Part 1

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VALKOLILJA

Kirj.

RUNA [Elisabeth Beskow]

Suomentanut M. S.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

1.

Punertavat pilvet ajelivat toisiaan puiden latvojen yläpuolella, ja tulipunaisena hehkui läntinen taivas laskevan auringon ympärillä, ennustaen myrskyä huomiseksikin.

Metsä humisi, ja korkeat hongat huojuivat, mutta ne seisoivat niin tiheässä molemmin puolin tietä, että ne antoivat suojaa kaikille, jotka siinä kulkivat.

Keveät, nopsajalkaisen hevosen vetämät rattaat vierivät ketterästi tietä myöten. Rattailla istui Västanforsin kirkkoherra, Edgar Sander, niin leveäharteisena ja suurena että tuskinpa kukaan hänen hoikkaa Brita-tytärtään tukevampi olisi mahtunut hänen rinnalleen. Mutta tälle siinä oli tilaa ja hän nautti matkasta. Hän ajoi aina mielellään Mustalla Nuolella, etenkin isän ollessa ohjissa, sillä hän antoi tuon aran eläimen porhaltaa melkein valtoinaan, mutta ei koskaan niin, ettei olisi kyennyt sitä hallitsemaan. Musta Nuoli oli tavallista arempi tällä matkalla, sillä metsä oli täynnä myrskyillan ihmeellisiä ääniä.

Isä ja tytär tulivat Bergshamran tehtaalta, missä Västankoski pauhasi hurjana ja valkovaahdossa. Siellä oli ollut ompeluseura, ja Brita oli ollut siellä isän mukana äidin sijasta, joka oli vilustunut. Brita ei pitänyt hiljalleen istumisesta ompeluseuroissa ja tunsi senvuoksi itsensä nyt yhtä vapautuneeksi kuin Musta Nuoli, joka ei milloinkaan viihtynyt olemaan vieraassa tallissa.

Pian kimalteli Lågarnin vesi edestäpäin puiden takaa, myrsky myllersi sen valkovaahtoiseksi ja ilta-aurinko heitti sen kuohuvaan pintaan väriloistettaan. Juuri siinä, missä koski laskee Lågarnin järveen ja missä maantiesilta menee joen yli, on Fors, tohtorin talo.

Sander pidätti hevosta, joka pysähtyi vastahakoisesti tehden turhia yrityksiä lähteäkseen taasen juoksuun.

-- Juokse sisään, Brita, ja katso onko setä Bentick kotona ja pyydä häneltä jotain tippoja äidin yskään. Se oli paha viime yönä.

Yhdellä hyppäyksellä Brita oli rattailta maassa ja juoksi sisään. Hän meni ruokasalin läpi ja koputti seuraavalle ovelle.

Sieltä vastattiin: sisään! ja Brita avasi oven. Siellä istui tohtori Bentick yönutussa kirjoituspöytänsä ääressä tutkien suurennuslasilla yskösbasilleja. Hän käänsi päätään katsoen silmälasiensa yli Britaa.

-- Vai mekö siellä olemme? sanoi hän ja nyökkäsi, mutta ei yrittänytkään nousta ylös Britan yhdeksäntoista-vuotisen arvoisuuden edessä.

-- Isä kysyy, antaako setä jotain tippoja äidille. Hän yskii niin.

-- Yskii? Kuinka kauan hän on yskinyt?

-- Muutamia päiviä. Hän vilustui perjantaina eikä koskaan välitä varoa itseään, niin että yöllä se oli pahempi.

-- Vai niin. Eikä muita ole, jotka häntä varoisivat?

-- Minun ei maksaisi vaivaa koettaa saada äitiä varomaan itseään, hän ei tottele minua, selitti Brita.

Tohtori nauroi hänen ilmeiselle, äidin tottelemattomuudesta johtuneelle tyytymättömyydelleen.

-- Olemmeko juosseet tänne varta vasten tippojen vuoksi?

-- Ei, isä ja minä olemme paluumatkalla Bergshamrasta. Isä istuu rattailla.

Kuultuaan sen tohtori Bentick nousi ylös ja meni Britan kanssa ulos.

Kirjoituspöytänsä ääressä hän tavallisesti istui huolimattomasti kumaraisena, mutta kun hän suvaitsi suoristautua, muuttui hän pitkäksi ja komeaksi. Hänen olennossaan näkyi suurta, mutta laiminlyötyä ja käyttämätöntä voimaa.

-- Hyvää päivää, rakas ystävä! On aina hauskaa nähdä sinun tuomiopäiväkasvojasi!

Niin hän tervehti sielunpaimentaan.

Sander katsahti tutkivasti häneen.

-- Istuitko lasin ääressä nyt?

-- En, suurennuslasin ääressä -- kerrankin. Laskin tuberkelibasilleja -- pikkupaholaisia, jotka toivon voivani ajaa ulos Sepän-Annasta. Ehkäpä se tepsii paremmin, jos sinä luet loitsuja sen lisäksi.

Sander säpsähti.

-- Sepän-Annasta, -- Pekan nuorta vaimoako tarkoitat? Onko hänen laitansa niin huonosti?

Tohtori nyökkäsi.

-- Se oli lyhyt onni! huokasi Sander. Odotin paljon hänen vaikutuksestaan mieheensä. Hän oli hyvä ihminen.

-- Oli? Tottakai hän vieläkin on sellainen.

-- Mutta hänhän kuolee.

-- Elähän hätäile! Niin en sanonut. Hänessä on tuberkeleja, mutta hänet voidaan kyllä pelastaa. Toimitan hänet johonkin parantolaan.

-- Menen pajan ohi ja pistäydyn siellä mennessäni, sanoi Sander.

Tohtori laski kätensä hänen käsivarrelleen käskevin elein.

-- Ei sanaakaan tuberkeleistä hänelle! Muistakin se!

-- Totuus on aina paras, sanoi Sander ja kohtasi tohtorin lujan katseen yhtä lujin katsein.

-- Toisinaan saattaa olla viisainta olla sanomatta sitä, ja pajassa ollessasi olet hyvä ja jätät sen sanomatta.

-- Mitä oikeutta sinulla on käskeä minua? kysyi Sander jäyketen.

-- Virkani oikeus.

-- Minullakin on oman virkani oikeus.

Molemmat olivat yhtä jyrkkiä, molemmat yhtä päättäväisiä hallitsemaan toisiaan kuin estämään toisen itseensä kohdistuvat hallitsemisyritykset.

Brita seisoi vieressä osittain huvitettuna, osittain peloissaan ja ihmetteli miten asia päättyisi. Naisellisen kekseliäästi hän tarttui puheeseen erottaakseen heidät.

-- Miten äidin yskäntippojen käy, setä Bentick?

-- Niin tipat, tosiaankin! Aina me joudumme riitaan, sinä ja minä, sanoi tohtori ja päästi Sanderin käsivarren.

Tavallinen ilme palasi jälleen hänen kasvoihinsa ja hän katseli ystäväänsä leikillisesti.

-- Kuinka vaimosi laita on?

-- Sellainen ärsyttävä yskä, kuten tiedät. Tavallista vilustumista. Olemme molemmat nukkuneet huonosti viime yönä.

-- No niin, annan hänelle tippoja, että saat nukkua, sanoi tohtori näköjään niin tiedottomana sanojensa ivasta, että Sander ei sitä huomannut.

Kun Brita oli saanut lääkepullon ja hypännyt rattaille, sai Musta Nuoli vihdoinkin lähteä juoksuun. Se melkein lensi eteenpäin.

Tohtori seisoi paljain päin portillaan katsoen heidän jälkeensä.

-- Tuota Sanderia! Ellei hän jonakuna päivänä aja nurin, niin on ihme. Nyt hän tietenkin rynnistää suoraan pajaan ja rikkoo niiden raukkojen onnen aikoja ennen kuin se on tarpeellista. Minä hölmö, joka lörpöttelin asiasta. Olisi ollut parempi, jos olisin istunut lasini ääressä, niin en olisi joutunut kiusaukseen kerskua tutkimuksillani.

Ja päätään pudistaen hän meni sisään, pani suurennuslasin syrjään ja sekoitti sen sijaan lasin itselleen. --

* * * * *

-- Myrsky yltyy, isä.

-- Niin oikea myrsky aina tekee illempana.

-- Se tulee tuntumaan aukealla.

-- Sen yli ajamme pian. Mutta ota tuolta loimi, jos sinun on kylmä.

-- Kylmä! sanoi Brita sellaisesta epäluulosta loukkaantuneena.

Tyytyväinen vilahdus näkyi isän kasvoilla. Hän piti reippaudesta.

Sitten he tulivat tasangolle, joka kulki pitkin järven rantaa. Matalammilla seuduilla sitä ei olisi ajatellut tasangoksi, niin pieni se oli, mutta tässä metsäisessä vuorimaisemassa se teki sangen huomattavan erotuksen.

Kävi kuten isä oli luvannut, päästiin pian tasangon yli, ja pian olivat rattaat metsän suojassa.

-- Luulen että poikkeamme Borgiin, minulla on nuoremmalle Clareukselle asiaa, sanoi Sander, kun he olivat tulleet syrjätielle, joka erosi suuresta maantiestä.

Musta Nuoli ei halunnut syrjätielle, sillä sehän ei vienyt kotiin, minne sen mieli teki. Mutta turhaan se koetti ponnistaa tahtoansa isäntänsä tahtoa vastaan. Sen täytyi totella ja se tottelikin, mutta hyvin huonotuulisena.

-- Mene, mene! sanoi Sander ja huiskautti hieman hevosta, joka ponnahti lähtöön jonkinlaisella epätoivon raivolla ja melkein juoksi ylös jyrkkää tietä.

Mäellä oli vanha herraskartano, josta aukeni laaja näköala koko Lågarnin yli toisaalle päin ja metsien ja metsäjärvien yli toisaalle.

Keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen puurakennus taitetun tiilikaton alaisine suurine ullakkoineen ja kaksi samankuosista ja -väristä pientä sivustaa reunustivat kolmella puolen lehmusten varjoamaa pihaa, jossa oli vihreiksi maalattuja kiikkulautoja ja rakennusten välisiä lautakäytäviä.

Tälle pihalle pyörähtivät nyt rattaat koiran haukunnan tervehtiminä ja pysähtyivät suuren rakennuksen portaiden eteen.

Kaaro ja Netta lakkasivat haukkumasta niin pian kuin Brita oli hypännyt rattailta ja ne olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän oli talon ystäviä. Ne hyppivät tervehtien hänen ympärillään näyttäen pyytelevän anteeksi haukkumistaan.

Brita taputti niitä, järjesti hiuksiaan ja katseli pihalle, missä myrsky pyöritti kellastuneita lehtiä hiekalla. Sitten hän kiiruhti sisään.

Sander sitoi hevosensa puunoksaan, kun hän ei aikonut viipyä niin kauan, että olisi maksanut vaivaa viedä sitä talliin. Ollen hyvä kaikkia kohtaan, jotka tekivät työnsä hyvin, otti hän tukon rattailla mukana olevia heiniä ja heitti sen Mustan Nuolen eteen. Mutta hevonen oli vielä loukkaantunut siitä, että oli ollut pakotettu poikkeamaan syrjätielle täällä sidottavaksi uudelleen odottamaan, minkävuoksi se luimisti korviaan taaksepäin, heilautti päätään ja näytti tahtovan sanoa, ettei se tahdo syödä.

Sander nauroi, taputti sitä kovasti lautasille ja meni sisään.

Kun Sander tuli johonkin paikkaan etsiäkseen jotakuta, ei hänellä ollut koskaan muuta kuin sama kysymys esitettävänä, tapasipa hän etsimänsä sijasta kenen muun tahansa. Nyt hänellä oli asiaa talon pojalle, kandidaatti Uno Clareukselle. Senvuoksi hän ei mennyt kapteenin huoneeseen alimpaan kerrokseen, vaan suoraan ullakkokerrokseen siihen huoneeseen, missä Uno asui.

Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon Uno oli jättänyt opinnot antautuakseen ehyeltään kirjalliseen toimintaan. Hän oli nimittäin jo opiskeluaikanaan kirjoittanut runoja, kyhäelmiä ja novelleja sellaisella menestyksellä, että se oli noussut hänelle päähän -- ja pannut sen pyörälle, sanoi hänen isänsä. Nyt hänellä oli tekeillä suurenlainen dramaattinen teos ja saadakseen olla aivan häiritsemättä hengettärineen hän oli tullut kotiin Borgiin ja pyytänyt saada eteläisen päätyhuoneen ullakolla, sillä se oli niin erikseen, ja sitten ullakkohuoneissa on erityistä tunnelmaa, arveli hän.

Tähän runouden tyyssijaan suuntasi nyt tuo kaikelle taiteelle sokea ja kuuro kirkkoherra Sander raskaat askelensa.

Mutta hän ei löytänyt sitä, jota haki huoneesta. Sen sijaan hän tapasi siellä kapteeni Clareuksen, joka mukavasti lojui korituolissa jalat toisella tuolilla, vaippa pyöreällä vatsalla, kirja kädessä ja sikari suussa.

Kapteenilla oli sangen ylhäinen ulkomuoto, sileäksi ajeltu leuka, lyhyeksi leikatut harmahtavat viikset, leikillisyyden ilme suun ympärillä, huoleton katse tuuheiden, vielä mustien silmäkulmien alla olevissa luottavaisissa sinisissä silmissä.

Hän tuli iloiseksi saadessaan nähdä Sanderin ja teki liikkeen ikäänkuin noustakseen ylös, mikä ei kuitenkaan ollut todella tarkoitettu ja mikä päättyi niin, että hän ojensi kätensä ja työnsi lähellä olevaa tuolia.

-- Istu ja juttele ja ota sikari.

Hän viittasi kädellään pöydällä olevaan sikarikoteloon.

-- Missä Uno on? kysyi Sander heti.

-- Hän ei ole täällä kuten näet. Minäkin odotan häntä sanoakseni hänelle, että tämä kirja, jonka hän on lainannut minulle sivistyttääkseen minua, on vain lorua. Istu, veli rakas! Hän tulee kyllä pian, hän on ollut kauan ulkona.

Mutta Sander jäi seisomaan.

-- Minulla on hänelle asiaa, tahtoisin saada sen mieluimmin toimitetuksi tänä iltana.

-- Hän ei tule kotiin ennemmin siksi että sinä seisot, niin istu siis. En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan niin sitkeän itsepintaisesti kuin sinun. Istu, muuten minä hermostun.

-- Missä Uno on? Mitä hän tekee ulkona niin kauan? kysyi Sander.

Hän tuli aina kärsimättömäksi kun hänen piti odottaa.

-- Ajattelee kai, otaksun minä. Ja hartaasti toivon myrskyn sysäävän hänen ajatuksiaan. Hän väittää, että ne ovat olleet kuin umpilukossa viime aikoina, ja se on tehnyt hänet niin huonotuuliseksi, että mieluummin tekee kierroksen päästäkseen tapaamasta häntä.

-- Miksi hän kuluttaakaan aikaansa näytelmien töherrykseen? Hän saisi ryhtyä johonkin hyödyllisempään. Siinä sinä tuskin teet oikein, että annat hänen kulkea täällä laiskotellen.

-- Enhän minä anna hänen laiskotella, vastasi kapteeni tyytyväisin haukotuksin. Sen tekee eukkoni. Ja mitä minä silloin mahdan? Sinähän tiedät, että mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala.

-- Sitä minä en ensinkään tiedä, virkkoi Sander torjuvan arvokkaana, mikä hyvin huvitti kapteenia. Mutta mitä nyt Unoon tulee, niin olen tullut esittämään hänelle erästä hyödyllistä toimintaa.

-- Vai niini Muokkaamaan maata musteisilla käsillään vai kiviäkö vääntämään kilpaa sinun kanssasi? kysyi kapteeni, viitaten ruumiilliseen työhön, jota voimakas kirkkoherra virkistyksekseen teki silloin kun sielunhoidolta jäi aikaa.

-- Minulla on tapana koota entisiä rippilapsiani kerran kuukaudessa iltakokoukseen pitäjäntuvalle. Nyt tahdon, että hän torstaina tulee pitämään heille esitelmän.

-- Mistä sitten? kysyi kapteeni ottaen sikarin suustaan voidakseen esteettömästi ällistellä.

-- Esimerkiksi runoudesta.

Kapteenin suu ja silmät suurenivat yhä enemmän.

-- Runoudesta? Ja sinäkö, joka harrastat vain jumaluusoppia ja ruumiillista työtä, esität sellaista?

-- En ole niin yksipuolinen. Tahdon, että kaikki voima otetaan huomioon hyvän palveluksessa. Harrastan kansanvalistusta eri aloilla. Jos Uno voi tehdä muut osallisiksi niistä tiedoista, mitä hänellä on, hyödyttää hän niillä. Siihen tahdon antaa hänelle tilaisuuden.

Tuo tarmokas mies, joka ei saattanut nähdä käyttämätöntä voimaa pohtimatta heti sen hyötyätuottavia mahdollisuuksia, käveli edestakaisin lattialla. Kapteeni tuprutteli sikariaan katsellen ystäväänsä hyvänsävyisellä pilalla.

Nuo kumpikin tekivät mielellään jokaiselle hyvää, mutta toinen teki sitä periaatteesta, vastoin luontaista itsekästä taipumustaan, toinen luontaisesta hyvyydestä.

Yht'äkkiä ovi aukeni, ja Uno Clareus tuli sisään.

Hän pysähtyi vastenmielisesti yllättyneenä huomatessaan ihmisiä huoneessaan. Uusiutunut innoitus täydessä liekissä hän oli kiiruhtanut kotiin heti syventyäkseen kirjoitukseensa. Hän ei voinut hillitä kärsimättömyyttään eikä vaivautunut sitä peittämäänkään, se näkyi hänen vilkkaitten kasvojensa joka piirteestä.

Sopimattomampaa hetkeä ei Sander olisi voinut valita asiansa esittämiseen, ja jos hänellä olisi ollut puoleksikaan niin paljon ihmistuntemusta kuin sitkeyttä, olisi hän lykännyt asiansa toiseen kertaan, mutta sellainen ei nyt pälkähtänyt hänen päähänsä.

Kuultuaan, mistä oli kysymys, Uno pudisti kiivaasti päätään.

-- En ole koskaan pitänyt esitelmää enkä voi suostua siihen, vastasi hän jyrkästi.

-- Joku kerta pitää olla ensimmäinen, sanoi kirkkoherra.

-- Miksi niin? Minä en milloinkaan aio pitää esitelmiä, kaikkein vähimmin runoudesta talonpoikaisnuorukaisille.

Uno oli niin kärsimätön, että hän unohti olla kohtelias.

Sanderia suututti vastustus.

-- Sinun pitäisi olla kiitollinen, kun sinulle tarjotaan tilaisuus, jolloin voit olla hyödyksi, sanoi hän.

-- Minulla on tehtäväni, ja se on kirjailijan, sanoi Uno arvokkaasti suoristautuen. Tuo hennon nuorukaisen ylpeän itsetietoinen liike, nuorukaisen, jolla oli punakat nuoret kasvot ja jonka viikset vielä olivat untuvantapaisina haivenina, viekoitteli hupaisan hymyn kapteenin huulille. Mutta Sander ei tavallisuuden mukaan huomannut koomillisuuden varjoakaan.

-- Sen, joka osaa kirjoittaa, täytynee osata puhuakin, sanoi Sander, joka ei vielä ollut luopunut yrityksestään.

-- Sen, joka osaa kävellä, täytynee kai osata lentääkin, myönteli kapteeni nousten ylös.

Hän antoi peiton pudota lattialle ja ojentelihe pitkin haukotuksin.

-- Uno, teethän mitä sinulta pyydän? kysyi Sander.

Uno joutui pois suunniltaan tällaisesta itsepäisyydestä, joka ei jättänyt häntä rauhaan.

-- En tahdo puhua runoudesta, tahdon vain runoilla. Muutoin ei minulla ole aikaa ajatella esitelmää, olen parhaillaan kiinni työssä, joka sitoo minut kokonaan enkä voi enkä saa enkä tahdo hajoittaa itseäni.

Tästä vastauksesta Sanderinkin piti ymmärtää, että enemmät pyytelemiset olivat turhat. Mutta hän oli hyvin suuttunut, sillä hän ei koskaan voinut sietää ihmisten vetäytyvän syrjään siitä minkä hän piti heidän velvollisuutenaan.

Kapteeni katsoi huvitettuna toisesta toiseen.

-- Tule, sanoi hän tarttuen Sanderin käsivarteen. Näen Unosta, että hänen kirjailijavimmansa on yhtä sitkeä kuin sinun tarmosi ja hän räjähtää, ellemme jätä häntä rauhaan. Etkö voi pyytää minua pitämään esitelmää? Minä osaan kyllä puhua rakentavasti. Esimerkiksi sodasta.

Hän koetti huomaamatta vetää ystäväänsä ovea kohti. Sander seurasi vastahakoisesti.

-- Onko se tosiaankin sinun viimeinen sanasi? kysyi hän Unolta.

-- On, vastasi tämä näyttäen niin innokkaasti haluavan jäädä yksin, kuin olisi tahtonut ampua nuo molemmat ulos.

Hänen erinomaiseksi tyydytyksekseen he poistuivat todellakin.

Uno suoristausi vapautuksen tuntein ja pudisti vielä puolittain raivoisana nyrkkejään ovea kohti. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, otti käsikirjoituksensa esille ja oli pian syventynyt työhönsä, taiteellisen puolipitkän tukan valahtaessa otsalle.

2.

Mutta miten Brita oli aikaansa viettänyt isän ollessa epäonnistuneella käynnillään Unon ullakkokamarissa?

Brita oli kulkenut ympäri huoneita etsien ihmisiä. Eteisestä hän oli silmännyt ruokasaliin, korkeaan, suureen huoneeseen, jossa oli raskaat mahonkiset huonekalut ja jonka katossa riippui kirjailtu tammikruunu. Keveästi Brita juoksi lattian yli lukuhuoneeseen, mutta sielläkään ei ollut ketään, kaikki oli siellä hienosti järjestettyä ja autiota.

Lukuhuoneesta Brita tuli kirjastohuoneeseen, jota yleensä pidettiin Borgin kauneimpana huoneena. Se ulottui yli koko rakennuksen toisen lyhyen sivun ja siinä oli ikkunoita kolmelle taholle. Kaksi suurta, leveää kirjahyllyä aiheuttivat huoneen nimen, mutta muuten siellä oli runsaammin taideaarteita, tauluja, veistoksia ja vanhoja esineitä.

Brita näki heti, ettei ketään ollut sisällä tänä iltana, ja innokkaana tapaamaan jonkun ennenkuin isä kutsuisi häntä kotimatkalle, kiiruhti hän taas kauniin huoneen läpi, omistamatta sen nähtävyyksille katsettakaan ja tuli näin taas takaisin eteiseen.

Kapteenin vastaanottohuoneeseen hän ei mennyt eikä myöskään toiselle puolen keittiön taholle, vaan sen sijaan ylös toiseen kerrokseen.

Täälläkin oli eteishalli, jossa oli ovia kolmelle eri taholle. Perällä olevat kaksoisovet veivät suureen saliin, joka oli ruokasalin yläpuolella ja jossa oli viisi korkeata ikkunaa länteen, näköala Lågarnille ja vastakkaisen rannan kukkuloille. Toiselta puolen tultiin vierashuoneisiin ja makuuhuoneisiin, toisaalta tyttöjen ja kotiopettajattaren huoneisiin. Jälkimmäisiin aikoi Brita suunnata askelensa, kun hän pidättyi kuullessaan pianonsäveleitä salista. Se oli hyvin heikkoa ja yksitoikkoista soittoa, ja Britaa ihmetytti, kuka saattoi tuolla tavoin soittaa. Varovaisesti hän avasi oven ja katsoi sisään.

Myrskyillan aurinko, joka oli alhaalla vastakkaisen rannan yläpuolella, loisti veripunaisena ikkunasta. Valkeiden huonekalujen kullatut leijonanpäät loistivat, ja siivekäs sfinksi koilliskulmassa olevan peilipöydän alla näytti saavan eloa laskevan auringon loisteesta. Mutta tulipunainen hohde himmeni laskeutuessaan harmaalle päälle, joka kumartui koskettimien yli viheriän vierashuoneen puoleisessa kulmassa. Rajattomasti hämmästyen Brita näki mamselli Klaran, taloudenhoitajattaren, istuvan siellä soittamassa.

Pieni ja harmaa oli Klara-mamselli, vanha talon asukas. Viisikymmentä vuotta oli hänen palvelusaikansa kestänyt, ja nyt hän ei enää jaksanut juuri paljon hyötyä tehdä. Mutta sitä hän ei huomannut, päinvastoin hän luuli olevansa korvaamaton eikä ymmärtänyt ollenkaan rouvansa hienotunteisia viittauksia eläkkeestä.

Tänä iltana Klara-mamselli oli antanut palvelijoille loman, että he pääsivät kylän lähetystalolle kuulemaan kuinka messinkisoittimet koettivat kilpailla myrskyn kanssa. Hänen mieleensä ei ollut johtunut itse mennä sinne, hänen täytyi katsoa kotia etenkin nyt, kun hänen rouvansa oli Tukholmassa käymässä. Klara-mamselli ei olisi koskaan mennyt ovesta ulos rouvansa poissa ollessa, sillä hän oli varma siitä, että jos hän olisi mennyt, olisi joko koti hänen palatessaan ollut palanut tai sen arvoesineet varastetut tai jokin muu onnettomuus tapahtunut.

Neiti Vilde ja tytöt olivat myös menneet konserttiin. Uno-herra oli ulkona, ja kun Klara-mamselli oli silmännyt kapteenin huoneeseen ja huomannut sen tyhjäksi, luuli hän olevansa aivan yksin talossa. Oli peräti harvinaista, että Klara-mamsellin jollain tavoin teki mieli karata aisoista. Tämän merkillisen päähänpiston johtamana hän oli mennyt ylös suureen saliin ja istuutunut pianon ääreen.

Ei sentähden, että hän ollenkaan olisi osannut soittaa tai koskaan oli osannutkaan. Kaikki, mitä hän taisi, rajoittui muutamiin sointuihin, jotka hän oli oppinut kerran nuoruudessaan eräältä nuorelta merimieheltä, joka oli hukkunut, ennenkuin hän oli ennättänyt tulla hänen vaimokseen. Näitä sointuja hän nyt koetti hakea pianosta, ja kun hän siinä onnistui, ihastui hän niin, että hän soitti niitä kerran toisensa jälkeen. Mutta tuntien olevansa luvattomalla asialla hän soitti niin hiljaa, niin hiljaa. Hapuileva oli hänen kosketuksensa, ikäänkuin muisto, joka harhailee takaisin kauas menneeseen aikaan.

Ääneti seisoi Brita ovella ja kuunteli huvitettuna, auringon laskiessa vuorten taakse ja huoneen valaistuksen häipyessä hämäräksi.

Heikkonäköisenä ja huonokuuloisena Klara-mamselli ei ollut huomannut saaneensa kuulijan, vaan jatkoi häiriintymättä sointujaan milloin bassossa milloin diskantissa.

Muutamia minuutteja Brita oli seisonut ja kuunnellut, kun hän kuuli ullakon portaiden narisevan raskaiden askelien alla. Ääneti hän painoi oven kiinni, ja kun isä ja kapteeni Clareus tulivat halliin, pani hän sormen hymyilevälle suulleen ja teki liikkeen kädellään saliinpäin.

Kapteeni, jota tämä viittaus lähinnä tarkoitti, hiipi hiljaa sen oven luo, jota Brita raotti ja katsahti sisään.

Hänen silmänsä välähtivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, ja oikein kiitollinen oli katse, jonka hän vetäytyessään takaisin loi Britaan, sillä tämä oli näyttänyt hänelle oikein makupalan.

Sander ei ollut huomannut Britan viittausta eikä kapteenin pysähtymistä, vaan oli jatkanut matkaansa portaita alas, ollen liian suutuksissaan asiansa epäonnistumisesta välittääkseen sillä kertaa mistään muusta.

Kapteeni ja Brita kulkivat kumpikin hänen jäljessään, molemmat sanomattoman huvitettuina odottamattomasta, salissa näkemästään näystä.

-- Hän luulee, ettei kukaan osaa vartioida taloa varkailta niin hyvin kuin hän, sanoi kapteeni naureskellen. Ja nyt kuitenkin olemme varastaneet hänen pienen salaisuutensa, hänen mitään huomaamattaan.

-- Ihmettelen, mistä hän on löytänyt nuo soinnut, tirskui Brita.

-- Sen linnut mahtavat tietää. Mutta elä missään tapauksessa, Brita, salli hänen ikinä tietää, että olemme olleet kuuntelemassa, se musertaisi hänet. Hän luulee kai olevansa yksin talossa.

Ja kapteeni nauroi sydämellistä, tarttuvaa nauruaan.

-- Minun täytynee kai mennä ulos kävelemään kunnes hän lopettaa, ettei hän huomaa minun olleen kotona.

Ulkona pihalla, joka nyt oli pimeänä vanhojen lehmusten humisevan lehvikon suojassa, oli Musta Nuoli voittanut pahan tuulensa ja suvainnut syödä heinät. Nyt se seisoi aterioineena ja vilkutti korvillaan, miettien olisiko kiskaista itsensä irti, ellei isäntä pian tulisi irroittamaan.

-- Miks'ette te voi jäädä iltaan asti, sinä ja Brita? kysyi kapteeni tultuaan ulos ja nähtyään Sanderin irroittavan hevosta.

-- Ei ole aikaa. Tuhat asiaa odottaa minua.

-- Eikö 999 vain? kysyi kapteeni pyytävästi.

Brita nauroi hänen hupaisalle ilmeelleen, mutta Sander ei muuttanut ilmettään. Hän istuutui leveänä ja raskaana ja Brita ennätti tuskin hypätä rattaille hänen viereensä, ennenkuin Musta Nuoli kiisi portista ulos.

Brita kääntyi ympäri ja huiskutti hyvästiksi kapteenille, joka heilutti hänelle keppiään asettaessaan lakkia päähänsä ja viheltäessään Kaaroa ja Nettaa, jotka tulivat täyttä vauhtia osoittaen koirien altista ihastusta kaikkeen, mikä viittaa kävelyyn.

-- Nyt saamme kiirehtiä, sanoi Sander, heidän kääntyessään Borgin tieltä suurelle maantielle.