkauteensa sen uuden, miksi hän oli kehittynyt.
-- Sinä olet liian hyvä minulle, jatkoi Allan, kun ei Anna vastannut mitään.
Hän tunsi itsensä sellaiseksi, joka on johdettu tekemään pyhyyden ryöstöä, mutta joka viime hetkessä herää huomaamaan tekonsa epäpyhyyden. Annaa täytyi varoittaa hänestä, eikä kukaan muu kuin hän ollut saapuvilla sitä tekemään.
-- Sinä olet liian hyvä minulle, liian puhdas, liian hieno, liian hento. Ja minä... minä olen raakalainen. Anna ei ymmärtänyt, mikä hänet saattoi noin puhumaan, hän käsitti sen rakkauden nöyryydeksi ja palvonnaksi. Hän luuli olevansa rakastettu ja meni senvuoksi Allanin luo, punastuen ja täynnä kainoa antautumista.
Kun hän tuli Allania vastaan sellaisena, ei tämä voinut torjua lahjaa, jota hän oli pyytänyt, häntä itseään. Hän ei ollut pelastettavissa.
Ja huolimatta katkonaisesta vastustuksestaan hän kiersi käsivartensa Annan ympärille. Se kävi ensin niin varovaisesti, mutta tunnettuaan, miten Anna väristen painautui häneen, tuli hänen käsivarteensa yht'äkkiä voimaa. Seuraavana sekuntina Anna ei olisi päässyt irti, jos olisi tahtonutkin.
-- Pidätkö minusta, Valkolilja?
-- Pidän, _niin!_
Anna oli nuori ja herttainen, pehmeä ja antautuva ja Allan kaikkea muuta kuin tunteeton naiselliselle sulolle. Suutelo, jonka hän painoi Annan huulille, ei jättänyt mitään toivomisen varaa, siinä oli hehkua kylliksi.
36.
Allanilla oli vain kahden viikon loma, sillä hän oli sitoutunut hoitamaan erään vanhemman lääkärin virkaa tämän kesäloman aikana. Sitäpaitsi hän lähipäivinä tulisi ottamaan vastaan paikan Karolini-instituutissa.
-- Olen saanut jo tuulta purjeisiin, niin voimme kyllä mennä naimisiin vaikka milloin, sanoi hän.
-- Mutta minun pitää saada kapioni valmiiksi ensin, sanoi Anna nopeasti, aivan kauhistuneena kuvitellessaan, ettei hän ehtisi valmiiksi.
Allan nauroi hieman.
-- En tarkoita, että menisimme naimisiin huomenna emmekä ylihuomennakaan, mutta joskus, ennenkuin vanhenemme, ajattelin. Eihän täti anna hänen rasittua sallimalla hänen tehdä kaikki kapionsa itse? kysyi hän kääntyen rouva Sanderin puoleen.
-- En, sehän olisi hänelle liikaa. Tilaan kankurit. Mutta ompelemiset hän tahtoo kyllä suurimmaksi osaksi itse tehdä.
-- Niin paljon kuin mahdollista, virkkoi Anna. Kuta enemmän itse tekee, sitä suuremmaksi tulee onni, olen kuullut sanottavan.
-- Mutta muista, että en tahdo sinua rasittuneena! sanoi Allan.
Anna punastui ilosta tuon omistusoikeuden tähden, jota Allan osoitti häntä kohtaan. Nyt hän kyllä varoisi itseään, nyt kun hän oli Allanin.
Oli niin paljon, mitä hän ikävöi saada uskoa hänelle menneitten vuosien äänettömistä taisteluista, nykyisestä onnestaan, rakkaudestaan. Ja hän ikävöi myös saada kuulla Allanin viimeisistä vuosista, oliko hän ollut levoton, oliko surrut ja toivonut. Hän uskoi ehdottomasti hänen rakkauteensa, mutta hän tahtoi kuitenkin niin mielellään kuulla hänen puhuvan siitä. Senvuoksi hän odottavin, sykkivin sydämin heidän kihlauksensa jälkeisenä päivänä lähti ulos kahden kesken hänen kanssaan näyttääkseen hänelle muistojen lehdon, jonka salaisuuteen Allan nyt vasta sai tutustua.
-- Oikeastaan Erikin pitäisi olla meidän kanssamme, sillä se on enimmäkseen hänen ja minun. Britalla on siellä vain kaksi kiveä eikä hän muuten väiltäkään siitä. Mutta haluan mieluummin mennä sinne nyt kahden sinun kanssasi.
Ääneen tuli kainon hyväilevä sävy hänen viime sanoja lausuessaan.
Tunnen olevani historiallisen tapahtuman edessä, selitti Allan juhlallisen vakavana.
Mutta Allanin liioitteleva puhetapa ehkäisi Annan luottamusta ja saattoi hänet tuntemaan itsensä lapselliseksi, pitäessään muistolehtoa ja Allanin sinne viemistä niin tärkeänä.
-- Tässä se on, sanoi Anna taivuttaen syrjään muutamia oksia päästääkseen Allanin läpi.
Mutta sen sijaan, että heti olisi mennyt sisään, istuutui Allan kivelle ja riisui kengät jalastaan.
-- Mitä sinä teet? kysyi Anna hämillään.
-- Otan kengät jaloistani, vastasi hän yhtä järkkymättömän, juhlallisen vakavana.
-- Ei, pane ne uudelleen jalkaasi! Voit saada tikkuja jalkoihisi tai vilustua, kivikko on kylmää varjossa.
Allanin liioitteleva vakavuus vei Annalta kaiken juhlallisuuden tunteen.
-- Sinulla ei ole mitään pieteettiä! nuhteli Allan. Hän seisoi nyt paljain jaloin Annan edessä valmiina vietäväksi kaikkein pyhimpään.
Mutta Anna päästi oksat ja asettui aukon eteen.
-- Sinä et saa tulla sisälle ennenkuin olet kuten tavallisesti, sanoi hän nauraen.
Mutta hänen naurunsa kuului hiukan hermostuneelta, ja hänen oli vaikea kohdata Allanin katsetta. Allan huomasi, että hänen leikkinsä oli loukannut Annaa, vaikka tämä ei tahtonut näyttää sitä. Anna luuli Allanin tahtovan tehdä pilaa hänen muistolehtoon kohdistuvista tunteistaan.
Sanaakaan sanomatta Allan pani kengät jalkaansa.
-- No, nyt olen tavallinen sekä ulkoa että sisältä, sanoi hän hymyillen. Saanko nyt tulla sisään?
Anna vastasi vetämällä uudelleen oksat syrjään, ja Allan meni sisään. Anna seurasi ääneti jäljessä. Allan oli huomaavinaan, että Anna nieli itkua, senvuoksi hän ei katsonut häneen, vaan lehdon kiviin, ja ilmaisi vilkkaasti ihailunsa tuohon kauniiseen, syrjäiseen paikkaan.
-- Te ette koskaan olisi voineet valita hienompaa paikkaa. Se on todellakin kuin pyhäkkö, ja saatan ymmärtää kuinka sekä sinun että Erikin täytyy viihtyä täällä. Sillä hän on pohjaltaan yhtä uskonnollinen kuin sinäkin, vaikka hän keikailee epäilyksillään. Ja ymmärrän myöskin, että Brita ei tästä välitä eikä pystytä kiviään tänne. Hän on maailman lapsi, vaikkapa onkin setä Sanderin lapsi. Annahan, kun katson, voinko arvata, mikä on minkin kivi! Tuo kulmaus on sinun, sen voin taata. Se on sinun kaltaisesi, kätkössä ja vaatimaton ja täynnä rauhaa ja rikas hienoista muistoista. Ja tuossa ovat Erikin kivet. Ne ovat vahvojen nyrkkien pystyttämät. Kivipohjalla nekin kaikki seisovat ja korkealla. Nyt tahtoisin mielelläni tietää, mitä muistoja nuo eri kivet ikuistuttavat. Mutta ehkäpä et tahdo puhua siitä minun epäpyhille korvilleni?
Hän oli puhunut vilkkaasti ja herkeämättä antaakseen Annalle aikaa voittamaan satunnaisen liikutuksensa, jonka hän oli leikinteollaan aiheuttanut. Huomattuaan, että Anna oli tyyntynyt, lopetti hän kysymykseen, minkä hän ymmärsi sovittavan Annan.
Hän ei erehtynyt. Anna oli iloinen saadessaan kertoa joka kiven merkityksestä. Allan kuunteli mielenkiintoisena ja näki tyydytyksen tuntein, miten täydellisesti Anna oli päässyt pienestä mielipahastaan.
-- Ja nyt me tietysti pystytämme kiven kihlauksemme muistoksi, sanoi Allan heti Annan lopetettua.
Hän heitti heti takin yltään, katsoi ympärilleen, löysi suuren litteän kiven, joka sopi hyvin peruskiveksi, ja alkoi vääntää sitä irti.
-- Kuka uskoisi, että sinä olet noin voimakas! virkahti Anna ihaillen, nähdessään, miten keveästi Allan irroitti tuon suuren kiven ja vieritti sen sille paikalle, minkä hänen sukkelat silmänsä olivat heti keksineet.
Allan nauroi tyytyväisenä.
-- Minussa on paljon sellaista, mitä ei luulisikaan. Nyt olen visusti päättänyt, että tämän muistokiven pitää nousta kaikkia Erikin kiviä ylemmä. Ja sentähden täytyy nyt yrittää.
Anna auttoi häntä niin paljon kuin hän salli, mikä ei hänen mielestään ollut läheskään tarpeeksi.
-- Sinä luulet kai, etten minä jaksa mitään! napisi hän. Erik antoi minun tehdä paljon enemmän.
-- Erik ei aikonutkaan naimisiin sinun kanssasi, mutta sen minä teen, senvuoksi olen sinun suhteesi varovampi kuin hän.
Kun muistomerkki vihdoinkin oli valmis, oli se kaikkein komein koko muistolehdossa. He ihailivat työtään mahdottomasti.
-- Nyt puuttuu vain meidän nimikirjaimemme. Ne me tulemme hakkaamaan joskus toiste, sillä nyt emme ehdi, sanoi Allan tyytyväisenä.
Yht'äkkiä Annaa värisytti ja hän painautui Allania vasten, ikäänkuin hän olisi pelästynyt.
-- Mikä sinun on? Onko sinun kylmä?
Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja katsoi häntä kasvoihin, ihmetellen, mikä ne teki yht'äkkiä niin vakaviksi.
-- Ei toki. Mutta... Allan... yht'äkkiä se näytti minusta... niin hautakiveltä.
-- Mutta se ei ole mikään hautakivi, rauhoitti Allan. Ethän toki ole taikauskoinen? Sitä en sinusta luullut. Enkä luullut sinun pelkäävän kuolemaakaan.
-- Sitä en teekään. En omaa kuolemaani. Mutta jos sinä... oi Allan, _sitä_ en voisi kestää!
Häntä värisytti uudelleen ja hän kietoi käsivartensa Allanin ympäri, ikäänkuin jokin vaara olisi häntä uhannut.
Allan suuteli häntä todellisen hellästi, mutta nauroi samalla hänelle.
-- Ole nyt järkevä, lapsi, ja säästä kyyneleesi, kunnes todella olen kuollut -- jos silloin olet samaa mieltä kuin nyt, että minussa on jotakin itkemistä. Siihen mennessä saat ehkä minusta enemmänkin kuin kylliksi. Kas niin, "cheer up"! Ja nyt meidän pitää mennä kotiin, jos emme halua tulla myöhään ja saada toria. Vakuutan sinulle, että tällä kertaa tunnen olevani kaikkea muuta kuin kuoleva, sillä olen hirveän nälkäinen. Ja se on tavallisesti hyvä elonmerkki.
Anna vetäysi viimein hänen sylistään, nauraen omalle heikkoudelleen ja Allanin lohdutukselle. Ja sitten he kulkivat kotiin reipasta vauhtia, sillä oli myöhä.
Jälkeenpäin Anna tuli ajatelleeksi, ettei oikeastaan mitään siitä, mitä hän tänä hetkenä oli aikonut puhua Allanin kanssa, tullutkaan puhutuksi. Ja samoin kävi joka kerran heidän oltuaan kahden kesken. Hauskaa ja ihanaa se kyllä aina oli, mutta mitään läheistä ajatusten vaihtoa ei siitä tullut. Annasta se tuntui tyhjältä, mutta hän ajatteli, että se oli satunnaista.
He eivät olleetkaan paljon kahden toistensa kanssa näinä lyhyinä neljänätoista päivänä, sillä kaikki panivat heille toimeen juhlallisuuksia, ja nuo juhlallisuudet kestivät toisinaan koko päivän tai ainakin puolen päivää.
Allan oli enemmän kuin konsanaan sieluna näissä tilaisuuksissa. Hänen morsiamensa oli tietysti hänen huolenpitonsa ensi esineenä ja hänen kerallaan yleisen huomaavaisuuden esineenä, mutta Anna sai harvoin pitää Allanin itsellään.
37.
-- Oletteko nyt tyytyväinen minuun? kysyi Allan Bentick istuutuen Lucian viereen.
He olivat kaikista hauskimmassa kutsutilaisuudessa, joita oli toimeenpantu kihlattujen kunniaksi. Sillä Erik oli isäntä, ja oltiin koolla Harjulla, Bergshamraan kuuluvalla pienemmällä tilalla, johon hän juuri oli muuttanut, vuokrattuaan sen. Anna oli auttanut veljeään juhlan valmistuksissa ja oli nyt hyvin puuhakas emäntänä. Allan oli siksi päiväksi luovuttanut hänet Erikille ja tunsi itsensä senvuoksi vapaaksi omistautumaan kelle halusi.
-- Siihen minulla on kyllä syytä, vastasi Lucia. Toivon teidän aina vastedeskin tekevän Annan yhtä onnelliseksi kuin nyt teette.
Hän puhui sydämellisellä äänellä eikä antanut epäilyksen hiventäkään tai kysymystä ilmetä vastauksessaan.
-- Se on ainakin aikomukseni, vastasi Allan. Lucian mielestä Allanin ääni oli liian tyyni, miltei veltto, mutta hän koetti uskoa vain kuvittelevansa sitä.
-- En luule sen käyvän niin vaikeaksikaan, jatkoi hän hymähtäen. Hän on jo kiintynyt kapioihinsa ja kun hän sitten saa oman kodin ja... ja yhtä ja toista muuta, sulaa hän siihen kokonaan.
-- Tiedätte kyllä, miten asia on, nauroi Lucia. Te olette liioittelevan nöyrä, aivan kuin ette tietäisi, että te itse olette ja tulette olemaan hänelle ensimmäinen.
-- Hän tulee pitämään minusta sellaisena, joka hankkii hänelle tuota kaikkea.
-- Ja siihen osaan te tulette tyytymään?
Allan kohautti olkapäitään alistuvin elein.
-- Minkäpä tekee! Nainen on sellainen.
-- Ei suinkaan, selitti Lucia kiihkeästi ja ylpeästi, ikäänkuin olisi torjunut väärän syytöksen.
Allan katsoi häneen ilmein, joka teki hänet epävarmaksi, senvuoksi että hän ei osannut selittää sitä.
-- Ehkeivät kaikki, myönsi hän. Esimerkiksi teille ei liinavaatekaappi liene koskaan häämöittänyt minään onnen huippuna.
Mielialan pikaisesti vaihtuessa Lucia nauroi, äänessä ilmeistä surumielisyyttä.
-- Paljon olisi ollut toisin, jos niin olisi ollut, pääsi häneltä.
Allanin kasvojen ilme muuttui, hänen katseeseensa ja olentoonsa tuli jotakin varovaisen tutkivaa, mikä teki hänet vastustamattomaksi.
-- Eikö aika ole parantanut haavaa? kysyi hän hiljaa.
Lucia punastui kovasti.
-- Ettekö ole unohtanut sitä? kysyi hän hermostuneesti.
-- _Teidän_ luottamustanne ei unohda se, joka kerran sen kunnian on saanut osakseen.