Part 2

Chapter 23,051 wordsPublic domain

-- Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun alkamiseen asti.

-- Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid, kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata tyhjään pikku kotiin.

-- Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän terveytenne, neiti? ihmetteli pastori.

-- Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta talo on niin autiossa seudussa -- minun suhteeni ei sillä ollut väliä, sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa.

-- Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan?

-- Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku tyttö parka!

Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako tulla sisään?"

-- Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja avaten.

-- No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara, tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari.

-- Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille?

-- Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa, sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia vieraita, näemmä.

-- Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastori Martinin?

-- Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme tunnemme.

Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään. Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin läsnäoloa.

-- Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa, Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään.

-- Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen, Hanna ei juuri muutoin ole optimisti...

-- En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla! Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!...

-- Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme.

-- No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit -- vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä -- voi voi, ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen on _ihminen_. Nyt saatte kuulla, tytöt!

Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria.

-- Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä katsomaan outoa, rajua Stupet'ia -- omista ajatuksistani on minulla ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan, olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi" vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä. Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi", ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha, silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se! Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle, rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon.

-- Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi...

-- Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta, surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon oli tapana sanoa.

-- Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid.

-- Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut, mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte. Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö?

Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo.

-- Oikeaan osuit, Hannaseni, vastasi Lotta tyytyväisenä, nyt juomme kahvia. Hyvää kahvia se on, hienointa, mitä oli puodissa! Pitäkää nyt hyvänänne kaikki! Korput ovat äsken leivottuja Bromanska vainajan ohjeen mukaan, yhtä paljon ruista ja vehnää ja kahdeksalla killingillä pomeranssinkuoria!

-- Kiitos, rakas Lotta! sanoi Hanna, taputtaen Lottaa olalle ja siirtäen tuolinsa lähemmä pöytää. Tottakai teillekin, pastori, käy laatuun ottaa osaa hupaisiin kahvikekkereihin? lisäsi hän hiukan kiusottavasti.

-- Kiitos, neiti Myhre, vastasi pastori kohteliaasti kumartain, mutta vahinko kyllä, en tohdi koskaan juoda kahvia.

-- Ettekö? Sepä ikävää! Kaikki todelliset naiset ja kaikki kiltit miehet pitävät kahvista.

-- Sitten en ole "kiltti", ja siinä olette kyllä oikeassa. Mutta eiköhän tuo erikoisesti naisellinen piirre kuulune niihin, joita johonkin määrin pitäisi vaimentaa?

-- Voi, pitäisi kyllä, rakas pastori, vastasi Hanna, huolestuneena pudistaen päätään, tietysti pitäisi meidän taistella kahvihimoamme vastaan, meidän, joilla kuitenkin on niin paljon riemunaiheita, niin paljon tilaisuutta huviin ja ilonpitoon, tietysti meidän pitäisi. Mutta oi, liha on heikko! Vai kuinka, Inga pieni, sinä, joka makaat vuoteeseesi sidottuna, sinullahan on kai niin paljon muuta hauskaa elämässä, että sinun pitäisi luopua syntisestä rakkaudestasi kahvitilkkaa kohtaan?

Ingrid pudisti päätään ja nauroi väkinäisesti. Hannan pila ei ollut hänelle mieleen, mutta hän piti hänestä liiaksi vastustaakseen.

-- Luulen neiti Medinin omaavan sisäistä iloa, joka tekee hänet riippumattomaksi ulkonaisesta, pisti pastori väliin soveltumattoman juhlallisella äänellä.

-- On Hannallakin, huudahti Ingrid, vaikka hän...

-- Ta, ta, ta, keskeytti Hanna, siitä ei puhuta. Nyt juomme kahvia. Ja hävetköön, ken ei ole tyytyväinen, kun Lotta tulee kaatamaan ruskeaa nektaria pienestä kolmijalkapannustaan.

Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin, samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta.

Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen, äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku tupaan.

-- No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni "häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle.

-- Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja.

Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka häntä odottivat.

Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta, vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot! Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan. Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo.

Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä, miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta.

-- Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta.

-- No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin?

Pastori veti hymyillen esiin kellonsa.

-- Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen istunut liian kauan...

Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi.

-- Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen kättään omassaan, eikö niin?

-- Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori -- minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni...

Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin.

Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja astui nopein askelin ovesta.

Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus, jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti ryhtyi pesemään.

-- Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö sinustakin, Hanna?

Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti: o-on! Sitten hän lisäsi:

-- Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas, tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta, voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois -- ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä -- mutta perussävel -- perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi.

Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä kurjuudessa.

Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle ja Ingridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan.

IV.

Nils Henrik Martin oli vain muutamia kuukausia sitten tullut paikkakunnalle. Ja hän oli tullut täynnä hehkuvaa halua julistaa Jumalan sanaa voimalla sellaisella, että se tempasi sielut arkielämän aherruksesta ijäisyyden aamun ihanuuteen. Hän oli tullut päättäneenä unohtaa itsensä, omat surut ja kärsimykset ja haaveelliset mietiskelyt, kokonaan antautuakseen hoitoonsa uskotuille ihmissieluille. Rautatievaunussa istuessaan matkalla tännepäin hän oli ajatellut: "ei tule löytymään seurakuntaa, jolla olisi ollut uskollisempi paimen kuin minä; tahdon kulkea Mestarin jälkiä, vaatettaa alastomia, käydä sairaitten luona, ottaa köyhiä majaani, tahdon luopua kaikista vaatimuksista -- haihduttaa itsekkään, vaativan itseni Jeesuksen rakkauteen." Ja hänen ajatuksensa kulkivat jonkinlaisina juhlamielisinä rytmeinä, joita junan kohina säesti, ja jotka paisuivat riemukkaaksi ylistyslauluksi, kun yö saapui ja tähdet tuikahtivat esiin.

Sittemmin ajatukset kulkivat paljon pienempinä aaltoina, niin, voipa sattua, että ne vaipuivat levottomuuden ja epäilyn syviin notkoihin. Täällä oli niin paljon kaikenlaista, jota hän ei hyväksynyt, ja hän, hiljaisine, sisäänpäin kääntyneine olemuksineen, miellyttävine liikkeineen, lempeine katseineen osasi kyllä paheksia, kiivaasti, sovitteluitta, kuin nyreä lapsi, niin että vaaleansiniset silmät salamoivat ja matala ääni värisi. Eivät häntä liioin miellyttäneet pappila ja sen asukkaat; sekä sisäistä että ulkonaista oli paljon, joka loukkasi hänen herkkää mieltään. Mutta sitten tuli hän Gertrud Björkin tuttavaksi, ja tämä, monine harrastuksineen, lämpimine osanottoineen ihmisiä kohtaan, ikäänkuin kannusti hänen masentuneita ajatuksiaan. Ne nousivat taas, pudistivat yltään hentomielisyyden ja epäilyksen ja alkoivat uudelleen entisen haaveksivan retkensä ihanteen korkeuksia kohti.

Gertrud juuri oli myös ensimmäisenä puhunut hänelle Ingrid Medinistä, hän oli väräjävin äänin ja silmät harmia säihkyen kertonut hänen surullisen tarinansa ja viimein vienyt nuoren papin "kalaasi-Lotan" tupaan.

Ja kun hän nyt tuli sieltä ja ripein askelin kulki tietään, katosivat kaikki muut aamupäivän antamat vaikutelmat ja yksi ainoa jäi jäljelle: nuori kärsivä nainen kauniine tummine silmineen ja ihmeellisine madonnankasvoineen. Kuin ilmestys, kuin kultapohjainen maalaus taivaansinisin värein hän kohosi hänen sisäisen silmänsä eteen, ja hän vaipui katselemiseen yhtä intoisena kuin tavallisesti hartaushetkiinsä.

Kulkiessa kirkastuivat hänen kasvonsa yhä enemmän ja enemmän tunteista, jotka hänet täyttivät. Ylöspäin suunnattu katse ei enää tuntunut huomaavan ympäröiviä esineitä, käynti kävi keveäksi ja nopeaksi, hän kulki kuin se, joka ei enää tunne maata jalkainsa alla, sillä hän vaeltaa kohti näkymätöntä päämäärää.

Hänen tiensä vei vuoren rinteellä kasvavan metsän halki. Tiheinä kohosivat kuuset molemmin puolin tietä; niiden tummasta vihreydestä vilahti silloin tällöin koivun vaalea välke. Toisin paikoin harveni metsä, siellä täällä se avautui pieniksi niittytilkoiksi, täynnä lemuisia keskikesänkukkia, jotka jo odottivat viikatetta. Kuusien latvain väliltä loisti syvänsininen kesätaivas, ja auringon kulta valui räikeänä ja kimaltavana, siilautuen juovina ja pilkkuina kuusien ja risukkojen tummuuden lomitse. Kaikki lepäsi kuin keskipäivän kuumuuden raukaisemana; mutta silloin tällöin rasahdutti neulasia ja kuivia lehtiä oravan hypähdys, kuului toisinaan koivun latvasta varisten ja harakkain raaunta ja nauru, uunilintu helähytti muutamia vilkkaita ja soinnukkaita liverryksiä, mutta vaikeni jälleen; metsän syvyydestä kaikuivat heikkoina ja salaperäisen raskasmielisinä, kuin kutsuva kaipaus, laulurastaan vienot sävelet, ja kaukaa etäisyydestä saapui korvaan kirkonkellon sammuva soitto. Joku vaelsi viimeistä retkeään; kuoleman juhlaa vietettiin jossain keskellä elämän suurta, riemuitsevaa yltäkylläisyyttä.

Nils Martinista oli kuin olisi hänen tiensä johtanut pyhäkön läpi, missä ajatukset ja tunteet suitsutussavuna kohosivat korkeuteen. Hän ei ollut ikinä tuntenut itseään niin autuaan riemun täyttämäksi, hän, jolle kuitenkin innostuksen ja sielunhurmauksen suloiset salaisuudet olivat niin tuttuja. Hän olisi tahtonut polvistua elämän -- ijäisyyden -- Jumalan eteen ja vuodattaa sielunsa palvomiseen. Jotain oli tapahtunut tänään, jotain, joka antoi siivet, antoi ihastuksen hurmaa kaikelle, sisäiselle ja ulkopuoliselle.

-- Kiitän sinua, Jumala, hän kuiskaa itsekseen, nuoruuteni unelma on herännyt eloon -- puhdas neitsyt, jonka mielikuvituksissani niin usein olen nähnyt, on ilmaantunut minulle. Olen löytänyt kauan etsimäni: pyhitetyn sielun, joka kokonaan lepää sinussa, sinun tahdossasi.

Ja kun hän kulkee, miettii ja uneksii, nousee hänen mieleensä toinen kuva. Myös nuori nainen, hento ja kalpea ja henkikirkas, niin että odotat vain sisäisen elämän valkeana liekkinä leimahtavan, joka nousee korkeuteen. Sanomattomia rukouksia huokuu hänen huuliltaan, rukouksia, joista kuuluu sielun kuiskiva puhe taivaalliselle yljälle. Hennon, värisevän tytön vieressä seisoo mies, hänen kätensä ovat ristissä ja silmät juovat tytön sanoja ja katseita hartaasti kuin janoinen ajattelija juo suuren totuuden kirkkautta. Heidän sydäntensä väliä kulkee vienojen tunteiden virta, joka ajan loppuun ja ijäisyyden ääriin asti yhdistää heidät toisiinsa. Ei ole siinä maallista intohimoa, on vain kaksi toisiinsa sulauvaa liekkiä, kaksi sielua, jotka kietovat toisensa syleilyyn, palaen taivaallisessa rakkaudenhehkussa.

Näky on Nils Martinin nuoruudenunelma: Kristina Stumbelenilainen ja Petrus de Dacia, joiden rakkaus on yliaistillista hekumaa ja aistien tuskaa. Hänestä tuntua, että tämä ihana uni nyt soljuu todellisuudeksi; hän on nähnyt olennon, joka on pannut koko hänen sisimpänsä värähtelemään, tavannut sen, joka aina on kulkenut hänen rinnallaan ja kuitenkin ollut kaukana kuin kangastus vetten pinnalla, ja hän tuntee itsensä auvoisaksi ja hämmentyneeksi elämän ihmeen edessä. Näin, vain näin hän tahtoisi rakastaa, kohdata Jumalan ajatukset rakastetussa -- nähdä pyhän sielun, joka lepää Jumalassa, jonka tahto sydänyönkin pimeydessä sulauu Hänen tahtoonsa. Maallista onnea ei Nils Martin ole koskaan pyytänyt; se kuva, jota hän on kantanut sielunsa sisimmässä, on ollut kaunis, mutta aina tuskantäysi. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen elämänsä pyhäkön, nuoruuden juhlahetkien yllä on aina levännyt surumielisyyden hämärä. Ja juuri siitä hän on tuntenut salaista onnea. Mutta hän tietää, ettei kukaan, kukaan maailmassa sitä ymmärrä.

Taas hän ajattelee Petrus de Dacian ja pienen Kristina Stumbelenilaisen suloista tarinaa. Mutta Kristinalla on suuret tummat silmät, ja hän makaa kehnoon vuoteeseen kahlehdittuna pienessä ruotsalaisessa torpassa, ja Petrus de Dacia on nuori pappi, jolla on vaaleansiniset, haaveksivat silmät ja otsallansa miettivän poimun tuskanleima.

Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa.

Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua, ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen pesukaapin vierellä -- sen kansi oli haljennut -- näkyi useampia parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne; mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään vuorijärven sinervä kimallus.

Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas, yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia.

Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin.

-- Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä -- ei, panen sen sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on paras olla varuillaan!