Part 22

Tingbomin mentyä istui kirkkoherra kauan syviin ajatuksiin vaipuneena ja punnitsi puolesta ja vastaan kaikkea, mitä hän näinä päivinä oli kuullut. Tosin ei lähde, josta hän oli tietonsa Gertrudista ammentanut, ollut juuri kirkkaimpia, niin, olisipa voinut sanoa, että se oli sangen samea, mutta toiselta puolen -- vox populi, vox Dei -- kansan ääni, Jumalan ääni -- se luottamuksen puute Gertrudia kohtaan, jota hän oli tavannut lasten vanhemmissa, oli hyvin painava seikka. Niin, tässä oli "something rotten", siitä ei ollut epäilystä, olipa se mitä tahansa.

Yhden asian hän päätti aivan välttämättömäksi: hänen velvollisuutensa oli tarkoin kuulustella ja tutkia asiaa. Tiesihän hän synnin vallan hirvittäväksi -- olihan vast'ikään muissa osissa maata nähty surullisia esimerkkejä siitä, miten paljon siveellistä kehnoutta voi kätkeytyä ulkonaisen n.s. pyhyyden varjoon. Kirkkoherraa puistatti sitä ajatellessa, ja hän tunsi edesvastuunsa yhä raskaampana ja raskaampana.

Hän nousi, huokasi ja kohenteli silmälasejaan. Hän oli niin kauan kiihottanut itseään synkin, intoilevin epäluuloin, että hän lopuksi oli päässyt jonkinlaiseen levolliseen, tyytyväiseen koetellun sielunhoitajan tunnelmaan, seurakunnan paimenen, jonka täytyy ottaa selkoa eksyneestä laumastaan. Tällainen oli hänen mielentilansa, kun hän läksi omiensa pariin, missä kyyneltyen kuunteli Estridiä, joka lauloi tuntehikkaan laulun Ingasta, nuoresta tytöstä, joka kuin siipeen ammuttu lintu vaipuu aaltoihin vainoojiaan pakoon -- laski leikkiä Iina tädin kanssa ja luki lopuksi iltarukouksen, jolloin palvelustytöt tulivat sisään ja istuutuivat ovensuuhun, sillä välin kuin rouva Henningson, jolla ei ollut aikaa luopua työstään, jäi keittiöön kierittelemään häärinkilöitä ja pikkuleipiä.

Vielä muutamia päiviä punnitsi kirkkoherra tunnollisesti mielessään asemaa ja oloja ja kulki tuvasta tupaan keräilemässä syytöksenaineksia Gertrudia vastaan. Soveliaita aineksia ei ollutkaan vaikea löytää, sillä hän kävi ainoastaan niiden luona, jotka olivat hänen puolellaan raittiusasiassa, ja niillä oli aina jotain nurisemista "opettajaa" vastaan. Milloin hän oli lyönyt lapsia viivottimella, milloin kehottanut heitä jättämään kirkkoonmenon ja tulemaan sen sijaan tiistaikokouksiin, jolloin hän "saarnasi", j.n.e. Kirkkoherra kuunteli huolestuneen näköisenä, joskus hän uskalsi tehdä samansuuntaisia viittauksia, jollaisia nimettömät kirjeet ja Timeon Tingbomin juorut olivat sisältäneet, mutta niitä ei koskaan ymmärretty. Silloin huokasi hän vielä syvemmin; niin, sellaiset asiat kuuluvat "saatanan syvyyksiin", jotka ihminen voi haudata aina sielunsa salaisimpiin sopukkoihin.

Hän kutsui nyt kokoon kouluneuvoston ja esitti Gertrudin asian. Lyhyin, voimakkain, alakuloisuutta henkivin sanoin hän kuvasi opettajan asemaa ja luonnetta, kosketti hienosti nimettömiä syytöksiä, puhui "vissistä pingoitetusta, kiihottuneesta suhteesta nuoriin, joiden tunne-elämää vaarallisena kehittymisaikana juuri päin vastoin on pidettävä kurissa ja hillittävä", ja kehotti sitten kokoontuneita lausumaan mielipiteensä. Mitä oli tehtävä? Neiti Björk oli muutama vuosi sitten saanut varotuksen monipuuhaisuudesta ja kiihotuksesta. Tämä varotus, joka oli pantu pöytäkirjaan, oli osottautunut aivan hedelmättömäksi, hänen suhteensa lapsiin ja kouluneuvostoon oli käynyt pikemmin vielä häikäilemättömämmäksi ja itsevaltaisemmaksi. Mitä oli siis tehtävä näin huolestuttavain asianhaarain vallitessa? Kouluneuvostolla on valta tällaisissa tapauksissa erottaa opettaja virastaan; eiköhän kouluneuvoston tulisi uudistaa varotustansa terävämmässä muodossa, s.o. julistaa lopullinen vaatimuksensa ja sitten käyttää oikeuttaan ja valtaansa.

Syntyi lyhyt ja innokas neuvottelu.

-- Emme tahdo häntä, sanoi patruuna Kahl, ijäkäs vanhapoika, joka ei ollut koskaan käynyt koululla, ja jonka mielestä lapset olivat vain vanhain ihmisten vaivoina, hän ei opeta puhdasta ja selvää Jumalan sanaa. Hän opettaa, että maailma luotiin miljoonien vuosien kuluessa, ja sana sanoo, että taivas ja maa syntyivät tyhjästä kuudessa päivässä. Hän matkustaa kesäkursseihin jok'ikinen vuosi ja saa sieltä harhaoppeja, joilla hän sitten tekee nuorison onnettomaksi ja hävittää heidän lapsenuskonsa ja kiihottaa heitä kirkkoa, Jumalaa ja esivaltaa vastaan -- emme tahdo häntä.

Talollinen Svan ei sanonut mitään. Tärisyttävän herätyksensä pakottamana hän oli voittanut vihansa raittiusliikettä kohtaan, mutta sydämensä lujinta solmua ei hänessä ollut miestä irrottamaan: itsevaltiaan vaistomaista vastenmielisyyttä häntä itseään voimakkaampaa luonnetta kohtaan. Juoppouteen vajonneille kurjille juomareille oli Herran henki kehottanut häntä rakastain ojentamaan auttavan käden, mutta saarnaava ja itsepäinen naisväki -- ei, heistähän oli Herra itse lausunut sanassaan tuomionsa.

Hän istui aivan vaiti, tuo jäykkä talonpoika, taistellen heikkoa ääntä vastaan, joka hänen sydämessään puhui toista kieltä, antoi silmäluomiensa painua syvemmälle, yhä syvemmälle katseen verhoksi ja puristi yhä lujemmin yhteen pitkät kapeat huulensa. Hän kuunteli äänetönnä, miten syytöskirja Gertrudia vastaan laadittiin, kuinka puheenjohtaja kohta kohdalta sen tarkisti ja tunnollisesti muutteli sanamuotoa sekä sitten liikutettuna kiitti toisia heidän auliudestaan tässä asiassa, joka häneen, pappiin, oli koskenut kovemmin kuin sanoin voi selittää -- hän näki puhujan tässä kohdassa kyyneltyvän, niin että tämän täytyi irrottaa silmälasinsa ja huolellisesti pyyhkiä niitä. Hän kuuli viimein kirkkoherran sanovan: "olemmeko siis yksimieliset siitä, että jos tätä varotusta, kun se rakkaudella ja kehottavasti esiin tuodaan, ei oteta vastaan nöyrästi, vaan niinkuin tähänastiset varotukset, uhkamielisesti ja itsetyytyväisesti, ryhdymme toimiin ja otamme sen askelen, joka olkoonpa se kuinka tuskallinen tahansa, on minun vakaumukseni mukaan koituva koko pitäjän hyväksi, ja, mikä vielä tärkeämpää, oleva varottavana esimerkkinä kansakoulunopettajain, Jumala paratkoon, suurelle joukolle, joka neiti Björkin tavoin on väärinkäsittänyt asemansa nuorison johtajana?" Hän kuuli, kuinka yksimielinen "olemme", johon heikko "ei" ja paheksuva mutina tukahtui, vastasi kysymykseen ja aiheutti sitten ratkaisevan kynänrapinan syytöskirjelmäpaperilla. Jäykkäniska talonpoika kuuli tuon kaiken, ja huulet kävivät yhä kapeammiksi ja ohuemmiksi, katse vajosi yhä syvemmä raskaitten silmäluomien taa.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka isällisellä, hyväntahtoisella saarnaäänellä luki hänelle kouluneuvoston syytöskirjelmän.

Kun hän oli lopettanut, vastasi Gertrud lyhyesti ja levollisesti:

-- Minä en voi huomata, miten omaatuntoani tutkinenkin, itseäni syypääksi "monipuuhaisuuteen" tai "kiihotukseen", siis en voi muuta kuin torjua luotani kouluneuvoston varotukset.

-- Tiedättekö, neiti Björk, mihin se johtaa? Tiedättekö, kuinka käy sille, joka toisen kerran osottautuu uppiniskaiseksi kouluneuvoston varotuksiin nähden? kysyi pappi, tällä kertaa isällisen ankarasti.

Gertrud ei vastannut.

-- Ettekö ole mitään oppinut, neiti, niinä vuosina, jotka ovat vierineet siitä, kun teitä ensimmäisen kerran varotettiin samanlaisista huonoista tavoista kuin nyt? Ettekö tiedä, minkä rikoksen se tekee, joka uhkamielisesti ja itsetyytyväisenä vastaa esimiehensä rakastaviin varotuksiin?

Gertrud pudisti päätään, ja mutta ei nytkään vastannut.

-- Silloin, neiti Björk, jatkoi kirkkoherra, kohottaen päätään ja ojentaen toisen kätensä Gertrudia kohden, ei meillä ole mitään enää toisillemme sanottavana. Olen puhunut suuni puhtaaksi. Dixi et salvavi animam meam. Tahdon vain muistuttaa eräästä koulusääntöjen kohdasta. Kouluneuvostolla on oikeus, tapahtuneen, kouluneuvoston pöytäkirjaan otetun, tuloksettomaksi huomatun varotuksen jälkeen erottaa opettaja virasta ja palkkaa saamasta. Sitten tuomiokapituli ja kunink. majesteetti ratkaisevat asian. Nyt on teitä varotettu _kaksi_ kertaa, ja molemmilla kerroilla olette uhkamielin ja ylenkatseellisesti vastaanottanut varotuksen. Kouluneuvosto on tehnyt lopullisen vaatimuksensa ja ryhtyy täst'edes toimiin.

-- Sitä ei voi auttaa, vastasi Gertrud, kalpeana ja vavisten, jos minut erotetaan siksi, että olen koettanut kasvattaa lapsiani raittiuteen ja jumalanpelkoon, niin tahdon mielelläni kärsiä vainoa. Niin, tahdon iloita siitä, että olen kyllin arvokas kärsimään Mestarini lailla totuuden puolesta.

-- Pyydän, ettette sekota pyhiä nimiä ja pyhiä suhteita asiaan, jonka perusta on kaikkea muuta kuin pyhä. Ja nyt, hyvästi. Olen viimeiseen asti varottanut ja nuhdellut. Hitunen nöyryyttä, hitunen naisen hiljaista mieltä olisi riistänyt aseet käsistämme, mutta mikäli nyt huomaan, ei meillä tulevaisuudessakaan ole muuta odotettavana kuin itsepintaisuutta ja jatkuvaa, itsepäistä pysymistä periaatteissa, jotka meistä ovat hyljättäviä. Lasten vuoksi, varottavan esimerkin antaaksemme, täytyy meidän ryhtyä toimiin. Hyvästi.

Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Gertrud poistui hitaasti.

Tuska, levottomuus, lähestyvän ratkaisun pelko ja samalla kärsimyksen tuoma nautinto, joka jännittää ihmisen kaikki voimat toisten tylyyttä ja elämän tuskaa uhittelemaan, täyttivät vääryyttä kärsineen sielun. Hänen kulunut elämänsä avautui hänen eteensä räikeävaloisina tauluina. Toinen näky ajoi toistaan takaa, hän näki itsensä lapsena, nuorena tyttönä, naisena, aina työtä, taistelua, kieltäymystä. Hän näki itsensä koulussa lastensa parissa. Miten hän oli heitä rakastanut, seurannut jokaista heistä rakastavin rukouksin!

Ja nyt -- pois ajettu, hyljätty kelvottomana, velvollisuutensa unohtaneena opettajana! Poltinmerkillä leimattu koko pitäjän silmissä, niin, koko Ruotsin!

Se oli katkeraa, hirvittävän katkeraa. Hänen silmänsä tulvehtivat täyteen kyyneleitä, ei lievittäviä, vaan teräviä, kirveleviä, pistäviä, kun hän kiiruhti tietään eteenpäin, ja hänen särkönäisestä sydämestään kohosi palava rukous, pyytäen apua tulevain päiväin varalta, joiden suru ja häpeä ja köyhyys häntä uhkasi.

VI.

Kello kuuden aikana lauantai-iltana oli Gertrud saanut kirkkoherralta varotuksensa.

Kun Gertrud oli mennyt ja kirkkoherra jäänyt yksin, hän istui hetken liikkumatta, ristityt kädet lepäsivät kirjotuspöydän reunaa vasten. Silloin liukui alakuloinen tyytyväisyyden hymy hänen kasvojensa yli, ja hän nyykäytti pari kertaa hyväksyvästi päätään. Sitten hän nousi kiivaasti ja pyyhkäsi hermostuneesti kädellään otsaansa.

Ei, ei, hänellä ei ollut mitään, mistä itseään moittia, hän ei voinut toisin menetellä. Tosin oli totta, että Gertrud oli hänelle vastenmielinen -- niinkuin kaikki naiset, jotka vastoin sanaa astuvat sen hiljaisen, pyhitetyn työkentän rajain yli, jonka Jumala itse on heikompaa astiaa varten määrännyt -- mutta tässä tapauksessa hän ei ollut antanut persoonallisten tunteittensa itseään johtaa. Häntä olivat johtaneet pelkästään objektiiviset näkökohdat, huoli seurakunnan hyvästä, pelko, että laittomuuden ja sen mukana rakkaudettomuuden henki pääsisi siihen lammaslaumaan, jonka paimen hän oli. Ja mitä noihin häpeällisiin syytöksiin tulee, joita salaa oli Gertrudiin kohdistettu, ei hän ollut niihin edes viitannut kouluneuvostossa, vaan hienotunteisesti heittänyt harson koko jutun yli. Kuinka suuri osa siitä oli totta, se joutui kerran Jumalan tuomittavaksi; _hän_ tiesi vain, että Gertrud oli opettajaksi sopimaton ja vaikutti pahaa nuorisoon, hän oli varottanut, nuhdellut, koettanut johtaa oikealle tielle, mutta turhaan. Tapahtuipa nyt mitä tahansa oli hänellä täysi syy pestä kätensä.

Häneltä pääsi syvä, miltei ähkyvä huokaus, kun hän ajatuksissaan suoritti tuon käsien pesun. Ahdistava alakuloisuus, suuri väsymys valtasi hänet äkkiä pistävänä kipuna. Pois, pois, huusi ääni hänen sydämessään, pois kaikesta tästä kinasta, näistä kihnauksista ihmisten kanssa, joihin virka hänet väkisten johti! Pois täältä valoisiin avaruuksiin -- rukouksen taivaansiniseen, puhtaaseen ilmaan, missä ajatukset kiitävät ylöspäin kuin kauniin kesäaamun pääskyt -- ylös ihanteen korkeuksiin, missä kaikki kurjat ääriviivat ovat häipyneet tukahuttavan, matalan maan usviin.

Oli lauantai-ilta, ja kirkkoherra istuutui kirjotuspöytänsä ääreen seuraavan päivän saarnaa valmistamaan. Silloin tällöin hän nousi ja kulki kerran läpi huoneen, kädet selän takana ja pää milloin pystyssä, milloin painuneena. Vähitellen tasottuivat kasvojen synkät piirteet, ja sopusoinnun ja ilon ilme levisi niiden yli. Yhä kirkkaampina tulvivat ajatukset ja kuvat, kuin helmet helminauhassa vaihtui toinen ajatusjakso toiseen, sileäpintaisena ja hiottuna, hänen sisimmästään kohosi uskonnollisen runollinen tuulahdus ja kietoutui lemuavana suitsutuksena sanain ympärille. Pian hän oli unohtanut todellisuuden; Jumalan majesteettisuus, ijäisyyden suuruus, sovituksen salaisuus, rakkauden ylevyys -- kaikki nuo uskonnon mysteeriot täyttivät hänen sielunsa urkujen huminalla, ja hän kirjotti ja ajatteli korkean, tunnekuohuisen henki-innostuksen valtaamana. Toisinaan nousi silmiin kyyneleitä, ja äsken kalpeiden poskien väri muuttui lämpimäksi.

Saarnan lopetettuaan hän laskeutui polvilleen ja rukoili, kasvot käsiin kätkettyinä, rukoili, että voisi olla laumansa oikea paimen, voimakas, milloin voimaa tarvittiin, ja rakastava, niin että voisi palsamia vuodattaa haavoihin, jotka hänen itsensä täytyi iskeä.

Hänen oli vaikea saada unta sinä yönä, tavallista vaikeampi. Ajatukset ja kuvat ponnistelivat päästäkseen suitsutuksen läpi, jolla hän niin mielellään ympäröi itsestään luomansa ihannekuvan. Hän näki Hanna Myhren vilahtavan ohitseen, hintelän vartalon, viisaat, syvät silmät. Mutta hän torjui ne kohta pois. Ei, ei, en voinut toisin menetellä. Kuinka monen täytyy uhrata itsensä, onnensa, niin, toisten onni korkeampain tarkotusten tähden? Minusta ei olisi tullut sitä, mikä olen, en olisi voinut sitä hyvää saada aikaan, mitä nyt olen voinut Jumalan avulla, jollen, huonojen raha-asiain painostamana, olisi purkanut suhdettamme. Sanoin hänelle rehellisesti syyn, vetosin hänen jaloimpiin tunteisiinsa, -- jollei hän ymmärtänyt, että elämässä on tilaisuuksia, jolloin ihmisen on uhrattava sydämensä vaatimukset -- niin, silloin on hän syypää, enkä minä, silloin oli hän liian pieni sen päämäärän rinnalla, jonka hänelle osotin. -- Ja tunsin mitä syvintä kunnioitusta valitsemaani vaimoa kohtaan.

Hän pysähtyi sanaan: "syvintä" ja toisti sen pariin kertaan innostuneesti yön hiljaisuudessa, aivan kuin hän olisi seisonut saarnastuolissa. Toisia muistoja, toisia kuvia pyrki tunkeutumaan esiin, mutta hän taisteli tarmokkaasti, ettei olisi joutunut niiden valtaan. "Ei, ei, ei -- niin täytyy tapahtua -- seurakuntakuria on ylläpidettävä -- yksi paimen, yksi lauma -- ei ole kysymys henkilöstä, vaan periaatteesta -- jalomielisesti käännän katseeni inhottavista syytöksistä -- en arvostele vanhan sananlaskun tapaan, joka sanoo: 'ei savua tuletta', on ilmankin niin paljon uhkamielisyyttä, laittomuutta, laiminlyöntiä -- ei, ei, minulla ei ole, mistä itseäni moittia."

Äkkiä syntyi kamala, tuskainen alakuloisuus, jota hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta, se tarttui häntä sydämeen ja kurkkuun, niin että hän oli tuntevinaan knolemantuskan esimakua. Taas kohosi hänen kiihkeä huutonsa: "pois, pois kaikesta tästä halpamaisuudesta, pois rukouksen vapaisiin korkeuksiin, missä sielu saa huoahtaa kaiken tämän tukahtumisen perästä!" Yhä kiivaammaksi kävi taistelu hänen todellisen itsensä ja ihannekuvan: vakavan, ylevän, itsekieltäyvän papin välillä. Yhä innokkaammin jatkui piilosillaoloa, jota hän oli koko elämänsä ajan leikkinyt oman itsensä keralla -- yhä hiljeni hiljenemistään värisevä, arka ääni, joka pyrki kohoamaan sielun tummista syvyyksistä.

Vasta aamupuoleen hän vaipui raskaaseen, horroksentapaiseen uneen, josta hän heräsi vielä entistään väsyneempänä ja nyreämpänä.

Mutta kun hän tuli kirkkoon ja näki penkkirivit tavallista täydempinä, ja kun hän kuuli vanhat, tutut virret, silloin tapahtui hänessä äkkinäinen käänne. Tunnelmain ja muistojen tenhovoima valtasi hänet ja pani sielun väräjämään, niinkuin tuuliharpun kielet väräjävät vihurin niitä hiipaistessa. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän seisoi alttarin luona kädet ristiin pantuina ja katse korkeuteen kohonneena; ja kun hän nousi saarnastuoliin, valtasi hänet kaunopuheisuus, ja hän puhui niin sydämiin käypiä, herättäviä sanoja, että ihmiset kirkossa itkivät ja värähtelivät juhlallisista tuomiopäivän tunteista. "Emme koskaan", niin ajatteli moni talonpoika, "ole kuulleet papin pitävän niin ytimekästä saarnaa."

Kun hän lähti kirkosta ja hitain askelin ja arvokasryhtisenä, asteli lyhyttä tiepätkäänsä kohti kotiaan, oli hänen mielensä niin ihmeellinen, täynnä suloista liikutusta. Kiusalliset muistot olivat vaienneet, sielu tuntui vapautuneelta, ja pyhää nautintoa tuntien hän salli äskeisen kirkko- ja saarnastuolitunnelmansa kääriytyä ympärilleen.

Päivällistä syötyään ja juotuaan kahvia perheensä keskuudessa, hän läksi huoneeseensa hetkiseksi lepäämään. Äkkiä hän tunsi ankaraa pahoinvointia, ja sydän tärähti. "Mikä nyt?" ajatteli hän, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ärtynyt, levoton ilme, "joko se taas alkaa hangoitella? Olenhan tuntenut itseni niin reippaaksi koko päivän."

Hän avasi kaapin, otti esiin pullon ja kaasi siitä hermostuneesti lusikallisen kurkkuunsa. Hän tunsi kohta virkistyvänsä, kasvot muuttuivat jälleen levollisiksi ja liikkeet majesteetillisen hitaiksi; hän työnsi silmälasit otsalleen ja luki arvostelevan näköisenä läpi syytökset Gertrudia vastaan. "Hyvä", hän ajatteli, "kun asia on ratkaistu, tahdon puhua vielä kerran hänen kanssaan rakastavasti ja kehottavasti. Jos hän silloin nöyrtyy, koetan järjestää hänen tulevaisuutensa. Jollei -- tuomitkoon Jumala, minä en voi enempää."

Hän laskeutui hetkeksi lepäämään, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen toimittaakseen erään tärkeän kirjeen. Silloin valtasi hänet sama kiihkeä pahoinvointi kuin äsken, ja sydän taas tärähti. Hän kävi tuskaisen levottomaksi, hän tunsi tarvetta tavata jotakuta, nähdä jotkut kasvot, kuulla jonkun ääntä. "Menen omieni luo", hän ajatteli, nousi ja kulki horjuen ovelle.

Hänen huoneensa ja salin välillä oli käytävä, jonka ikkuna oli pihalle päin. Ikkuna oli aivan pieni, pikemmin kuin luukku ja ihan ylhäällä, nyt se oli auki, ja pienestä lävestä näkyi palanen iltataivasta ja kalpeana tuikkiva tähti.

Pappi pysähtyi ja loi tuskaisen, verhotun katseensa ikkunasta ulos. Miksi tuntui kaikki äkkiä niin kummalta, aivan kuin hän ei olisi tuota kaikkea ennen nähnyt -- tai ei enää ollut näkevä? Hän kääntyi ja tuijotti huoneeseensa. Katse solui yli esineiden, ja hänen tietämättään se viipyi sitkeästi muutamissa. Vaimon muotokuva -- niin, tuossa se riippui -- sohvan yläpuolella -- juuri tuon näköinen hän oli ollut heidän ensi kertaa kohdatessaan -- kaunis -- tummasilmäinen -- hän tunsi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan -- mitä _syvintä_. -- Hanna Myhre -- köyhä kansakoulunopettajatar -- niin, oli hänellä hänenkin kuvansa -- mutta se oli kai hyvässä kätkössä -- hyvään talteen pistetty...

Puolitukehtunut huuto purkausi hänen huuliltaan; hän tunsi iskun käyvän läpi sydämensä, niin terävänä, kuin olisi tylsä veitsi häntä revellyt. Samassa hän tunsi jotain raskasta taskussaan, se oli kuin kivi; olisikohan hän ajatuksissaan pannut paperipuristimensa sinne? Hän haparoi kädellään taskua, mutta ei löydä mitään. Kummallista, tuska käy yhä raskaammaksi, niin raskaaksi, että kirkkoherra kallistuu ja horjuu. Hän ojentaa kätensä tukea saadakseen, mutta hosuu tyhjää ilmaa. Kivi tuntuu hänen taskussaan kasvavan kauhistuttavan suureksi, se vetää hänet maahan, hän kaatuu lattialle, mutta sekin antaa myöten, ja hän vaipuu syvälle -- syvälle, ja sumu peittää silmät, tuhannet kellot soivat ja kumisevat hänen korvissaan.

Kuolemanko pimeys -- kuolemanko kellot kutsuvat tuomiolle ja tilille? Tämäkö oli kaiken loppu -- kaiken pyrkimyksen, kaikkien erehdysten, kaiken taistelun?

Mutta tänä viimeisenä silmänräpäyksenä, kahden maailman välisellä kynnyksellä, tapahtui hänelle se, mikä kerran on tapahtuva meille kaikille: hän näki itsensä. Hänen sielunsa syvyydet avautuivat, kuin halkeamat maan järkkyessä, ja ijäisyyden valon ensi välähdyksessä hän näki itsensä, ei sitä ihannekuvaa, jonka hän oli valheista muodostanut, vaan todellisen, sisimmän itsensä, sen hämärät, tukahutetut pyyteet ja vaikuttimet. Hän näki, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: totuuden. Hän näki, kuinka hän petti nuoruutensa rakastetun; hän näki, kuinka vastenmielinen oli hänelle aina ollut se nainen, jota hän kuvitteli niin "syvästi" kunnioittavansa, hän näki, miten vaimon pikkumaisuus oli turmellut hänen parhaimman itsensä, sen, jonka Hanna Myhren suuri, hyvä sydän olisi nostanut kukalle; hän näki, miksi hän tahtoi ajaa pois Gertrud Björkin, näki halpamaisen kateutensa, raukkamaisen itsevaltiutensa, joka oli kaiken sen pohjalla, mitä hän oli sanonut muka sielunpaimenen huolenpidoksi laumastansa.

Kaiken tämän ja paljon muuta hän näki, ei järjestyksessä, niinkuin se esiintyy kerrottuna, vaan salamannopeasti, yhteen ijäissyyssekuntiin ahdettuna. Ja hänen vaipuessaan yhä syvemmä, syvemmä ja elämän häipyessä pois hänen sammuvan katseensa näkyvistä, kajahti sinikalpeilta huulilta heikosti, ähkyen: "Jumala, armahda minua syntistä." --

Kun hänen vaimonsa hetkistä myöhemmin löysi hänet, käytävässä makaamasta, oli hän jo kuollut.

Kasvoilla oli ihmeellinen ilme: rajatonta tuskaa -- mutta samalla nöyrää rauhaa, jota niissä hänen eläissänsä ei koskaan ollut.

VII.

Kirkosta oli Eskil Svan vanhempainsa ja siskojensa seurassa mennyt kotiin, syönyt päivällistä ja sitten kiiruhtanut Gertrudin luo puhuakseen hetkisen tämän kanssa, niinkuin opettaja oli luvannut.

Hän kulki nopein askelin, haluten hartaasti tavata Gertrudia, Hänellä oli paljon kerrottavana, monta neuvoa pyydettävänä. Pitkin paikkakuntaa hän oli kuullut puhuttavan opettajaa vasten tähdätyistä juonista, ja hän ja ystävänsä, Gertrudin entiset koululaiset, olivat pitäneet monta salaista kokousta vastaliiton muodostamiseksi. Näiden kokousten tuloksena oli kirjelmä kunink. majesteetille; Eskil oli sen laatinut ja koko pitäjän raittiusmielinen nuoriso oli sen allekirjottanut. Kirjelmässä he hartaasti ja liikuttavasti pyysivät, ettei nuorisolta ryöstettäisi neiti Björkin "uskollista tukea ja äidillistä rakkautta, mikä aina oli tullut heidän osakseen." Eskil kantoi kirjelmää taskussaan: hän olisi mielellään näyttänyt sen Gertrudille ja pyytänyt hänen neuvojaan sanamuodon suhteen; mutta hänestä tuntui oikeammalta, ettei Gertrud tietänyt koko hommasta. Ehkä hän sen kokonaan kieltäisi! Ei, olkoon kirjelmä sitten mielemmin sellaisenaan -- kuningas oli kyllä ymmärtävä heidän sydämensä ajatukset.

Kun Eskil koputti Gertrudin ovea, tuli tämä itse aukaisemaan ja otti hänet, kuten ennenkin, rakastavasti hymyillen vastaan. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja vanhalta ja kärsivältä, että Eskilin sydäntä vihlasi. "Sellaiseksi hän on tullut meidän tähtemme", hän ajatteli, ja kiintymyksen ja rakkauden aalto hulmahti hänen rintaansa.

-- No, rakas Eskil, sanoi Gertrud hymyillen, pyydettyään häntä istumaan, mitä sinulla on kerrottavana?

-- Niin, neiti, alotti Eskil epävarmasti, kyllä kai te ymmärrätte, että sitä tulee kuulleeksi yhtä ja toista siitä, mitä on tekeillä teitä vastaan, neiti.

-- Ei -- ei -- rakas Eskil, emme me nyt siitä puhu, sanoi Gertrud ja teki torjuvan liikkeen kädellään -- sinustahan meidän nyt oli määrä puhua. Sinulla on jotain tunnustettavana vanhalle opettajallesi, sen tiedän.

Eskil punastui kuin tyttö ja katsoi rukoillen Gertrudiin.

-- Autanko sinua, Eskil? jatkoi Gertrud hiukan veitikkamaisesti.

-- Niin, neiti rakas, auttakaa! pyysi Eskil, lähettäen suuren lapsenkatseen sinisilmistään.

-- Sinä olet päästänyt elämän kevätriemun sydämeesi, Eskil. Sinä olet puhunut eräälle tyttöselle, kuinka rakas hän on sinulle, ja hän on sanonut samaa sinulle?

Eskil painoi päänsä alas ja kuiskasi, poski vielä polttavampana ja silmä sinertävämpänä:

-- Niin, neiti -- Britta Håf --