Part 7

Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut, tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia" harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan...

Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat, ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti kuuntelivat hänen puhettaan.

Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin suusta ei puhunut mikään harhahenki.

Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja, liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä vihollisia, -- ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista. Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin ruotsalaisille!"

Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät "raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset uppiniskaisiksi ja...

Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi.

Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset, heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta, juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa", sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan. Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi. Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut.

Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt. -- Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin.

Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi, joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään -- niin, kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa -- ja toisinaan ei poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. -- Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien ääressä.

Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä Sverkerin kotiin.

Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella, kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä, ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi.

Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä. Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten, tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä hetken -- mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan.

Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta.

Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa -- miksi he eivät aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin.

Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti, puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies, mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e."

Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta!

Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin, kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi. Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi hallitsevana hänen kasvoillaan.

Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin, ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan.

-- Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole terve, näemmä.

August oikaisi hiukan sairasta jalkaansa, tarkasti sitä ja mutisi jotain, jonka Gertrud sai tulkita, miten halusi.

-- No, missä on sitten Sverker? jatkoi Gertrud yhtä ystävällisesti, ei suinkaan hän liene ulkona tässä myrskyssä?

-- Onpa niinkin, vastasi Kristin, miehen sillä välin äreästi vilkuillessa Gertrudiin, hän on keräämässä muutamia tikkusia kokoon meille. Sen sanon, neiti, että kun ihminen on köyhä ja on vain kolme lasta ja yksi niistä kykenemätön liikkumaan, niin tarvitsevat vanhemmat vähän kynnelle kykeneväin apua.

Gertrud hymyili alakuloisesti. Siinä oli taas sama vanha veisu -- koulu oli mörkö, hirmuvaltias, joka omia salaisia, itsekkäitä tarkotuksiaan varten imi lapsista voiman ja riisti vanhemmilta avun, joka oli heille oikeutta myöten tuleva.

-- Olen pahoillani, että Sverker taas on laiminlyönyt koulun kolmena päivänä, jatkoi Gertrud, sekä te että hän tiedätte, ettei sellaista laiminlyöntiä voi jatkua.

-- Niin, hänen täytyy olla kotona auttamassa vanhempia, vastasi Wettingin muori lyhyesti.

-- No, millä lailla hän sitten on auttanut?

Kristin kääntyi äkkinäisesti lieteen päin ja jäi Gertrudille vastauksen velkaa. Jos hän olisi sanonut totuuden, olisi hän kertonut, että Sverkerin "apu" supistui siihen, että tämä oli pelannut korttia Augustin kanssa ja kuljettanut salaa viinaa kylästä. Mutta hän näytteli mielemmin edelleen loukkaantuneen äidin osaa ja vaikeni nyreänä.

Gertrud nousi ja meni suoraan uuninnurkkaan, mistä hän, aivan oikein, löysi Sverkerin kyyristyneenä. Kun poika näki Gertrudin, tuli hän polttavan punaiseksi, mutta ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan, katselihan vain pari kertaa kulmainsa alta ja seisoi sitten maahan luoduin silmin, käsivarret riipuksissa, kuin häpeävä, katuva, mutta uhmaileva syntinen. August, joka istui, kannattaen kipeää jalkaansa tuolilla ja pitäen keppiä kädessä, katseli häntä pilkallisesti ja sanoi ivallisesti naurain: "no, Sverker, kyllä nyt korvasi kuumenevat!"

-- Rakas Sverker, sanoi Gertrud ystävällisesti ja laski kätensä pojan olalle, oletko taas rikkonut raittiuslupauksesi?

-- En, vastasi Sverker, veljen ivan kannustamana, en ole antanut lupaustani. Te, opettaja, minut siihen pakotitte!

-- Siinä sen kuulitte! huudahti Kristin voitonriemuisesti, sitähän aina olen sanonut -- väkipakkoa ja tohua ja sellaista -- sitä on koulussa, mutta mitä lapset oppivat?

-- Ettette häpeä noin puhua, sanoi Gertrud ja kiinnitti läpitunkevat silmänsä Kristiniin.

Kristin kääntyi häneen taas selin ja oli olevinaan loukkaantunut; August nauroi, ja Edvin pomisi katkismustaan, ja Wetting itse, joka tähän asti oli ollut vaiti, löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, silmissä katse, joka pelotti Gertrudiakin:

-- Opettakaa te, neiti, lapsille piplian historiaa ja katkismusta, mutta älkää sekottuko siihen, mitä he kotona tekevät, sillä se asia koskee heidän vanhempiansa eikä teitä!

-- Ei tosin, mutta minun asiani on, että lapset käyvät kunnollisesti koulua, vastasi Gertrud hiukan epävarmasti. Hän pelkäsi Wettingin silmäin tummaa, pahaa ennustavaa kiiltoa. Sverker on laiminlyönyt kolme päivää, ja jollei hän tule huomenna, ilmotan minä asiasta.

-- Sen voitte tehdä, mutta nyt ulos täältä tuossa tuokiossa! Teidät on palkattu lapsia opettamaan, vaan ei yllyttämään heitä vanhempia vastaan! huusi Wetting ja astui Gertrudia kohden uhkaavin katsein ja käsi ojossa.

Mutta samassa juoksi Sverker paikalle ja asettui isän ja Gertrudin väliin. Kaikki häijyys ja epäluotettavuus oli kasvojen ilmeestä kadonnut, rakkauden Gertrudiin, joka oli hänen voimakkain, kauniin tunteensa, olivat isän rajut sanat pulpahuttaneet esiin.

-- Älä, isä, älä tee pahaa neidille! hän huusi. Minä olen ollut huolimaton, tiedän sen, alan huomenna kunnolla.

Ja hän katseli Gertrudia avoin, suora ilme äsken niin kavalassa katseessaan.

-- Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle, odotan siis sinua. Hyvästi!

Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta.

Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat, olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet, ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja vanhempien toruja.

-- Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?"

Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan, joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä tarvitsematta elää satojen muiden elämää -- jos sellaista paikkaa maailmassa olikaan.

Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan, muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine, harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki, kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki liikuttavan kiintyneen katseen -- aivan kuin koiran -- jonka poika häneen loi paremman itsensä herätessä.

Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena -- vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla -- oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten kiitosta ja palkkaa pyytämättä.

Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä, väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien, varsinkin Sverkerin ympärillä.

IX.

Ei ole milloinkaan marraskuun taivas niin synkkä ja syksynraskas kuin harmain, repaleisin pilvin kaartuessaan lakeuden yli. Vuorella ulvoo tuuli pauhaavan voimakkaana, pahanilkisinä lakaisevat vihurit kuihtunutta kanervikkoa, kuilut ja halkeamat kertaavat sen viheltäviä, huokaavia ääniä, ja metsän pohjasta vastaa tuskanpelokas kaiku. Mutta lakeuden yli laskeutuu pimeys raskaana ja harkitsevana kuin ajatus, joka syvemmälle ja syvemmälle kaivautuu yhäti samaan tuskantäyteen ongelmaan, ja myrskyn yksitoikkoinen ulvonta on kuin elinkautisen kärsimyksen alati toistuvaa huokausta. Ei keskeytystä, ei liikettä, etäisyyteen katoavat vuoret ja kirkontornit, pimeyden tai usvain ja lumipilvien nieleminä. Ja kun yksin ponnistelet liejuuntuneita teitä, missä vain harvoin tulee vastaasi rattaat tai yksinäinen kulkija, silloin tunnet, kuinka lakeuden äärettömyyttä hiipii kaihomielisyyteen, joka ajatuksillesi laskeuu.

Ja kun myrsky täyttä totta puhkeaa, kun lumi pyörteleikse valkoisina pylväinä, tai sade vinona pieksee pehmittyneitä peltoja ja niittyjä, kun keskiyön pimeys tai tähditön hämärä loihtii esiin pelottavia näkyjä, ja synkät tarinat kohoovat muistiin, silloin on lakeus yhtenä ainoana suurena kauhuna, kiitäväin varjojen ja vaikeroivain, pakenevain haamujen lumottuna vilinänä. Silloin avautuu Månberg, ihmevuori kohtalonraskaine sfinksinpiirteineen, ja sen uumenista astuvat urhot, jotka siellä ovat nukkuneet rauhattomia aikoja odottain; kuullaan, kuinka he tahdikkain askelin teitä polkevat, ja aseiden kalske yhtyy tuulen ulvontaan, joka heidät houkutteli heidän tuhatvuotisesta unestaan. Silloin heräävät myös lakeuden salaperäiset olennot, "menninkäiset", pieni häijy kansa pakana-ajoista asti, joka asustaa maan alla ja hävittää sadon, mutta ei koskaan näyttäydy muille kuin pahaa hautoville ihmisille ja tulee esiin vain myrskyllä, raju-ilmoilla ja onnettomuuden aikoina. Silloin kiitää sysimusta hevonen pitkin nummea Ljungbergin huipulla, ei tiedä kukaan, mistä se tulee ja minne katoaa, mutta se näyttäytyy vain silloin, kun yö on täynnä kauhuja, silloin se ilmestyy kuin luonnon sielusta putkahtanut tuskantäysi ajatus.

Mutta julminta on, kun se, mikä todella elämässä on tapahtunut, tulee hiipivinä haamuina, laahaten perässään verisiä muistojansa marraskuunyön pimeydessä, kun huudot ja tuskankirkaisut, jotka kerran ovat päässeet hätääntyneiden ihmisten huulilta, heräävät taas eloon. Kuule, kuinka viiltävät vaikerrukset tunkevat läpi tuulen vinkunan! Kuule, kuinka tyttö raukka huutaa, joka joutui väkivallan uhriksi torpassa Ulandan metsän laidassa. Hän ei saa rauhaa haudassaan, sillä viettelijää ei koskaan rangaistus kohdannut, ei yksikään katumuksen kyynel koskaan sulattanut helvetinjäätä hänen sielustaan. Kuule, kuinka valittavat ja vaikertavat vanhukset, jotka surmattiin yksinäisessä mökissään juuri tällaisena yönä! Etkö kuule väkivallantekijäin ja ryövääjäin askeleita, jotka risahtelevat keskellä yön monia kauhistuttavia ääniä!

Sellaisena yönä ei ole hyvä olla hento, kaksikymmenvuotias tyttö, jonka mielikuvitus värisee, ja jonka sydämen suuri suru on haavottanut veriseksi. Sellaisena yönä ei ole hyvä asua yksin pienessä koulutalossa, takanaan korkea vuori, ympärillään ryskivä, huokaava metsä, edessään lakeus kaikkine ihmeellisine kauhuineen.

Sairas sydän ei enää tunne ikävöimistä eikä kaipausta, sillä se on kuoliaaksi pelästynyt, pelon jääkylmyys on laskeutunut sen kaikille tunteille ja ajatuksille. Nuori opettajatar istuu kyyristyneenä syvälle nurkkaan, suojatakseen selkäänsä sanomattomalta kauhulta, joka häntä ympäröi; hän lukee ja ompelee vuoroin, mutta miten uutterasti hän pistelleekin neulaansa edes takaisin ja tirkistelee kirjaansa, elää hänessä oikeastaan vain yksi tunne, johon hän aina uudelleen palautuu: pelko. On niin ihmeellistä, aivan kuin koko ympäristö eläisi ja silmin katsoisi; vanha tuoli paukkuu, ja kun hän sinne päin silmänsä kääntää, on hänestä aivan kuin katsoisi tuoli häntä. Niin, kaikki häntä katsovat, tuolit, pöytä, vanha seinäkello, joka lyö kaksitoista lyöntiään, vaikka on vasta yhdeksän aika -- kaikilla on silmät, kaikki elää -- kaikki pelottaa häntä tänä kamalana, yksinäisenä syys-iltana.

Nyt hän äkkiä kuulee askeleita ulkoa -- väkivallantekijäin -- ryövärien? Ne lähestyvät varmasti, silmänräpäyksessä hän laskee, että jos vain jalat kantavat, hän ennättää juosta ikkunan luo, särkeä sen ja syöksyä ulos, sillä välin kuin roistot murtavat oven rikki ja tunkevat sisään. Sillä hän ei tahdo sortua väkivallan jalkoihin, kuten tuo nuori tyttö, joka vieläkin huutaa ja valittaa menetettyä elämäänsä -- jos jotain maailmassa, niin juuri tätä hän kauhistuu. Hän on kuullut siitä niin monta hirveää tarinaa; mielemmin kuolla -- murskautua -- ruhjoutua -- mitä tahansa -- ei vain elinijäksi turmeltua -- ei nähdä pedon himokkaita silmiä itseensä kiinnitettyinä -- ei tuntea pedon käsivarsien syleilyä.

Mutta askelet katosivat; se oli kai vain mielikuvitusta -- tai myrsky. Nyt napsahtaa taas tuoli, mitä se on? On kuin tahtoisi äidin vanha tuoli jotain sanoa. Oi yksinäisyys -- yksinäisyys -- hirvittävä yksinäisyys!

Kas, nyt kuuluu taas askeleita ulkoa, se on päivänselvää, ei mielikuvitusta, joku nousee portaita ja tömisyttää porstuan permantoa. Ja nyt kaksi lyöntiä ovelle; Karinin pelästyneessä mielikuvituksessa, hänen korvissaan, joihin tuska ja pelko ajavat soivia veriaaltoja, kajahtavat nuo lyönnit kuin kohtalon kolkutus. "Avaa", sanoo ääni, jota hän ei lainkaan tunne, ei ihmisellinen, vaan omituisen viiltävä ja kuiskaava ääni. Haamuko, kummitusko pyrkii sisään, vai elävä olentoko seisoo oven takana, väkivalta ja häijyys mielessä?

Hän nousee, mutta polvet pettävät, niin että hän on vaipua maahan. Silmät loistavat kuumeenkiiltoisina kalpeista kasvoista, ja hän nieleksii ja läähättää saadakseen ilmaa. Nyt jälleen kaksi lyöntiä, kaksi kovaa, hirmuista lyöntiä, jotka ukkosenjyrinänä kohahtavat läpi koko talon. Armias, laupias Jumala, Jeesus Kristus, kaikkien sorrettujen, kaikkien yksinäisten vapahtaja, auta, auta!

Ojennetuin käsin hän horjuu ovelle.

-- Kuka siellä? hän sanoo, ja hän itse luulee kuiskaavansa, mutta sen sijaan hän huutaakin ääneen, kaiken hätänsä, tuskansa hän antaa puhjeta tuoksi kysymykseksi.

Silloin hän kuulee läpi myrskyn pauhun ja sydämensä ja aivojensa meluisan kohinan äänen vastaavan:

-- Avaa, höpäkkö! Minähän täällä olen, Hanna Myhre.

Siinä tuokiossa pelko hänet päästää irti, vapautuksentunne valahtaa suurena, levollisena, hyväilevänä aaltona läpi koko hänen olentonsa, hän painaa kättään sydäntä vasten, naurahtaen iloisesti, lapsekkaasti, ja avaa oven.

-- Hanna, rakkahin Hanna! Oletko ulkona tässä ilmassa?

-- Onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? kysyi Hanna, pudistellen itseään, ja pisti vettä valuvan päänsä ovesta sisään.

-- Hanna rakas, miten kiltisti tehty!

-- Kiltisti, mutisi Hanna, riisuen hatun ja päällysnutun, jotka ojensi Karinille. Ei tässä ole puhetta "kilttiydestä". Minähän kysyn, onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle?

-- Tietysti sijaa on! huudahti Karin nauraen, otti Hannan vaatteet ja työnsi esille äidin tuolin, paraimpansa -- istu, rakas Hanna. Uh, miten hauskaa!

-- Hauskaa, toisti Hanna äskeiseen juroon tapaansa, kohtalaisen hauskaa olla väsynyt ja viluinen. Kahvipannu tulelle tuossa tuokiossa, tyttö!

-- Heti, heti, huudahti Karin iloisesti ja lennähteli kuin vallaton lapsi ruokakaapin ja lieden väliä. Kas niin, kohta se kiehahtaa minun kattaessani pöydän; kunpa minulla vain olisi oikein hyvää leipää. Hanna kulta, miten oikeastaan olet ulkona tällaisessa koiranilmassa?

-- Minusta on aina ollut hauska taistella myrskyä ja raju-ilmaa vastaan -- siihen on syynä itsepintainen luontoni, näet, Karin pienokainen, vastasi Hanna ja nyykäytti Karinille.

Ja Hannan kasvoille valahti äkkiä vieno, veitikkamainen hymy, joka loi pehmeyttä tylyihin piirteisiin.