Part 6

-- Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi: "me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu.

-- Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan maistaisi viinaa.

-- Niin, katsokaas, neiti, se on hullutusta, sanoi Tingbom ja heilahutti kättään Gertrudiin päin, viina ja olut ovat tuotteita, jotka esiintyvät kaikkien sivistyneiden kansain kehityksessä ja valtiotaloudessa. Mutta pitää ottaa kohtuullinen hinta tavarasta.

-- Ei puhuta enää tästä, Tingbom, te tunnette liian hyvin mielipiteeni. Sen sijaan olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni: miksi eivät lapset tulleet kouluun tänään?

Tingbom siveli yhä terävää leukaansa ja antoi harhailevan katseensa liidellä avaruutta.

-- Siihen kysymykseen saa eukko vastata, hän sanoi lyhyesti, hänen asiansa on pitää lapset työssä, minulla on kyllin perheen elättäjänä ja kunnallismiehenä. Kahdelle kakaralle annoin jo selkään tänään, enempää ei minulta voi vaatia. Niin häijyjä kuin ne ovat, pitäisi pitäjän tuntea velvollisuudekseen huolehtia heistä.

Tingbom loi Gertrudiin nopean, vilkuilevan katseen ja silmäili taas avaruuteen.

-- Tehän tiedätte, että teidän _täytyy_ toimittaa lapsenne kouluun, tiedätte kyllä, mikä muutoin seuraa, Tingbom.

Tingbom ei kuunnellut.

-- Niin, äidin asia on pitää heitä työssä, hän toisti, minulla ei kunnallismiehenä ole aikaa.

-- Parempi olisi, jos omistaisitte vähemmän aikaa yleisiin asioihin ja enemmän perheellenne, Tingbom.

Tingbom katseli kulmainsa alta ja heitti Gertrudiin halveksivan, kieron katseen.

-- Niin te puhutte, neiti, kun olette sitä niin sanottua heikompaa sukupuolta, mutta jolla pitäisi olla toinenkin arvonimi, hän sanoi, ja ääni vapisi suuttumuksesta. "Naisen tukka on pitkä ja ajatus lyhyt", sanoo vanhan Eddan kirjottaja, ja se mies tiesi, mitä kirjotti, ei hän kirjottanut mitään asrakaaneja ja solvauksia, niinkuin nykyiset ihmiset, olkoot ne pippejä tai pappeja. Olen halpa mies, neiti, mutta olen petakooki, ja tiedän yhtä ja toista, enkä aio antaa kenenkään, olipa se kuka tahansa arkipuseerata itseäni, että nyt sen tiedätte.

-- Älkäämme enää kiistelkö, Tingbom, sanoi Gertrud, mutta koska harrastatte tietoja, niin pitäisi teidän lähettää lapsenne kouluun.

Tingbom teki juhlallisesti torjuvan liikkeen.

-- Ei kukaan voi vaatia minulta enempää, olen isänä tehnyt kaiken voitavani. Olen lyönyt nulikoita, niin että käteni on minulle sekä ihmisenä että suutarina kelpaamaton. Mutta pitäjä laiminlyö velvollisuutensa. Tottakai sitä varten ovat kuritushuoneet ja laitokset ja turvakodit olemassa, että ne pitäisivät huolta pahantapaisista ja laiminlyödyistä -- hm -- rikollisista lapsista.

-- Ettekö häpeä noin puhua lapsistanne!

-- Häpeä! huudahti Tingbom, jolle tämä sana oli aivan outo käsite. En, mutta nulikkain, heidän tulisi hävetä kaikkea sitä surua, jota tuottavat minulle. Mutta ne _eivät_ häpeä; hyvää iltaa, neiti.

Ja Tingbom tervehti kohteliaasti ja jätti Gertrudin.

Tämä kulki eteenpäin Lekbroån suureen kartanoon päin, joka oli noin neljännespenikulman päässä Ljungbergistä, ja jonka muonamiehet ja torpparit kansoittivat Gertrudin koulun lapsillaan. Puolitiessä, keskellä lakeutta ilman ainoatakaan puuta tai pensasta koristeenaan, oli suutari Tingbomin tupa aivan maantien laidassa.

Gertrud astui ripeästi tupaan, missä "eukko" juuri pesi permantoa.

-- Päivää, rouva Tingbom, sanoi Gertrud välittämättä rouva Tingbomin vastatervehdyksen nyreästä äänensävystä, mistä syystä ei yksikään lapsista ollut koulussa tänään?

Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti.

-- Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden mennä, mutta --

Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen hangatessa permantoa.

-- Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion?

-- Niin, he ovat karanneet, he.

-- _Karanneet_?

-- Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin. Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa -- hän osotti pientä likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen -- sanoo, että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta.

Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti.

-- Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiä _omaa_ velvollisuuttanne.

-- Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi, niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom.

-- Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti.

-- Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä.

Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan, likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita, niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa, silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan, hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen vastauksen.

Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun. Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä, täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e. Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota hän hitaasti ja kankeasti totteli.

-- Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei kuulunut, vain viekasta naurunpihinää.

Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille ja sanoi ankarasti:

-- Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin.

Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään. Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina".

Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen.

-- Jollet muuta käytöstäsi, seuraa taas kuritus, sanoi Gertrud ankarasti.

Silloin kiinnitti Jakobina silmänsä Gertrudiin ja sanoi tuikeasti:

-- Äiti sanoo, että opettaja on tullut opettamaan eikä lyömään meitä.

Gertrud tunsi vuoroin kalpenevansa ja punastuvansa. Penkkiriveistä kuului sieltä täältä tukahutettua naurua, ja pieni punatukkainen Jakobina heitteli voitonriemuisia katseita ympärilleen.

Ja opettajattaren valtasi voimattomuuden tunne; hän olisi tahtonut juosta tiehensä, piiloutua jonnekin, itkeä kuin rääkätty lapsi. Oi miten nämä ihmiset olivat häntä kiusanneet lukukausi lukukaudelta! Mutta hän hillitsi itsensä, näytti niin tyyneltä ja kylmältä kuin ei mitään olisi tapahtunut; sitten hän astui Jakobinan luo ja vei hänet huoneesta pois pimeään komeroon.

-- Seiso tuossa, kunnes olet kiltti ja pyydät anteeksi, hän sanoi lyhyesti.

Ja Jakobina sai seisoa koko aamupäivän, mutta kun hän sieltä tuli, oli hän lauhkea ja häpeissään kuin koira, jota on kuritettu.

Seuraavana päivänä ei hän eivätkä veljet tulleet kouluun. Iltapuolella tuli suutari itse ja ilmotti huolestuneen juhlallisena, että hänen kahdeksasta lapsestaan kolme, Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina, olivat kadonneet, ettei hän enää voinut tehdä mitään heidän kasvattamisekseen, vaan toivoi pitäjän ottavan heidät huostaansa ja sijottavan heidät turvakotiin. "Hilarion on varastanut revolverini", hän lopetti kertomuksensa, "kaipasin sitä eilen, kun minun piti mennä variksia ampumaan; no, hyväksi lopuksi hän tietysti ampuu veljen revolverilla, se on selvä, ja sittenhän hän kelvannee hienompaan ojennuslaitokseen. Mutta kyllä olisi oikeampaa ja enemmän nykyajan metootien mukaista, jos kunta ryhtyisi asiaan ja ajoissa estäisi veljesmurhan." Tingbom siveli leukaansa, teki intomielisen liikkeen kädellään ja loi Gertrudiin voitonriemuisen katseen.

Niin, Gertrud myönsi, että tosin olisi koetettava estää jotain niin kauheaa tapahtumasta. Mutta hän epäili, eikö Tingbom arvostellut poikiensa "kelpaavaisuutta" liian suureksi; he olivat molemmat itse asiassa siivoja, joskin villiintyneitä poikia, ja Gertrud rohkeni viitata siihen, että vanhemmat itse ajoivat heidät kuin kerjäläiset ovestaan pakottaakseen pitäjää ottamaan heidät huostaansa, siten päästäkseen lasten kasvatuksen vaivoista ja kustannuksista. Mutta näistä sanoista pöyhistyi Tingbomin ylpeys kuin riikinkukonpyrstö. Tiesikö opettajatar, mitä oli ruokkia -- _ruokkia_, kasvattaa ja laahata eteenpäin maailmassa -- _laahata eteenpäin_ kahdeksaa, sanoo kahdeksaa lasta, kaikki terveitä sielulta ja ruumiilta? Tiesikö opettajatar, mitä oli raastaa ja uurastaa koko elämänsä elättääkseen -- _elättääkseen_ kymmentä, sanoo kymmentä henkeä, kaikki terveitä ja ehjäjäsenisiä ja ruokahaluisia. Tiesikö opettajatar, mitä oli olla samalla sekä kunnallismies että pedagoogi ja ... tutkia valtiotaloutta ja harrastaa yleishyvää?

Ei, Gertrud myönsi, että kaikkia näitä erilaisia elämäntehtäviä oli vaikea yhdistää, ja hän ihmetteli taas, eiköhän Tingbom olisi tehnyt viisaammin, jos olisi omistanut vähemmän aikaa "yleishyvälle" ja enemmän lapsilleen.

-- Vai niin, te moititte minua siitä, että olen kunnallismies? Mutta minäpä arvelen, ettei kukaan ole tehnyt lastensa puolesta enemmän kuin minä. Hölläkätinen en ole ollut, miten minua sikaneeraattekin, selkään ovat nulikat saaneet, ja nyt olisi pitäjän...

-- Kas niin, Tingbom, nyt ei minulla todella ole enää aikaa --

-- Vai niin, teillä ei ole aikaa kuunnella huolestuneen isän esityksiä. No, sitten sulkeudun nöyrimmästi suosioonne. Olen muutoin kuullut, että koulun on tuettava kotia. Mutta, kuten sanotte, jollei teillä, neiti, ole aikaa halpaa miestä varten, joka huolehtii lastensa tulevaisuudesta, niin -- Jumalan haltuun, neiti, sulkeudun nöyrimmästi suosioonne.

Niin sitten Tingbom kumarsi ja poistui vihellellen ja heiluttain ja huiskuttain keppiä sormiensa välissä.

Tätä Tingbomin ja Gertrudin taistelua jatkui pitkin koko lukukautta; lapset jäivät pois koulusta, milloin toinen, milloin toinen; Gertrud muistutti ja ilmotti viimein asian tarkastusmiehelle. Mutta ei sekään auttanut; Tingbomin perhe oli yhtä mahdoton. Toisten silmissä nimittäin; omissansa he olivat viisaita ja luonteenlujia ihmisiä, jotka eivät väistyneet ja jotka viimein saavuttivat tarkoitustensa määrän.

Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina ilmotettiin joksikin aikaa otettaviksi pitäjän turvakotiin.

Nyt oli Tingbomin perhe tyytyväinen, monivuotinen, sitkeä pyrkimys oli lopulta johtanut päämäärään.

Tämän iloisen mielialan tulos oli pian ilmenevä käytännössä, sillä kun oli lukukauden lopettajaiset, tulivat nuo kolme Tingbomilaista, niin tyytyväisinä ja siististi puettuina, kuin olisivat jok'ikinen saaneet korkeimman arvolauseen ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Mutta ilo ei ollut pitkä-ikäinen; he olivat viime kuukausina kokonaan laiminlyöneet koulunkäyntinsä, ja kun Gertrud nyt näki heidän kursailematta asettuvan toverien joukkoon, kohosivat vastenmielisyys ja suuttumus hänelle päähän, ja hän ajoi heidät pois.

Itkien tulivat lapset kotiin ja kertoivat nyyhkien ja kirkuen opettajan lyöneen heitä ja ajaneen pois. Rouva Tingbom purskahti itkuun, hänkin, mutta suutarin vaaleansiniset silmät säihkyivät kuin kylmä teräs, hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että naskalit ja neulat hyppäsivät kohoksi, ja huusi:

-- Sitä hän saa katua koko elinikänsä!

VIII.

Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä -- toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua -- kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle pienintäkään kiveä kannettavaksi.

He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä, raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka koetti levittää "harhaoppeja".

Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista tunnelmaa hänen ympärilleen.

-- Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla.

-- Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe ehdotettavana?

-- On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin. Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset -- sitten, kun harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi, kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi, välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme, kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta -- miten olen siitä kärsinyt!

Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä, ja pudisti surullisesti päätään.

-- Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on hirmuinen -- eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä. Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme.

-- Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se, joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuamme _yhtä_ syvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia. Uskon sen todeksi. Ensin koti -- vanhemmat, siskot; se joka on ollut heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan -- ne kuuluvat yhteen -- ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkaus _kaikkeen_ Jumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä kiviä, syleillä näitä puita -- kuolla tämän ihanan, kauniin maan puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu -- kodinkaipuu -- ijäisyyskaipuu. Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja, hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta.

-- Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti, kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä, jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut.

Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin luuli hänen tahtovan kerskata?

-- Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei tarkotukseni ollut kiittää itseäni.

-- Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee --

Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen.

-- Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua -- mutta on niin hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa -- olen aina ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. -- Niin, tiedättekö, mitä esim. tein viime vuonna? Minun _täytyi_ saada kokoon rahoja, sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon. Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin, paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua -- yhteensä viisikymmentä, jotka lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin entiselläni.

Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin kaikkien tytärten olla -- silloin se oli maista onnellisin ja ihanin.

-- Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta -- sellaista voivat tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset.

-- Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut -- ja hän katsahti ylös alakuloisesti hymyten -- olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta asti.

Nils huokasi.

-- Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei sadulta.

Gertrudia halutti tarttua hänen käteensä ja kuiskata ystävällisiä, rakastavia sanoja. Mutta hän ei voinut mitään sanoa, vain katsoa häntä kyyneleisin silmin.

-- Kyllä te tulette täällä terveemmäksi, hän mutisi viimein hämillään.

-- Kenties, vastasi Nils Martin lyhyesti. Mutta nyt puhutaan tiistaista. Siis pieni, isänmaallinen esitelmä?

Heidän sovittuaan aiheesta ja ajasta ja ehdotettuaan toisilleen sopivia kuulijoita, sanoi Nils hyvästi ja lähti kappalaisen asuntoonsa, Gertrudin jatkaessa matkaansa kotiin.

Niin tuli tiistai.

Gertrud antoi hyväilevän katseensa tarkastaa toimenpiteitä, joihin oli ryhdytty kokouksen varalta. Miten hauskalta ja miellyttävältä koko hänen huoneensa näytti -- jollei muun niin lämpimän kahvitilkan ja suloisen takkavalkean ja hyvän leivän takia olisi heidän pitänyt tulla, kaikkien niiden, joille hän oli antanut pienen "sysäyksen", niinkuin suutari Tingbomin, Wettingien, Håfien y.m. paikkakunnan perheiden. Niin, täytyi olla kavala kuin käärme, täytyi käyttää jos jonkinlaisia syöttejä, jos mieli saada väkeä kokoon ja herättää heidän harrastustaan sellaisiin outoihin asioihin ja äärimmäisyyksiin kuin isänmaanrakkaus ja raittius. Hän hymyili, muistellessaan kaikkia käyttämiään pieniä tepposia huomaamatta kylvääkseen jonkun hyvän siemenen koviin ja välinpitämättömiin mieliin.

Nyt piti heidän joka tapauksessa tulla, kello oli jo lyönyt kuusi, kahvipannu porisi, Anna, palvelustyttö, pisti ovesta vaaleakutrisen päänsä ja kysyi, joko sai kaataa kahvin kuppeihin. Niin, heti, kunhan vain joku kuului olevan tulossa -- kahvi ei saanut kylmetä.

Ja Gertrud meni ikkunan luo ja katseli tielle. Ei, ei näkynyt yhtään ihmistä. Hän palasi pöydän luo ja siirsi hermostuneesti kuppeja. Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin silmäkulmain väliltä, ja väsymyksen ja vanhuuden piirre, joka aina ilmestyi hänen kasvoihinsa hänen pahastuessaan, alkoi pilkistää esiin. Eikö kukaan tulisikaan, ei edes pastori?

Mutta samassa kuului porstuasta askelia ja lumisten jalkain tömistämistä, ja heti sen jälkeen astui sisään Nils Martin, innokkaana ja hengästyneenä, tapansa mukaan pyydellen anteeksi myöhästymistään.

-- Voi, hyvä pastori, vastasi Gertrud huoaten, ei ole vielä kukaan tullut, ja minä ilmotin niin monelle, mutta minä aavistan huhuna levinneen, että täällä muka puhutaan raittiudesta tai jostain muusta vaarallisesta aineesta, ja enempää ei tarvita.

Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa, Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät, kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet loistamaan ilosta.