Part 21
Hän järjesti kirjotuspöytänsä, otti esiin lääkepullon ja hiukan ruokaa, jotka hän pani verkkolaukkuun, pani hatun päähänsä, heitti saalin hartioilleen ja läksi ripeästi ulos laukku käsivarrella.
Toukokuinen ilta oli kirkas ja kesäisen lauha. Oratuomet tien varsilla, jota hän kulki, olivat täpösen täynnä valkoisia kukkia, jotka valoisassa iltahämyssä loistivat aavemaisen hohtavina. Taivaan sininen kaarikatto kalpeni kalpenemistaan kevätyön lähenevässä hämärässä. Satumaisina ja salaperäisinä kohosivat vuoret taivaanrannasta kuin ikivanhat jättiläiset, joiden silmä ei koskaan ummistu, jotka valvovat, muistojen varjot mielessä väikkyen, sillä välin kuin avara lakeus monine ihmisasuntoineen, lakeus, jonka auringon kuumentamassa mullassa kuohuva voima kihisee, lepää kuin väsyneenä ja uneen vaipuneena, värähtäin elämänkaipuusta, kun muuttolintujen suhina sohahtaa läpi avaruuksien.
Nopein askelin ja jyskyttävin sydämin kiiruhti Gertrud eteenpäin. Illan ihanuus saavutti hänet vain kuin etäinen kaunis sävel, joka silloin, tällöin tunki hänen levottomain ajatustensa lomaan. Niin kauan oli laatuun käyvää, kun hän kulki avonaista tietä, mistä näki vapaasti yli lakeuden; täällä ei ollut varjoja eikä metsikön kahinaa häntä pelottamassa, ja kaukaisten ihmisasuntojen näkeminen oli luovinaan hänen kiihottuneeseen mielikuvitukseensa jonkinlaisen seuran tunteen. Mutta hänellä oli myös metsäpalsta kuljettavana, ennenkuin saapui Per Ollen tuvalle; sitä hän pelkäsi, siellä häntä väijyttiin -- jos Eskilin epäluulo oli perusteltu.
Nyt oli vain muutaman metrin matka sinne -- pensaikko kävi tiheämmäksi, siellä täällä kohosi uhkaava kuusi tien vierellä. -- Hän kuvitteli kiiruhtavansa askeliaan, sillä hän kulki nopeasti ja levottomasti, mutta itse asiassa hän liikkui viivähdellen, pienin tihein askelin.
-- Oi, Jumala, hän kuiskasi sisimmässään, vapauta minut tästä hirveästä pelosta -- ota pois tuska -- mitä pystyvät ihmiset tekemään -- mitä sillä väliä, jos he pahoin pitelevät -- raiskaavat, murhaavat? Kuolematon sieluni on vapaa -- sen voit vain sinä ottaa. -- Vapauta, minut pelosta -- salli minun löytää leponi kasvoisi kirkkaudessa!
Nyt hän oli tullut metsänreunaan, kuusien tumma holvi avautui hänelle. Sydän jyskytti kurkussa asti, kädet peitti jääkylmä kosteus, mutta hän astui rohkeasti tiheään metsään, missä tuntemattomat vaarat häntä väijyivät, hän kulki varmoin, päättävin askelin, lakkaamatta toistaen sanoja: "Korkeimman varjeluksessa" -- "Kaikkivaltiaan varjossa".
Puolitiehen päästyään, hän äkkiä kuuli toiselta puolen kimeän vihellyksen, joka terävänä halkaisi illan hiljaisuuden. Sydän hypähti hänen rinnassaan, ja oli kuin ruumista olisivat tuhannet silmäneulat pistelleet. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen hämmentynein katsein, kauhua täynnä. Nyt kuului yhtä terävä vihellys toiselta puolen. Omituinen hervottomuuden tunne levisi hänen jäseniinsä, hän seisoi liikahtamatta, odottain miltei levollisesti, että juopuneita miehiä hyökkäisi metsästä hänen kimppuunsa.
Mutta ei tullut ketään, eikä vihellyskään uudistunut; metsän äänettömyyttä häiritsi vain kyyhkysen kujerrus tai laulurastaan uneksivat sävelet. Gertrud tempautui irti herpoutumisestaan ja läksi eteenpäin. Mutta polvet eivät kantaneet ja jalat tuntuivat lyijynraskailta; hänen täytyi pysähtyä ja istua kivelle hetkeksi levähtämään.
Sitten hän nousi ja kiiruhti metsästä niin nopeasti kuin suinkin.
Neljänneksen kuluttua hän oli perillä, ja siellä häntä odotti palkka hänen rakastavasta rohkeudestaan. Sängyssä makasi Stina tuskasta vaikertain; Gertrudin nähdessään hän puhkesi ilonkyyneliin.
-- Hyvänen aika, Jumala teitä siunatkoon! Ihanhan on kuin Jumalan enkeli tulisi auttamaan minua Betesdan lammikolle! Ai -- ai -- ai!
-- Onko teidän niin vaikea, Stina kulta? kysyi Gertrud osaaottavasti.
Vaimo yhä voivotteli, ja Gertrud nosti peitteen pois ja tarkasti jalkaa.
-- Ei siinä mitään näy, sitä vain särkee ja särkee, valitti Stina.
Gertrud hieroi sairasta jalkaa, pani kääreitä, korjasi vuodetta, puheli Per Ollen kanssa, luki sairaalle ja rukoili. Mutta koko ajan hän ajatteli palausmatkaansa metsän läpi. Hän kuuli tuskanpelon herkeämättä suhahtelevan kiihtyneessä mielikuvituksessaan kuin ijäti vaikenematon omantunnonsoimaus.
Sanottuaan jäähyväiset väelle ja ennätettyään mäen alle, joka johti torpasta metsään, hän pysähtyi hetkeksi epäröiden. Ehkä hänen kuitenkin tulisi pyytää Per Ollea seurakseen, ehkä oli Jumalan kiusaamista kulkea näin yksin tuntemattomia vaaroja kohden?
-- Ei! hän huudahti, puhuen ääneen pelkonsa vaientaakseen, ei, Jumala on suojaava. Käynee kuinka käynee, olen hänen kädessään. Mitä tapahtuneekin, vaikkapa pahinkin, on hän kanssani. "Jos tuonelaan vuoteeni rakentaisin, katso, sielläkin olet sinä." Miksi peljätä? Mitä voivat ihmiset sielulleni?
Ja silmänräpäyksessä katosi kaikki pelko kuin haihtuva kipu. Suuri levollisuus laskeusi hänen ylitseen, askelet muuttuivat oudon keveiksi, maa ei tuntunut jalkain alla, kun hän nopeasti asteli kapeaa metsäpolkua. Hänen sielunsa täytti hiljainen, autuas hurmaus; riemuiten hän kuiskasi: "sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."
Ei mikään häirinnyt hänen kulkuaan; metsä oli hiljainen ja juhlallinen kuin pyhäkkö, ja kevään vienot lemut kohosivat puiden väliltä kuin suitsutussavu Herran alttarilta. Mutta kun hän läheni tietä, kuuli hän kahinaa pensaikosta ja kohta sen jälkeen hän näki jonkin, olentoko lie ollut vai varjo, salamannopeasti soluvan pitkin metsänlaitaa ja katoavan kuusten väliin.
Hän painoi kätensä sydäntä vasten, joka taas alkoi jyskyttää. Eskil oli siis ollut oikeassa -- niin pitkälle oli vaino mennyt -- palkaksi hänen työstään juoppoutta ja siveettömyyttä vastaan, palkaksi siitä, että hän tahtoi kasvattaa koululaisensa kunnollisiksi, hurskaiksi ihmisiksi, väijyttiin häntä. Mutta mitä ihmeellistä siinä oli? Tuliko oppilaan olla opettajaansa suurempi? Eikö kaikkia totuuden taistelijoita oltu pilkattu, vainottu, kivitetty, miksei siis _häntäkin_? Voi miten pieni, miten itsekäs hän sentään pohjalta oli pelkoineen, tunnustuksen ja kiitollisuuden vaatimuksineen!
Kotia lähestyessään hän hämmästyksekseen näki Eskilin istuvan koulutalon portailla ja nousevan pystyyn hänen tullessaan.
-- Mitä tämä on, Eskil? hän huudahti samalla liikutetuin ja tyytymättömin katsein, miksi istut täällä?
-- Niin, neiti, saatte luvan antaa anteeksi, mutta en voinut muuta, sanoi nuorukainen hämillään, parasta lienee minun tunnustaa olleeni tottelematon ja seuranneeni teitä etäältä. Kuulin kyllä nuo ilkeät vihellykset, useampia roistoja oli liikkeellä tänä iltana teitä pelottaakseen, tiemmä. Enempää eivät ehtineet. Häijyjä ihmisiä, mutta aika jäniksiä myös.
-- Eskil rakas, jatkoi Gertrud entisellä, samalla kertaa sekä paheksuvalla että hellällä äänellään, kiitos, poikani, teit rakastavasti minua noin ajatellessasi. Mutta näethän, Jumala suojaa minua! Nyt sinun täytyy luvata, ettet uudista tätä.
Hän hymyili ja taputti ystävällisesti Eskilin käsivartta.
-- Täytynee koettaa luvata, koska niin tahdotte. Mutta saatte suoda anteeksi, että aion hiukan pitää niinkuin silmällä noiden roistojen aikeita.
-- Niin, kiitos, poikani! Nyt saat kuitenkin lähteä kotiin. -- Kello on yli kymmenen -- se ei käy laatuun. Hyvästi, rakas Eskil. -- Ja vielä kerran kiitos.
-- Niin, nähkääs, minulla on muutakin puhuttavaa teille, sanoi Eskil, maahan katsoen ja punastuen.
-- Ei nyt, rakas Eskil, vastasi Gertrud innokkaasti, on liian myöhäistä, minä olen väsynyt, ja -- mutta tule sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen, niin juttelemme.
Gertrud nyykäytti ystävällisesti ja meni sisään.
Hän tunsi itsensä äkkiä niin hellämieliseksi, niin lapsellisen onnelliseksi pojastaan, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Sitä ei voinut kerta kaikkiaan auttaa, olipa hän miten voimakas, miten urhea tahansa yksinään taistellessaan, sykki kuitenkin hänen povessaan naisen lämmin sydän, joka kaipasi hellyyttä ja rakkautta.
V.
Koko pappila oli ylösalaisin pantu Estridin lähestyväin häiden vuoksi. Rouva itse oli ensimmäinen työnteossa; hänet oli vallannut puhdistamisinto, joka joskus vaivaa perheenäitejä suurten perhejuhlain edellä. Punaiset täplät poskilla ja ruskeat silmät innosta loistain hän juoksenteli ullakon ja kellarin väliä, vainoten jok'ainoaa tomuhiukkasta, joka hänen tielleen sattui, sen samean päähänpiston ajamana, että hän muka tyttärensä onnen vuoksi ponnisteli.
Estrid itse ei ottanut puuhiin osaa. Niin paljon kuin mahdollista hän pysytteli niistä erillään, lupasi mielessään itselleen, ettei uusissa oloissaan koskaan yhdistäisi "suursiivouksen" ja "perheonnen" käsitteitä, istui muutoin enimmäkseen huoneessaan, luki, kirjotti ja katseli silloin tällöin sulhasen lähettämiä lahjoja. Silloin painui hänen kasvoihinsa ylenkatseellinen ilme. Lahjat olivat herättäneet hämmästystä ja ihastusta koko pappilassa; pojat olivat kerskuneet niistä koulutovereilleen, palvelustyttöjen herännyt halu oli tuottanut heille levottomia unia, papinrouva oli punastunut ja vavissut, kun kalliit kivet otettiin esiin silkkipapereistaan, ja vanha Lina täti oli joka lahjalta yhä syvemmin niijannut Estridin sulhaselle. Vain Estrid jäi koskemattomaksi. Hänessä eli puoliksi läpinäkyvä ajatus, joka ei antanut hänelle rauhaa: "hän ei voi maksaa kyllin suurta hintaa!" Arvostelevasti hän oli tarkastellut jalokivirintaneulaa, joka toalettipöydällä kimalsi siniseltä samettipohjaltaan, ja sitten halveksivasti huudahtanut: "vain ruusutimantteja!" Ja rouva Henningson oli katsellut häntä ihastunein silmin. Kuinka se tyttö kaikki ymmärsi! Niin, jos joku sopi rikkaaksi nuoreksi rouvaksi, niin toki Estrid. Jumalan kiitos, hän oli saanut hyvän kasvatuksen! Mutta kyllä oli hänen aika mennä naimisiin. Yli kolme vuotta hän oli antanut sulhasparkansa huokailla ja kerjäten pyytää häntä määräämään hääpäivää; hyvä oli, että hän sen viimeinkin oli tehnyt!
Kirkkoherra oli tavallista rakkaammalla ja alakuloisemmalla mielellä. Väsyttävät häävalmistukset sattuivat samaan aikaan kuin yhtä väsyttävät raittiustaistelut, niin ettei hänellä ollut rauhaa kotona eikä muualla. Sitä paitsi oli hänen sydänvikansa taas huomauttanut olemassaolostaan, hänellä oli ollut useampia kohtauksia, hän oli käynyt pari kertaa lääkärin luona, mikä aina synkisti hänen mielensä. Estridin tavalla hänkin sulkeutui omaan huoneeseensa, sillä välin kuin kuuruuharjat ja tomurievut raivosivat muussa asunnossa.
Niin hän istui eräänä iltapäivänä kiikkutuolissaan kolme päivää ylimääräisen kunnankokouksen jälkeen ja tuumi pitäjän huolettavia oloja. Ei ollut tulevaisuus koskaan näyttänyt niin synkältä ja epäselvältä kuin nyt. Hänen mielikuvitukseensa heijastuneina kasvoivat nuoret voimat, jotka nyt syvyyksistä kohosivat, uhkaaviksi olennoiksi, jotka täyttivät hänet kiihkeällä vastenmielisyydellä ja samalla herättivät hänessä jonkinlaista uteliasta, levotonta kaipuuta. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa yksinäinen mies, kauhistavan yksinäinen. Hänestä tuntui kuin olisi aika uusine ajatuksineen, uusine päämäärineen livahtanut hänen luotaan ja pilkaten uhmannut hänen yrityksiään sitä seurata.
Tämän kamalan kilpajuoksun hän näki ruumiillistuneena Gertrud Björkissä, joka häikäilemättä puuhasi kiihottaakseen nuorisoa halveksimaan kaikkea olemassa olevaa, kirkkoa, vanhempain valtaa, ja ennen kaikkea häntä, pappia, johtajaa, opettajaa.
Yhä synkempänä kuvastuu hänen silmiinsä tulevaisuus, Kirkko tyhjä -- salakapakoiminen kukoistaa kuin myrkkysienet -- nuoriso villiintynyttä, antautuen salaisten himojen valtaan vapaakirkollisten myöhäisissä, öisissä kokouksissa -- hajaannusta -- hämmennystä -- laittomuutta -- rakkaudettomuutta. -- Oi Jumala, armahda onnetonta seurakuntaasi -- onnetonta Ruotsin kansaa! Herätä isien henki, kurin, vanhurskauden, tottelevaisuuden henki!
Ja hänen vastenmielisyydentunteensa Gertrudia kohtaan muuttuu pyhäksi vihaksi; epätoivon painajainen, joka on häntä hallinnut, katoaa, kyynelet nousevat hänen silmiinsä, hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja vapaaksi ryhtymään taisteluun ajan pahuutta vastaan.
Juuri kun hän oli päässyt tähän mielialaan, koputti palvelustyttö ovea ja toi postin. Hän vilkaisi sanomalehtiin ja luki kirjeensä muuttumaton ilme kasvoilla. Mutta äkkiä hän rypisti kulmakarvojaan ja heitti pois kirjeen, jota par'aikaa luki. Hän oli tuntenut Timeon Tingbomin tyylin: "Emme tahdo sellaista opettajaa, joka ei mitään opeta lapsille, meitä on monta valittajaa, minulla on todisteita siitä." Inhon ilme painui hänen kasvoihinsa, häntä äkämöitti, että syytöksiä Gertrudia vastaan teki sellainen kurja mato kuin Tingbom.
Niin, se suututti häntä siihen määrin, että hän äkkiä tempautui irti ajatuksistaan, nousi, läksi talliin, antoi valjastaa hevosen kärryjensä eteen ja matkusti virka-asioilleen, joilta palasi vasta illalla myöhään.
Mutta kun hän tuli kotiin, odotti häntä toinen kirje; käsiala oli väännelty, mutta kaunis, ja kieli jotenkin hyvää. "Korkeastioppinut herra kirkkoherra!" oli siinä, "vaikea on kirjottaa siitä, mistä kirjotan, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Näinä synnin ja turmeluksen viimeisinä aikoina, jolloin perkele hiipii ympäri..." ja sitten seurasi joukko syytöksiä Gertrudia vastaan, täynnä salaperäisiä viittauksia, jotka jättivät paljon sijaa arvaamiselle. "Huhuja kulkee pitkin pitäjää -- huolestuneet vanhemmat eivät enää uskalla lähettää lapsiaan kouluun; heidän nimessään, arvoisa kirkkoherra, rukoilemme me, että kääntäisitte huomionne siihen, mitä on tekeillä. Onhan siitä esimerkkejä, kuinka näiden näennäisesti niin kauniiden olojen alla piilee syntiä ja paheita", j.n.e., j.n.e.
Jos kirkkoherra olisi nähnyt itsensä kuvastimessa tätä kirjettä lukiessaan, hän olisi pelästynyt välähdystä, joka tuikahti hänen silmäinsä pohjasta. Mutta hän ei katsellut kuvastimeen, vaan antoi sen sijaan kasvojensa vetäytyä huolestuneisiin ryppyihin ja alakuloisen murheen himmentää silmiensä loisteen. Hän laski kirjeen kädestään ja alkoi astella edes takaisin lattialla, kädet selän takana ja katse permannossa kiinni.
-- Mieltä kuohuttavaa, hirmuista, että sellaisia syytöksiä voidaan tehdä, hän ajatteli, mutta mitä tarkottaa oikeastaan tuo viimeinen -- mitä?
Äkkiä hän löi otsaansa, hermostunut, levoton hymy ilmestyi piirteisiin, hän kiiruhti kirjotuspöydän luo ja luki kirjeen vielä kerran.
-- Tietysti -- tietysti, hän mutisi, ja kasvot vääntyivät mielenliikutuksesta, etten ole sitä ennen ajatellut -- en huomannut -- en ymmärtänyt -- tuota luonnotonta, kiihtynyttä suhdetta -- tuota epätervettä, hypnootista vaikutusta, mikä hänellä on nuoriin! Mutta kenpä voisikaan ajatella -- kenpä sellaista mielessään kuvitella...?
Ja hän muistaa äkkiä jotain, minkä oli huomannut kunnankokouksessa, jotain, joka oli kiusallisesti häneen vaikuttanut. Hän muistaa nähneensä, kuinka Gertrudin ja Eskilin silmät yhtyivät pitkään keskinäisen ymmärtämyksen katseeseen, ja kuinka silloin väri molempain poskilla vaihtui. Hän muistaa, kuinka omituinen loukatun vanhurskauden pyhän vihan tunne silloin kulki hänen sielunsa läpi. Nyt -- surullista ajatella -- hän ymmärsi miksi.
Hän ei enää epäröinyt; kamala selvyys oli tänä hetkenä valaissut sameita ja salaperäisiä oloja. Puoliksi unohtuneet muistot sukelsivat esiin, kummalliset huhut, epäselvät viittaukset putkahtivat esiin nekin ja liittyivät kokonaiseksi, selväksi kuvaksi, joka ei jättänyt epäröimisille tilaa. Asema oli hänelle nyt selvä, ja sen vakavuus oli niin valtava, että hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, samalla kuin tyytyväinen ilme silloin tällöin vilahti hänen katseessaan.
Oikeutettu oli siis ollut hänen selittämätön vastenmielisyytensä Gertrud Björkiä, koko tuota teeskenneltyä, ulkonaista kuntoa, nöyryydenpuutetta, etevämmyyden, erinomaisuuden pyydystämistä kohtaan, joka jätti sisimmät sydänsyvyydet tutkimatta ja kuria vaille.
Mutta mitä oli nyt tehtävä? Totta tosiaan, nyt oli saavutettava käärmeen viekkautta, josta raamattu puhuu. Ei äkkipikaisuutta -- ei varomattomuutta -- ei ankaraa tuomiota todistamattomain syytösten pohjalla. -- Kirkkoherra taittoi kokoon molemmat kirjeet ja pisti ne kirjotuspöydän laatikkoon, jolloin hän hiukan päätänsä kohauttain ajatteli, että nimettömät kirjeet ovat katalia välikappaleita, joita ei yksikään gentlemani koskaan käytä hyökkäysaseinaan. Ei, tässä oli varovasti kuulusteltava ja tutkittava, siksi kunnes sisäiset, sitovat johtopäätökset olivat saaneet ilmeisistä tosiasioista vahvistuksensa.
Seuraavana päivänä kirkkoherra kutsui luoksensa Gertrudin vanhimmat koululapset ja teki heille muutamia kysymyksiä, joihin he kummastuneina ja hämmästyneinä vastailivat myöntäin ja kieltäin, kuinka kulloinkin mieleen juohtui -- Juuri kun kuulustelu oli lopussa ja lapset menneet, tuli posti, tuoden vielä uuden nimettömän kirjeen, samansisältöisen kuin edelliset ja "huolestuneiden isien" allekirjottaman. Kirkkoherra pudisti päätään, yhdisti lasten todistukset kirjeen syytöksiin, ja yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä sillä välin ajatus, että nimettömät kirjeet ovat kurjia aseita, joita ei yksikään gentlemani käytä.
Koko viikon kirkkoherra taisteli muuatta kiusausta vastaan, joka hänet sitten lauantaiaamuna voitti. Hän lähetti nimittäin sanan Timeon Tingbomille, pyytäen tätä saapumaan silloin ja silloin pappilaan.
Timeon tuli ilomielin, lakki vinossa, ja terävissä, keltaisenkalpeissa kasvoissa pilkotti huolestunut ymmärtämys kirkkoherraa kohtaan, vaikka se kuitenkin kohta katosi tämän valtavan etevämmyyden edessä. Timeon seisahtui, kuten tavallisesti, ovensuuhun, raappasi jalallaan ja ihmetteli itsekseen, olisiko kirkkoherralla puolipohjain pano vai korkojen korjausko, vai ehkäpä suorastaan kenkäin tilaus asiana.
Timeonin näitä miettiessä, taisteli kirkkoherra taas muuatta kiusausta vastaan, joka hänet jälleen voitti. Hän otti esiin nuo kolme nimetöntä kirjettä, ojensi niitä suutariin päin ja kysyi:
-- Tiedättekö, Tingbom, kuka nämä on kirjottanut?
Tingbom katseli kirjeitä, vilkasi sitten kirkkoherraan ja vastasi, vahakeltaisten kasvojensa värin vaihtumatta, silmissä luotettavin ilmeensä:
-- En, arvoisa kirkkoherra! Saantiili mies ei ole tekemisissä tuollaisten häväistyskirjotusten kanssa.
-- Miten te tiedätte, että ne ovat "häväistyskirjotuksia", kun ette ole niitä lukenut? kysyi kirkkoherra ivallisesti.
Tingbom oli hämmentymäisillään, mutta toipui heti, nielasi, rykäsi ja sanoi rohkeasti:
-- Otaksun niitä sellaisiksi, koska te, kirkkoherra, ette tiedä, mistä ne ovat kotoisin.
Kirkkoherra tunsi itsensä hieman laudalta lyödyksi, mutta hän ei antanut perään, hän etsi ensin tulleen kirjeen, ojensi sitä taas Tingbomiin päin ja toisti kysymyksensä:
-- Ettekö te siis todellakaan ole kirjottanut tätä, Tingbom?
-- En, arvoisa kirkkoherra, vastasi Tingbom vielä levollisemmin ja luotettavammin.
Kirkkoherra kääntyi, heitti kirjeet kirjotuspöydän laatikkoon ja kulki sitten kerran läpi huoneen.
-- No, Tingbom, sanoi hän sitten ja pysähtyi suutarin eteen, mitenkäs on nykyjään lastenne laita? Käyvätkö ne kunnolla koulua?
-- Eivät, eivät ne käy lainkaan koulua, otin ne pois.
-- Mitä se merkitsee? Tiedättehän...
-- Se merkitsee sitä, keskeytti suutari kunnioitusta puuttuvasti, etteivät kunnialliset ja viisaat vanhemmat voi pitää lapsiaan koulussa huhujen vuoksi, joita en pitäjällä liikkeessä neiti Björkistä.
-- Vai niin? Mitä huhuja? ihmetteli kirkkoherra, huolettoman alentuvasti hymyillen, en ole niistä kuullut.
-- Vai ette -- Niin...
Ja nyt laukesivat suutarin kielen siteet. Tulvehtivalla innolla hän kuvasi koulun turmelusta Gertrudin ajalla, kuinka lapset saivat lukea raittiuskirjotuksia katkismuksen ja raamatun asemesta. "Ja mitä hyötyä siitä on, arvoisa kirkkoherra? Vetoan koko konsistoriumiin, mitä hengellistä siunausta voi heillä olla raittiuskirjotuksista hädän ja surun hetkinä?" Sitten hän kuvasi "Kanervakukan" turmelevaa vaikutusta nuorison siveyteen. "Yhteen-, kahteentoista, niin jopa kahteen, kolmeen öisin ne ovat yhdessä, pojat ja tytöt, ja sen nyt tietää jokainen, miten käyttäydytään, kun eri sukupuolet ovat yhdessä noin sopimattomalla ajalla." Ja lopuksi hän teki samanlaisia inhottavia viittauksia, joita oli kirjeissäkin.
Kirkkoherra tunsi polttavaa halua potkaista pienen kirkuvan suutarin ulos, jonka katse kipinöitsi terävänä kuin hänen nenänsä, mutta siitä huolimatta hän halukkaasti kuunteli puhetta.
-- Niin, tuo oli myös kirjeessä, keskeytti hän viimein, niin että nyt ymmärrän teidän valehdelleen minulle.
-- Valehdelleen! huudahti Tingbom, panematta huomiota kirkkoherran ajatusjuoksuun, te voitte itse kysyä pätevämmiltä kuin minä, eivätkö ole asiat niinkuin sanon. Kysykää herra ja rouva Luftilta, jotka ovat ottaneet lapsensa koulusta pois ja panneet ne kaupungin alkeiskouluun! Kysykää Svaneilta -- ottakaa selvä opettajan suhteesta Eskil Svaniin. Minä sanon teille jotain -- ja hän tuli aivan tuttavallisesti kirkkoherran kirjotuspöydän luo asti ja jymähytti siihen nyrkkinsä -- on todisteita siitä, että hänellä ja Eskilillä oli lemmenkohtaus koululla kello yksitoista illalla. Minä ja kaksi muuta asianymmärtävää henkilöä näimme sen itse -- näimme, kuinka he seisoivat kuhertelemassa ja tassua paiskaamassa koulun edustalla myöhään yöhön. -- Omin silmin sen näimme.
Ja suutari vetäytyi taaksepäin ja osotti juhlallisesti pieniä teräviä silmiään, jotka näyttivät katseen katalaa myrkyllisyyttä aivan käpristyvän.
-- No, no, ajatelkaapa vähän, mitä syytöksiä tässä laskettelette! huomautti pappi ankarasti. Mutta häntä ahdisti yhä äskeinen halunsa potkaista Tingbom ulos ovesta ja sama tarve tyydyttää kiusallista uteliaisuuttaan.
-- Laskettelen! Vaikka se olisi viime sanani, arvoisa kirkkoherra! Ne katselivat toisiaan kuin kyyhkyspari ja puristelivat toistensa kättä aivan talon nurkalla, kun minä ja pari ystävääni palasimme kotiin päivätöistä. Silloin ne vetäytyivät nurkan taa --ja mitä sitten tapahtui, sitä minun ei tarvinne mainita tässä pyhässä paikassa, herra kirkkoherra!
Näin sanoen Tingbom peräytyi vielä kauemmas ja kumarsi kirkkoherralle levitetyin sylin ja ujosti maahan luoduin katsein.
Kirkkoherrasta tuntui kuin olisi oksennus kohonnut hänelle kurkkuun. Kaikki oli tänä hetkenä niin kurjaa: lörpöttävä suutari, velvollisuutensa unohtanut opettaja, hän itse, joka tässä seisoi kuuntelemassa myrkyllisen kielen juoruja. Huoaten hän käänsi suutarille selkänsä ja seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena:
-- Hyvä, hän sanoi viimein ja astui Tingbomin luo, kuulen, että pitäjässä on suuri puolue neiti Björkin vastustajana. Olen tarkoin ja omantunnonmukaisesti ottava selkoa, onko niissä häpeällisissä huhuissa todella jotain perää, joita hänestä levitetään, vai onko kaikki tyhjää panettelua, johtuen siitä, ettei hän todellakaan ole mikään miellyttävä henkilö. Mutta siksi kunnes saan selkoa tästä, täytyy minun pyytää teitä kohta lähettämään lapsenne kouluun.
Tingbom pani käden sydämelleen.
-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta huolestunut isä -- sen jälkeen, mitä olen nähnyt --
-- Kas niin, älkää lorutko enää! Huomenna lähetätte lapset kouluun. Ja nyt, hyvästi! Minä olen, kuten sanoin, tarkoin tutkiva, mikä on totta ja mikä juorua.
Näin sanoen pappi nyykäytti päätään ja viittasi ovea kohti, niin ettei sitä voinut väärinkäsittää. Timeon kumarsi, raappasi jalallaan ja totteli verkalleen kehotusta. "Niin vai, anteeksi, anteeksi", hän mutisi sillä välin. Mutta ripaan tartuttuaan, hän äkkiä kääntyi ja sanoi uudelleen rohkaistuneena:
-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta ehkä on jotain korjattavaa, esimerkiksi uusia korkoja pantava?
-- Kiitos, ei ole nyt tällä kertaa, vastasi pappi lyhyesti.
-- Niin vai, anteeksi, toisti Tingbom, poistuen vielä kerran kumarrettuaan, iloissaan siitä, ettei ollut jättänyt Gertrud Björkin asiaa ainakaan ystävän käsiin.