Chapter 4

"Nyt on kylliksi! Hyvästi!" sanoi hän reippaasti. "Tässä on kirje ja tässä osoite, mihinkä saatte viedä sen. Näkemään asti! Huomiseen!"

Voimallisesti puristi hän molempia käsiäni, nyökähytti päätään ja katosi kuin nuoli. Minä seisoin kauvan paikalla ja seurasin häntä silmilläni niinkauvan kuin mahdollista.

"Huomiseen! Huomiseen!" kaikui päässäni, kun hän oli kadonnut silmistäni.

KOLMAS YÖ.

Tänään oli surullinen sadepäivä, ilman auringon sädettä, niinkuin tuleva vanhuutenikin. Minua vallitsevat sellaiset omituiset ajatukset, -- sellaiset kolkot tunteet, sellaiset minulle vielä epäselvät kysymykset tunkeutuvat päähäni ja sitäpaitsi puuttuu minulta tahtoa ja voimaa niitä selvittämään. Ei ole minun asiani selvittää kaikkia!

Tänään emme tule näkemään toisiamme. Eilen, kun erosimme toisistamme, rupesivat pilvet taivasta peittämään ja nousi sumu. Minä sanoin että huomenna tulee huono päivä; hän ei vastannut, hän ei tahtonut puhua itseänsä vastaan. Hänelle on tämä päivä selvä ja kirkas eikä yksikään pilvi synkistä heidän onneansa.

"Jos sataa, emme tule näkemään toisiamme", sanoi hän, -- "sitten en minä tule."

Minä luulin ettei hän välittäisi tämän päivän sateesta, mutta hän ei tullut.

Eilen oli kolmas kohtauksemme, kolmas valoisa yömme.

Mutta kuinka tekevätkään ilo ja onni ihmisen kauniiksi! Kuinka syttyykään sydän rakkaudesta! Tuntuu niinkuin tahtoisi vuodattaa sydämensä vieraasen sydämeen, niinkuin toivoisi, että kaikki olisi iloista, kaikki hymyilisi. Ja kuinka tarttuvaista onkaan tämä ilo! Eilen oli hänen sanoissaan niin paljon viehkeyttä, niin paljon sydämen hyvyyttä. Kuinka sydämellisesti hän minua kohteli, kuinka hän minua hyväili, kuinka hän sydäntäni rohkaisi! Oi, kuinka paljon viehkeilemistä kutsuukaan onni esihin! Ja minäkö?... Minä pidin kaikkia kultana, minä ajattelin, että hän...

Mutta, Jumalani, kuinka saatoin minä ajatella! Kuinka saatoin minä olla niin sokea, kun kaikki oli toisen valtaamaa, -- kun hänen lempeytensä, hänen rakkautensa minuun ei ollut muuta kuin ilo toisen pikaisesta jälleen näkemisestä, toivo, antaa minunkin ottaa osaa hänen ilostaan. Ellei hän olisi tullut, niin olisimme turhaan odottaneet ja hän olisi surullinen ja alakuloinen. Kaikki hänen liikkeensä eivät muutoin olisi niin herttaiset ja keveät. Ja, omituista, hänen huomaavaisuutensa minua kohtaan oli kaksinkertainen, ikäänkuin tahtoisi hän vaistomaisesti tuhlata minulle, mitä hän itse itselleen toivoi. Nastjenkani näytti vihdoin niin hellätuntoiselta ikäänkuin hän käsittäisi, että minä häntä rakastan, ikäänkuin hän armahtaisi minun kurjaa rakkauttani. Ollessamme itse onnettomat, tunnemme paremmin toistenkin onnettomuutta.

Minä tulin hänen luokseen avonaisella sydämellä, ja odotin tuskin jälleen näkemistä. Minä en tuntenut edeltäpäin, mitä minä nyt tunnen, minä en tuntenut ettei kaikki vie toivottuun loppuun. Hän loisti ilosta, hän odotti vastausta. Vastaus oli hän itse. Hänen piti tulla, hänen huudolleen rientää esiin. Nastjenka tuli koko tunnin varemmin kuin minä. Alussa nauroi hän kaikelle, kullekin sanalleni. Minä olin alkanut puhumaan, mutta pian vaikenin minä.

"Tiedättekö te, miksi minä olen niin iloinen?" sanoi hän, -- "niin iloinen, teidät nähdessäni? Miksi minä teitä tänään niin rakastan?"

"Noh miksi?" kysyin minä ja sydämeni lakkasi sykkimästä.

"Minä rakastan teitä sentähden, koska te ette ole rakastunut minuun. Joku toinen tulisi teidän sijassanne levottomaksi, tunkeilevaksi ja valittavaksi, mutta te olette kokonaan toisin."

Sen ohessa puristi hän kättäni niin lujasti, että minä melkein huusin. Hän nauroi.

"Jumalani! Mikä ystävä te olettekaan!" alkoi hän minuutin kuluttua hyvin totisena. "Tosiaankin on Jumala lähettänyt teidät minulle! Mikä olisi minusta tullut, ellei minulla olisi teitä! Kuinka omaa hyötyä pyytämätön te olettekaan! Jos minä joudun naimiseen, tulemme sangen läheisiksi ystäviksi, enemmän kuin veljiksi. Minä olen teitä rakastava, melkein yhtä paljon, kuin häntäkin..."

Mieleni kävi, tässä silmänräpäyksessä, hyvin raskaaksi, mutta jotakin pilkantapaista liikkui sydämessäni.

"Teillä on kuume", sanoin minä, "te pelkäätte, te ajattelette ettei hän tulekkaan."

"Todellako?" vastasi hän. -- "Jos olisin vähemmin onnellinen, niin uskon, että itkisin teidän epäuskonne, teidän soimauksienne tähden. Muutoin te saatatte minut järkeeni jälleen. Mutta minä ajattelen perästäpäin ja nyt tunnustan minä teille, että te sanoitte totuuden. Niin! Minä en ole omassa vallassani. Minä elän kokonaan odotuksessa ja tunnen kaikki ehkä liian helposti. Nyt kyllin tunteista!"

Sill'aikaa kuulimme askeleita ja hämärässä näkyi eräs ohikulkija, joka astui meitä kohti. Me vapisimme molemmat, Nastjenka oli melkein huudahtaa. Minä päästin hänen kätensä irti ja tein liikkeen ikäänkuin aikoisin mennä. Mutta me petyimme, se ei ollut hän.

"Mitä te pelkäsitte? Miksi laskitte käteni irti?" sanoi Nastjenka ja ojensi sen uudestaan minulle. Me tahdomme yhdessä kohdata häntä. Minä tahdon, että hän näkee, kuinka me rakastamme toinen toistamme."

"Kuinka me rakastamme toinen toistamme? huudahdin minä.

"Oi, Nastjenka, Nastjenka!" ajattelin minä. -- "Kuinka paljon olet sinä näillä sanoilla sanonut! Sellaisesta rakkaudesta, Nastjenka, tulee sydän kylmäksi ja kovin ahdistetuksi. Kätesi on kylmä, minun on kuuma niinkuin tuli. Kuinka sokea oletkaan Nastjenka!... Oi, kuinka sanomattomasti onnellinen on ihminen monessa silmänräpäyksessä! Mutta minä en voi olla sinulle paha!"

Vihdoin oli sydämeni liian täysi.

"Kuulkaas, Nastjenka", huudahdin minä. -- "Tiedättekö mitä minä toimitin koko päivän?"

"Noh mitä? Kertokaa pian. Miksi olitte te tähän asti vaiti?"

"Ensiksi, Nastjenka, kun olin toimittanut kaikki asianne, antanut kirjeenne, ollut hyvien tuttavainne luona, sitten ... sitten menin kotiin ja laskeusin nukkumaan."

"Eikö enempää?" keskeytti hän minua nauraen.

"Melkein ei sen enempää", vastasin minä väkivaltaisella mielen maltilla, sillä minä tunsin kuinka silmäni täyttyivät tyhmillä kyyneleillä. -- "Minä heräsin jälleen näkemisemme hetkeksi, niinkuin en olisi nukkunut. Minä en tiedä kuinka oli laitani. Minä läksin kertoakseni teille kaikki, ikäänkuin aika seisoisi hiljaa minua varten, ikäänkuin tunnelma, tunne pysyisi ikuisesti minussa elävänä, ikäänkuin minuutti kestäisi ijankaikkisesti ja pysyisi koko elämän ajan yhdessä kohdin minua varten... Herättyäni tuntui minusta, että kauvan tunnettu, aikaisemmin jossakin kuultu, unhoitettu, suloinen, soitannollinen aihe nyt taasen sukelsihe muistossani esihin ja nyt..."

"Voi, Jumalani", keskeytti Nastjenka, -- "kuinka oli siinä kaikki? Minä en ymmärrä sanaakaan siitä."

"Voi, Nastjenka, minä tahtoisin jollakin tavalla kuvailla tätä omituista vaikutusta", aloitin minä valittavalla äänellä, missä vielä kätkeytyi toivo, vaikka kaukainenkin.

"Kyllin, lakatkaa jo!" sanoi hän ja kaikki ilmasi yhdessä silmänräpäyksessä veitikkaa!

Yht'äkkiä tuli hän tavattoman puheliaaksi ja iloiseksi. Hän otti käsivarteni, nauroi ja tahtoi minuakin nauramaan, ja jokainen kolkompi sana minulta herätti hänessä sydämellisen ja pitkän naurun... Minä rupesin suuttumaan, -- hän lakkasi äkkiä veikistelemästä.

"Kuulkaas", alkoi hän, -- "minun pitäisi olla kiitollinen siitä, ettette ole rakastuneet minuun. Sen mukaan on ihminen käytettävä! Mutta kuitenkin, taipumaton herrani, tulisi teidänkin kiittää minua siitä, että minä olen niin yksinkertainen. Minä puhun teille kaikkia, kaikki hulluudetkin, mitkä päähäni pälkähtävät."

"Kuulkaas! Kello on yksitoista", sanoin minä, -- kun määrätty kellonlyönti kaikui kaukaisesta raatihuoneen tornista. Hän kävi äkkiä hiljaiseksi ja lakkasi nauramasta ja luki lyönnit.

"Niin, yksitoista", sanoi hän vihdoin aralla, epävakavalla äänellä.

Oitis kaduin, että peljästytin häntä ja sain hänet lukemaan kellon lyönnit ja kirosin itseäni tästä ilkeyden kohtauksesta. Minä tulin murheelliseksi hänen tähtensä, enkä tietänyt kuinka minun piti korjata tuota erehdystäni. Minä rupesin lohduttamaan häntä, hakemaan syitä hänen poissa-oloonsa ja luettelemaan monenlaisia arveluita. Ei ketään ollut helpompi pettää kuin häntä tässä silmänräpäyksessä ja jokainen kuulee ilolla sellaisina hetkinä vähintäkin lohdutusta ja on tyytyväinen, että edes jonkinmoista puolustusta löytyy.

"Niinpä, se on naurettava asia", aloin minä innokkaana ja ylpeänä todistuksieni tavattomasta selvyydestä. "Ei hän voinut tulla, te ja minä petyimme, Nastjenka, niin että kadotin ajanlaskunkin... Ajatelkaas vain... Ehkä on hän saanut jonkun kirjeen. Otaksuttuna ettei hän voinut tulla, on hän kirjeellisesti antava tiedon siitä, eikä taas kirje voi varhemmin saapua kuin huomenna. Minä menen huomenna sitä hakemaan ja annan teille oitis tiedon. Vielä löytyy tuhansia mahdollisuuksia jälellä. Kenties ei hän ollut kotona kun kirje saapui ja ehk'ei hän vielä ole sitä lukenutkaan! Kaikki on mahdollista!"

"Niin, niin!" sanoi Nastjenka, -- "sitä en ajatellut. Luonnollisesti, kaikki on mahdollista", pitkitti hän puheliaasti. Mutta hänen äänessään oli surullinen epäsointu, toinen takana piileksivä ajatus.

"Kuulkaas nyt, mitä teidän on tehtävä", pitkitti hän. "Menkää huomenna niin varhain kuin mahdollista ja jos jotakin saatte, niin antakaa minulle siitä oitis tieto. Tiedättehän jo, missä minä asun." Ja hän ilmoitti minulle osoitteensa.

Sitten tuli hän äkkiä niin lempeäksi ja kainoksi minua kohtaan. Hän näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan sanojani. Mutta tehtyäni hänelle muutamia kysymyksiä, vaikeni hän, joutui hämille ja käänsi kasvonsa pois. Minä katselin hänen silmiinsä -- todellakin, hän itki.

"Kuinka? Onko se mahdollista? Voi! Mikä lapsi te olettekaan! Lakatkaa toki!"

Hän yritti nauramaan, tyynnyttääkseen itseään, mutta hänen vartalonsa vavahteli ja rintansa kohosi.

"Ajattelin teitä", huomautti hän pitemmän vaikenemisen jälkeen. -- "Te olette niin hyvä, että minun täytyisi olla kivestä, ellen sitä huomaisi. Tietäkääs, mitä mieleeni juuri nyt tuli? Minä vertailin teitä molempia. Miksi on hän -- ettekä te? Miksi ei hän ole niinkuin te! Hän on teitä huonompi, vaikka minä rakastan enemmän häntä kuin teitä."

Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hän näkyi odottavan vastausta.

"Luultavasti en ole vielä häntä oikein käsittänyt taikka en tunne vielä häntä täydellisesti. Tietäkääs, minä pelkäsin häntä oikein. Hän oli aina niin totinen, oikeastaan ylpeä. Luonnollisesti tiedän, että hän vain sellaiseksi näyttäytyy, että hänen sydämessään on enemmän hellyyttä kuin minun. Minä muistan kuinka hän minua silloin katseli kun minä kimppuineni tulin hänen luoksensa. Mutta aina minä kunnioitan häntä ja tuntuu ikäänkuin emme seisoisi samalla asteella."

"Ei, Nastjenka", vastasin minä, -- "se merkitsee, että te rakastatte häntä enemmän kuin kaikkia maailmassa ja paljon enemmän kuin itseänne."

Hän vaikeni ja puristi voimallisesti käsivarttani. Minä en voinut mitään puhua liikutuksesta. Niin kului muutama aika.

"Hän ei tosiaankaan tule tänään!" sanoi hän vihdoin. "On jo liian myöhäistä."

"Huomenna hän tulee", vastasin minä jotenkin luottavaisesti.

"Niin", sanoi hän taaskin iloisemmasti. "Nyt huomaan itsekin, että hän vasta huomenna tulee. Siis, näkemään asti! Huomiseen! Jos sataa, niin en tule ehkä tulemaan. Mutta ylihuomenna tulen joka tapauksessa, tulkoon sitten mitä tahansa. Tulkaa joka tapauksessa tänne, minä tahdon nähdä teidät."

Ja sitten, kun jättelimme hyvästi, antoi hän kätensä minulle ja sanoi, katsoen kirkkaasti minuun:

"Nyt olemme ainiaaksi yhdistetyt. Eikö niin?"

"Oi, Nastjenka, Nastjenka! Jospa te tietäisitte, kuinka yksinäiseksi minä tunnen itseni!"

Kun kello löi yhdeksän, en voinut enään huoneessa istua, pukeuduin ja menin, huolimatta pahasta ilmasta, ulos. Minä olin siellä ja istuin penkillämme. Minä menin hänen kadullensa, häpesin ja käännyin ympäri katsomatta hänen ikkunaansa. Murheissani ja surussani tulin minä kotiin. Mikä raskas aika! Jos olisi kaunis ilma ollut, niin olisin koko yön kävellyt.

Mutta huomenna siis!

Ei ollut kirjettä tänäänkään. Niinhän täytyi ollakin. He ovat jo yhdessä.

NELJÄS YÖ.

Hyvä Jumala, kuinka kaikki päättyi!

Minä tulin kello yhdeksän. Hän oli jo siellä. Minä huomasin hänen jo kaukaa. Hän seisoi, niinkuin silloin, ensi kohtauksessamme, rannalla, kyynärpäät nojautuneina käsipuihin, eikä kuullut, että minä häntä lähestyin.

"Nastjenka!" huusin minä hänelle, taistellen tuskalla liikutustani vastaan.

Hän kääntyi rivakkaasti puoleeni.

"Noh", sanoi hän, "nopeasti!"

Katselin häntä hämmästyneenä.

"Noh, missä on kirje? Toitteko te kirjeen?" -- kertoi hän, pitäen kädellään kiinni käsipuusta.

"Ei, ei minulla ole kirjettä", sanoin vihdoin.

-- "Eikö hän sitten vieläkään ole täällä?"

Hän kalpeni kauheasti ja katseli minua kauvan aikaa liikkumatoinna. Minä olin hävittänyt hänen viimeisen toivonsa.

"No niin, Jumala olkoon hänen kanssansa", sanoi hän vihdoin sortuneella äänellä. -- "Jumala hänen kanssansa, kun hän minut niin jättää".

Vielä muutaman silmänräpäyksen säilytti hän mielenmalttinsa, mutta äkkiä kääntyi hän poispäin, nojasi käsipuihin ja purskahti itkuun.

"Jo on kylläksi, jo on kylläksi!" varoitin minä. Mutta minulla ei ollut voimaa pitkittää ja mitä olisin minä sanonut?

"Älkää koettako lohduttaa minua," sanoi hän. "Älkää puhuko hänen puolestansa, älkää sanoko, että hän tulee, hän ei olisi niin julmasti, niin sydämettömästi jättänyt minut, niinkuin hän on tehnyt. Miksi? Miksi? Oliko ehkä jotakin kirjeessäni, tuossa onnettomassa kirjeessäni?"

Hänen äänensä tukehtui kyyneltulvaan.

"Oi kuinka sanomattomasti hirveätä tämä onkaan!" pitkitti hän. "Ei riviäkään! Jos hän edes olisi vastannut minulle, etten minä ole hänelle tarpeellinen, että hän hylkää minut. Mutta nyt, ei riviäkään kolmeen päivään! Kuinka helppoa on hänelle loukata kurjaa, turvatointa tyttöä, jonka rikos on siinä, että hän rakastaa häntä. Oi, mitä olenkaan kärsinyt näinä kolmena päivänä! Jumalani! Jumalani! Kun minä muistelen, että minä ensiksi tulin hänen luokseen, että minä alensin itseni hänen edessään, itkin! Ja sitten!... Kuulkaas", sanoi hän minuun kääntyneenä, samalla kuin hänen mustat silmänsä loistivat, -- "ei voi se niin olla, se on luonnotonta! Te taikka minä olemme pettyneet. Ehk'ei hän ole vielä kirjettä saanut? Ehk'ei hän tähän silmänräpäykseen asti tiedä mitään, kuinka on mahdollista, sanokaas minulle Jumalan tähden, selittäkääs minulle ... minä en voi käsittää niin raakaa kohtelua.

"Ei sanaakaan! Kurjimmallekin ihmiselle maailmassa osoitetaan toki sääliä! Ehkä on hän kuullut jotakin, ehkä on joku parjannut minua. Mikä on teidän ajatuksenne?"

"Kuulkaas minua, Nastjenka, huomenna menen minä, teidän nimessänne, hänen luokseen."

"Entä sitten?"

"Minä kysyn häneltä kaikkea, kerron hänelle kaikki."

"Entä sitten? Entä sitten?"

"Te kirjoitatte kirjeen hänelle. Älkää kieltäkö, Nastjenka. Minä vaadin häntä huolehtimaan teistä, hän on saapa tietää kaikki ja jos..."

"Ei, ystäväni, ei," keskeytti hän minua. -- "Jo on kylliksi! Ei sanaakaan enään, ei ainoatakaan sanaa minulta eikä riviäkään. -- Kyllin! Minä en tunne häntä enään, enkä rakasta häntä enään! Minä olen hänet unoh ... tava!"

Hän ei puhunut loppuun.

"Rauhoittukaa, Nastjenka. Sijoittukaa tänne", sanoin minä, vieden hänet penkille.

"Minä olen levollinen. Kyllin! Se on ohitse! Ne on kyyneleitä, ne kuivuvat."

Sydämeni oli täysi. Minä koetin puhua, mutta turhaan.

"Kuulkaas minua", pitkitti hän, tarttuen käteeni, "sanokaas minulle, ettehän te olisi niin menetellyt? Ettehän olisi jättänyt sitä, joka itse tuli luoksenne, ettehän olisi viskanneet hänen kasvoihinsa häpeällistä pilkan naurua hänen heikon, tyhmän sydämensä vuoksi! Te olisitte säästänyt häntä. Te olisitte ajatellut että hän on yksin, ettei hän ymmärtänyt pitää huolta itsestänsä, ettei hän osannut varoa itseään rakkaudesta teihin, että hän on viaton ... ettei hän ole tehnyt mitään. Oi, Jumalani, Jumalani!"

"Nastjenka!" huudahdin minä, voimatta liikutustani hillitä. -- "Nastjenka! Te kiusaatte minua! Te revitte sydämeni rikki; Nastjenka! Minä en voi kauvemmin vaijeta! Minun täytyy vihdoin ilmaista, mitä sydämessäni piilee."

Minä hyppäsin ylös. Hän tarttui käteeni ja katseli kummastuksella minua.

"Mikä on teillä?" kysyi hän vihdoin.

"Kuulkaas minua, Nastjenka", sanoin minä päättävästi. Mitä minä nyt tulen teille sanomaan on kaikki mieletöntä, kaikki tyhmää! Minä tiedän, ettei se koskaan tule tapahtumaan, mutta kuitenkaan en voi vaijeta. Edeltäpäin rukoilen teitä anteeksi antamaan minulle."

"Kuinka? Mikä on teidän?" kysyi hän, lakaten itkemästä ja katsellen läpitunkevasti minua samalla kuin omituinen uteliaisuus loisti hänen kummastelevissa silmissään.

"Se on mahdotointa. Mutta minä rakastan teitä, Nastjenka! Siinä se on. Nyt on kaikki sanottu. Nyt näette, jos te voitte niin puhua minun kanssani, kuin te ennen puhuitte, jos te vihdoin voitte kuulla, mitä minä tulen teille puhumaan..."

"Mitä? Mitä on siitä tuleva?" keskeytti Nastjenka minua. -- "Minä tiesin hyvin, että te rakastatte minua, mutta minusta näytti, että te vain vähän rakastatte minua. Voi! Jumalani!"

"Alussa oli rakkauteni vähäinen, Nastjenka, mutta nyt on se yhtä vahva kuin teilläkin, silloinkuin te kimppuinenne tulitte hänen luoksensa. Ja vieläpä enemmänkin, koska hän ei silloin rakastanut ketään, vaikka te rakastitte."

"Mitä sanotte minulle? Minä en ymmärrä laisinkaan. Mutta sanokaas minulle, miksi se -- se on ei miksi, vaan mistä syystä te niin ja niin kerran... Jumalani! Minä puhun tyhmästi! Mutta te..."

Ja Nastjenka joutui täydellisesti hämille. Hän löi silmänsä alas.

"Mitä tulee minun tehdä, Nastjenka? Minä olen syyllinen, minä olen väärin menetellyt... Mutta ei, ei, minä en ole syyllinen, sen tunnen minä, koska sydämeni sanoo, että minulla on oikein, koska minä en mitenkään voi teitä loukata. Minä olin ystävänne, mutta minä en ole itseäni muuttanut, minä olen vieläkin ystävänne. Katsokaas, Nastjenka, kyyneleeni valuvat. Valukoot, ne eivät ketään vahingoita. Ne kuivuvat jälleen..."

"Mutta istahtakaa," sanoi hän.

"Ei, Nastjenka, minä en tule istumaan. Minä en voi kauvemmin olla täällä, te ette saa minua enään nähdä. Minä sanon teille kaikki ja sitten menen. Minä tahdon vain sanoa ettette koskaan olisi saanut tietää, että minä teitä rakastan. Minä olisin salaisuuteni kätkenyt. En tahtoisi nytkään tässä silmänräpäyksessä vaivata teitä itsekkäisyydelläni. En! Mutta minä en voinut kauvemmin kestää. Te puhutte itse siitä, te olette syyllinen, te olette kaikkeen syyllinen, vaan minä en ole syyllinen. Te ette voi karkoittaa minua luotanne pois."

"En, en! Minä en karkoita teitä," sanoi Nastjenka, salaten suruaan niin paljon kuin mahdollista.

"Te ette karkoita minua pois. Ei! Mutta minun täytyy itse paeta. Minä tulen menemäänkin, mutta sitä ennen täytyy minun sanoa kaikki, koska, tässä puhuessamme, en saattanut istua rauhallisesti, koska, teidän itkiessänne, tunsin sydämessäni olevan niin paljon rakkautta teihin, Nastjenka, niin paljon rakkautta. Ja katkera on tunne, etten minä tällä rakkaudellani voi teitä auttaa. Minä en voinut vaijeta, minun täytyi puhua, Nastjenka, minun täytyi puhua!"

"Niin, niin! Puhukaatte, puhukaatte niin minun kanssani!" sanoi Nastjenka harvinaisella liikutuksella. "Teistä näyttää ehkä kummalliselta, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta ... puhukaatte! Minä tulen vastaamaan teille, kertomaan teille kaikki."

"Te säälitte minua, Nastjenka, vain säälitte, ystäväni! Mitä on tapahtunut, on tapahtunut. Ja mitä on sanottu, ei voida kääntää eikä vääntää. Eikö niin? Nyt tiedätte kaikki. Nähkääs, se on ydinkohta! Hyvä, se on kaikki oivallista. Mutta kuulkaas nyt: kun te tuolla istuitte ja itkitte, ajattelin minä itsekseni -- voi! sallikaa minun sanoa, mitä minä ajattelin, että -- luonnollisesti, se ei voi niin olla, Nastjenka! -- minä ajattelin, että te ette ehkä jostakin kaukaisesta syystä rakasta minua enään. Sitten ajattelin minä jo eilen ja toissapäivänä, Nastjenka -- että minä saisin tuntea, että teidän ehdottomasti täytyy rakastaa minua. Olettehan itsekin sanonut, että te jo melkein rakastatte minua. Mitä enempää? Se onkin melkein kaikki, mitä minä tahdoin sanoa, vielä on sanottavana, mitenkä sitten olisi, jos te minua rakastaisitte -- ei mitään enempää! Kuulkaas, ystäväni, olettehan toki aina ystäväni -- minä olen luonnollisesti kurja, yksinkertainen, vähäpätöinen ihminen. Mutta siitä ei ole kysymystä -- ja minä sanon sen vain murheella, Nastjenka, -- mutta minä rakastaisin teitä niin, niin paljon, että sittenkin kuin te vielä rakastaisitte häntä, jota en minä tunne, te ette kuitenkaan tulisi huomaamaan, että minun rakkauteni missään suhteessa olisi teille vaivaksi. Te saisitte vain joka minuutti tuntea, että teidän vieressänne sykkii kiitollinen, niin kiitollinen, lämmin sydän, joka teille... Oi, Nastjenka, Nastjenka! Mitä olettekaan te tehnyt minusta!"

"Älkää itkekö, minä en tahdo, että te itkisitte," sanoi Nastjenka, rivakkaasti nousten. -- "Tulkaa, nouskaa ylös, tulkaa minun kanssani, älkää itkekö," sanoi hän pyyhkiessään kyyneleitäni taskuliinallaan. -- "Tulkaa nyt, ehkä sanon minä teille jotakin... Niin, nyt on hän jättänyt minut, nyt on hän unohtanut minut, vaikka minä häntä vielä rakastan -- minä en tahdo teitä pettää -- mutta kuulkaas, vastatkaa minulle. Jos minä esimerkiksi ... tulisin rakastamaan teitä, se on ... jos minä vain... Voi, ystäväni! Kuinka saatan sitä ajatella, että minä teitä loukkasin, kun minä nauroin teidän rakkaudellenne, kun kiitin teitä siitä, ettette olleet minuun rakastuneet! Oi, Jumalani! Kuinka on se mahdollista, etten minä edeltäpäin sitä huomannut, että minä olin niin tyhmä, mutta... Nyt olen päättänyt sanoa teille kaikki."

"Kuulkaas, Nastjenka, tiedättekö mitä? Minä menen pois luotanne. Todellakin tuotan minä teitte vain vaivaa. Nyt on teillä omantunnon nuhteita siitä, että te nauroitte. Minä en tahdo, en varmaankaan, että te paitsi murhettanne... Minä tietysti olen syyllinen, Nastjenka, mutta suokaa anteeksi minulle."

"Pysähtykää, kuulkaa minua loppuun, -- voitteko te odottaa?"

"Mitä varten odottaa? Mitä?"

"Minä rakastan häntä. Mutta se on ohimenevää, sen täytyy mennä ohitse, muutoin ei ole se mahdollista. Se meneekin jo ohitse, minä huomaan sen. Kuka tietää, ehkä menee se jo tänään ohitse, koska minä häntä vihaan, koska hän minua pilkkasi, sill'aikaa kuin te tässä itkitte minun kanssani, koska te ette minua halveksi kuten hän, koska te rakastatte minua, eikä hän minua rakasta, ja vihdoin koska minä teitä rakastan -- jopa todella, aivan niinkuin tekin rakastatte minua. Olenhan sen itse ennen teille sanonut, ja te olette sen itsekin kuullut. -- Sentähden rakastan minä teitä, koska te olette häntä parempi, koska te olette häntä kunniallisempi, koska, koska hän..."

Hänen liikutuksensa oli niin vahva, ettei hän voinut puhua, hän pani päänsä minun olkapäälleni, sitten rinnalleni ja itki katkerasti. Minä lohdutin häntä, puhuin hänelle mutta hän ei voinut kuulla, puristi aina kättäni ja sanoi kyynelten valuessa:

"Odottakaa, odottakaa, pian minä lakkaan. Minä tahdon teille sanoa... Älkää ajatelko, että nämä kyyneleet -- se on vain heikkoutta, odottakaa kunnes se menee ohitse."

Vihdoin lakkasi hän, pyyhki kyyneleet pois ja me menimme eteenpäin. Minä tahdoin puhua, mutta hän pyysi aina minua odottamaan. Me mykistyimme. Vihdoin hän toipui ja rupesi puhumaan.