Part 18

Syntyi lyhyt keskustelu; useat puhujat lausuivat mielipiteensä, muiden muassa Eskil Svan, joka ensi kerran esiintyi julkisesti. Ulkonaisesti hän oli levollinen ja hillitty, mutta Gertrud, joka hänet niin hyvin tunsi, huomasi hänen silmäinsä tummasta loisteesta ja kuuli hänen muutoin eloisan äänensä kumeasta soinnusta, miten peloissaan ja mielenkuohuinen hän oli. Hän iloitsi kuitenkin Eskilin arvokkaasta esiintymisestä, ja hänen tekemänsä ehdotus: että pitäjän lähimpänä silmämääränä oli oleva työskennellä kapakan poistamiseksi, sai lyhyen keskustelun jälkeen yksimielisen hyväksymisen osakseen. Vastustajat vaikenivat, tai hukkui heidän "ei" sanansa nuorison meluisiin hyvähuutoihin.

Kokous loppui siihen päätökseen, että yleisen kansanäänestyksen kautta oli saatava kuuluviin kansan tahto kapakkaliikkeen pysyttämisen tai lopettamisen suhteen.

Sitten erottiin; pitkin teitä ja polkuja vaelsivat ihmiset kotiin päin; useimmat tunsivat, että jotain suurta ja hyvää oli tänä iltana saatu aikaan, mutta että vielä suurempia oli lähimmässä tulevaisuudessa odotettavana.

II.

Sinä iltana ei talollinen Svan puhunut sanaakaan vaimolleen ja lapsilleen. Ei liioin kukaan heistä uskaltanut sanoa mitään; hiljaisina he istuivat pöydän ympärillä ja söivät illallistaan, silloin tällöin heittäen aran, kysyvän katseen toisiinsa; kun isä oli tuollaisella tuulella, tuntui ilma niin tuskallisen painostavalta aivan kuin ukkosilman edellä. Hän vastasi vain hampaitten välistä mutisten, kun lapset sanoivat hyvää-yötä, ja Karolinan varalta oli hänellä vain äreä vastaus, kun tämä, heidän laskeuduttuaan levolle leveään aukivedettävään sänkyynsä, toivotti hänelle hyvää yötä ja levollista unta. Mutta pöytä- ja iltarukouksen hän toimitti tavallisella painokkuudella. Ääneen ja pontevasti hän luki: "vaikka minä antaisin ruumiini poltettavaksi, ja minulla olisi usko, joka vuoret siirtää, mutta ei olisi rakkautta, ei se minua hyödyttäisi".

Seuraavana päivänä näyttivät hänen kasvojensa rypyt vielä syvemmiltä ja synkemmiltä, ja hänen teräksensiniset silmänsä olivat ulkonevan otsaluun varjossa kuin kaksi myrskypilveä vuorenharjaa kiertämässä. Innokkaammin kuin koskaan hän hoiti toimiaan, kulki pitkin peltoja, piti huolta, että aura kunnolla iski kosteaan multaan, korjasi särkyneen vinttaustangon, sahasi puita ja kantoi ne itse keittiöön ja pesutupaan, missä Karolina ja palvelustyttö par'aikaa kevätpesua pesivät.

Kahden aikaan tulivat kaikki keittiöön syömään päivällistä, renki, piika, Eskil ja pikkusiskot, joilla tänään oli lupa koulusta. Pöytä oli katettu; vadista, jossa oli perunoita ja koljia, nousi pitkiä höyrypyörteitä, jotka suloisesti kutittivat työntekijäin nenää. Svan risti kätensä ja siunasi ruuan niin jyrisevällä äänellä, että kuuntelijain sydänpohja vavahti. Jumala suokoon, että vain ennättäisimme pistää hyvät ruuat poskeemme, ennenkuin isännän viha puhkeaa! Renki ja piika ahmivat niin nopeaan ja paljon kuin voivat ja vilkuilivat sillä välin varovasti isäntäänsä; mutta Eskil saattoi tuskin palaakaan niellä, hänhän tiesi mistä syystä ja keneen isä oli tyytymätön.

-- Äiti, sanoi Svan äkkiä, pane pöydälle olutpuolikko, minua janottaa peltotyön jälkeen.

Ei kukaan vastannut, renki ja piika pelästyivät käskystä niin, että he suin päin upposivat lautasiinsa päästäkseen näkemästä, ja Karolina tuijotti hämmästyneenä herraansa ja mieheensä. Mitä kummia tämä merkitsi? Svan ei nykyään enää koskaan maistanut "väkeviä", paitsi juhlatilaisuuksissa, ristijäisissä, häissä ja hautajaisissa. -- Hän ei edes tietänyt, oliko olutta lainkaan kotona.

-- Etkö kuule, mitä sanon, vaimo! toisti Svan, anna tänne puolikko, minua janottaa työn perästä.

Renki nuoleksi suutaan, hänkin tunsi itsensä janoiseksi, pahemmin kuin koskaan, kun kuuli puhuttavan "puolikoista". Mutta mistä nyt tänään tuulee? Ei hän ollut koskaan Svanin kodissa saanut pisaraakaan "väkeviä", ja nytkö juuri hän joutuisi kiusaukseen, kun oli vähällä ruveta raittiiksi?

Karolina nousi, meni ruokasäiliöön ja tuli muutaman sekunnin päästä kädessä olutpuolikko, jonka hän asetti pöydälle miehen viereen.

-- No, ja missä on korkkiruuvi, uppiniskainen vaimo?

Karolinan täytyi taas pyydettyä hakemaan.

Svan avasi nyt pullon ja kaatoi olutta laseihin itselleen ja Eskilille. Renki ei saanut pisaraakaan, miten halukkaasti hän suutaan nuoleksikaan.

-- Juo, poika! sanoi Svan ilkeä ivanvirnistys kapeilla huulillaan, juo, se karkasee työn jälkeen.

Näin sanoen hän tyhjensi oman lasinsa, puhkui ja maiskutti teeskennellysti ja laski lasin rämisyttäin pöydälle.

-- No, etkö juo? hän jatkoi ja tarkasti Eskiliä, joka istui kalpeana ja liikkumatta.

-- Älä nyt, isä, kiusaa poikaa, tiedäthän sinä, ettei hän koskaan maista väkeviä, huomautti Karolina pelokkaana.

-- Mutta minä hänet siihen opetan, minä! huudahti Svan ja löi nyrkkinsä pöytään, minä opetan hänet mestaroimaan isäänsä ja pöyhkeilemään siittäjäänsä vastaan, niinkuin raittiuslampaat tahtovat heitä tekemään. Mitä isäsi tekee, sen voit sinäkin tehdä, poika; koko elinikäni olen ollut kunniallinen, kelpo mies, jota ei kukaan ole voinut moittia, Jumalan käskyt olen pitänyt, Herran tietä kulkenut hamasta nuoruudestani, eikä sinun tarvitse olla minua parempi. Kun talollinen Svan sanoo: juo! niin sinä juot, ettäs tiedät!

-- En juo, isä, te tiedätte hyvin, ettei olut eikä viina koskaan ole pääsevä huulteni yli, vastasi Eskil levollisesti ja varmasti ja loi isäänsä katseen, joka ihmeellisen sinisenä ja kimaltavana loisti kalpeista kasvoista.

-- Rakas isä! pyysi pikku Johannes ja risti kätensä, älä opeta veikkoa juomaan, hän turmeltuu, hän turmeltuu!

Nyt kuohahti isän viha yli laitojensa.

-- Ylpeys hänet turmelee, poika! hän huusi ja löi nyrkkinsä pöytään, ylpeys ja farisealaisuus, jotka ovat synneistä pahimmat, sillä ne turmelevat koko sydämen. Se, joka on kelvollinen ja pitää Jumalan mielessään, ei _koskaan_ juo liikoja, ja joka ei taas sellainen ole, häntä ei auta ulkonainen paikkaileminen ja parsiminen. Sisältäpäin, lapset, pitää sen lähteä, omasta vakaumuksesta eikä raittiuslampaitten käskystä. Nyt sinä juot, poika! Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja kun isäsi, jossa et koskaan ole nähnyt muuta kuin hyvää, sanoo jotain, pitää sinun tietää huutia ja totella!

-- En, vaikka tappaisitte, isä! Teillä on oma uskonne, minäkin pidän kiinni _omastani_, niin kauan kuin puhua voin.

Svan hymyili ylenkatseellista pilkkahymyä. -- Omastasi? Opettajasi, tulisi sinun sanoa, jos totta puhut. Hän sinuun on ajanut kaiken ulkokultaisuutesi ja ylpeytesi. Mutta nyt siitä tulee loppu, tiedä se! Vain hyvää esimerkkiä olet nähnyt kotonasi, ei sinun tarvitse kulkea toisia teitä kuin isäsi ja iso-isäsi ovat ennen sinua kunniallisina ja jumalaapelkäävinä kulkeneet.

-- Te tiedätte, isä, etten ole juomatta itseni tähden, en ylpeydestä enkä kerskailunhalusta, vaan kaikkia heikkoja auttaakseni.

-- Sepä se! keskeytti Svan voitonriemuisena. Heikkoja auttaaksesi! Tuhmaa kerskausta, poika! Luuletko, että se, joka ei itse pysy pystyssä, sillä tulee autetuksi, että muut häntä tukevat? Ehei, sisältäpäin pitää voiman lähteä, meistä itsestämme, ei muista! Anna niiden tupertua, jotka eivät voi seisoa, siten teet heille vain palveluksen. Sillä ennemmin tai myöhemmin he sittenkin hoipertuvat kumoon, ja silloin ei heistä tarvitse tulla lupauksensa rikkojaa.

-- Ja lupaukseni rikkojaksi tahdotte juuri nyt minut tehdä, isä? huudahti Eskil, katkerasti hymyten, tiedättehän, että olen luvannut olla koskaan maistamatta väkeviä?

-- Siitä lupauksesta päästän sinut! huusi Svan yhä kiihtyneempänä, et ole vielä täysikäinen, nulikka olet, jolla ei vielä ole korvantaustat kuivana, sinulla ei ole oikeutta tehdä sitoumuksia ilman vanhempain suostumusta. Ja nyt tehdään loppu kaikesta kerskailusta ja tottelemattomuudesta. Minä olen isäntä, ja minä näytän teille kaikille, että täällä eivät muut lait vallitse, kuin isän, iso-isän ja omat säätämäni. Juo lasista, johon isäsi sinulle kaasi, äläkä sitten enää minun kuulteni puhu ulkokultaisista raittiusmetkuista.

Eskil ei liikahtanut. Hän oli noussut, seisoi aivan kuolemankalpeana ja tuijotti isäänsä rohkeasti silmiin. Renki ja piika olivat kuin pelokkaat kissat hiipineet ovelle, mihin pysähtyivät ja salavihkaa katselivat ihmeellistä kohtausta. Karolina pani kätensä ristiin ja huojutteli itseään vaikeroiden edestakaisin, ja pikku Johannes uudisti aina vähän päästä, aivan kuin laulun kertoa toistaen: "isä, isä, älä opeta häntä juomaan, hän turmeltuu!"

-- No, miten käy?

Isä ja poika katsoivat toisiinsa, katseessa sama raudanluja tahdonvoima. "En koskaan anna myöten", sanoi Eskilin suuri sininen lapsenkatse. "Taivu tai murru" salamoivat isän syvät, tummansiniset silmät.

Nyt tarttui Svan Eskiliä niskaan toisella kädellään, otti toiseen olutlasin ja painoi sen pojan yhteenpuristettuja huulia vasten.

-- Näin tehdään pahantapaisille lapsille, jotka eivät tottele.

Hän rimpuili ja rimpuili, äiti ja pienokaiset huusivat, palvelusväki seisoi vavisten, silmät seljällään. Eskil kiemurteli ja vääntelihe päästäkseen irti, mutta isä ei päästänyt, hän pakotti pojan huulet aukenemaan, olut kuohui hänen päälleen, juosten pitkin suuta ja nenää alas kaulalle ja poskille. Hänen silmänsä veristyivät, ja hän nieleksi ilmaa kuin tukahtumaisillaan.

-- Apua, apua! huusi äiti poissa suunniltaan, turmelet pojan -- Svan -- Jumala auttakoon -- anna hänen olla.

Ja lapset ja palvelijat yhtyivät häneen itkien ja huutaen.

Mutta Svan ei järkkynyt, hän oli päästänyt irti rajut intohimonsa, ja nyt hän ei voinut niistä irrottua. Monivuotinen kuohuva viha tulvi tällä hetkellä esiin hänen sisimmästään.

-- Päästän hänet ylpeyden perkeleen pauloista, Karolina! hän huusi ja kaasi yhä olutta Eskilin suulle ja nenälle. Hänen pitää oppia, ettei pyri luulemaan itseään vanhempiaan paremmaksi vain siksi, että kantaa sininauhaa rinnassaan. Kas niin, hän jatkoi, pannen tyhjän lasin pöydälle, ja lennätti puolitukahtuneen, ryvettyneen nuorukaisen ovelle, mene nyt työhön ja muista oppia, minkä sait isältäsi, ja älköön minun korvani enää koskaan kuulko tässä kodissa raittiuslörpötyksen ja raittiustekopyhyyden inahdustakaan!

Eskil ei vastannut; hän läähötti, tulipunaisena häpeästä ja surusta hän läksi ulos ja tarttui heti työhön pellolla. Mutta silloin lankesi hänen sieluunsa suuri ajatuksen siemen: hän jättää isänkodin, hän pakenee sitä tyttöä, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, hän omistaa koko elämänsä synnin kukistamiseen. Ei hän ollut koskaan, niinkuin nyt, huomannut, miten kietova ja vaarallinen sen valta oli. Ja samalla kun hän tunsi nöyryytettynä aivan maahan vaipuvansa hän samalla tunsi, kuin olisi hänen sielunsa kohoutunut, liitänyt Jumalan luo palavin rukouksin: "tee minusta soturi, joka rohkenee taistella ja kaatua sinun valtakuntasi taistelussa!"

Koko päivän painoivat katkerat ja tuskalliset ajatukset Svanin kotia. Isäntä ja muut perheenjäsenet eivät vaihtaneet sanaakaan, ja jos jälkimäisillä oli jotain toisilleen sanottavaa, puhuivat he matalalla äänellä ja kuiskien kuin talossa, missä kuolema on käynyt.

Karolina ei huoannut tänään; hän oli ihmeellisen äänetön ja hiljainen, vain pari kertaa kuului tukahutettu nyyhkytys lieden luota tai ompelukoneen äärestä, missä hän ahkerana ahersi.

Yö tuli, ja ihmiset sanoivat toisilleen lyhyesti ja arasti hyvää-yötä. Ensi kerran ei talossa luettu iltarukousta. Svan viipyi pellolla myöhään iltaan, hän pysytteli tahallaan poissa, sillä hän ei tahtonut ketään tavata, ja Karolina oli niin poissa tasapainostaan, niin täynnä tutkivia ajatuksia ja sitä paitsi liian ujo miehen asemesta lukeakseen tavanmukaisen luvun raamatusta. Hän jätti kuitenkin pihanpuoleisen oven auki ja laskeutui sitten lapsineen levolle.

Päivän työstä ja levottomuudesta väsyneenä hän nukkui rukouksiinsa, jotka kohosivat hänen sydämestään, hänen siinä maatessaan pimeässä, kädet ristissä rinnalla. Useita tunteja hän nukkui työläisnaisen levollista, unelmatonta unta eikä huomannut, kuinka ovi hiljaa aukeni ja sulkeutui, ja Svan riisuutui, paneutuen hänen vierelleen.

Äkkiä hän heräsi outoihin, kamaliin, ähkiviin ääniin. Mikä nyt? Hänestä ne tuntuivat tulevan kaukaa, kaukaa, lakeuden toiselta puolen; murhattiinko joku, vai hyökättiinkö taas jonkun tyttö paran kimppuun, vai mitä se oli, mitä se oli? Hänen uniset aivonsa ahersivat tuskalloisesti, sillä välin kuin ääni hänen mielestään yhä läheni, ja kun hän viimein kokonaan heräsi, huomasi hän, että Svan makasi ähkien hänen rinnallaan. Oi, hyvä Jumala, niitä kauheita huokauksia! Kyllä hän oli monta kertaa eläissään huoannut, mutta tuohan kuului ihan siltä, kuin sydän olisi haljennut ja huokaukset tulleet tuosta murtuneesta sydämestä.

-- Isä, mikä nyt, mitä on tapahtunut? hän kuiskasi ja koetti tarttua miehen käteen, sinähän olet ihan järjiltäsi -- oi, laupias Jumala, mikä sinun on, sinä olet märkä kuin uitettu!

Hän silitteli kädellään Svanin otsaa, se oli märkä raskaista kylmistä vesipisaroista, ja hampaat, joiden välitse ähkinä lakkaamatta pusertui, kalisivat tuskallisesti vastakkain.

-- Sano, Herran nimessä, oletko sairas?

Silloin kääntyi Svan häneen päin ja kuiskasi, sanoihinsa kompastellen:

-- Olin helvetissä, Karolina, näin hornan kauhut silmäini edessä -- Jumala itse johti minut sinne -- en tahtonut, mutta hän laahasi minut kerallaan ja sanoi vihastunein äänin: "katso!" -- Ja minä katsoin --

-- Mitä sinä näit? kysyi vaimo tuskasta ja uteliaisuudesta vavisten.

-- Ei sitä voi kertoa -- se oli kielin kertomatonta. Vain yhden asian sanon.

Ja hänen äänensä kuului aivan kuin sammuvalta, kun hän lisäsi:

-- Minä näin, Karolina, että koko elämäni on ollut tähän asti syntiä -- syntiä -- syntiä! Oi, Herra Jumala, mikä näky! Olenko armon saanut, kuulunko valittujen joukkoon, että näin puhut minulle unen ihmeiden kautta? Toisenkin näyn näin, jonka kieleni on kertova, vaan ei nyt -- toiste sen kerron, vaikka maa altani revetköön ja minut häpeään ja nöyryytykseen haudatkoon. Oi, Herra Jumala -- syntiä -- syntiä -- syntiä!

Hän lysähti ähkien kokoon ja vaikeni. Vavisten vaimo makasi hänen vierellään -- mitä näkyjä oli mies nähnyt, mitä sanoja kuullut? Hän oli sydänpohjia myöten pelästyksissään Svanin kummallisista puheista; oli kuin olisivat helvetin kauhut kuiskineet ja suhisseet pimeistä nurkista, ja kuin pelokas lapsi hän risti kätensä ja huusi ja rukoili vuoroin raamatunlauseita, virren- ja rukouksenpätkiä.

Samalla hän tunsi onnenväristystä; niinkuin mies, hänkin kyseli: olemmeko löytäneet armon, olemmeko valittuja, kun niin suuria ja hirvittäviä asioita meille ilmotetaan? Yöllä oli Jumala johtanut hänen miehensä hornan partaalle, synnintunnustukseen ja katumukseen -- toisena yönä hän ehkä näytti hänelle taivaan ihmeet. Ja silloin selviäisi suuri arvotus, hän, Karolina Svan, saisi nähdä, mitä hänen tuskainen, levoton sielunsa aina oli halunnut, aina siitä asti, kun hän oli pieni lapsi: vilahduksen Herran kunnian kirkkaudesta. -- Karolina vapisi ilosta, miehensä rinnalla maatessaan, ja uskalsi tuskin hengittää pelosta, ettei häiritsisi häntä.

Svan itse makasi liikkumatta, Karolina kuiskasi pari kertaa hänen nimensä, mutta kun hän ei vastannut, luuli hän hänen vaipuneen uneen. Mutta mies oli hereillä koko yön ja katseli silmät selällään pimeyteen, joka alkoi valjeta aamunkoitoksi. Silloin hän nousi, pukeutui ja läksi vainiolle.

Hänessä oli tapahtunut outo muutos. Kului useita päiviä, eikä hän puhutellut vaimoa eikä lapsia, ei hän liioin pitänyt yhteistä rukousta, mikä muutoin oli hänen tapansa aamuin ja illoin. Hän oli kuin itseensä vajonnut; hänen luonteeseensa kuului mystillisyyden piirre, jonka niin usein tapaa yhtyneenä itsevaltaiseen ja suljettuun luonteeseen, ja mullistus, joka hänessä oli tapahtunut, oli kohottanut hänet jonkinlaiseen hurmauksentilaan; hänen oma sisäinen murtumuksensa ja riemu, jota hän tunsi sieluansa koskettaneita jumalallisia voimia nähden, huumasi häntä. Niin hän kulki kodissaan hajamielin ja uneksien, kuin näkyjen näkijä; hänen huulensa olivat käyneet vielä kapeammiksi, silmät olivat painuneet sisään, ja valkuainen, joka näkyi leveänä mustain silmäteräin alta, sai katseen kiiltämään oudoin loistein.

Elämä talossa kulki tavallista kulkuaan; pellot kynnettiin, jyvät heitettiin multaan kuolemaan, Svan tarkasti pilvien kulkua, pudisti päätään ja ennusti kuivuutta, kun hän tarvitsi sadetta, ja päinvastoin, ja hänen vaimonsa huokaili noita ennustuksia, aivan kuin ennen; keittiön pöytä katettiin, kahvipannu porisi liedellä, lapset kävivät koulua, Sipp haukkui äreästi ja käheästi kulkijoita, jotka menivät Östergårdin ohi -- kaikki oli niinkuin tavallisesti.

Mutta suuressa, ihmeellisessä maassa, jonka rajoja ei kukaan ole merkinnyt, jonka laajuutta ei kukaan ole mitannut, maassa, joka piilee kätkössä elämän touhun ja puuhan alla, siellä haparoivat sielut kukin yksinäistä, hämärää polkuaan eteenpäin kohti suurta usvapeittoista päämäärää.

III.

Lämmin, säteilevä toukokuunpäivä. Risteyksen vanhassa tammessa liikehtivät mahtavina kevään voimat; kyhmyiset oksat ikäänkuin paukahtelivat, kaarna halkeili, aivan kuin olisi puun sisuksissa pursuva kevätelämä laajentanut runkoa. Hienoja, kiiltäviä lehtiä putkahti kaikkialta esiin; ne loistivat kullanvärisinä auringossa, ne huojuivat, hauraina ja kurttuisina kuin vastasyntyneen kätöset. Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kutoi kevät luonnon valoisaa, ilmavaa pukua, innokkaammin, yhä innokkaammin päivänsäteet suutelivat pois nyreyden ja vanhuudenajatukset, ijäkkään tammen sydän riemuitsi elämän ihanuudesta, se oli nähdä kuin synkät kasvot, jotka rakkauden hyväily kirkastaa.

Mutta ei vain kevätriemu tammen sydäntä paisuttanut. Satavuotias, joka oli nähnyt ihmisaaltojen kohoovan ja laskevan, pirskahtavan korkeuteen ja kuollen vaipuvan syvyyteen, satavuotias, joka oli kuullut lakeuden jymähtelevän ratsastajaparvien askelten alla ja vuorten kajahtelevan sotahuudoista ja aseittenkalskeesta, hän kuuli tänään uuden ajan sotahuudon, hän kuuli näkymättömiä kilpiä helähytettävän, hän tunsi ilmassa mahtavain taistelujen pauhua. Ihmisjoukkoja vaelsi tietä pitkin, heidän kasvonsa olivat valoisat ja säteilevät, valoisat, kevääniloiset heidän pukunsa. Pojat ja tytöt kulkivat rinnan, milloin pitivät toisiaan kädestä, milloin leikkien heilahuttelivat käsivarsiaan ja katsoivat toisiaan hymyten silmiin. Silloin kohosi laulu heidän huulilleen; raikkaina ja iloisina, rohkeina ja reippaina tulvivat sävelet läpi puhtaan ilman, kun nuori parvi ripeässä tahdissa vaelsi kirkkoa kohti. Omituinen oli heidän sotalaulunsa, eivät olleet lakeuden tuulet milloinkaan kuulleet niin intoisan riemuitsevia säveliä, ei ollut maa koskaan kajahdellut niin keveistä, joustavista sotilasaskelista. Kuulkaa, mitä laulavat nuo uhkamieliset, voitonvarmat nuoret:

"Läpi ilmojen kohina käypi, yhä lähemmä ennättäypi, vavahtaa maakin alla tuhanten askelten. Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, rivit vankkana niinkuin vuoret! Koitteessa vuossadan taistoon he käyvät vapauden!"

Mahtavarytmisenä kohoo laulu avaruuteen, ja väestö vaeltaa pohjasta ja etelästä, idästä ja lännestä ohi vanhan tammen, ohi kirkon käräjätuvalle, missä tänään ylimääräisessä kunnankokouksessa kansa on lopullisesti ratkaiseva, tahtooko se pitää vanhan juomapesän vai ei.

Niin pitkälle ovat raittiusystävät saaneet asiat, lakkaamatta taistellen. Tämä on ensi voitto: kansa on itse, mies mieheltä, jokainen äänillään, määräävä pitäjän tulevaisuuden.

On sunnuntaiaamupäivä; jumalanpalvelus on lopussa, kellojensoitto haipuu etäisyyteen, kirkon ympärillä on hiljaista ja yksinäistä, kirkkomaalla seisoo äsken umpeenluodun haudan luona surupukuinen nainen, hän ei ota osaa taisteluun, hän uneksii kaipauksensa ijäisyysunia, sillävälin kuin ihmiset, jotka vielä tuntevat elämänvoiman suonissansa kuohuvan, ottelevat kuumasti sen puolesta, mitä uskovat ja tahtovat. Mutta hautausmaan lehmuksissa linnut visertävät ääneen, koko ilma kaikuu niiden kevätriemusta.

Käräjätuvassa ei ole ainoatakaan tyhjää sijaa; avoimesta ovesta saapuu lakkaamatta uusia osanottajia, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia sekaisin. Nyt on joka penkki täynnä, joka tuoli käytännössä, käytävä täyttyy seisojilla, alempana, oven luona, ahtaantuvat ihmiset likekkäin. Omituinen hiljaisuus vallitsee joukossa, heidät kaikki on vallannut jokin, he tuskin tietävät, mikä: hetken vakavuus, ihmetys, uteliaisuus. Kaikkialla näkee vieraita kasvoja, tai sellaisia, joita ei ole vuosikausiin nähty, kuihtuneita vanhuksenkasvoja, jotka herättävät jo ijäkästen miesten mielessä eloon lapsuudenmuistoja, olentoja, jotka ovat työnsä ääressä kumariksi käyneet kaukana nummen salomailla, mihin ihmisten ajatus ja vielä harvemmin heidän jalkansa osuu.

Kaukaa, kaikilta suunnilta ovat nämä ihmiset tulleet, jotka äkkiä heräten ovat kuulleet sotahuudon. Miksi he juuri nyt heräsivät, kun heitä niin usein ennen oli kutsuttu, mutta he yhä nukkuivat? Siksi he heräsivät, että huuto kajahti nyt hopeatorvesta, nuorison voitonvarmasta, uhkamielisen voimakkaasta sydämestä. Penikulmain laajuisten metsäin halki, yli avarain lakeutten kajahti huuto: "herätkää, nyt on meidän päivämme, nuorison, toivon, uskon päivä! Tulkaa taisteluun ja voittakaa merkkimme johdolla!" Ja veltot, väsyneet vanhat kuulivat huudon, he ymmärsivät sen, he avasivat raukeat silmänsä ja tunsivat, että unen aika oli mennyt.

Niin he tulivat kokoukseen, jokainen muistojensa taakkaa kantaen, jokaisella mielessään synkkiä tarinoita isästä tai iso-isästä, veljestä tai naapureista, pojistaan tai sukulaisistaan. Ja kun he lähtevät tuvastansa, kun lähtevät metsistä tai vuorilta ja tasangoilta, missä heidän elämänsä vaatimattomana on vierinyt, ja tulevat ihmisten joukkoon, silloin nuo tarinat loistavat niin oudon terävästi raskasmielisesti sisäänpäin kääntyneistä katseista, ja totiset kasvot käyvät entistäkin totisemmiksi. He tuntevat itsensä aroiksi ja hyljätyiksi ja kuitenkin niin rohkeiksi ja voimakkaiksi, tietoisina kärsimyksistä, joita juuri heidän osakseen on tullut. Jokainen, olipa miten halpa tahansa, tuntee tällä hetkellä arvonsa, hän tietää äänensä jotain merkitsevän tänään, ja hän tuntee kiihkeää halua viimeinkin puhua julki ja ilmottaa asioita, jotka oli kätketty syvälle, syvälle häpeän peittoon.

Tuossa tulee kyyryinen, hoippuva ukko, hän on kolme penikulmaa kävellyttänyt pakottavaa jalkaansa, sillä muistot isästä, joka joi itsensä kuoliaaksi, ja pojasta, joka kulki iso-isän jälkiä, ovat antaneet hänelle yliluonnolliset voimat. Muistot vilkastuttavat hänen askeleitaan; hänen eteenpäin kompuroidessaan, nakuttaa hänen sydämessään muuan ajatus, aivan kuin herättäjäkello: "jälkeentulevaiset pääsevät kärsimästä meidän kärsimyksiämme." Hänellä on vain pari ääntä, mutta ne hän tahtoo itse antaa kokouksessa. Ja kaikki hänen ajatuksensa, kaikki mielikuvat kerääntyvät yhden ainoan jättiläismäisen, mahtavan "ei" sanan ympärille, jonka hän on singahuttava kapakkaa vastaan.

Tuossa tulee vanha vaimo kaulahuivi pään ympäri kiedottuna ja kokoontaitettu nenäliina kädessä. Hän läähättää ja huokailee ja etsii katseellaan paikkaa; tiukkaa oli ollut käydä pitkää matkaa, mutta mies oli sairaana, ja niin täytyi vaimon viimein lähteä luovuttamaan äänet "kunnalle". Hän on varmasti vakuutettu, että jollei näitä ääniä anneta, jää "Luffin kapakka" paikoilleen; ja vaikka tie olisi ollut kaksi vertaa pitempi ja ilma kaksin verroin lämpimämpi kuin tänään, olisi hänen täytynyt sittenkin kokoukseen, se oli varma, se. Ja hän huoahtaa, levittää kyynäspäänsä, tunkeutuu eteenpäin pitkin käytävää ja etsii tarmokkaasti paikkaa, kunnes Eskil Svan nousee, ja vaimo tyytyväisenä ja huokuen asettuu hänen paikalleen, sillä välin kuin ukko pakottavine jalkoineen kärsivällisesti yhä seisoo oven suussa.