Part 8

-- Voi, Hanna kulta, minun on ihan päinvastoin, vastasi Karin, yhä hääräillen Hannan ympärillä ja ottaen esiin parhaimpansa pienestä nurkkakaapistaan, minä niin pelkään myrskyä ja raju-ilmaa ja -- minä olen sellainen jänis. Etpä usko, Hanna, miten peloissani olin äsken, myrsky niin rynnisteli --

-- Sen kyllä uskon, mutisi Hanna.

-- Ja sitten niin ilostuin, kun kuulin sinun äänesi.

-- Sen kyllä uskon, toisti Hanna.

-- No, Hannaseni, nyt juomme kahvia, ja sitten valmistan sinulle vuoteen. Saat pikku äidin parhaat raidit. Ääni värähteli, ja silmät kostuivat, kun hän katsoi Hannaan. Hän ei voinut vielä liikutuksetta mainita äidin nimeä ja muistella onnenaikaa, jolloin hänellä oli, kelle tuhlata lämpimän naisensydämensä tunteita.

-- Sepä ihanaa! huudahti Hanna, tarttuen yhteen kupeista, ja ojensi sen Karinin eteen, joka tuli höyryävine pannuineen lieden luota, täysi kuppi, tyttö, noin, -- ääriä myöten.

-- Mutta pitäähän jäädä tilaa kermallekin!

-- Sitten perästäpäin, ensin pieni kulaus pelkkää kahvia. Ah, niin suloista!

Ja hän kasteli kahvissa pari sokeripalaa ja tyhjensi kuppinsa pohjaa myöten, jonka jälkeen Karin taas sai sen täyttää.

Sitten istuutui Karin Hannan viereen ja kaasi itselleen. Sillä välin hän puheli ja nauroi; pieniin kalpeisiin kasvoihin oli ilmestynyt väriä, silmät heloittivat lapsellista iloa, kukaan ei olisi tuntenut häntä vapisevaksi, tuskan täyttämäksi olennoksi, joka äsken horjui ovelle.

Niin he istuivat jutellen ja ajatuksia vaihtaen, myrskyn yhäti ulvoessa ja tähdettömän marraskuunyön päästäessä hurjain, ihmeellisten tarujensa henget vuorille ja tasangoille valloilleen. Mutta nyt ei tuossa kaikessa enää kauhu väijynyt; nyt oli kaikki tyyni vain tenhoavaa ja salaperäistä, nyt saattoi väristä, ei kauhusta, vaan pikemminkin mielihyvästä, kun "menninkäisten" räkitys kuului vuoren alta. Nyt voi itkeäkin Ulandan Lena parkaa ajatellessa, mutta toisin tavoin -- säälistä, hänen vuoksensa -- ei jäisestä pelosta. Ah, miten helppo on kuorma kantaa, kun on kaksi kantamassa; miten hirveä on yksinäisyys, miten kauhistava!

-- Hanna, rakas Hanna, sanoi Karin, kun tunnelma oli käynyt tuttavallisemmaksi, sano, eikö sinusta yksinäisyys ole tuntunut vaikealta?

-- Ei koskaan, vastasi Hanna jurosti.

-- Miten se on mahdollista? jatkoi Karin, pannen päänsä kallelleen ja katsellen eteensä alakuloisesti miettivin katsein. Aina äidin kuolemasta asti on elämä painostanut minua kuin painajainen. Ja sinä, sinä olet elänyt yksin niin monta vuotta.

-- Niinpä niin, aivan yksin noin kaksikymmentäkolme vuotta.

-- Oi Hanna, Hanna!

Ja nuorta tyttöä puistatti värähdys.

-- Sano, Hanna, -- etkö koskaan, koskaan ole ketään rakastanut?

Karin punastui. Hän tunsi itsekin kysymyksensä sopimattomuuden, mutta hetki niin kiihotti sellaisiin.

-- En koskaan, -- en ikinä.

-- Ja olet ollut onnellinen?

-- No niin -- miten kuten -- kohtuullista onnea.

-- Tarkotan, Hanna, etkö ole koskaan ikävöinyt muuta onnea kuin...

-- En -- en ole koskaan ikävöinyt -- en koskaan. Ja hetken päästä hän sanoi hiljaa: -- Olen vain kaivannut.

-- Hanna! -- Olet siis...

Ja mielenkiinto ja osanotto pani Karinin silmät loistamaan.

-- Kerron sinulle, mitä tarkotan, lapsi, vastasi Hanna äkkinäisen ja syvän totisena; rakkaus on sitä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat uskollisia läpi elämän ja kautta kuoleman, sillä rakkaus on onnea ja ehjyyttä ja sopusointua; mutta jos toinen pettää, silloin ei ole enää rakkautta, ei edes ikävöimistä, silloin on vain surua ja kaipausta ja muuta sellaista tyhmää.

Hannan ääni siirtyi äkkiä tavalliseen puolijuroon, puolileikilliseen sävyynsä, samalla kun hän torjuvin liikkein ojensi kättänsä Karinia kohti.

-- Voi, rakas Hanna kulta, huudahti Karin äkkiä ja tarttui Hannan vastahakoiseen käteen, minun olisi pitänyt ymmärtää.

Ja hänen lempeät tähtisilmänsä tulivat täyteen kyyneliä.

-- Ymmärtää; niin, ehkäpä -- sellainenhan on kohtalon tavallinen kulku -- meidän kohdallamme -- vietelty tai hyljätty -- ne ovat arkitarinoita. -- Kas, niinhän on asian laita, ettei kukaan tule nuoremmaksi ja kauniimmaksi vuosien vieriessä. -- En ainakaan minä. -- Harteilleni kerääntyi kaksikymmentäkahdeksan vuotta -- ja kansakoulunopettajat saavat kyllä laskea palvelusvuotensa kaksinkertaisina -- No, hänen rakkautensa, luullakseni, sammui -- sairastuipa hän erääseen tautiinkin -- ja silloin särjin sopimuksen.

-- Hanna -- Hanna -- sinäkö särjit?

-- Niin, se oli sukkela tauti, johon miehet usein sairastuvat, usko pois, Karin. Hän rupesi haluamaan rahaa, s.o. tyttöä, jolla oli rahaa, siinä hänen tautinsa. No, enhän minä tahtonut lisätä kiviä hänen tautikuormaansa; siksi sanoin, että hän oli vapaa, ja hän otti kyynelin ja kiitoksin tarjouksen vastaan. Sitten tietysti minä olin purkanut kihlauksen -- ja niinhän asia olikin -- kirjaimenmukaisesti. Niin, ja sitten hän nai ikävöimisensä esineen.

Hanna pysähtyi ja silmäili eteensä syvin, synkin katsein, rypistettyjen kulmainsa alta.

-- Oletko sittemmin koskaan häntä tavannut? ihmetteli Karin, epäröiden.

-- Pikku Karin, vastasi Hanna, ja hänen äänensä muuttui hyväilevän lempeäksi, hänen silitellessään kädellään edes takaisin Karinin poskea, ei puhuta enää tästä asiasta, joka on jo aikoja kuollut ja haudattu. Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että hän on päässyt korkealle maailmassa, hän on ylhäinen ja mahtava herra, minä olen köyhä ja halveksittu, mutta kuitenkin olen mielemmin köyhän Hanna Myhren asemassa kuin hänen. Ja vielä lisäksi: kun tapaamme toisemme Herran tuomioistuimen edessä, olen kohtaava hänet katkeruudetta ja sanova hänelle, että olen unohtanut ja antanut anteeksi.

Hänen kasvojensa tylyt piirteet saivat jälleen kauniin, valoisan ilmeensä, tuskaisa, terävä hymy levisi huulille, ja ankarat siniset silmät kiilsivät kosteina.

-- Oi Hanna, Hanna, se on suurta, kuiskasi Karin ja kumartui ikäänkuin palvoen Hannan käden yli, minä en koskaan voisi antaa anteeksi.

-- Antaisit, lapsi, antaisit, sinä et tiedä, mitä elämä -- ihmeellinen elämä -- voi opettaa, tai oikeammin, mitä Jumala opettaa meille elämänkoulussa. Siellä hän pehmittää vaskiotsat ja taivuttaa rautaniskat ja -- mikä ihmeellisintä kaikista -- katkerin suru muuttuu Hänen kädessään suurimmaksi voitoksi. Mitä olisi minusta tullut, jollei minulla olisi ollut surua, joka johti minut elämän ja rakkauden arvoituksen eteen -- jollei minulla olisi ollut kärsimystä, joka pakotti ryömimään, niin, Karin, _ryömimään_ -- sillä liian ylpeä olin käydäkseni -- ristin juurelle anteeksiantoa kerjäämään.

-- Voiko suru selittää elämän arvoituksen? ihmetteli Karin pitkin uneksuvin katsein.

-- Ei, ei, ei selittää -- ei mikään voi arvoitusta selittää -- ihmeellisemmäksi, suuremmaksi se käy, kuta lähemmä päämäärää ennätämme. Rakkaan Welhavenin keralla sanon:

ti alt mer mit Hjerte banker

af usigelige Tanker ved den store Livets Gaade.

[Sillä yhä kiivaammin sykähyttävät sydäntäni sanomattomat ajatukset elämän suuren arvoituksen vuoksi.]

Ei koskaan, sen voin sanoa, Karin, ole elämä minusta ollut niin ihmeellinen kuin nyt, kun näen päivän alkavan painua mailleen. Yhden vain tiedän: kärsimys minut opetti elämän suuruutta ymmärtämään.

-- Täytyykö kaikkien kärsiä? kysyi Karin vapisevin äänin.

-- Niinpä luulisin, pikku Karin, vain kärsinyt osaa rakastaa.

-- Mutta äsken sanoit...

-- Ei, ei, en puhu _siitä_ rakkaudesta -- se on vain unelmia, jotka syntyvät ja katoovat kuin taivaan pilvet. Ei, lapsi, vaan siitä rakkaudesta, jonka opimme tuntemaan, kun makaamme maassa ristin juurella ja kerjäämme sen salaisuutta ymmärtääksemme. Hän, joka rakasti enemmän kuin kukaan muu kuolevainen, kärsi myös enemmän. Ei meillä ole osaa hänen rakkauteensa, jollemme ota osaa hänen kärsimykseensä.

-- Voi Hanna, Hanna, kuiskasi Karin, siirtyen lähemmä Hannaa ja pannen päänsä hänen olalleen, pelkään niin kärsimystä -- olen niin väsynyt siihen -- kaipaan niin rajusti -- onnea -- iloa -- rakkautta...

Ja hänen huulensa avautuivat säteilevään, kiihkeään hymyyn.

Hanna ei vastannut, hän vain silitti kädellään Karinin poskea, hiljaa mutisten: "lapsi parka!"

Mutta Karin ei kuullut; hän kuunteli hajamielisenä Hannan sanoja, ja kiihkeä, ikävöivä hymy viipyi yhä hänen huulillaan.

Hetken perästä hän nousi ja alkoi järjestellä yötä varten. Oli myöhäistä, Hannan ja Karinin tuttavallinen puhe vaikeni, ja he paneutuivat levolle. Ja pian nukkuivat molemmat naiset rauhallisesti, myrskystä huolimatta, joka yhä kiisi yli lakeuden ja vinkui tuvan nurkissa.

Talvikuukaudet ennen joulua kuluivat jotakuinkin siedettävinä Kariniin nähden. Hanna Myhreen oli tarttunut omituinen tapa juuri pahimpina myrskypäivinä tulla käyden vuoren poikki, pyytäen yösijaa Karinilta. Hänestä oli niin hauskaa lähteä myrskyyn, hän sanoi, kuuntelemaan kaikkia ihmeellisiä ääniä, jotka myrskystä puhuvat, ja katsomaan luonnon taistelua; mutta sitten tapahtui hänelle useimmiten, että hän väsyikin eikä jaksanut kulkea pitkää kotimatkaa, vaan koputti Karinin ovea. Joskus valtasi myös Gertrudin sama kummallinen halu päästä myrskyyn ja raju-ilmaan. Voi sattua, että hän juuri niinä päivinä, jolloin hän oli enin tehnyt työtä ja tunsi itsensä oikein kuolemanväsyneeksi, niin että kohtuullisinta olisi ollut, jos hän mitä pikimmiten olisi kiiruhtanut vuoteeseen, sen sijaan pani hatun ja päällysnutun ylleen ja ponnisteli lumikinosten läpi, vasten vihuria, pienelle tuvalle, missä Karin istui yksin lamppunsa ääressä, seuranaan vain omat arat, pelokkaat, surulliset ajatuksensa.

Mutta sitten tapahtui, että Hanna Myhre sairastui tammikuun puolivälissä, juuri kun Gertrudilla oli niin paljon tehtävää, etteivät edes pahimmat vihurit kyenneet houkuttelemaan häntä ulos iltasin. Karinille alkoi yksinäisyyden aika; Hanna makasi sairaalassa, Gertrud oli niin kiinni työssään ja näytti niin väsyneeltä ja rasittuneelta, että olisi uskonut hänenkin joutuvan samaan paikkaan; ja kirkkoherran luo, missä Karin muutoin ei koskaan viihtynyt, oli häntä pyydetty vain kahdeksi sunnuntai-iltapäiväksi kahville. Talonpojat ja torpparit, joiden lapsia hän luetti, lähettivät hänelle joskus "tuomisia" ja kutsuivat luokseen. Muutoin hänellä ei ollut, kenen kanssa seurustella, paitsi lapsiansa ja kirjojaan.

Oli myöhäinen tammikuun-ilta. Kaupungissa oli ollut markkinat; aamupäivällä olivat talonpojat tulleet ajaen, elukat hyppimässä rekien perässä, ja torilla, koulutalot pohjoispuolella, kaupungin toisessa ulkolaidassa, mistä lakeus alkoi, olivat, niinkuin tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, enemmän tai vähemmän loppuun ajetut hevoskonit, väkijuomain piristäminä, tehneet temppujansa tai juosseet mäkeä ylös ja alas, vakuuttaakseen kaupanhierojia voimastaan ja vilkkaudestaan. Markkinoilla oli tuimasti oteltu; kaupat tehtiin mieluimmiten väkijuomain avulla, tingittiin ja huijailtiin myöhään iltaan, ja kun talonpojat ajoivat kotiin, suuremmassa tai vähemmässä määrin petettyinä tai pettäneinä, saivat hevoset yleensä juosta omin valloin, miten halusivat, ja jalan käyvä osa markkinaväestä sai enemmän vaistoaan kuin tajuntaansa kiittää siitä, etteivät valinneet ensimmäistä lumikinosta yösijakseen.

Yksin istui Karin tuvassaan pienen kirjotuspöytänsä ääressä ja valmistautui seuraavan päivän tuntia varten. Mutta vain murto-osasen mielenkiinnostaan hän kykeni työhönsä kiinnittämään. Milloin lentelivät ajatukset kuin pelästynyt lintuparvi lakeudelle, ihmetellen, mitä kamalaa ulvontaa sieltä kuului, tai seisahtuisivatko räyhäävät miehet hänen tuvallensa, kääntyisivätkö syrjäpolulle ja tulisivat ikkunan luo, pelästyttäin hänet kuoliaaksi siihen lyömällä. Milloin ne taas surullisina ja kaihoisina painuivat menneisiin aikoihin, aikoihin, jolloin äiti hääräili tuvassa, Karinin istuessa lukemassa; milloin taas arkoina ja haaveksien kiertelivät muuatta kaunista kesämuistoa...

Markkinaväen rähinä alkoi nyt tauota; silloin tällöin kiisi reki ohitse, joku ääni karjasi, sekottuen kulkusten kilinään, jonka soitto vähitellen sammui etäisyyteen. Mutta yö kävi yhä äänettömämmäksi; lopuksi lakkasi kaikki melu, suuri hiljaisuus laskeutui lakeudelle, ei yksikään ihminen enää häirinnyt tähtiyön majesteetillistä rauhaa.

Karin oli laskenut alas kaihtimen ja tukkinut tarkoin joka raon, etteivät ohikulkijat näkisi valoa hänen tuvastaan. Nyt, kun kaikki oli hiljennyt, pani hän pois kirjansa, meni ikkunan luo ja veti ylös kaihtimen, liikkumatta hän seisoi hetken ja katseli taivasta ja suurta lakeutta, joka lumivalkoisena loisti tähtien valossa.

Sitten hän jälleen veti alas kaihtimen, istuutui pöydän ääreen ja luki raamattua, niinkuin hänen ja äidin aina oli tapana yhdessä tehdä, ja aikoi sitten valmistua levolle menemään. Äkkiä hän säpsähti räyhäävää ääntä, joka ilkeästi viilsi halki yön syvän hiljaisuuden. Hän kävi kuolemankalpeaksi ja seisoi hetken liikkumattomana kuunnellen, kampa pitkissä, avatuissa hiuksissaan. Nyt loittoni raaka ääni, kuului kumeana, pahanilkisenä murinana, nyt se häipyi yhä enemmän. Hän huoahti helpotuksesta; mutta samassa hän kuulee toiselta taholta juuri saman raa'an äänen kaiun. Kaksi ääntä huutelee ja vastaa toisilleen; nyt ne lähestyvät, niitä tuntuu olevan useampia, nauru ja kiroukset sekottuvat toisiinsa. Varmaankin joukko päihtyneitä miehiä, jotka hoippuivat sinne tänne ja huusivat toisilleen. Kas niin, nyt ne viimeinkin läksivät edemmä, huuto ja rähinä siirtyi poispäin pitkin maantietä, heikkeni, kuoli pois.

Mutta mitä tämä on? Hän kuuli selvästi askelia ja kuiskausta juuri ikkunansa alta. Nyt ne vaikenivat, mutta itse hiljaisuus täyttää hänet jäätävällä vavistuksella. Mikä on tulossa, mistä ne neuvottelivat tuolla ulkona? Ne eivät ole menneet, siitä hän on varma, ne seisovat vielä ikkunan alla. Hän puhaltaa nopeasti valkean sammuksiin ja hiipii tirkistämään kaihtimen lomasta.

Mutta silloin hän kuulee ruudun helähdyksen ja samassa hän, pimeydestä huolimatta, huomaa, että kierrekaihdin pullistuu sisäänpäin. Kauhun jähmettämänä hän tuijottaa kaihtimeen. Joku tempoo ja repii sitä, kylmä ilmavirta tulvaa huoneeseen, hän kuulee jälleen käheät, kuiskivat miesäänet. Nyt temmataan kaihdin irti ja se putoo räiskähtäin permantoon. Pari kättä ojentuu rikkilyödystä ruudusta ja kopeloi ikkunanhakoja, pörröisen pään ääriviivat vilahtavat pimeydestä näkyviin. "Peto", tuo hirvittävä, jota hän koko elämänsä on pelännyt! Hän näkee sen silmäin himosta hehkuvan, hän ymmärtää hetkensä tulleen, nyt määrätään hänen tuhokohtalonsa, ei ole apua, ei pelastusta. Ja hänet valtaa sama ihmeellinen, kivettävä tunne kuin sen, joka on pyörtymäisillään. "Minun täytyy luisua, ei ole apua, minä olen hukassa."

Liikkumatta hän seisoo ja tuijottaa ikkunaan, jota kömpelöt kädet haparoivat, kirousten ja tyhjänpäiväisten sanain tunkeutuessa huoneeseen. Tuossa näkyy vielä yksi pää, laupias Jumala, neljä pedonsilmää polttaatuu häneen, neljä käsivartta on syleilevä häntä, häpäisevä. Laupias oikeuden Jumala, älä anna sen tapahtua, herpaise heidän kätensä, tee ihme, pelasta, vapahda! Äiti, äiti!

Pimeä yö-ilma lainehtii veripunaisin aalloin hänen ympärillään, ohimot ja sydän lyövät raskaita, kumeita vasaraniskujaan, jäsenet ovat lyijynraskaat ja kylmät, hän ei voi liikahtaa, permanto väistyy jalkain alta, seinät keinuvat ylös, alas, veltosti hän ojentaa toisen käsivartensa ja huojuu pari askelta eteenpäin.

Samassa hypähtää toinen väkivallantekijöistä avonaisesta ikkunasta sisään, ja toinen seuraa heti perässä.

-- Tulta! rähisevät he vuorotellen ja höystävät käskyjään kirouksin ja sadatuksin. Toinen raapaisee tulta ja valaisee Karinia. Raaka, himokas nauru puhkeaa molempain huulilta. Toinen tarttuu kynttiläjalkaan ja sytyttää tulen, sen heikko valo valaisee huonetta ja kalpeaa, vapisevaa tyttöä, joka liikkumatonna seisoo heidän edessään.

-- Sinä...! Ja taas korahtaa joukko siivottomia, kiroilevia sanoja läpi yön hiljaisuuden, ja toinen miehistä hoippuu ojennetuin käsivarsin Karinia kohden.

Silloin koskettaa laupeuden enkeli hänen otsaansa, ja ajatukset sen takana huumaantuvat, veripunaiset aallot lysähtävät kokoon hänen silmäinsä edestä, tulee yö hänen sisässään ja ulkopuolellaan. Hän ei tiedä enää, mitä tapahtuu, siinä maatessaan pitkänään lattialla, rääkättynä ja raiskattuna, kylmän talvi-ilman jäädyttäessä hänen hentoa ruumistaan. Yön kauhuja ei ole enää hänelle olemassa, niinkuin ei tiedä elämän kauhuista se, joka ikuista unta nukkuu.

Kun hän viimein herää, kohtaa hänen etsivä katseensa ensimmäiseksi tutut, ystävälliset kasvot, jotka kyynelsilmin katsovat häntä. Tuska ja kauhu, joka pyrkii tunkeutumaan läpi tajuttomuuden usvain, saa taka-iskun; hän tuntee itsensä äkkiä miltei onnelliseksi, kyyneleisten silmäin katse on täynnä rakkautta -- mitä sitten muusta kärsimyksestä?

-- Hanna, rakas Hanna, hän kuiskaa puolisammuvin äänin ja kietoo kätensä Hanna Myhren kaulaan, älä mene, jää, jää, minä pelkään, ja hän nojaa päätään Hannan rintaa vasten ja tuntee samaa ääretöntä lepoa ja turvallisuutta kuin äidin sylissä.

Pari kuukautta sai Karin maata sairaalassa, missä Hanna Myhre oli toipumassa keuhkokuumeestaan, jonka oli itselleen hankkinut pakkasessa ja myrskyssä vuorella kävellessään. Pari kuukautta hän sai taistella vaivain ja tuskantunteen kourissa, mutta hän ei valittanut koskaan, ja kun hän näki Hanna Myhren laihan olennon siniharmaassa sairaalapuvussaan tulevan vuoteensa luo, kun hän sai pitää tämän kättä omassaan ja kuulla hänen tutun, ystävällisen, lohduttavan äänensä, silloin lennähti onnenhymy hänen hivuttuneille piirteilleen.

Niin he taistelivat yhdessä pahimmat taistelut, ja kun Karin viimein läksi sairaalasta, voivat lääkärit sanoa, että miten vaikeasti hän olikin vahingoittunut, ei hän ollut tulevaisuudessa kärsivä mitään haittaa siitä. Ja tämä kirvotti raskaan taakan koko pitäjän sydämeltä, jos yleensä voi otaksua pitäjällä sydäntä olevan. Tapahtumahan oli kauhea, mutta roistojen perille oli mahdoton päästä -- Karin ei itsekään tietänyt, minkä näköiset he olivat -- ilmenihän siinä vallan ihmeellisesti Jumalan suojeleva käsi, ettei Karin ollut tulevaisuuteensa katsoen saanut mitään vahinkoa j.n.e. Niin, jopa siellä täällä alettiin kysyä, eikö koko tapaus liene ollut vilkkaan mielikuvituksen keksimä. Rouva Henningson uskoi "syvimmässä salaisuudessa" ystävilleen, ettei hän puolestaan uskonut moisia kauheuksia. Neiti Blom oli luultavasti itse, vetäessään alas kaihtimen, särkenyt ruudun ja sitten pyörtynyt pelästyksestä. Tietysti ei hän tahtonut puhua Karinista halventain, mutta muutamista naisista on mieluista tehdä itsensä mielenkiintoa herättäviksi; olihan jokainen kuollut kerrottavan, mitä hullutuksia hysteeriset naiset keksivät.

Ja papinrouvan "salaisuudet" levisivät pitkin pitäjää ja muodostuivat niille, joissa tapaus oli synnyttänyt surua ja levottomuutta, niin runsaaksi lohdutuksen lähteeksi, että kaikki aikeet tehdä jotain opettajatar raukan tulevaisuuden turvaamiseksi siihen vähitellen hiljaa ja huomaamatta hukkuivat.

X.

Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä, sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki, laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä.

Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä jäätynyttä maata vasten.

Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan.

Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt; vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan, kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan, kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta, jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi, ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan, sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin kuitenkin hyvin lähellä sitä.

Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä, ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö, joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä opettajatoimen kanssa.

Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin, kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena, intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut, ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan välillä.

Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin, sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun edeltäjiä.