Chapter 5

"Nyt viimeinkin", alkoi hän heikolla, vapisevalla äänellä. "Älkää ajatelko, että minä olen epävakainen ja huikenteleva, että minä niin helposti ja pian voin unohtaa. Minä rakastin häntä kokonaisen vuoden ja vannon Jumalan nimessä, etten koskaan, en koskaan ajatuksissani ollut uskoton hänelle. Hän pilkkasi minua, Jumala olkoon hänen kanssaan! Mutta hän haavoitti ja loukkasi sydäntäni. Minä en rakasta häntä enään, koska minä vain sitä voin rakastaa, joka on jalomielinen, joka minua ymmärtää, joka on rehellinen, koska itsekin olen sellainen eikä hän ole arvoiseni -- niin, Jumala olkoon hänen kanssansa! Parempi on näin, kuin että minä myöhemmin olisin pettynyt toiveissani ja saanut kokea millainen hän on... Kuka tietää, hyvä ystäväni," pitkitti hän, puristaen kättäni, "kuka tietää, ehkä oli koko rakkauteni vain itsepetosta, mielikuvitusta, ehkä sai se alkunsa vähäpätöisyyksistä, siitä, että minä elin mummoni toimissa! Kenties täytyy minun erästä toista rakastaa, ei häntä, vaan erästä toista, joka sääli minua ja ... ja ... jättäkäämme hänet," keskeytti Nastjenka, nyyhkyen liikutuksessaan, "minä tahtoisin vain vielä teille sanoa, että jos te huolimatta siitä, että minä häntä rakastan -- ei, rakastin -- ja jos te huolimatta siitä ... vielä sanotte ... jos te tunnette, että rakkautenne on kyllin suuri karkoittamaan sydämestäni varhaisemman rakkauden. Jos tahdotte minua armahtaa, jos ette tahdo jättää minut yksin kohtaloni varaan, ilman lohdutusta, ilman toivoa, jos te tahdotte rakastaa minua aina, jos te minua nyt rakastatte, niin vannon minä teille että kiitollisuus ... että rakkauteni tulee vihdoin olemaan teidän rakkautenne arvoinen... Tahdotteko nyt ottaa käteni vastaan?"

"Nastjenka," huusin minä nyyhkyen, "Nastjenka! Oi, Nastjenka!"

"Riittää jo!" sanoi hän, tuskin hilliten itseään, "nyt on jo kaikki sanottu, eikö niin? Niin -- ja te olette onnellinen ja minä olen onnellinen, eikä enään sanaakaan siitä. Puhukaas jotakin muuta!"

"Niin, Nastjenka. Kyllin siitä, nyt olen minä onnellinen. Nyt, Nastjenka, nyt puhukaamme jotakin muuta, oitis, minä olen valmis."

Ja me emme osanneet puhua mitään, me nauroimme, me itkimme, me puhuimme tuhannen sanaa ilman mieltä ja yhteyttä. Milloin kävimme käytävää pitkin, milloin käännyimme äkkiä ympäri ja menimme kadun poikki. Sitten taas pysähdyimme ja astuimme rannalle. Me olimme niinkuin lapset.

"Nyt elän minä yksinäni, Nastjenka," sanoin minä, "mutta huomenna -- nyt olen minä, Nastjenka, tietysti köyhä, minulla on kaikkiaan tuhannen kaksisataa, mutta se ei tee mitään."

"Tietysti, ei. Ja mummolla on eläke, niin ettei hän meitä rasita. Meidän täytyy kuitenkin ottaa mummo luoksemme."

"Luonnollisesti täytyy meidän ottaa mummo luoksemme... Mutta Matrenakin..."

"Niin ja meillä on Theklakin!"

"Matrena on hyvin hyvä, vaan yksi vika on hänellä, ei ole hänellä mielikuvitusvoimaa. Mutta se ei ole vahingoksi."

"Se on yhdentekevä, he voivat molemmat olla yhdessä. Mutta huomenna tulette te luoksemme."

"Kuinka? Teidänkö luoksenne? Hyvä, minä olen valmis."

"Niin, te asutte meillä. Meillä, tuolla ylhäällä, ullakkokamarissa. Se on tyhjä. Meillä on ollut eräs vuokralainen, vanha vapaasukuinen nainen, mutta hän on matkustanut pois ja mummo, sen tiedän minä, tahtoo ottaa nuoren miehen. Minä kysyin häneltä, miksi nuorta miestä? Siihen vastasi hän: 'Se on parempi, minä tulen jo vanhaksi. Mutta älä ajattele, Nastjenka, että minä tahdon naittaa sinut.' Minä, nähkääs, sanoin, että hän sitä juuri tavoitti."

"Voi, Nastjenka!"

Ja me nauroimme molemmat ääneen.

"Nyt hyvä! Mutta missä asutte te? Minä olen sen unohtanut."

"Tuolla punasen sillan luona, Barannikovin talossa."

"Se on suuri talo?"

"Niinpä, suuri se on."

"Oi, minä tiedän, kaunis talo. Mutta jättäkää se ja muuttakaa meille."

"Huomenna, Nastjenka, jo huomenna! Minä olen vähän vuokraa velkaa, mutta se ei tee mitään. Minä saan pian palkkani."

"Mutta, tietäkääs, ehkä rupean minä antamaan tuntia. Minä opetan itseäni samalla kun opetan muita."

"Sepä mainiota! Ja minä saan lahjapalkan palveluksesta, Nastjenka."

"Siis huomenna tulette vuokraajakseni."

"Niin, ja me menemme oopperaan, koska nyt annetaan 'Sevillan parturia'."

Näin puhellessamme kuljimme molemmat niinkuin sumussa, ett'emme tietäneet mitä meissä tapahtui. Milloin pysähdyimme ja puhuimme kauvan aikaa samalla paikalla, milloin astuimme edes ja takaisin nauraen ja itkien. Nastjenka tahtoi äkkiä kotiin, enkä minä rohjennut pidättää häntä ja tahdoin saattaa häntä. Me läksimme tielle ja neljännestunnin kuluttua saavuimme äkkiä rannalle, jälleen penkillemme. Hän huokaili ja uudelleen täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Minä nolostuin... Mutta hän tarttui käteeni ja me astuimme, innokkaasti keskustellen, eteenpäin.

"On aika mennä kotiin, luulen minä; on jo kovin myöhä," sanoi Nastjenka vihdoin.

"Niinpä tosin, Nastjenka, mutta minä en saa nyt unta enkä mene kotiin."

"En minäkään luullakseni tule nukkumaan. Mutta seuraattehan minua?"

"Joka tapauksessa!"

"Mutta nyt menemme, kuin menemmekin kotiin!"

"Kunniasanalla," vastasin minä nauraen.

"Tulkaa siis!"

"Menkäämme!"

"Katsokaas taivasta, Nastjenka! Huomenna tulee olemaan ihmeteltävä päivä! Mikä sininen taivas, mikä viehättävä kuuvalo! Nähkääs, tuo kellahtava pilvi nielee kuun. Katsokaas! Eipä, se pilkistääkin esiin. Näettekö?"

Mutta Nastjenka ei katsellut pilviä; hän seisoi vaijeten niinkuin kivettynyt. Silmänräpäyksen kuluttua rupesi hän vapisemaan ja hiipimään lähemmin minuun kiinni. Hänen kätensä vapisi käsivarrellani. Minä katselin häntä. Hän nojautui vielä lujemmin minuun.

Tässä silmänräpäyksessä meni eräs nuori mies ohitsemme. Hän pysähtyi äkkiä, katsahti läpitunkevasti meihin ja astui sitten muutamia askeleita. Sydämeni vapisi.

"Nastjenka," sanoin minä puoliääneen, "kuka se on, Nastjenka?"

"Se on hän!" vastasi hän kuiskuttaen, läheten yhä lähemmäksi minua. Minä saatoin tuskin pysyä jaloillani.

"Nastjenka, Nastjenka! Sinähän se olet!" kuulin äänen takanani ja samassa silmänräpäyksessä astui tuo nuori mies muutaman askeleen meihin päin.

Mikä huudahdus! Kuinka hän säpsähtikään! Kuinka hän irroittikaan itsensä minusta ja syöksi häntä kohti! Minä seisoin ja silmäilin heidän jälkeensä niinkuin kivettynyt. Mutta tuskin oli hän antanut kätensä hänelle ja heittäytynyt hänen käsivarsiinsa, kun hän äkkiä jälleen kääntyi minun puoleeni, silmänräpäyksessä niinkuin myrsky, niinkuin salama, seisoi hän luonani ja ennenkuin ehdin malttaa mieleni, ympäröi hän molemmin käsivarsin kaulaani ja suuteli minua innokkaasti. Sitten, sanaakaan sanomatta, syöksähti hän jälleen hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan pois.

Kauvan seisoin minä siinä ja katselin heidän jälkeensä... Vihdoin katosivat he silmistäni.

AAMU.

Minun yöni loppuivat aamulla. Päivä ei ollut kaunis. Sateli ja ikkunaruutujani tärisytti raskaat sadepisarat. Kamarissa oli hämärä ja ulkona surullista ja kolkkoa. Päätäni kivisteli ja kuume hiiviskeli jäsenissäni.

"Kirje, batjuschka (herra). Se tuli kaupungin postissa", sanoi Matrena.

"Kirjekkö? Keltä?" huusin minä, hypäten tuolilta ylös.

"En tiedä, batjuschka. Katsokaa, ehkä siinä on tieto, keltä se on."

Mursin sinetin. Se oli häneltä. Nastjenka kirjoitti:

"Oi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Polvillani rukoilen minä teitä anteeksi antamaan minulle. Minä olen pettänyt teidät ja itseni. Se oli uni, unikuva... Minä murehdin teistä tänään: antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Älkää syyttäkö minua, sillä en minä ole muuttanut mieltäni teistä. Minä sanoin, että tulen teitä rakastamaan ja nyt rakastankin minä teitä -- enemmän kuin sitä. Oi, Jumala, jos minä voisin rakastaa teitä molempia yhdellä haavaa! Oi, jos te toki olisitte hänenä!"

"Oi, jos hän olisi te!" tuli mieleeni. "Minä muistan sanojasi, Nastjenka!"

"Jumala tietää, mitä minä nyt tekisin puolestanne! Minä tiedän, että mielenne on raskas ja murheellinen. Minä olen teitä loukannut, mutta tiedättehän, että rakastaessa ei kauvan muisteta loukkausta. Ja rakastattehan te minua!"

"Kiitos teille, kiitos teille tästä rakkaudestanne, koska se on muistossani kätketty niinkuin suloinen uni, jota vielä kauvan, herättyäkin, muistellaan, koska minä ikuisesti olen muistava sitä silmänräpäystä, jolloin te niin veljellisesti sydämenne paljastitte minulle ja niin jalomielisesti otitte minun murretun sydämeni vastaan sitä suojellaksenne ja parantaaksenne."

"Jos te annatte minulle anteeksi, niin on muistonne tuleva vielä kalliimmaksi ikuisen, kiitollisen tunteen kautta teitä kohtaan, mikä et koskaan ole sydämestäni haihtuva. Tätä muistelmaa olen minä uskollisesti säilyttävä, sydämeni ei tule siitä eroamaan, siksi on se liian luja. Vielä eilen kääntyi se niin nopeasti sen puoleen takaisin, jolle se entuudestaan kuului."

"Me tulemme jälleen kohtaamaan toisemme, te tulette meille; te ette kiellä sitä meiltä, te tulette ikuisesti olemaan ystäväni ja veljeni. Ja kun te minut jälleen näette, niin tulette ojentamaan kätenne minulle... Eikö niin? Tulettehan sen ojentamaan minulle! Olettehan antanut minulle anteeksi, eikö niin? Rakastattehan minua niinkuin ennenkin?"

"Oi, rakastakaa minua, älkää hyljätkö minua, koska minä tällä hetkellä rakastan teitä niin kovin, koska minä ansaitsen rakkauttanne ... kallis ystäväni! Nousevalla viikolla on häämme. Hän on rakastuneena palannut takaisin eikä koskaan ollut hän unohtanut minua. Älkää vihastuko minuun sentähden, että minä hänestä kirjoitan. Mutta minä tahdon hänen kanssansa tulla teidän luoksenne. Tekin tulette häntä rakastamaan. Eikö niin?"

"Suokaa anteeksi -- ja rakastakaa teidän Nastjenkaanne."

Minä luin verkalleen tämän kirjeen läpi, kyyneleet valuivat silmistäni. Vihdoin putosi se käsistäni ja minä peitin kasvoni.

Hetken kuluttua astui Matrena huoneesen pitkittääkseen hämähäkkien ajoa. Minä katselin häntä. Hän oli vielä reippaannäköinen eukko, mutta minä en tiedä miksi -- äkkiä näytti hän minusta surulliselta, ryppyiseltä ja menehtyneeltä. En tiedä miksi minusta huoneeni muuttui vanhentuneen näköiseksi niinkuin tuo vanha nainenkin. Seinät ja permantopalkit vaalenivat, kaikki näytti kolkonnäköiseltä. Minä en käsitä miksi minusta tuntui niinkuin vastapäätä oleva talo, katsoessani ikkunan läpi, näkyisi ränsistyvän, leikkausten murtuvan, koristusten mustenevan ja muurien käyvän kirjaviksi.

Kenties tapahtui se syystä että auringon säde, mikä äkkiä pilkisti pilvestä esihin, kätkeytyi jälleen sadepilvien taakse ja kaikki synkistyi taasen silmissäni, taikka ehkä syystä että koko tulevaisuuteni näytti minusta niin ilottomalta ja murheelliselta ja minä huomasin itseni nyt viisitoista vuotta vanhempana tässä samassa huoneessa, yhtä yksinäisenä ja saman Matrenan kanssa, joka kaikkina näinä vuosina ei ollut tullut sen viisaammaksi.

Mutta, minäkö muisteleisin loukkaustani, Nastjenka? Minäkö nostaisin synkän pilven sinun häiritsemättömän onnesi kirkkaalle taivaalle ja saattaisin katkerilla syytöksillä sydämellesi murhetta sekä valmistaisin salaisilla omantunnon nuhteilla tuskaa sinulle ihastuksen hetkenä? Minäkö murtaisin ainoatakaan noista hennoista kukkaisista, joita sinä, alttarille mennessäsi, sidot mustiin kiharoihisi?... Oi, ei koskaan, ei koskaan! Loistakoon sinulle taivas kirkkaana! Iloinen ja häiritsemätön olkoon suloinen hymyilysi! Ollos siunattu siitä onnellisesta ja suloisesta hetkestä, minkä sinä soit toiselle, yksittäiselle ja kiitolliselle sydämelle!

Jumalani! kokonainen minuutti suloutta! Onko se sitten vähän -- vaikkapa koko ihmiselämän ajaksi?!