Part 20

Kirkkoherra pudisti päätään, ja molemmat herrat istuutuivat pelaamaan lautaa johtaakseen synkät ajatuksensa muille aloille.

Herra ja rouva Luft eivät puhuneet paljoa keskenään loppupäivänä. Syötyään yhdessä päivällistä -- lapset olivat täyshoidossa kaupungissa, missä kävivät alkeiskoulua -- kulkivat he kumpikin itsekseen synkkine mietteineen. Herra Luft tunsi iloisen "taiteilija-ajan" nyt loppuneeksi, nyt hän taas sai tarttua käsiksi käytännöllisen työn aherrukseen, joka ei lainkaan ollut "hänen alansa". Rouva Luft istui "salissa" ja tuijotti eteensä katsein, joka ei suinkaan ollut vähemmän synkkä kuin kirkkoherran. Mitä voi tehdä? Ei mitään. Vain kärsiä ja vaieta ja yrittää toisaalla.

Huoaten hän nousi, laskeusi alas portaita, jotka narisivat hänen raskaitten askeltensa alla, ja astui kapakkaan. Siellä näytti hauskalta ja miellyttävältä, pöydillä oli valkeat vahakankaat, tiskillä kaunis kukkavihko ja tarjoilijattarella valkea, puhdas esiliina edessä. Kuinka saattoivat ihmiset, jos heissä oli kipenekään totuutta tallella, väittää tätä hauskaa paikkaa paheen tyyssijaksi?

Erään pöydän luona istui Timeon Tingbom, söi voileipää ja valutti itseensä toisen olutpuolikon toisensa perästä.

-- No, sepä jotakin! hän huudahti, rouva Luftin nähdessään, sepä jotakin, sanon minä! Tässä istuu kunnon ihminen ja kostuttaa hiukan suupalojaan. Mutta, hyvänen aika, se on syntiä, ruuan pitää rutikuivana vatsaan, tai mene ja lipitä sokerivettä ja kahvia koko päivä, niinkuin Björki "kultamuruineen". Jaa-a, sepä jotakin! Ja sitten pakotetaan kunnialliset ihmiset perustamaan salakapakoita yleisöä tyydyttääkseen! Ja sellaisia sanotaan uskonnollisiksi! Jah, se on siivoa kansantaloutta, tiemmä! Hyi, suutari!

Hän löi kätensä pöytään, niin että sali kajahti.

-- Ja ketä on meidän kiittäminen tästä? Jaha, Björkiä, Björkiä, ei ketään muuta. Tingbom levähytti kätensä sivulle, kaikki kymmenen sormea harallaan. Eikös hän ole kulkenut ja kulkenut ja ollut ynseä lapsille, kunnes ne raukat ovat tulleet pyörälle päästä? Mutta onko hän kertaakaan ajatellut heidän tulevaisuuttaan? Niin totta kuin elän, niin eikös olekin vain Björkin syy, ettei kunta ole ottanut hoitoonsa lapsiani ja pannut niitä laitoksiin, johon he kyllä ansiosta olisivat kelvanneet? Se on kovaa, rouva Luft, se on kovaa, kun on kahdeksan lasta, joita on kunniallisesti elättänyt. Eihän hänellä ole ollut ainoatakaan, mokomallakin pörriäisellä, mutta sellaiset asettuvat kuitenkin toisten tuomareiksi ja yllyttävät lapsia ja opettavat ne tottelemattomiksi sekä vanhemmilleen että esivallalle. Pois hänen pitää täältä, sen hän on ansainnut, niin totta kuin olen Timeon Tingbom! Kahdeksan lasta, rouva Luft, se ei ole leikin asia, se, siinä on kysytty työtä ja kieltäymisiä ihan maahan sortumiseen asti. Ja sen olen rehellisesti tehnyt, rouva Luft, monta monituista kertaa olen maahan sortunut, monta monituista kertaa! Ja näin on minua palkittu!

Hän haarotti taas kaikki kymmenen sormeaan rouva Luftia kohti ja katseli häntä pontevan kysyvästi.

Rouva Luft ei tosin voinut huomata mitään yhteyttä päivän tapahtuman ja Tingbomin lastensa hyväksi uhraaman työn välillä, mutta hän lausui kuitenkin hänelle ylimalkaisin sanoin osanottonsa.

-- Niin, tietysti, niin, tietysti! sanoi Tingbom, sitähän olen aina sanonut. Pois sen ylpeän letukan pitäisi asrakaaneineen ja solvauksineen!

Ja hän näpähytti ylenkatseellisesti sormiaan, ja katseeseen ilmestyi kavalaa vihaa.

-- Ettekö haluaisi, Tingbom, hiukan pistäytyä meillä? kysyi rouva Luft. Ukko kyllä mielellään juttelisi vähän asiasta.

Tingbomin kasvot kirkastuivat, hän nousi, oikoi jäseniään, horjui pariin kertaan, ennenkuin saavutti tasapainon, ja seurasi sitten rouva Luftia yläkertaan.

Täällä he istuivat myöhään yöhön, kuiskaillen, kertoillen ja tuumien. Tingbom lörpötti ja puheli niinkuin tavallisesti, rouva Luft oli täynnä suuttumusta, mutta ei kukaan raivonnut niinkuin laiska, kelvoton kapakoitsija itse.

-- Vahinkoeläin hän on! hän huusi ehtimiseen, ja hänen typerät, mulkoilevat silmänsä säkenöivät, sitä mieltä olen aina ollut, tappelupukari, joka tahtoo itse kirkkoherraakin hallita! Jos hän tänne jää, saa jok'ikinen kunnon ihminen tehdä vararikon!

-- No, no, rauhotu, ukkoseni.

-- Rauhotu! Miksi pitäisi minun rauhottua, eikö minulla ole oikeus raivostua, kun...

-- On, on -- arvelin vain sinun itsesi vuoksi -- voit sairastua, jos...

-- Lorua, se on yhdentekevää, vararikko tästä tulee kuitenkin... Mutta hänet pitää leimata...

-- Jaa-a, niin pitää.

Ja jonkinlaisen sielullisen välttämättömyyden perustalla, joka vaatii, että raivon hetkinä, jonka syvimpiä syvyyksiä ei voi tarkoin rajoin määrätä, on valittava joku uhri vimman purkimeksi, suuntautui vähitellen kaikki kiihko ja kostonhalu Gertrud Björkiin, sen taistelun alkajaan, joka oli niin surullisesti päättynyt "Luffin kapakan" ystäville. Herätettiin hänestä henkiin juttuja, jotka olivat kolmen ennakkoluulottoman mielikuvituksen värittämiä. Tapahtumat, jotka olivat sattuneet kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen Gertrudin paikkakunnalle tuloa, kaivettiin esiin, lisäiltiin epävarmoja piirteitä, ihmiset ja asiayhteys järjesteltiin pitämättä lukua kuivasta todellisuudesta. Kertojat kiihottivat toinen toistaan, kilpailivat uhrinsa kaikinpuolisessa mustaamisessa, puhuivat poskensa polttaviksi jalossa suuttumuksessaan nuorison viekottelemisesta tottelemattomuuteen ja laittomuuteen. Niin, kauniita aikoja! Ajatelkaas, että hän heitti katkismuksen ikkunasta pihalle, kun ei Bartolomeus Tingbom tahtonut oppia ulkoa hänen vanhaa raittiusesitelmäänsä! Sen oli Bartolomeus itse nähnyt ja itse kertonut, ja hän ei valehdellut, se oli varma, ei yksikään Timeon Tingbomin lapsista valehdellut, mitä vikoja heissä muuten olikin, mutta rehellisiä ja totuudellisia he olivat, siihen olivat vanhemmat otsansa hiessä heidät kasvattaneet. Tai että hän pani lapset perunoitaan maasta nostamaan, sen sijaan että olisi opettanut heitä lukemaan, josta hän maksunkin kunnalta sai! Tai että hän keskellä tuntia lähetti heidät monen penikulman päähän rakkaudenkirjeineen. Siivoja juttuja! Ja sellaista piti siedettämän! Sellaista ihmistä, joka kehottaa lapsia pahaan, riistää heidät kodeistaan ja ajaa epäsiveellisiin yhdistyksiin! Sillä ei suinkaan kukaan uskonut, että oli laita menoa noissa "Kanervakukan" kokouksissa, missä pojat ja tytöt olivat yhdessä illoin keskenään mellastamassa? Ohhoh, kyllä sen jokainen tiesi, miten silloin kävi -- todella siistiä juttuja kerrottiin "Björkistä" ja "hänen pojistaan"!

Yhä kirpeämmäksi juoruiluhalusta kävi puhe, päät painuivat vastakkain, ja kuiskivat äänet kaivoivat esiin toisen jutun toisensa perästä. -- Niin, tietysti se oli niin -- ettei tuota jo ennen ymmärretty -- ajatelkaas, sellainen teeskentelijä -- niin jumalinen oli aina olevinaan ja olikin niin kavala! Jaa-a, ne ne osaavat, ne heränneet!

Mutta pois hänen piti, se oli vain oikeus ja kohtuus. -- Eihän nuoriso toki saanut turmeltua ajallisesti ja ijankaikkisesti?

Kun Timeon Tingbom aamupuoleen lähti "Luffin kapakasta", oli hänellä muassaan kolme kirjettä, jotka oli kirjotettu väännetyllä, varmalla naisen käsialalla. Kaksi hän pisti kirjelaatikkoon postin ohi mennessään, kolmannen hän vei kotiin, piilotti työpöytänsä laatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

IV.

Työhuoneessaan vastapäätä koulusalia, porstuan toisella puolella, istui Gertrud Björk lukemassa kirjotuspöytänsä ääressä, kun hänen pieni palvelustyttönsä, entinen oppilas, toi hänelle postin: sanomalehden ja kaksi kirjettä.

Heitettyään silmäyksen sanomalehden pääkirjotuksiin, aukaisi Gertrud toisen kirjeistä. Se oli eräältä ystävältä, joka oli seurannut hänen taisteluitaan täkäläisen väestön keskuudessa ja nyt toivotti onnea raittiusväen saavuttaman voiton johdosta. Hän luki kirjeen hymy huulillaan; se oli niin lämpimästi ja rakastavasti kirjotettu, että se oikein lämmitti hänen sydäntään.

Sitten hän kiskaisi auki toisen kirjeen, ja hänen tuijottaessaan kirjekuorta ja outoa, vierasta käsialaa, rypistyivät hänen kulmakarvansa, ja synkkä, epäluuloinen ilme seurasi lämmintä hymyä. Mieluinten hän olisi heittänyt pois koko kirjelmän, polttanut sen lukematta, niin epämieluisasti se häneen vaikutti; mutta uteliaisuuden ja uhkamielisyyden sekainen tunne pakotti hänet silmäämään sen läpi. Lukiessa vaihtui väri alinomaa hänen poskillaan; milloin hän punastui otsaa myöten, milloin kalpeni valkeaksi kuin palttina. Kun hän oli päässyt loppuun, vaipuivat kädet helmaan ja puoliksi tukahtunut tuskanhuuto tunki huulilta.

Määrätön viha kuohui hänessä ja kiiri värjyvänä tulenliekkinä läpi koko olennon. Hänen luonteensa koko intohimoisuus, jota hän rautaisella tahdollaan hallitsi, purkausi esiin hirvittävän solvauksen pakottamana, joka nimettömässä kirjeessä oli singahutettu häntä vastaan. "Kostoa!" kajahti hänen vavahtelevista sydänsyvyyksistään, kuin petolinnun kirkaisu, "kostoa, oikeutta!"

Mielenliikutuksen voittamana hän lysähti kokoon ja kätki kasvot käsiinsä. Miten se oli mahdollista? Eikö hän ollut lukenut väärin? löytyikö todella niin halpoja, kataloita ihmisiä?

Ja hän alkoi miettiä kaikkea, mitä oli toiminut paikkakunnalle tultuaan, korottaen itseään, kuten loukatun vanhurskauden on tapana. Hänhän oli elänyt vain lapsiaan varten, öin, päivin kantanut heitä sydämellään, koettanut opettaa rakkautta ja totuutta, taistellut, kärsinyt, iloinnut heidän kanssaan. Kuka oli alkanut ja perille vienyt raittiusliikkeen? Hän. Kuka oli taistellut itselleen kouluhuoneuston korjaukset, kuka oli kirjaston koonnut, josta nyt koko pitäjällä oli iloa, kuka oli hankkinut avustusta köyhille koululapsille? Hän, hän. Velttoutta, välinpitämättömyyttä, sydämettömyyttä vastaan hän oli taistellut, taistellut itsensä ennen aikojaan vanhaksi ja väsyneeksi, taistellut, kunnes sydän vuoti verta haavoista, joita ei kukaan nähnyt.

Ja nyt, kun hän niin monta vuotta uutterasti oli työskennellyt rakkauden palveluksessa, nyt singahutettiin häntä vastaan hirmuisin solvaus, mikä ihmistä voi kohdata. Mitä auttoi hänen viattomuutensa, varjo oli kuitenkin langennut hänen nimeensä; hänen elämänsä puhtaimman, parhaimman oli tämä raaka loukkaus tahrannut, hän ei voisi enää koskaan, sen hän tiesi, tuntea itseään iloiseksi ja vapaaksi niinkuin ennen rakkaitten lastensa parissa.

Hän vaikeroi tuskasta, kuohuvan vihan nostaessa kostonhuutojaan hänen sisimmästään.

Kuka roisto oli uskaltanut solvata häntä? "Me" oli kirjeessä -- "me" -- siis heitä oli monta.

Hänen kiihottunut mielikuvituksensa lensi toisesta kuvasta toiseen. Tingbomko? Ei, kirje ei ollut hänen käsialaansa, sen Gertrud tunsi liian hyvin, jotta miehen olisi onnistunut sitä vääristellä. Hänen ajatuksensa liukuivat epäluuloisina ja arkoina yli kokonaisen nimisarjan, mutta jättivät ne heti sikseen. Yhteen hän vain uudestaan ja uudestaan pysähtyi.

Ei, se ei ollut mahdollista; miten halpaa, kurjaa edes päästää sieluunsa moista ajatusta! Itsevaltainen, epähieno, kova hän saattoi olla, mutta ei alhainen, ei, ei, ei tällä tavalla, halpamielinen tosin, pikkumainen -- mutta ei näin, ei näin.

Ja hän koetti väkivalloin karkottaa kunnianarvoisen, ryhdikkään miehen kuvaa, miehen, jonka liikkeet olivat juhlalliset, silmät tummat ja levottomat ja suu alakuloinen, aistillinen. Ei, ei, oli hulluutta, häpeämätöntä ajatella jotain sellaista! Herran palvelija, sivistynyt mies -- mies -- joka...

Mutta miten hän väittelikään itsensä kanssa, tunkeutui tuo kuva lakkaamatta hänen tajuntaansa. Sielunsa syvyyksistä, jonne hän sen painoi, näki hän sen vilahtavan esiin ja kohoovan, aivan niinkuin pimeän käytävän pohjista näemme valon välkähtävän ja olennon lähenevän, jonka aavepiirteet vähitellen kauhistuin tunnemme.

Juuri hänhän vihasi Gertrudia, vainosi häntä, työskenteli saadakseen hänet pois paikkakunnalta. Ja Gertrud muisti väristen kiihkoisan katseen, joka oli hänet lävistänyt, kun hän kunnan kokouksessa lausui "ei" sanansa.

Tämä luulo, josta hän ei voinut päästä irti, ja jonka elättämistä hän samalla piti syntinä, vaivasi häntä yhtä suuressa määrin kuin itse kirje. Hän tarttui kirjeeseen ja luki sen vielä kerran läpi, hitaasti ja tutkivasti. Hänen raju mielenliikutuksensa alkoi tyyntyä. Kostoa! Hulluuttahan oli edes ajatella tuota sanaa! "Minun on kosto", sanoo Herra. "Oi Jumala, anna anteeksi kaikki katkerat, kovat ajatukseni ja opeta minua edes tavaamaan rukoustasi: niinkuin mekin velvollisillemme anteeksi annamme!" Ja hän purskahti itkuun, syvään, hiljaiseen itkuun, jonka aikana viha vaipui, ja sydämen tuska sen sijaan kasvoi suureksi ja kirveleväksi. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan enää voisi hetkenkään iloa nauttia; velvollisuutta, velvollisuutta -- kaikki oli velvollisuutta, sen hän oli täyttävä viimeiseen asti, mutta ilon lähde oli häneltä auttamattomasti myrkytetty.

Hän nousi, repi rikki kirjeen, heitti sen uuniin ja sytytti palaset tuleen. Hän katseli tarkoin, että joka palanen mustui liekin nuolennasta; hänestä tuntui, että hän helpommin voi unohtaa vastenmieliset sanat, kun ei niitä enää ollut paperilla.

Juuri kun hän oli nähnyt viimeisen palasen hiipuvan tuhaksi, koputettiin ovea.

Koputuksen hän hyvin tunsi, mutta hän ei voinut enää lausua, kuten tavallisesti, iloista, avonaista: "sisään!" Äkillinen puna lennähti hänen kasvoilleen, ja kun se taas yhtä äkkinäisesti haihtui, oli hän punareunaisine, surullisine silmineen, jotka teräväloisteisina pilkottivat tuhkanharmaista kasvoista, kuin vanha, sairas nainen.

Hitaasti hän kulki ovelle ja avasi sen. Kynnyksellä seisoi Eskil Svan; Gertrudin nähtyään, kiskasi hän lakin päästään, oikaisihe ja teki sotilasmaisesti moitteettoman kumarruksen. Hän oli vast'ikään suorittanut asevelvollisuutensa, ja sotilasmainen tapa suoristaida ei ollut vielä hänestä lähtenyt.

-- Vai niin, sinäkö, Eskil? Hyvää iltaa -- tulehan sisään. -- Gertrud nyykäytti päätään, kääntyi nopeasti ja alkoi hääräillä innokkaasti ja saamattomasti; hän pelkäsi Eskilin näkevän hänen liikutetut kasvonsa.

Nuorukainen tuli sisään, sulki oven jälkeensä ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottain Gertrudin pyytävän häntä istumaan. Mutta sellaista kehotusta ei kuulunut; Gertrud käänsi hänelle selkänsä ja järjesteli hermostuneesti kirjotuspöytäänsä.

-- No, rakas Eskil, sanoi hän viimein, mitä kuuluu? Mehän emme ole tavanneet kokouksen jälkeen. Uskonpa sinulla olleen onnenpäivät! Ja ajattelepa, isäsi! Siitä näet, että Jumala kuulee rukoukset, jos vain rukoilemme uskoen emmekä väsy.

Hän puhui innokkaasti ja katkonaisesti, ei oikein tietänyt mitä sanoa. Sillä pitkin matkaa hän ajatteli lakkaamatta noita inhottavia sanoja, jotka hän luuli uunissa tuhonneensa. Mutta ne istuivatkin esiin selvempinä kuin konsanaan; hän tahtoi ne karkottaa, mutta ne kohosivat leimuvin korkokirjaimin hänen muistinsa pohjalta. Mitä, jos Eskilkin oli jotain kuullut, jos myrkyllisiä huhuja oli levitetty lastenkin kesken! Ja miksikä ei! Se, joka ne oli keksinyt, oli kyllä tarpeeksi suuri roisto tähdätäkseen arimpaan kohtaan. Mutta _sitä_ hän, Gertrud, ei ollut kestävä. Ilman lastensa kunnioitusta ja rakkautta hän ei voinut elää! Hän vilkasi Eskiliin. Ei, tämä ei ollut kaltaisensa. Jotakin hän oli kuullut, jotain oli tapahtunut! Eskil näytti olevan hämillään, sormieli lakkiaan eikä tuntunut tietävän, mitä sanoa.

-- Niin, onhan sellainen iloksi aina, hän sanoi lopuksi kömpelösti.

Gertrud ei vastannut; hän koetti tointua, koota ajatuksensa arvokkaasti kohdatakseen sen, minkä tuleman piti. Ei kiivaasti -- ei vihaan syttyen -- levollisesti -- levollisesti.

-- No, rakas poikani, hän jatkoi, ja ääni tuli äkkiä entiselleen, sen järeä sointu katosi, ja hän puhui ystävällisesti ja lempeästi, kuten tavallisesti, mitä sinulla nyt on kerrottavaa, näytät niin tärkeän näköiseltä, istuhan, niin saamme puhella.

Eskil punastui, istuutui tuolin reunalle ja katseli maahan. Niin, paljon oli hänellä kerrottavana, paljon hän oli ajatellut ja kokenut näinä päivinä ja olisi siitä mielellään puhunut "opettajalle". Hän ei vain tietänyt oikein, mistä päästä alkaa.

-- Aiotteko tänä iltana ulos, neiti? kysyi hän viimein jyrkästi.

Gertrud näytti hämmästyneeltä ja epäluuloiselta.

-- Miksi sitä kysyt?

-- Oh, minä olen vain jotain kuullut, Eskil vastasi, pyörittäin lakkia sormiensa välissä.

-- Mitä olet kuullut? kysyi Gertrud jyrkästi ja rauhallisesti, mutta sydän löi kuin väkivasara hänen rinnassaan.

-- Niin, nähkääs, asia on niin, että minä kuulin sen kauppiaalta, joka ostaa äidin palttinan, tiedättehän, neiti, ja hän sanoi kuulleensa sen Wettingeiltä, ja nämä taas olivat kuulleet siitä kapakan edustalla.

-- Mitä he olivat kuulleet?

-- Niin, he olivat kuulleet, että täällä pitäjässä on syntynyt juuri kuin salaliitto teitä vastaan, neiti. Se työskentelee saadakseen teidät pois tuon raittiusasian ja paljon muun vuoksi, mitä olette täällä toiminut. Timeon Tingbom on tainnut sanoa "leimaavansa" teidät, ja Sverker, jonka tapasin tänä aamuna, pyysi minua varottamaan teitä, sillä ne aikovat asettua väijyksiin tänne metsään, kun te iltaisin menette ulos.

Gertrud huokasi helpotuksesta ja hymyili. Tuntui niin suloiselta kuulla pojan ystävällistä, huolestunutta ääntä. Hänen korviinsa ei siis vielä ollut ennättänyt mitään juoruja, jotka olisivat vähentäneet hänen kunnioitustaan hänen vanhaa opettajaansa kohtaan. Jumalan kiitos!

-- En pelkää, poikani, hän vastasi. Jumala on suojaava minua pahuuden kätyreiltä. Oletko unohtanut 91:sen psalmin: "Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee..."

Eskil ei vastannut, vaan katseli miettivänä lakkiansa, jota hän yhä pyöritteli kädessään.

-- Menettekö ulos tänä iltana, neiti? hän toisti itsepintaisesti.

-- Menen, vastasi Gertrud, olen luvannut viedä Ollen Stinalle kamferttiöljyä. Niin pian kuin olen vihkojen korjauksen lopettanut, lähden.

-- Saanko jäädä tänne ja seurata sitten teitä? kysyi Eskil ujosti.

Gertrudin ensimmäinen mielijohde oli vastata: "kiitos, poikani, istuhan niin kauan kuin lopetan tämän." Mutta seuraavassa hetkessä hän muisti nimettömän kirjeen syytökset, ja hän vastasi sen sijaan niin levollisesti kuin saattoi:

-- Ei ole tarpeen, Eskil! Kiitos vain, mutta en pelkää vähintäkään.

Hän tunsi valehtelevansa, tunsi, että hän päinvastoin oli hyvinkin peloissaan; että Eskilin salaperäinen viittaus oli pannut hänen mielikuvituksensa kiusalliseen liikkeeseen.

-- Mutta minä tiedän heidän aikovan teille pahaa, neiti! huudahti Eskil kiivaasti, tiedän, että Tingbom ja muutamat muut möröt väijyvät metsässä pelottaakseen teitä.

Gertrudin poskiin ja kaulalle kohosi valkeita, nyppyläisiä täpliä, ja hänen yövalvonnasta ja itkusta punettuneet silmänsä loistivat aivan kuin verisinä. Niinkuin useimmat yksinäiset naiset hän kantoi syvinnä povessaan salaista pelkoa, pelkoa, että hänen kimppuunsa hyökätään, häntä rääkätään, raiskataan. Karin Blomin ja muiden nuorten naisten kohtalo kohosi kiusallisen selvänä hänen mielikuvitukseensa, hän miltei tuskalloisesti peräytyi sitä. Mutta huolimatta puistatuksesta, joka miltei pani hampaat kalisemaan, hän ei menettänyt malttiaan eikä päästänyt mielestänsä päätöstä olla Eskilin nähden mistään välittämättä.

-- Ne ovat pelkkiä juttuja, rakas lapsi, hän sanoi jyrkästi, ethän sitäpaitsi voi seurata minua joka ilta, ja se kai voi tapahtua yhtä hyvin huomenna kuin tänään.

-- Sitä on sitten aikaa ajatella, arveli Eskil, minä _tiedän_, että ne väijyvät teitä, ja pyydän kauniisti saada seurata.

-- Ei, poikani, siihen en voi suostua, vastasi Gertrud matalalla äänellä ja päättävästi.

Eskilin uskolliset siniset silmät katsoivat ihmetellen. Hän ei käsittänyt, mikä neitiin oli tullut; tämä oli miltei epäystävällinen, niin lyhyttä oli hänen puheensa.

-- Pyydän niin hartaasti saada seurata, intti hän.

Katkeruuden hyrsky kuohahti Gertrudissa ja työnsi kyynelet hänen silmiinsä. Hän ei voinut sanoa Eskilille syytä, miksi hän ei tahtonut tätä seuraansa, hän ei voinut paljastaa nuorukaiselle koko häntä vastaan suunnatun vainon kataluutta, hän ei voinut Eskilin läsnäollessa mainita syytöstä, joka häntä hävetti niin, että hän sitä ajatellessakin punastui. Sen sijaan hänen täytyi karkottaa rakas poikansa, nähdä hänen poistuvan, juuri kun hän niin mielellään halusi hänen suojelustaan, hänen täytyi haavottaa hänen hyvää, uskollista sydäntään. Mutta se oli välttämätöntä -- sitä ei voinut auttaa.

-- Kas niin, Eskil, älä nyt turhia! hän sanoi nauraen, kyynelten hänen tietämättään valuessa punettuneita poskia pitkin, minulla ei ole aikaa pitempiin puheisiin, poikani. Nyt saat mennä -- hyvästi. Minun täytyy jouduttaa työtäni.

Ja hän työnsi Eskilin ovesta, nyykäyttäin hänelle päätään ja naurahtain teennäisesti ja ilmeettömästi.

Eskil ei vastannut. Hän kumarsi ja silmäili rakasta neitiään surullisin, ihmettelevin katsein, poistuen hitaasti. Gertrud seisoi yhä ovella ja kuuli hänen askeleittensa kapinan kuolevan etäisyyteen. Silloin kohosi pelko äkkiä aaveena hänen takanaan. Hän kääntyi ja meni huoneeseensa; hänelle tuotti sanomatonta helpotusta kuulla pienen palvelustyttönsä keittiössä kalistelevan astioita, hän ei ollut ainakaan aivan yksin, vaikkapa hänen seuranaan olikin vain pieni lapsimainen tyttönen. Hänen ajatuksensa lensivät taas Karin Blomiin -- miten sydämetöntä, tunnotonta jättää nuori nainen noin yksikseen! Ehkä hän ei ollut koskaan niinkuin tänä hetkenä, oman kärsimyksen painostaissa, ymmärtänyt koko sen rikoksen kantavuutta, jonka yhteiskunta oli tehnyt pikkukoulun opettajatar parkaa vastaan. Ah, meidän täytyy itse tuntea yksinäisyyden ja pelokkaan tuskan kauhut, jotta sydämemme valtaisi jalon harmin voimaa synnyttävä myötätunto! Ja hänen ajatuksensa lensivät yhä laajemmalle, autioitten seutujen, synkkäin korpien pieniin koulutaloihin, missä nuoret naiset elävät elämäänsä yön ja yksinäisyyden kauhuja salaisesti peljäten. -- Oi Jumala, auta meitä kaikkia pieniä ja ylönkatsottuja, hiljaisten, silmän näkemättömäin taistelujen taistelijoita!

Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja koetti tehdä työtä, mutta mieli oli liian rikki revelty. Hän näki alati edessään Eskilin kummastelevan katseen; se oli kuin luota karkotetun uskollisen koiran äänetön vetoaminen. Gertrud painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Rakas poikansa, sydämensä lapsi, joka oli aina tuottanut hänelle vain iloa, oli hänen täytynyt karkottaa pois, kun hän tuli hänen luokseen hellänä ja rakastavana kuin poika äitinsä luo. Terävämpää tikaria eivät he olisi koskaan voineet terottaa hänen veristävää sydäntään varten, nuo kurjat, jotka häntä vainosivat.

Neljännes neljänneksen perästä vieri, ja suru ja tuska ja epäröiminen ja pelko ajoivat toisiaan takaa hänen sielussaan kuin myrskytaivaan pilvet. Olisiko hän sittenkin menemättä Per Ollen Stinan luo tänä iltana -- ehkä oli paras olla uhmaamatta -- voisihan hän mennä seuraavana aamuna varhain? -- Mutta hän oli luvannut. Stina makasi vaivoissaan ja kaipasi lievitystä, ehkä muodostuisi yö hänelle vaikeaksikin, jollei hän saisi mitään voidetta. -- Ottaisiko hän Marien mukaansa? -- Kaksin on aina parempi kuin yksin, vaikka toisena olisi vain kuudentoistavuotias tyttö, joka on meitä itseämmekin pelokkaampi -- voihan joka tapauksessa edes hiukan puhella, päästä kuulemasta omia askeleitaan ja oman sydämen kolkutusta. -- Ja miten lieneekään, väkivallantekijät eivät ole niin häikäilemättömiä kohdatessaan kaksi naista kuin yhden.

Niin, parasta oli ottaa Marie mukaan. -- Mutta sitten hän tuli katsoneeksi kelloa; se oli yli yhdeksän, Marie oli kalvetustautinen ja ilta-uninen, hänen oli noustava varhain, hän tarvitsi unta. Mitä apua hänellä sitä paitsi saattoi olla yksinkertaisesta tyttö parasta? Joko he pitelisivät häntäkin pahoin, tai hän juoksisi kirkuen tiehensä. Ei, parasta oli mennä yksin. -- Samassa hän kuuli keittiöstä tuttuja ääniä. Hän hymyili kesken huoliaan: Marie oli jo paneutunut levolle ja kuorsasi äänekkäästi! Miten hän hennoisi herättää tytön? Ei, olkoon sinänsä.