Part 24

Oli kuin olisi raesade langennut Gertrudin versoviin kevät-unelmiin; hän muuttui äkkiä kylmäksi, järkeväksi ja arvostelevaksi. Nuo sanat, joissa olisi voinut piillä elämän suurin onni, tuottivat vain tuskaa. Ei vain siksi, että hän ymmärsi, ettei Nils Martin häntä rakastanut; mutta hänestä tuntui, että tämä niin kurjasti kutistui hänen silmissään. Ei, se ei saanut tapahtua, hän ei tahtonut nähdä häntä pieneksi käpristyneenä, kadottaa hänet Gertrud saattoi, jos niiksi tuli, mutta ei nähdä hänen pienuuttaan.

-- Kiitän teitä, pastori, tarjouksestanne, hän vastasi ja vetäisi kätensä pois Nilsin kädestä, sitä keveästi puristain -- suuri kunniahan se on minulle, aina olen sitä kiitollisesti muistava. Mutta sittenkin minun täytyy hyljätä tarjouksenne.

Pastori Martin hämmästyi niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, tuijotti vain Gertrudiin. Hän oli ollut niin varma asiastaan, ettei hän ollut edes ottanut lukuun sitä, että Gertrud voisi olla suostumatta.

-- Se surettaa minua, hän sanoi viimein, alakuloisessa äänessään hitunen tyytymättömyyttä, luulin omaavani teidän kiintymyksenne, niinkuin te minun.

Gertrud punastui, kiihkeä vastaus poltti huulia, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi levollisesti:

-- Olkaamme vilpittömiä! Ette pyydä nyt minun kiintymystäni -- minun -- minun rakkauttani -- te tahdotte kelpo vaimon, seurakunnallenne hyvän äidin, siksi käännytte minun puoleeni.

-- Ja entä jos niin olisi? kysyi Martin ihmeissään. Tarvitseeko kiintymyksen siltä puuttua, vaikka pidänkin teitä ennen muita papinrouvan vakavaan tehtävään sopivana?

-- Ei, mutta te olette unohtanut yhden seikan, pastori Martin, kaikkein tärkeimmän.

-- Ja minkä sitten -- minkä?

-- Te unohditte sydämen vaatimukset.

Martin pudisti päätään.

-- En ymmärrä teitä, hän mutisi.

-- Ah, kyllä ymmärrätte, te tiedätte kyllä, että sydämen vaatimukset ovat ensi sijassa, lähinnä omantunnon vaatimuksia; niitä vastaan olitte rikkoa. Sydämenne on toisen oma. Sydämenne ei ole minun, se on muualla.

Hänen sanansa herättivät Nilsissä kiivasta liikutusta.

-- Miten voitte olla noin kova, neiti Björk! hän huudahti, kuinka noin häikäilemättä voitte koskettaa haavaa, jota vuosikausia olen koettanut umpeen kasvattaa?

-- Siksi, että minusta olette erehtynyt. Siksi, että minusta juuri sen kautta olette rikkonut sekä omaanne että erään toisen oikeutta antaa sydämien puhua.

-- Tiedättekö, mitä sanotte? Tiedättekö, mitä tarkotan? huudahti Nils kiihkeästi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä leimahtivat pimeässä. Kuinka hän voisi tulla omakseni?

-- Ah, miten vähän te ymmärrätte, keskeytti Gertrud, ja huulille painui väsynyt, kaihomielinen hymy. Ettekö tiedäkään, mikä on elämän suurin voima? Ei se, mikä on näkyvissä -- ei teot ja toimet, vaan se, mikä piilee sisimmässämme. Ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet työtä ja toimineet, koonneet rahoja ja pitäneet puheita ja rakentaneet taloja, ja kuitenkaan ei heistä ole enempää jälkeä jäänyt kuin ilman halki kiitävästä linnusta? Ja ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat eläneet maailman touhusta erillään, maanneet sairaina vuoteellaan ja kuitenkin vieneet ihmiskuntaa kappaleen matkaa eteenpäin sisäisen voimansa varassa? _Hän_ on niitä. --

He pysähtyivät ja katselivat toisiaan kauan silmiin.

Sitten vaipui Nils Martin kivelle tien viereen ja istui pitkän aikaa liikkumattomana, kasvot käsiin peitettyinä. Kun hän katsahti ylös, oli hänen kasvojensa ilme muuttunut, kyynelet väreilivät silmissä, ja hän ojensi ristiin liitetyt kätensä miltei lapsellisen nöyrästi.

-- Puhukaa vielä, Gertrud, hän kuiskasi, osottakaa tietä!

-- Niin, vastasi Gertrud, uhrautumisen nautinnon innostamana, hänestä on tuleva vaimonne. Hänen sielussaan on lakkaamatta kuohuva rukouksen, uskon ja rakkauden lähde, sen lähteen vesi on oleva koko seurakunnan kostukkeena. Siunaus on tuleva -- hiljaa ja huomaamatta, niinkuin maasta taimi kasteyönä putkahtaa -- ette tiedä, mistä se tulee -- hänen rukouksensa sen tuovat. Te tunnette voimakkaampana tarttuvanne työhön, voimakkaampana käyvänne sairaiden ja kärsiväin luo, ette tiedä miksi -- hänen rukouksensa, hänen rikas henkielämänsä sen vaikuttaa. -- Mitäpä siitä, että hän on sairas eikä voi jaloillaan käydä? Kohti suurempaa, ihanampaa aarretta, kuin pyhitetty ihmissielu, ei voi kukaan kurkottua!

Gertrudin kasvot olivat kuin kirkastetut, ne loistivat kyynelin ja hymyilyin. Hän oli kuin ulkopuolella, niin, yläpuolella oman itsensä, hän kuuli oman äänensä, omat sanansa, mutta hänestä tuntui, ettei hän itse puhunut, vaan mahtava henki häntä siihen pakotti. Ja hänet oli vallannut niin raju liikutus, että hän olisi tahtonut huutaa, kirkaista, tuskastako vai onnesta, sitä hän ei tietänyt.

-- Kiitos, kuiskasi Nils, ja tarttui hänen käteensä, te olette oikeassa. Minä olin sameakatseinen, pelkuri, ahdas. Te olette antanut minun katsoa yli aavain avaruutten. Te olette nöyryyttänyt minut ja samalla kohottanut. Kiitos, mitä nyt teitte minun tähteni, sitä en koskaan unohda.

-- Kiitos, kertasi Gertrud, ja Nilsin puhuessa hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä huimaavista korkeuksista pudonnut maahan, väsyneenä ja apeilla mielin, täynnä pieniä, sairaita ajatuksia. Hyvää yötä siis. Jumala siunatkoon teitä -- ja häntä. Minun täytyy kotiin. On jo myöhä.

Hän puristi Nilsin kättä, kumarsi päätään, kiiruhti nopeasti eteenpäin eikä ollut huomaavinaan Nilsin yritystä pidättää häntä. Ja siinä kulkiessa muuttuivat hänen kasvonsa yhä synkemmiksi ja otsa painui ryppyihin, kuin olisivat ajatukset kietoutuneet sen takana koviksi, sotkeutuneiksi solmuiksi.

Yhä raskaammiksi kävivät askelet, yhä kumarammaksi selkä. Mutta ulkoinen lysähtäminen oli vain heikkona ilmauksena siitä kuolemanväsymyksestä, elämään kyllääntymisestä, joka taka-iskuna häntä kohtasi innostuksen synnyttämän mielenliikutuksen jälkeen. Haparoiden hän etsi ajatuksilleen tukikohtaa, mutta ei löytänyt; kuin häkkiin suljetut linnut ne siipiään räpytellen koettivat vapautua surun ja tuskan vankilasta, mutta turhaan.

Miksi hän oli näin menetellyt? Ja vielä hirveämpää kysyä -- miksei hän tuntenut lainkaan iloa siitä, että oli tehnyt oikein? "Jumalani, Jumalani, sinunhan äänesi kuulin? Vai erehdyinkö elämäni tärkeimpänä hetkenä?"

Tuo ajatus oli niin sietämätön, niin aution kamala, että se oli hänet kaataa. Polvet eivät kantaneet, ja ellottava tuska kohosi kurkkuun.

Onnen vaatimukset! Miksi tuo sana suurena ja kohisevana juuri nyt ennätti hänen korviinsa? Eikö juuri tuossa sanassa piillyt syvä ja viisas salaisuus? Eikö juuri hän itse ollut kiihtyneessä mielentilassaan ampunut yli maalin, tähtimaailmoihin, missä kuolevainen nääntyy? Eikö hän ollut _itse_ loukannut sydämen oikeutta, _oman_ sydämensä? Eikö juuri hänessä ollut niitä voimia, jotka olisivat Nilsin rakkauden pakottamalla pakottaneet esiin ja siten luoneen heidän molempain elämän rikkaaksi ja ihanaksi? Ja hän -- tuo toinen -- olihan hän jo onnellinen -- kaipasiko hän enää muuta syvän, hiljaisen Jumalan rauhansa rinnalla?

Niin, hän oli erehtynyt -- mutta hän ei tuntenut katumusta, ei halunnut mitään muuttaa, hän tunsi vain tympeää, kuluttavaa tuskaa jonkin vuoksi, joka oli auttamattomasti menetetty.

Hän oli kuulevinaan kaukaa mahtavaa kuminaa. Nuoruus, pettyneine unelmineen, lapsellisine toiveineen, kansakoulunopettajattarenkin vaatimattomassa olemuksessa piilevä runollisuus, vaipui hautaan.

Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, kamala yksinäisyys hänen rintaansa, sielun keskiyö laskeusi. Ja hänen eteenpäin haparoidessaan pääsi hänen huuliltaan vaikeroiva valitus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" -- -- --

Kotiin tultuaan hän heittäysi voimattomana vuoteelle, koko ruumis vapisi, hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Vähitellen turtui ankara tuska, ajatukset kävivät sekaviksi, hän vaipui keveään uneen. Sitä kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta sillä välin hän ennätti nähdä unen tai näyn, hän ei tietänyt kummanko.

Hän oli kulkevinaan vuorta ylös, ja kuta kauemmas hän kulki, sitä korkeammaksi ja jyrkemmäksi muuttui vuori. Mutta näkymätön käsi pakotti häntä eteenpäin, samalla kuin juuri sama käsi lakkaamatta kohotti vuorta korkeammaksi. Koko ajan hän kuuli äänen, joka, kuin kellon helähdykset, rytmeinä keinuen kaikui hänen korvissaan: "korkeimmalle huipulle -- korkeimmalle huipulle". Hän laahautui eteenpäin, väsyneenä ja läähättäen, näkymättömän käden ja salaperäisen äänen pakottamana. Nyt avartui äkkiä näköala; hänen sydämensä sykähti ilosta ja kaipauksesta, sillä hän ymmärsi lähestyvänsä päämäärää, vavisten hän kiirehti askeliaan, avaruus avautui eteen suurena, sinertävänä merenä -- ja mahtava ääni kaikui yhä kehottavampana ja juhlallisempana.

Silloin hajosi uni, näky suli valo-usvaksi, äänen kaiku eteni, hän heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseessaan viipyi vielä tuo sinervä hohde, hän näki sen kalpenevan ja haihtuvan huoneen pimeyteen, samalla kuin viimeinen värisevä ääni sammui hänen korvistaan.

Mutta riemun ja vapauden tunne karkotti keskiyönpimeyden hänen sielustaan. Tänä hetkenä hänestä tuntui, että hänen elämänsä arvotus oli ratkaistu, hän oli nähnyt jyrkän, vaivalloisen tien, mutta myös korkeimpain huippujen valon: sielun puhtauden, heijastuksen Jumalan kasvoista.

* * * * *

Vuosi sen jälkeen muutti Nils Martin vastanimitettynä kirkkoherrana pappilaan vaimonsa Ingrid Medinin, halvatun kansakoulunopettajattaren kanssa, joka monet vuodet oli maannut sairaana Lotta Stålin pienessä tuvassa. Hän ei koskaan katunut, että oli ollut kyllin rohkea ja kyllin nöyrä antaakseen itseään voimakkaamman vaikuttaa siihen hetkeen, jolloin hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin. Sillä Ingrid oli, kuten Gertrud oli sanonut, syvänä, hiljaisena siunauksen lähteenä seurakunnan elämässä. Hänen huoneeseensa, missä hän sairastuoliinsa kahlehdittuna istui vuosi vuodelta, nuoruudenkukoistuksen haihtuessa ja keski-ijän syysvalon kalventaessa kauniit madonnankasvot, sinne tulivat sairaat ja köyhät, surulliset ja huolenpainamat, ja kaikille oli hänellä antaa kärsimyksissä kypsyneen sielun lohdutusta. Ja yksinäisen sairaskammion rikkaasta rukouselämästä virtasi hengellisiä voimia, jotka tuntuivat kaikissa, ilman että he ehkä tiesivätkään niiden lähdettä.

Nils Martin oli onnellinen; hänen sielunsa oli saavuttanut rauhan ja sopusoinnun. Kaiken, mitä yhteiskunta oli rikkonut tuota nuorta naista kohtaan, riistäessään häneltä terveyden ja nuoruuden ja elämänilon, sen Nils sai sovittaa häntä väsymättä, rakastavasti hoitaen.

Ystävällinen, hauska pappila oli myös Gertrud Björkin kotina. Syvä, haaveksiva rakkaus, jota hän kerran tunsi pastori Martinia kohtaan, ilmi lausumaton rakkaus, jota ei edes tämä itse aavistanut, vaihtui vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka yhä kiinteämmin liitti heidät yhteen työssä Jumalan valtakunnan tulemiseksi.

IX.

Syys-iltana, kun kanerva hehkui punaisena päivän sammuissa, vaelsi yksinäinen mies poikki nummen. Hän kulki kuin muistojen etsijä tai muistojen vetämä, milloin sinne, milloin tuonne, hitain askelin, pää painuksissa.

Hän oli vielä nuori mies; kasvojen väsyneen ilmeen oli suru eikä ikä uurtanut. Piirteet olivat pehmeäviivaiset, huulet ja silmät näyttivät hymyämään luoduilta; synkkyys, joka ne nyt kattoi, ei ollut niissä luontainen, suuri, parantumaton elämänmurhe oli sen niihin vajottanut.

Yhä eteenpäin hän kulkee, ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin hän silmäilee ympärilleen ja nyykäyttää hiljaa päätään herääville muistoille. Läpi illan hiljaisuuden hän kuulee etäisen vesiputouksen heikon, sorisevan humun; tuota ääntä kohti hän kulkee, se paisuu, hän tuntee sen sävelet, ne ovat kuin murhevirsi keskellä lakeuden suurta äänettömyyttä.

Nyt hän on perillä, Stupetin vesi kohisee pyörteinä; kuin lumottuna hän seisoo, tuijottain syvyyden mustaan jättiläissilmään. Siitä kohoaa näkyjä, ääniä, ja ne kaikki sanovat: "muistatko -- muistatko?"

Nyt loistaa lännen taivas leimuavan punaisena, ja koko kanervameri kuvasteleikse sen hohteessa. Pikku kumpujen harjat hehkuvat, ja sinipunervia varjoja laskeuu notkelmiin. Vieraan silmä näkee tuon kauneuden, ja nuoruusmuistot valtaavat suonenvedontapaisella voimalla hänen sielunsa. Suu kouristuu, ja silmät puhkeavat täyteen kuumia, kirpeitä kyyneliä.

Silloin hän huomaa Stupetin vieremällä mättään, valkoista kanervaa kasvavan, joka hohtaa vienona laskevan auringon väreissä. Ja hänestä on kuin saisi syvyyden ääni sanoiksi ja kuiskaisi tutusti: "muistatko yksinäisyyteni? Muistatko kaiken kärsimykseni? Muistatko, miksi kuolin? Muistatko, että sinun piti kasvaa suureksi ja rakkaudesta rikkaaksi ja taistella kaikkien hyljättyjen ja sorrettujen, Karin rukkasi köyhäin pikku siskojen puolesta? Muistatko? -- muistatko?"

Ja vieras hymyilee, ei nuoruuden kevätriemuista hymyä, vaan niinkuin hymyillään ajatusta, joka on omin sydänverin synnytetty, ja jonka toteuttamiseksi ihminen antaa elämänsä.

Mutta valkokanerva, tuskanleimaisen rakkauden kukka, kimmeltää yhä vienontuvassa lumihohteessaan, kun vieras hitain askelin poistuu nummelta elämän työhön ja taisteluun.

End of Project Gutenberg's Valkoisia kanervakukkia, by Mathilda Roos