Part 23
-- Olen sen jo aikoja huomannut ja odottanut luottamustasi. Olen odottanut samaa Brittasta, ja kyllä se tapahtuukin, vaikka ujous on tähän asti häntä estänyt puhumasta. Pikku Britta! Sinä saat hyvän, kelpo morsiamen, Eskil. Nyt tahdon sydämestäni onnitella sinua ja rukoilla Jumalaa siunaamaan liittoanne.
Hän tarttui nuorukaisen molempiin käsiin ja puristi niitä äidillisen hellästi; silmiin tulvehti kyyneleitä. Eskil ei voinut sanoa sanaakaan; hän nieleksi ja punastui ja kumarteli vuorotellen.
-- Olettehan jo kauan toisistanne pitäneet, Eskil?
-- Olemme, neiti, monta vuotta kuljin yhä häntä ajatellen, mutta --
-- Mutta et sanonut mitään?
-- En, oli niin paljon muitakin ajatuksia. En aikonutkaan koskaan puhua mitään.
-- No, miten se sitten tapahtui?
-- Niin, neiti, oletteko tuntenut, miten sukkelalta tuntuu, kun ihminen on oikein iloinen, niin oikein sydämen pohjasta iloinen, ihan niinkuin leivo laulaisi rinnassa? On niin hyvä vaietaksesi, kun olet totinen ja surullinen, silloin oikein mielelläsi pidät ajatuksiasi kätkössä ja haudot niitä. Mutta tulepa oikein iloiseksi, niin jopa tahtovat kaikki ajatukset ja salaisuudet ilmi! Niin minun kävi, neiti! Oli se sunnuntai, jolloin "Luffin kapakka" äänestettiin kumoon, en ole eläissäni ollut niin onnellinen kuin silloin; minusta koko elämä lauloi ympärilläni, ja minä lauloin mukana. Ja silloin, neiti, tapasin Brittan, enkä tuota tiedä, miten lie käynyt, mutta emme monta askelta olleet kulkeneet, ennenkuin jo olin ilmaissut hänelle kaikki, kuinka rakas hän on minulle, ja kysynyt, tahtoiko hän olla oma ystäväni.
-- Ja Britta ei sanonut suinkaan: "en"? kysyi Gertrud hymyillen.
-- Ei hän vastannut juuri mitään, neiti, sanoi Eskil nauraen ja punastuen, sillä ei hän ole juuri puhelias, se minun tyttöni. Mutta hän puristi kättäni ja katsoi minuun niin kauniisti korein silminsä, etten sitä ikinä unohda. Niin kihlauduimme Jumalan kasvoin edessä, mutta ei kukaan muu ihminen sitä vielä tiedä paitsi te, neiti. Ja nyt minä vain olen epävarma yhdestä seikasta: luuletteko, että olen pettänyt? Tiedätte ajatukseni, tiedätte, että aioin lähetyssaarnaajaksi tai raittiuspuhujaksi, tahdoin taistella Jumalan ja hänen valtakuntansa tulemisen puolesta; luuletteko, että voin sen sittenkin tehdä, vaikka rakastan tyttöäni ja rakennan tuvan ja laadin kodin omalle ystävälleni?
-- Voit, rakas Eskil, sen uskon varmasti! vastasi Gertrud liikutettuna. Rakkaus on aina pyhä, se on Jumalasta lähtöisin, ja vain silloin, jos me itse sen lokaan vedämme, se voi karkottaa Jumalan sydämestämme. Puhdas maallinen rakkaus vie lähemmä Jumalaa, Eskil. Mutta sen tulee olla puhdas ja totinen, jotta se sopisi sydämeesi jumalallisen rakkauden rinnalle asumaan. Sinun tulee ottaa rakastettusi Jumalan kädestä -- sinun täytyy ajatella: hän tai ei kukaan, sinun täytyy tuntea, että yhdytte ainaiseksi. Ja sellainen onkin kai tunteesi, Eskil?
-- Niin, neiti, vastasi Eskil ja silmäili Gertrudia uskollisin, lämpimin katsein, juuri sellainen on tunteeni. En voi kenestäkään toisesta tytöstä pitää kuin Brittasta, enkä ole muista koskaan välittänytkään. Ja jollemme olisi Jumalan kasvoin edessä kihlautuneet, neiti, niin ei siitä olisi mitään tullutkaan, senkin tiedän.
-- Silloin luulen, rakas Eskil, rohkenevani sanoa, että Jumala on siunaava liittonne, ja että te molemmat yhdessä, miten Jumala kohtalonne muodostaneekin, olette taistelevat hänen valtakuntansa tulemiseksi.
-- Niin, niinhän se on! huudahti nuorukainen, pannen kätensä ristiin, ja koko hänen kasvonsa loistivat onnesta. Juuri niin olen monasti itselleni sanonut, mutta se ei ole minulle niin selväksi käynyt kuin nyt, kun te, neiti, sen sanotte. Sepä sukkelaa, joskus on Britta ollut kuin kiusauksena, loukkauskivenä tielläni, mutta nyt olen siitä vapaa, nyt tiedän, että rakkaus, sellainen kuin meidän, on Jumalasta, kiitos, rakas, rakas neiti! Jokin on täällä ollut kuin kahlehdittuna -- hän osotti sydäntään -- en tiedä, kuka tai mikä sitä on kahleissa pitänyt, mutta nyt olen vapaa ja onnellinen.
Hän tarttui Gertrudin toiseen käteen ja puristi voimakkaasti ja hellästi sitä omissansa, Gertrudin silittäessä toisella kädellään hänen tukkaansa ja kuiskatessa:
-- Jumala sinua siunatkoon, Eskil, ja pientä Britta kultaa, molempia rakkaita lapsiani! Jumala liittoanne siunatkoon nyt ja ijäisiin aikoihin!
Kiivas kolkutus ruutua vasten keskeytti heidät. He säpsähtivät molemmat samaa ajatusta ja katsahtivat hämmästyneinä ensin ikkunaan, sitten toisiinsa. Mitä se oli? Miten oudon kamalana ja synkeänä sattui koputus keskelle valoisaa tunnelmaa, joka täytti heidän sydämensä!
Gertrud aikoi kiiruhtaa ikkunan luo, mutta Eskil hänet siitä esti kiivaasti tarttumalla häntä käsivarteen ja juoksi edellä. Ajatus, että Gertrudia vainottiin, kohosi epäselvänä hänen aivoihinsa. Kuka tietää -- ehkä oli ikkunan takana Tingbom tai joku "Luffilaisista", aikoen heittää Gertrudia kivellä?
Mutta tultuaan ikkunan luo, hän sen sijaan näki Lotta Stålin pienet pyöreät kasvot, innokkaina, punaisina ja ryppyisinä, kuten aina.
-- Koputin pikkasen ohi juostessani! hän huusi Eskilille ja Gertrudille, joka tuli esiin ja avasi ikkunan, oletteko kuulleet, mitä on tapahtunut?
-- Emme, mitä sitten?
-- Kirkkoherra on kuollut.
Gertrud peräytyi ja kalpeni.
-- Mahdotonta, hän kuiskasi, hänhän juuri saarnasi. Eskil oli häntä kuulemassa tunti sitten.
-- Niin täällä käy, tänään kukoistaa, huomenna kuihtuu! filosofeerasi Lotta. Emelie Lager sai käskyn tulla tuossa tuokiossa suonta lyömään, mutta kun hän oli puolitiessä, tuli poika vastaan ja sanoi, että kaikki oli lopussa, ja sitten se hölmö kääntyi kotiin eikä mennyt ottamaan asiasta selkoa. Nyt olen menossa pappilaan, ehkä ne tarvitsevat, raukat, apua, ja silloin on Lotta Stål hyvä olemassa.
Lotta nyykäytti merkitsevästi ja sitoi kaulaliinansa lujempaan solmuun leuan alle. Hänen ilmeessään taistelivat epätasaista taisteluaan kunnioittava suru ja tyytyväisyys kaikkeen siihen mieltäkiinnittävään, joka häntä odotti.
-- Niin, hyvästi nyt. Pistäyn kai vähän täällä kotimatkalla, jos on jotain kerrottavaa.
Hän nyykäytti taas päätään ja kiiruhti mäkeä alas; kohta muuttui hänen pieni kumara, ontuva olemuksensa vähäiseksi liikkuvaksi pisteeksi maantielle.
Gertrud ja Eskil seisoivat hetken vaiti ikkunan luona, kun Lotta oli lähtenyt. "Jumalan tuomio", kuiskasi ääni Gertrudin sydämessä; mutta hän vaiensi sen, hartaasti rukoillen: "Jumala, armahda hänen sieluaan!" Eskilin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus kalvensi posket. "Jumalan tuomio", hän mutisi, ja kuin voitonriemun välähdys lennähti hänen kasvojensa yli.
-- Eskil, älä sano niin -- huudahti Gertrud, pelästyen tuota lapsensielun vielä uinuvista syvyyksistä tuikahtanutta väläystä, se sana on samalla sinun tuomiosi. Mitä tiedämme me Jumalan tuomioista? Emme mitään, ennenkuin ne kohdistuvat meihin itseemme. -- -- Rukoile, Eskil, rukoilkaamme sen sijaan sielun puolesta, joka kenties kulki harhaan -- mutta joka ehkä etsii taas kotiaan.
Eskil katsoi maahan eikä vastannut. Hän ei tahtonut näyttää Gertrudille, ettei hän voinut irrottua ajattelemasta, että juuri Jumala oli tarttunut asiaan ja musertanut vihollisen, _hänen_ vihollisensa, jota Eskil rakasti enemmän kuin isää ja äitiä.
-- Nyt saamme ainakin pitää neitimme! hän huudahti hetken vaiti oltuaan, nyt on vaino lopussa, nyt pelkäävät muut ja hiipivät kauniisti toistensa taa, sen saatte nähdä, neiti. Mutta eipä se olisi käynyt heille niinkään helpoksi. Me olimme mekin tehneet sotasuunnitelmamme heitä vastaan.
Hän purskahti nauruun, pienoiseen, nuorekkaaseen, tirskuvaan nauruun, jonka Gertrudin totinen katse kohta vaiensi.
-- Mitä suunnitelmia olette tehneet, Eskil?
-- Oh, se on täällä, vastasi Eskil ja löi kädellään taskuaan, olemme kirjottaneet kuninkaalle ja pyytäneet saada pitää teidät, sillä me olimme kuulleet, että oli puuhattu teitä erotettavaksi; mutta nythän se on tarpeeton. Jumala itse on tuominnut -- niin, sehän on totta, minunhan ei pidä niin sanoa -- mutta joka tapauksessa ei meidän tarvitse enää asiasta huolehtia.
-- Rakkaat, rakkaat poikani!
Gertrud puristi lämpimästi Eskilin kättä ja katseli häntä kyyneleisin, kiitollisin silmin. Oli kuin olisi auringonsäde äkkiä lämmittänyt hänen viluista, väsynyttä mieltään. Ah, miten ihmeellistä valoa voi hitunen rakkautta, hitunen kiintymystä, hitunen iloa luoda elämän pimeyteen!
Eskil oli oikeassa, kirkkoherran kuolema lopetti vainon Gertrudia vastaan. Juorut ja häväistykset lakkasivat vähittäin, ja lähimmässä kouluneuvoston kokouksessa, jossa pastori Martin johti puhetta, pantiin pöytäkirjaan, että syytöskirjelmä koulunopettajatar Gertrud Björkiä vastaan oli peruutettu.
Mutta pappilassa muuttui häämarssi kuolinvirsiksi, ja vaaleat häävaatteet vaihtuivat mustaan surupukuun. Ja tietä, jota morsiusväen oli ollut määrä kulkea, vaelsi sen sijaan pitkä, synkkä saattue kirkkomaalle kuoleman juhlaa viettämään. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin, multa putoili ja arkku laskettiin hitaasti ja juhlallisesti maan poveen. Sitten jätettiin kuollut yksin, ja jokainen meni kotiinsa, ja ijäisyyssyvyyksien kohina haihtui elämän arkiaikaisiin puuhiin ja huoliin.
Mutta kun kesäyö laskeutui, ja hautuumaan hiljaisuus suli vienoksi, korvia hiveleväksi requiem-hyminäksi, istui umpeenluodun haudan partaalla yksinäinen nainen ja mietti elämän ja kuoleman ja rakkauden arvotusta. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hautakummulla, pitkä, hintelä vartalo kyyryssä, harmahtava pää laihaa, jänteistä kättä vasten nojauneena, ja tummansininen, syvä silmäpari tuijotti unelmain ja muistojen maailmaan.
Kun hän oli mennyt ja aamuruskon ensi säde hehkui vuorenhuipulla, lepäsi hautakummulla pieni valkoinen kanervakimppu.
VIII.
Loppusyksyn ilta-aurinko valaisi Lotan pientä tupaa ja sai ikkunan välähtelemään kuin metsänlaidassa vilkkuvan silmän. Riippakoivu tuvan luona kiikutti hiljaa hienoja, lehdettömiä oksiaan, kuusista ja männyistä kuului kumeaa, valittavaa suhinaa, joka häipyi metsän syvyyteen. Avaran lakeuden yllä, joka lepäsi vuoren juurella, kulkivat pilvet kulkuansa, milloin raskaina, yhteen läjääntyneinä joukkoina, milloin pehmeiksi harsoiksi sulauneina, jotka hajoten kiertyivät vuorenselänteiden ympärille, milloin hehkuvina kuin Alppein huiput ilta-auringon loisteessa, milloin kellervän hohteen peittäminä, joka sytytti koko seudun salaperäiseen satutunnelmaan.
Keltaisenpunainen säde valahti Lotan ikkunasta sisään, kulki vienosti yli permannon vuoteelle asti, missä rampa tyttö makasi, aivan samoin kuin sinä päivänä neljä vuotta sitten, jolloin Gertrud toi pastori Martinin hänen luokseen. Säde leikki hänen valkealla otsallaan, loi loistetta haaveksiviin madonnansilmiin ja kietoi kultahohdetta tummiin hiuksiin. Sairas parka oli entisellään, vuodet eivät olleet riistäneet rahtuakaan hänen kauneudestaan, kärsimyksestä huolimatta viipyi nuoruus hienoissa, kalpeissa kasvoissa.
Lotta hääräili pitkin huonetta. Hän oli ollut pitäjällä "ruumista käärimässä" ja oli parhaalla puhelutuulella. Kieli parpatti kuin kurikka myllykoskella, kun lakeuden muijat ovat kevätpesussa.
-- Niin, nepä olivat oikein "surulliset" hautajaiset, hän sanoi ja lausui sanan "surulliset" sellaisella äänellä, kuin olisivat hautajaiset yleensä iloisia tilaisuuksia, tietäähän sitä aina vähän, näetsen, mitä takanakin piilee, vaikkei siitä puhukaan. Luulevat, näet, että se raukka oli itse -- -- Ruumiin äiti itki niin hartaasti, ettei ollut kuivaa paikkaa kasvoissa. Muutoin ne olivat kunnon hautajaiset, ei sovi muuta sanoa, oikein kunnolliset. Tuomisia joka puolelta. Gertrud Björkin leivokset olivat oivallisia -- oivallisia! Lotta nyykäytti ja toisti sanan, äänessä niin täyteläs ja painokas sävy, että se aivan tyydyttävästi kiivaili kaikkea sitä hyvää, manteleita, sokeria y.m., mitä leivosten täytteenä oli ollut.
Sitä paitsi tiesi Lotta koko joukon pitäjän juttuja. Kirkkoherra Henningsonilta oli jäänyt niin jumalattomasti rahaa, että sekä leski että lapset olivat nyt varakasta väkeä. Estrid oli tehnyt eron rikkaasta tehtailijastaan, mutta koska jo oli kuulutettu, täytyy hänen vedota kuninkaaseen tai "konstitoriumiin" eroa saadakseen, Lotta ei tietänyt kumpaanko. Sitten oli hänen määrä lähteä ulkomaille, siitäkään ei Lotta tietänyt, minne, mutta hirmuisen kauas vaan, lukemaan ja tulemaan oppineeksi ja muuta sellaista. Niinkuin se ei muka kotonakin kävisi päinsä! Tingbomin nuorin lapsi oli taas karannut, Jumala tiesi, miten sen asian laita oikein oli, kummalliselta se vain näytti, että isä jok'ikinen vuosi sanoi lasten karanneen ja alituisesti ahdisti kuntaa ottamaan niistä vaaria.
Nyt oli Lotta saanut huoneen järjestetyksi, pannut pois hautajaisvaatteensa, pukeutunut arkipukuun ja kertonut uutisensa Ingridille. Hän huokasi tyytyväisenä, otti kahvimyllynsä ja istuutui jauhamaan, säröisellä äänellään alottaen virren, jonka oli juuri kuullut hautajaisissa'
"Eijaa, mun sielun' toivoss' iloitseepi."
Koputus keskeytti hänet.
-- Sisään! huusi Lotta, kääntäen kasvonsa tyytyväisesti hymyten oveen päin -- astukaa sisään!
Ovi avautui, ja Gertrud Björk seisoi kynnyksellä.
-- Gertrud, rakkahin, miten hauskaa, että tulit! huudahti Ingrid ja ojensi käsivartensa kohti tulijaa.
-- Niin, sepä oli oikein hauska, toisti Lotta, hyväntahtoinen hymy huulilla, nyt panen kahvipannun tulelle, hetken päästä on kahvi valmis -- kas niin, en koskaan kiehuta kahvia kauan -- sen opin lautamiehen emännältä ennen vanhaan, kun kaksikymmenvuotiaana olin hänellä palveluksessa, ja hän ymmärsi asiansa, se on vissi! Mitäs nykyaikaiset ymmärtävät? Ei edes osata kahvipapuakaan paahtaa! Istu Gertrud, istu! Nytpä saamme kuulla, tiedätkö mitään uutta pappilasta. Ajatteles, että se Henningson oli niin rikas! Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta ja asetti tyynyn Ingridin selän taa ja pani hänet oikein mukavaan asentoon, nyt pidetään oikein hauskaa takkavalkean ja kahvin ääressä. Kas niin -- on oikein vähän kolkkoa näin syys-illoin, kun puut laulavat tuvannurkkauksessa.
Kun kahvi oli juotu ja oli hetkinen juteltu, lähti Lotta yläkertaan Emelie Lagerin luo, joka juuri kuului tulevan kotiin toimistaan, ja jolla tavallisesti aina oli uutisia kerrottavana. Gertrud ja Ingrid jäivät siis yksin.
Gertrud istui hetken vaiti, pitäen Ingridin kättä omassaan ja kuunteli uneksien puiden suhinaa ja takkavalkean räiskynää. Sitten hän taas alkoi puhua ja kertoi Ingridille kaikesta, mitä oli näinä viime kuukausina kokenut. Mutta koko ajan hän tunsi aikoneensa puhua aivan jostain muusta. Sitten syntyi muutaman silmänräpäyksen vaitiolo. Ingrid istui liikahtamatta ja tuijotti miettivänä tuleen suurin, verhotuin silminsä. Hän olisi niin mielellään kysynyt erästä asiaa Gertrudilta, vaan ei uskaltanut.
-- Tiedätkö, Ingrid, sanoi Gertrud viimein jyrkästi, sanovat pastori Martinin pääsevän kirkkoherran seuraajaksi. Keräävät par'aikaa nimiä kuninkaalle menevään anomuskirjaan, pyytävät, että hänet kutsuttaisiin vaalisaarnaajaksi.
Ingridin väri vaihtui nopeasti; Gertrud ei voinut nähdä, valoako lie ollut vai varjoa.
-- Sepä hauska kuulla, sanoi Ingrid hiljaa, luulen, että parempaa emme voisi saada.
Taas äänettömyys.
-- Ingrid, sano, eikö hän enää koskaan käy luonasi? Gertrud pelästyi omaa kysymystään; hän oli nytkin aikonut sanoa jotain muuta, mutta nuo sanat tulivat kuin itsestään.
-- Ei, ei koskaan, kuiskasi Ingrid, ja huulet alkoivat väristä, ei kahteen viime vuoteen.
Jälleen hiljaista.
-- Koskeeko se sinuun, Ingrid? jatkoi Gertrud, ja hänestä tuntui itsestänsä, että hän oli epähieno ja häikäilemätön, aivan kuin olisi polkenut kukkia.
Ingrid ei heti vastannut.
-- Ei puhuta siitä, hän kuiskasi viimein vastahakoisesti, sellaisesta ei pidä puhua, se koskee aina. Vaikka nyt on vaikein ohi -- se oli hirmuista -- minun on täytynyt uudelleen taistella taisteluni voidakseni antaa anteeksi -- ei hänelle, oi ei, tiesinhän _hänenkin_ kärsivän, tiesin, että hän -- ei -- vaan niille, jotka minusta tekivät raajarikon -- olisinhan muutoin ollut maailman onnellisin ihminen, niin iloinen ja terve ja voimakas kuin olin tänne tullessani -- mutta sehän on yhdentekevää, _olen_ antanut anteeksi -- en tunne enää katkeruutta -- kaikki on hyvin -- sillä kaikki on tullut Isäni kädestä.
Hänen kasvoihinsa palasi taas lempeä, säteilevä ilme, joka oli hänelle niin ominainen. Kauniit madonnansilmät hymyilivät -- onnellista, salaperäistä hymyä kyynelten lomitse.
-- Ingrid, sanoi Gertrud hetken päästä, minun täytyy kysyä sinulta jotain. Suo anteeksi, jos kysymykseni on epähieno. Jumala tietää, ettei tarkotukseni ole loukata -- Jumala tietää, miksi kysyn. Sano, pikku Ingrid, oletko kärsinyt -- niinkuin kärsii se, jonka luota rakastettu poistuu?
Vastausta ei tullut heti. Ingrid katsoi Gertrudia ihmetellen, hieman nuhtelevasti. Miksi noin repiä auki sellaista, minkä tuli levätä hiljaisessa kätkössään, uniin vaipuneena? Mutta Gertrudin äänessä oli jotain, joka pakotti vastaamaan.
-- Niin, niin olen kärsinyt. Nyt en enää kärsi. Mutta en koskaan lakkaa häntä rakastamasta. Tiedänhän, että kerran tapaamme -- siellä, missä en enää ole raajarikko -- ja silloin --
Hänen säteilevä katseensa lopetti lemmentarinan, joka puolitukahutettuna värisi sanoissa.
Gertrud ei vastannut; hän vain siveli kädellään Ingridin päätä, ja kaihoisa hymy hiipi hänen huulilleen.
Hetken päästä he alkoivat puhua muista asioista; sitten tuli Lotta Emelie Lagerin luota kertomaan saamiaan uutisia, kaatoi "lisätipan" ja pakotti molemmat tytöt juomaan.
Kun se kaikki oli suoritettu, nousi Gertrud ja jätti hyvästi.
-- Lapsi, lapsi, sanoi Lotta ja katseli Gertrudia äidillisen huolestuneesti, olet käynyt niin kurjaksi ja vanhaksi, sinun täytyy hankkia vähän lihaa luittesi verhoksi. Muutoin ei sinusta tule kaunista morsianta.
Gertrud pudisti hymyillen päätään.
-- _Minun_ sulhaseni ei kauneutta kaipaa. Hyvästi Lotta, hyvästi, pikku Ingrid! Nuku hyvin, Jumala sinua siunatkoon!
Hän nyykäytti vielä kerran päätään, kynnyksellä seisoessaan; sitten hän katosi suljetun oven taa.
Nopein askelin Gertrud kiiruhti tietä pitkin. Raskaat, kiitävät iltapilvet olivat hajonneet aivan äkkiä, niinkuin joskus lakeudella tapahtuu, missä tuuli ajelee niitä sinne tänne ja kaukaiset vuoriselänteet ne ikäänkuin nielaisevat. Syyssynkässä avaruudessa riippuivat tähdet hohtavan kirkkaina; Vegan sinervä valo säkenöi ja värisi tumman kaarikaton huipulta, Jupiter loisti suurena tulipisarana kuusenoksalla, kuin kalpea, leimuava topaasi tuikki Capella läntisellä taivaalla. Tähtikirjailut, valousvat, heikot, vaaleat valovärähdykset kutoivat ijäisyyskangastaan taivaan holvin peitoksi. Aivan lehdettömäin koivujen latvassa keinui uudenkuun kehrä, kiiltävänä ja teräväksi hiottuna, viileän ilta-ilman helmassa. Tietä, jota Gertrud kulki, peittivät ylt'yleensä kuihtuneet lehdet; lehtien kahina askelten alla, putoilevain lehtien vieno suhina kajahti hillittynä surunvaikerruksena syksyn mahtavasta symfoniasta.
Mutta Gertrud ei huomannut mitään; ajatukset kulkivat suurina ja kantavina hänen sielussaan, hänet oli vallannut mielijohde, joka vei toimintaan, niin kauan kuin hän vielä oli sen lumouksen alainen, ennenkuin harkinta ja arkuus teki hänestä pelkurin.
Hän kiiruhti yhä enemmän askeliaan, kulki pappilan ohi kappalaisen asuntoa kohti. Kun hän oli päässyt niin lähelle, että hän saattoi nähdä pikku talon, joka korkeitten puittensa suojustamana oli kuin kukkavihko keskellä lakeutta, hän ymmärsi, ettei kukaan ollut kotona, koska kaikki ikkunat, paitsi keittiön, olivat pimeät.
Hänen askelensa muuttuivat hitaiksi ja vavahteleviksi; tunne, joka samalla oli sekä pettymystä että kuin vapautusta, värähti hänen lävitseen. Siis ei tänä iltana -- mutta niin pian kuin hänen oli mahdollista häntä tavata.
Nyt hän äkkiä huomasi, miten majesteetillisen suloinen syksy-ilta oli miljoonine tähtineen, jotka lakeuden yllä tuikkivat. Kuohuvat, levottomat ajatukset vaipuivat -- hän kuuli sielustaan vain yön ja tähtitaivaan ja ijäisyyden syviä säveliä.
Silloin hän näki tiellä varjon, joka liikkui häntä kohden. Sydän sykähti hänen povessaan -- se oli hän, pastori Martin -- hän oli menossa kotiin -- Gertrud tiesi sen, vaikkei hän vielä voinut piirteitä erottaa. -- Siis sittenkin jo tänä iltana!
Hän kulki viipyvin askelin, sillä välin kuin etäinen varjo kasvoi kasvamistaan tiellä ja läheni häntä.
Yli neljä vuotta olivat Gertrud ja pastori Martin taistelleet saman päämäärän puolesta, tukeneet toisiaan taisteluissa, eläneet samassa henkisessä ilmapiirissä. Gertrud oli ollut syvänä, sisäisenä ponnistimena, joka oli vienyt työtä eteenpäin, Nils Martin oli seurannut, hänen intonsa syttämänä, hänen luottamuksensa kannattamana. Mutta niinkuin avioliitossa voimakasluonteinen vaimo, synnynnäisen vaistonsa ohjaamana, antaa heikon miehensä luulla johtavansa, niin oli myös Gertrudin ja pastori Martinin suhteen laita. Ei ollut Nils Martin koskaan käsittänyt, että Gertrud oli heidän yhteisen työnsä voimakkaana, syttävänä aineksena, eikä Gertrud sitä itsekään ollut käsittänyt. Nils Martin näki hänessä kelpo auttajan viinimäen työssä, uskollisen toverin, puhtaan, jalon naisen, ja vuosien vieriessä oli hänessä kypsynyt luulo, että Gertrud Björk oli se vaimo, jonka Jumala oli hänelle määrännyt, se "apu", joksi Jumala ajan aamuna loi naisen miehelle. Hänkin oli tehnyt päätöksen, päätöksen pyytää Gertrudia vaimokseen.
Mutta vaikeitta taisteluitta ei tämä päätös ollut syntynyt. Hän ei rakastanut Gertrudia, ei edes häntä kaivannut, hän vain luuli, että Jumala oli aikonut Gertrudin hänen vaimokseen, ja ettei Gertrudin lailla kukaan voisi tukea häntä hänen taistelussaan Jumalan valtakunnan kasvamiseksi. Ja sehän oli hänen elämänsä suuri päämäärä; kaiken muun, sydämen haaveksivat pyyteet, suloiset unelmat kalpeasta madonnanpäästä, jota hän povellaan silittäisi ja jonka piirteistä hän suutelisi pois kärsimyksen, hän oli käärinyt unhon kuolinvaippaan ja laskenut muistojen hautaan.
Kaikkea tätä Nils Martin ajatteli tänä syys-iltana, kun hän pitäjällä käytyään vaelsi kohti pientä yksinäistä kappalaiskotiaan. Ja kun hän silloin äkkiä näki sen naisen, joka äsken juuri oli väikkynyt hänen mielikuvituksessaan, tulevan vastaansa tiellä, keskellä illan juhlallista hiljaisuutta, silloin tulvahti sydän niin lämpimäksi, hänestä tuntui, että elon ihme oli hänen edessään, Jumala itse oli puhunut; hän ei enää epäröinyt. Eikö Gertrud tullut aivan kuin Rebekka Eleasaria vastaan, ei rakkaudenhehkun, ei haaveilun, vaan palavan uskonrukouksen morsiamena?
Jollei tähtien tuike ja kuutamo olisi ollut niin häikäisevä, ja jollei mielenliikutus olisi samentanut Gertrudin katsetta, olisi hän huomannut, kuinka liikutettu pastori oli. Mutta nyt hän ei huomannut mitään; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ja niinkuin Nils Martinista oli tämä kohtaaminen hänestäkin Jumalan lähettämä merkki.
He tervehtivät toisiaan, molemmat hämillään. Pastori kysyi, saisiko hän kääntyä seuraamaan Gertrudia kappaleen matkaa, Gertrud suostui, ja he kulkivat hetken vaiti vierekkäin. Viimein pastori pysähtyi, tarttui Gertrudin käteen ja sanoi hiljaa:
-- Sallitteko minun käyttää tätä ihmeellistä tapaamista tehdäkseni teille kysymyksen, joka kauan on ollut mielessäni?
Gertrudin valtimo värähti, verivirta syöksyi päähän niin kiivaasti, että silmissä miltei punersi. Mitä oli nyt tapahtuva? Hänestä tuntui äkkiä, että kaikki muuttui niin oudon epätodelliseksi; satuyö, satukuutamo kietoutui hänen ympärilleen, hän itse muuttui kokonaan toiseksi, nuoreksi, keveäaskeliseksi tytöksi, jonka sydän on yhtä täynnä kevät-unelmia kuin toukokuunaamu on täynnä päivänpaistetta ja lintujen laulua.
-- Gertrud, sanoi Nils Martin ja otti hänen kätensä omiinsa, Jumalan edessä, joka on kuullut kaikki rukoukseni, ennenkuin otin tämän vakavan askelen, kysyn minä, tahdotteko tulla vaimokseni, siksi "avuksi", joksi Jumala antoi naisen meille miehille, tahdotteko ruveta seurakuntalaisteni hyväksi ja rakastavaksi äidiksi?