Part 16

Vasta kun hän ennätti kunnaan luo, mistä hän kerran turhaan etsi valkoisia kanervakukkiaan ja lapsekkaan epätoivoisena huudahti: "minusta ei koskaan tule morsianta", vasta silloin hän pysähtyi. Hän muisti sen nyt, nähdessään pienen, raastetun mättään, ja hän hymyili hymyä, joka sulautui keltaisen iltaruskon kaihomielisyyteen.

Sitten hän kiiruhti askeliaan; hento olento pieneni pienenemistään kiemurtavalla polulla, kunnes se viimein katosi illan pimeyteen, joka verkalleen laskeusi nummelle.

XVII.

Läntisen taivaan valojuova oli yön kuluessa laajennut, pilvet olivat kohonneet, hajoutuneet ja viimein väistyneet suurten, syvänsinisten kaistojen tieltä. Aurinko ja kuu taistelivat aamunkoitteessa keskenään; mutta viimein aurinko voitti, pitkinä, untuvaisina juovina pilvet purjehtivat pois, ja yli lakeuden niitettyjen peltosarkojen kaartui avaruus kirkkaana ja syksyisen kylmänä, täynnä säteilevän päivänpaisteen hohdetta.

Torppien, muonamiesten ja puolen penikulman päässä Ljungbergistä sijaitsevan suuren tehtaan työmiesten pienokaiset varustautuivat kouluun lähtemään. Milloin hätyytti äiti lapsia: "kas niin joutukaa nyt, mitä siinä vetelehditte, myöhään vielä tulette!" Milloin taas huusivat lapset, jotka oli lähetetty perunamaalle: "äiti, äiti, nyt meidän täytyy lopettaa -- opettaja vihastuu, jos myöhästymme." "Kyllä te vielä lukemaan ennätätte oppia, se on varma -- kas niin, tuon korin pitää olla täynnä -- pitäähän olla jotain hyötyä ihmisellä kuudesta vesasta, jotka on maailmaan saattanut, tiemmä!"

Ja perunat vyörivat ja lapset vaikeroivat ja äiti torui, kunnes taalaalaiskello, joka toi varottavan puolituntisensa, lähetti tuvasta muistutuksensa. Silloin saivat perunat vieriä kaiken maailman tietä, lapset ryntäsivät tupaan, sieppasivat pienet nyyttinsä kirjoineen ja eväslaukkunsa ja lähtivät kouluun.

Tänään oli niin kaunista joka puolella! Kaikki kimmelsi ja loisti auringonpaisteessa, ja metsässä tuntui niin hyvä kostean mullan haju. Ja kuinka paljon sieniä oli noussut maasta yöllä, ja niin koreoita! Katsokaas, tuollahan oli koko "Kantarellin perhe", josta neiti oli lukenut lapsille eräänä päivänä, se oli hauskinta, mitä he ikinä olivat kuulleet! Nyt piti heidän ottaa selkoa heistä kaikista, isästä, äidistä, Kallesta ja pikku siskosta! Tuollahan olikin Kalle, pieni kantarellinulikka ja näytti niin nyreältä ja häijyltä. "Hyi, Kalle Kantarell, kun löit pikku siskoasi, kyllä me sinulle kyytiä annamme!" Ja he kiskaisivat pienen rauhallisen kantarellisienen maasta ja heittivät sen korkealle ilmaan, kirkuen ja riemuiten.

Ei, nyt oli lähdettävä eteenpäin! Mutta katsokaas, miten komeita puoloja -- muutama kahmalollinen piti niitäkin saada. -- Ja pienet ahnaat kädet kopeloivat risukossa, vanhempain lasten korottaessa varottavan äänensä: "tullaan myöhään, neiti niin suuttuu, niin kovasti suuttuu." Silloin jätettiin puolukkamaa, ja pienet jalat luiskahtelivat ja lätisivät märillä, liukkailla metsäpoluilla tai lakeuden yli vievällä savisella maantiellä, ja pienet lastenäänet helähtelivät ja räkittivät lintujen asemesta, jotka olivat siirtyneet etelämmäksi tai istuivat vaiti ja uneksien pesissään, odottaen talven vaivoja ja vastuksia.

Niin tulivat varhaisena aamuhetkenä kansanlapset idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, tulivat pieninä poika- ja tyttöparvina, toiset iloisina ja vallattomina, täynnä elämänhalua ja kurittomuutta, toiset vaiteliaina ja miettien elämän vakavuutta "piplianhistorian ja katkismuksen" vaikeaoppisten kysymysten ja vastausten muodossa.

Koulun ympäristö oli tänään niin omituisen hiljainen, "opettajaa" ei näkynyt, ovi oli kiinni, ikkunat kiinni, jotka aina muulloin olivat avoimet. No, sepä sukkelaa, oliko "opettaja" mennyt tiehensä, vai eikö heillä tänään ollenkaan ollut oppitunteja? Helpotuksen huokaus oli kohota niiden rinnasta, jotka eivät olleet selvillä katkismuskysymyksistä; mutta hiljaisuus ja suljetut ovet tekivät niin ahdistavan vaikutuksen, että kaikilta jäi huokaus kesken. Ajatelkaas, jos neiti olikin sairas, koska häntä ei näkynyt!

Yksi pojista nousi portaita ja väänsi lukkoa. Se aukeni, samoin koulusalin lukko. Hiukan epäröiden ja pelokkaina he menivät sisään, panivat nyyttinsä eväslaukkukaappiin, istuutuivat paikoilleen ja odottivat.

Kärsivällisinä he istuivat neljänneksen, puhellen ja nauraa tirskuttain saadakseen ajan kulumaan, vetivät toisiaan palmikosta ja hihoista j.n.e., mutta neitiä ei vain kuulunut.

Huh, tämäpä kävi liian ikäväksi! Jotain hauskaa piti keksiä, koska neiti niin kauan viipyi. Pojat juoksivat pihalle, jotkut tytöistä seurasivat; muutamat tytöt jäivät paikoilleen ja kuiskailivat pelokkaasti: "neiti on varmaan sairas, emmekö mene häntä katsomaan?"

Lapset kävivät pihalla yhä vallattomammiksi. Pojat kieriskelivät sikin sokin, ja tytöt kiisivät heidän välitseen. Kaikki muodostui lupapäivän tapaiseksi; aurinko nousi yhä korkeammalle, syksyn raikas ilma sai pikku posket punottamaan kuin omenat, tämäpä oli toista kuin istua antamassa vastauksia, joita ei oikeastaan osannut antaa! Miten kiltti neiti oli, kun antoi luvan, varmaankin siksi, että oli niin kaunis ilma, nyt voitiin mennä metsään puoloja poimimaan ja sieppaamaan kiinni koko Kantarellin perhe. Hihhei, niin hauskaa!

Mutta koulusaliin jääneet pikku tytöt, ne, jotka osasivat katkismuksen vastaukset, kuiskailivat yhä innokkaammin ja yhä tärkeämmän näköisinä keskenään: "Hän on varmaan sairas -- mennään katsomaan -- tulkaa, kolkutetaan ovea."

Käsikädessä hiipivät nyt kaikki kolme pikku tyttöä hiljaisin askelin porstuan kautta Karinin huoneelle ja koputtivat varovasti ovea. Seitsemän kertaa he koputtivat, viimeisellä kerralla jymisytti ovea kolme käsiparia, mutta kukaan ei vastannut. Silloin huomasi yksi heistä pienen kohopaikan räsymatossa, joka oli oven edessä. "Siinä on varmaan avain, hän on mennyt pois!"

Mennyt pois, ilmottamatta heille, etteivät tulisi! Nuo kolme pikku tyttöä katsoivat ihmetellen toisiinsa. Ei neiti ollut koskaan ennen niin tehnyt! "Minä luulen, että hän on kuollut," kuiskasi lopuksi yksi heistä, joka oli pessimismiin taipuva, "emmekö tirkistä sisään, ehkä hän makaa siellä kuolleena. Muutamat kuolevat nukkuissaan, mummu sanoi niin."

Ja hän otti esiin avaimen, avasi ja astui sisään.

-- Hui, emme me uskalla, sanoivat toiset ja tulivat innokkaina ja uteliaina perässä.

Varpain he hiipivät sohvan luo, tutkivat sen yltä ja alta, mutta siihen ei ollut edes tehty vuodetta, ja opettajaa ei näkynyt missään. Pessimisti kurkisti tarkoin kaikkialle, kaappiin, piirongin alle, mutta turhaan. Viimein katsahti hän kirjotuspöytään; pöydällä oli sinetillä suljettu kirje. Hän otti sen käteensä ja tavasi ääneen ja selvästi:

Neiti Hanna Myhre!

Omakätisesti.

Omakätisesti! Niin kummallinen sana! Mitähän se merkitsi? Sitäkö ehkä, että opettaja oli matkustanut pois? Omakätisesti! Kuulkaas, minäpä tiedän, mitä se merkitsee!

-- Mitä sitten?

-- No, tietysti sitä, että hän aikoo jotain saada käsiinsä -- omakätisesti, ymmärrättekös.

Toiset kaksi katsoivat harkitsevina sananselittäjää

-- Ehkä -- mutta mitä sitten?

-- Nyt minä tiedän! huudahti voitonriemuisena yksi heistä, joka oli optimismiin taipuva, hän on mennyt markkinoille, tiemmä!

-- Ei, sanoi pessimisti, hän on taittanut kätensä -- vaari sanoi, että vanhoille se niin helposti tapahtuu -- viedään kirje neiti Myhrelle, niin saamme kuulla, mitä hän sanoo.

Sanottu, tehty. Nuo kolme järkevää menivät ulos telmivän lapsilauman luo, kertoivat, mitä olivat löytäneet opettajan huoneesta ja ilmottivat päättäneensä mennä kirjeineen neiti Myhren luo. Kaikista se oli hyvä ehdotus, leikki jätettiin kesken, ja koko parvi läksi vuorta kapuamaan.

Nuo kolme olivat retken johtajina; pessimisti puristi kirjettä lujasti käsissään. Silloin tällöin pysähdyttiin; nummen houkutukset: lintu, joka lennähti yli mättäiden, kaukana nelistävä hevonen, paimenpoikain huudot, ne vaimensivat hetkeksi uteliaisuuden, joka olisi tahtonut tietää, mitä tuo salaperäinen sana: "omakätisesti" oikeastaan merkitsi. Kun oltiin puolitiessä, niin oltiin saavuttu varsinaisen kanervakankaan päähän. Vuoren luonne muuttui nyt, kuusi- ja lehtimetsäin sijasta, jotka peittivät itäisen rinteen, näki täällä vain suuria liuskakivilohkareita, halkeamia ja kuiluja, joissa syksyn tulvavesi koskina kuohui, lumivalkeana mustaa liusketta vasten. Vesi oli oikeastaan omituisesta, pienestä järvestä peräisin, jonka nimenä oli Stupet eli Stupsjö. Pystysuorina laskeusivat kalliot, ja syvyydessä kimalteli pieni tumma lampi kuin sadun jättiläissilmä, joka salaperäisin katsein houkuttaa ja viekottaa. Stupetin rannalle piti pienokaisten mielestänsä seisahtua hetkeksi huvittelemaan. Syvyyden jättiläissilmä samentui veteen heitetyistä kivistä; loiske herätti ympäröiväin kallioitten kaiun. "Miten se soi", kuiskattiin, ja uusi kivisade vyöryi rapisten syvyyteen.

-- Hah, miten se on musta, huudahti pieni pessimisti ja tuijotti, ahnas ihmetys katseessaan, jättiläissilmään; ajatelkaas, jos putoisimme sinne!

-- Silloin emme ikinä pääsisi sieltä, huusi joku pojista voitonriemuisena.

-- Pääsisimmepä, kiipeäisimme tuosta, ja tuosta, ja tuosta, sanoi toinen.

-- Ei, emme me voisi, sanoi pessimisti, ei kukaan pääse koskaan Stupetista takaisin.

-- Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli poika epäluuloisesti ja uteliaana.

-- Stupet pitää, minkä se saa, jatkoi tyttö, ääntään alentaen ja katsellen ympärilleen tyytyväisin, kauhuisin katsein, se imee, imee, ja kaikki, jotka se saa, jäävät sen pohjiin tuomiopäivään asti. -- Silloin ne nousevat ylä-ilmoihin takaisin, sillä silloin pitää kaikkien tuomittaviksi ja todistamaan.

Lapset seisoivat hetken vaiti ja tuijottivat syvyyteen.

-- Mistä sinä sen kaiken? kysyi viimein muuan heistä hieman hämillään.

-- Olle Bull kertoi.

-- O-o!

Hyväksymisen ja ihmettelyn sorina kävi kautta pienokaisparven. Olle Bull oli niin sanonut, no niin, se oli vallan toinen asia. Ja taas katsottiin syvyyteen, ja selkää karmi sadun tuttu, suloinen väristys. Varmuuden vuoksi heitettiin vielä suuri kivi syvyyteen, kiven sai Stupet mielellään pitää hallussaan tuomiopäivään asti!

Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. Juuri kiven vaipuissa pohjaan ja ratisevan kaiun kuollessa kallioihin, nousi vesisuihku korkeuteen, aina kallion reunaan asti, ja kun aurinko siihen sattui, loisti se niin kumman punaisena, kuin olisi ollut veren värjäämä.

Pienokaiset kirkaisivat pelästyksestä ja juoksivat, minkä jaloistaan pääsivät, pois Stupetin rannalta, sillä välin kuin salaperäinen vesisade väristen vaipui syvyyteen.

XVIII.

Hanna Myhre oli juuri lopettamaisillaan päivän opetuksen, kun Karin Blomin pikkukoululaiset ilmestyivät pihalle.

Hannalle, joka katseli ikkunasta, tuotti tuo muutoin niin hupaisa näky heti outoa ahdistusta; oppilaisiin se vaikutti sitä sähköisemmästi. "Toisenpuolelaiset ovat täällä, niillä on lupa", kulki kateellinen ja utelias kuiskaus pitkin penkkirivejä.

-- Hiljaa! jyrisi Hanna, teidän ei tarvitse yhtään sekaantua siihen, mitä ulkona tapahtuu!

Ja hän jatkoi levollisesti opetustaan, kunnes tunti oli lopussa ja lapset panneet pois tavaransa.

Sitten hän meni ulos uteliasten lastensilmäin seuraamana.

-- Mitä tämä on? Miksi olette täällä? Eikö teillä ole tuntia?

-- Neiti ei ollut siellä, vastasivat jotkut pelokkaat äänet.

Hanna kalpeni, niin että hänen poskiensa ja otsansa ruskettumat olivat kuin kahvipilkkuja valkealla pöytäliinalla.

-- Mitä? Ei ollut siellä? Mitä se tietää? hän kysyi järeästi ja käheällä äänellä.

-- Kun tulimme kouluun oli se tyhjä. Odotimme hetken, mutta hän ei tullut. -- Otimme hänen avaimensa ja etsimme kaikkialta, mutta häntä ei löytynyt. -- Koko tunnin etsimme. -- Sitten löysimme tämän kirjeen pöydältä.

He antoivat Karinin sinetillä suljetun kirjeen.

-- Antakaa tänne, kuiskasi Hanna värisevin äänin ja meni koulutaloon.

Lapset katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Miten sukkelanmoista oli kaikki tänään! Ja minkä näköinen oli neiti Myhre, suuttui niin kovasti kirjeestä!

-- En tahtoisi nyt olla neidin sijassa, sanoi pessimisti nenäviisaasti.

-- Oi Jumala, anna voimaa, anna voimaa! kuiskasi Hanna, istuutuen tuolille ja vapisevin käsin murtaen kirjeen auki. Sillä hän tiesi edeltäpäin sen sisällön.

Lopetettuaan lukemisen, hän istui pitkän aikaa kasvot käsiin kätkettyinä, ja ruumista vavahduttivat kyynelettömät nyyhkytykset. Talonnurkkausta myöten kiipesi pieniä jalkoja, ja uteliaat lapsensilmät tuijottivat pelästyneinä huoneessa näkemäänsä näkyyn.

Viimein Hanna nousi. Katkera tuska puristi kapeita huulia yhteen, ja siniharmaat silmät olivat täynnä kyyneliä.

-- Kuka on syypää? hän sanoi murtuneella äänellä. Ehkäpä me kaikki täydellisen rakkauden silmäin edessä.

Hän meni lasten luo ja kehotti heitä kutakin lähtemään kotiin.

-- Neiti ei tule enää koskaan takaisin, hän sanoi juhlallisesti, hänelle on tapahtunut onnettomuus, muuta en voi sanoa, sillä enempää en itsekään tiedä. Menen papin luo ilmottamaan tapahtumasta. Menkää te hiljaa ja kiltisti kotiin, niin saatte sitten tietää, milloin koulu alkaa.

Hiljaisina ja pelästyneinä lapset tuijottivat Hannan liikutettuihin kasvoihin, ja pienimmistä tyttösistä kaksi alkoi nyyhkiä.

-- Menkää kotiin, lapset, toisti Hanna lempeämmin, jääkää hyvästi. Menkää hiljaa ja kiltisti, menkää äänettömästi yli nummen, niinkuin kulkisitte haudan ylitse.

Hannan ääni särkyi kyyneliin, ja hän ajoi pienokaiset kokoon parveksi ja lähetti heidät pois.

Lapset katsoivat yhä ihmetellen neitiin, eivät he käsittäneet hänen tarkotustaan, mutta se, joka talvi-illan takkavalkean ääressä oli kuullut äitinsä laulavan vaikeroivaa kansanlaulua, hän tunsi nyt mielensä aivan sellaiseksi kuin silloin.

Hiljaa ja nolona lähti pieni joukko kotimatkalle.

Mutta hetken kuljettuaan, näkivät lapset linnun, joka suhisten pyrähti pakoon mättäältä. Pienokaiset seisahtuivat ja huusivat: "kas, lintu, lintu!" Nyt tuli toinen, kolmas, nyt lensi kokonainen lintuparvi metsään päin. Lasten kasvot kirkastuivat, he unohtivat kulkea hiljaa, nauraen he juoksivat yli mättäiden.

Pian sen jälkeen he näkivät paimen-Pellen lampaineen. Nyt katosi viimeinenkin pelästyksen varjo heidän kasvoiltaan, nyt pääsivät jalat kokonaan ikeestään irti. "Pelle, Pelle!" he huusivat yhteen ääneen, "hoi, Pelle, halloo, Pelle!"

Ja hypellen, laulain, lörpötellen temmelsi lapsilauma huolettoman elämäniloisena yli tietymättömän haudan.

Mutta kun Hanna Myhre oli jäänyt yksin, puki hän hatun ja nutun ylleen, sulki koulun ja läksi pappilaan. Hänen oli kuljettava puoli peninkulmaa, ja hän tuli perille vasta iltapuolella, jolloin hänet vastaanotti tieto, että kirkkoherra lepäsi huoneessaan eikä saanut tulla häirityksi.

-- Ei auta, vastasi Hanna, minun täytyy heti tavata häntä.

Palvelustyttö tuijotti hämmästyneenä pitkään opettajattareen, joka vinoine nuttuineen ja kuluneine huopahattuineen ei lainkaan ollut niitä ihmisiä, joihin on pantava huomiota. Jolleivät vain hänen silmänsä olisi olleet niin terävät -- mutta nehän ihan katsoivat toisen läpi!

-- Niin, jatkoi Hanna, elämässä on asioita, jotka eivät siedä viivytystä, vaikka olisi kysymys itse papin päivällisunesta. Olkaa hyvä, menkää heti herättämään kirkkoherraa, muutoin teen sen itse.

-- Vai niin -- niin vai -- vastasi palvelustyttö ja meni isäntänsä ovelle ja koputti epäröiden.

-- Mikä nyt? kysyi nyrpeä ääni.

-- Täällä on muuan vaimo-ihminen, joka tahtoo sisään, sillä olisi tärkeää asiaa, selitti palvelustyttö äskeiseen epäröivään tapaansa.

Sisältä kuului epäselvää mutinaa, palvelustyttö jouduttautui pois näkyvistä, ja ovi avautui järeään: "Olkaa hyvä!"

Hanna meni sisään ja sulki oven jälkeensä. Kirkkoherra säpsähti, ja kasvojen väsyneeseen kalpeuteen ilmestyi punertava vivahdus.

Kaksikymmentäneljä vuotta sitten seisoivat nämä kaksi vastatusten, polttavin, liikutetuin katsein tuijottaen toistensa sieluihin jäähyväishetkenä. Kirkkoherra oli silloin nuori mies, pitkä ja solakka, piirteet hienot ja silmät tummat ja samettimaiset. Hanna oli pitkä hänkin, solakka ja hoikka, iho raikas ja lämpöinen, ja silmissä, joita jo silloin oli vaikea kohdata sen, kenen omatunto ei ollut puhdas, oli syvä orvokin väri. Mutta siihen aikaan saattoivat nuo viisaat ja läpitunkevat silmät näyttää lempeiltäkin, niin lempeiltä ja haaveellisilta, kuin olisi tuolla sydämen pohjissa päilynyt kokonainen meri naisenrakkautta ammennettavaksi.

Sellaisena oli kirkkoherra nuoruudenpäivinä hänet nähnyt; ei ollut kukaan luonut häneen sellaista rakkauden katsetta kuin tämä nainen, joka nyt seisoi kylmänä ja jäykkänä ja läpitunkevin katseinensa pakotti hänet arasti katsomaan sivulle.

Mutta kohta hän taas pääsi omaksi herrakseen. Nuo muistot olivat niin etäisiä, hän oli jo aikoja tehnyt tilinsä niiden kanssa, ne eivät saaneet enää tulla esiin tällä hetkellä, jolloin heidän täytyi seisoa vastatusten, hän itse arvokkaana pappina, Hanna vaatimattomana kansakoulunopettajattarena, joka tuli hänen luokseen jollekin asialle. Sellainen oli elämän kulku -- sydämetön, käsittämätönkin joskus, mutta mahdoton järkyttää.

-- Mikä teidät -- hän kysyi arvokkaasti.

Hanna katsoi häntä yhä kylmästi ja levollisesti silmiin.

-- Kuinka olet sinä, Rikard Henningson, hoitanut niitä sieluja, jotka Jumala huostaasi uskoi? hän kysyi viimein, ja pidätetty mielenliikutus teki äänen kumeaksi.

Kirkkoherra säpsähti, mutta ei vastannut. Tuttavallinen sinä-sana Hannan kysymyksessä sattui häneen lähinnä. Hanna toisti kysymyksensä samanmuotoisena.

-- Olen koettanut heitä hoitaa, vastasi kirkkoherra viimein kylmästi ja epävarmasti.

-- Et, sinä et ole edes koettanut. Tulin vaatimaan sinulta erään hukkaan menneen, ei -- hän keskeytti ja kohotti ristityt kätensä -- ei, ei hukkaan menneen, Jumala on ihmisiä laupiaampi -- mutta erään kärsimysten merellä haaksirikkoontuneen henkeä -- Karin Blom on eilen tehnyt itsemurhan.

Kirkkoherra peräytyi askelen, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui.

-- Se ei ole mahdollista, hän änkytti, puhuin hänen kanssaan joku aika sitten, ystävällisesti -- rohkaisevasti -- tarjosin apuani -- minä -- minä --

-- Se tuli liian myöhään, se, niinkuin kaikki muu. Sinä, te, niin ehkä me kaikki olemme usuttaneet hänet kuolemaan. Kuka rohkenee pestä kätensä? Kuka voi sanoa kyllin rakkautta antaneensa? Kuinka voit sinä -- kuinka te -- kuinka voimme me antaa lapsiparan asua yksin autiossa koulutalossa, missä hän sai pelätä itsensä kuoliaaksi, missä häntä rääkättiin, missä hän taisteli ylivoimaisia kiusauksia vastaan ja viimein usutettiin kuolemaan? Jumala auttakoon meitä kaikkia, koko seurakuntaa, kouluneuvostoa ja pappia, ja antakoon meille anteeksi. Sinulle ennen kaikkea, Rikard Henningson, sinulle, joka olisit voinut avata kotisi, olisit voinut tukea ja auttaa häntä hänen vaikeassa asemassaan, mutta joka laiminlöit velvollisuutesi. Jumala sinua auttakoon.

-- Te saatte tehdä muut vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, eikä minua, neiti Myhre, vastasi kirkkoherra epävarmalla äänellä ja kohtaamatta Hannan katsetta -- minäkin voin tosin olla syypää puolestani, kuten äsken sanoitte; kuka uskaltaa väittää rakastaneensa _kyllin_? Mutta tehän tiedätte, että valtio ja kunta määräävät kansakoulunopettajain elinehdot.

-- Tiedän sen. Mutta tiedän myös, että kouluneuvostollakin ja sen puheenjohtajalla on sana joukkoon sanottavana. Sitä paitsi, jos Karin olisi saanut kodin ja suojan sinun ja vaimosi turvissa, jos olisitte kohdelleet häntä rakkaudella, niin -- Mutta en tahdo syyttää sinua sen enempää, omantuntosi tuomio -- Jumalan tuomio on kyllin. Mutta tahtoisin olla mies -- tai nainen -- jolla olisi kynä ja sana vallassaan, ja tahtoisin huutaa yli koko maan: Katso, katso, kuinka sinä, Ruotsin kansa, kohtelet niitä, joiden käsissä on lastesi kasvatus! Kurjissa, kosteissa tuvissa annatte meidän asua, yksinäisyyteen ja kiusauksiin jätätte meidät. Terveinä, voimakkaina, nuorina ryhdymme työhömme ja toivomme niin paljon elämästä ja uskomme niin hyvää ihmisistä. Ja miten meidän käy? Tuossa makaa yksi raajarikkona -- tuossa toinen vapaaehtoisesti etsii kuolemaa -- tuolla muuan väkivalloin raiskataan yön pimeydessä -- ei kukaan kuule hätähuutoja, tupa on kaukana ihmisasunnoista -- tuolla taistelee toinen tuntikausia kunniansa pelastaakseen, ja voittonsa palkaksi hän on antanut terveytensä ja nuoruudenilonsa. -- Tuolla sortuu muuan köyhyyteen, hänellä on vanha äiti elätettävänään, ja noiden molempain naisten elämiseen täytyy 350:n tai 400:n kruunun riittää. Tuossa toinen, joka on saanut keuhkotaudin vetoisessa ja kosteassa koulutalossa. Ah, jos kaikki pienet koulutalot voisivat kertoa surullisen tarinansa köyhyydestä, yksinäisyydestä ja pelosta, niin siitä kasvaisi hätähuuto, joka kajahtaisi yli maan ja herättäisi ne, jotka nyt nukkuvat turvallista unta tätä ajatuksenarvoista asiaa näkemättä!

Juuri kun Hanna leimuvin silmin ja käsi koholla singahutti nämä sanat, avautui ovi kiivaasti, ja rouva Henningson astui sisään. Hän oli kuullut Hannan kovan äänen ja kiiruhti sisään osaksi uteliaisuudesta, osaksi levottomuudesta.

-- Mikä nyt -- mitä on tapahtunut?

Ja hänen pyöreät, mustat silmänsä lentelivät kysyvinä kirkkoherran ja Hannan väliä.

-- Neiti Myhre on tullut tuomaan meille sitä surullista sanomaa, että Karin Blom, tyttö parka, on tehnyt itsemurhan, sanoi kirkkoherra lyhyesti.

Ja mielenliikutus, jota hän ei itse huomannut tai käsittänyt, muutti äkkiä hänen piirteensä -- niissä heijastui jotain Hanna Myhren syyttävästä ilmeestä, kun hän puhui vaimolleen.

Punaiset täplät rouvan poskipäillä kävivät mielenliikutuksesta keltaisen sinipunerviksi, ja kaula korahti, kun hän vastasi:

-- Oo -- niin surullista -- kuka olisi voinut sellaista ajatella -- siitä ei ole kauan, kun puhuin hänen kanssaan -- tapani mukaan ystävällisesti ja rohkaisevasti.

Hanna hymyili hymyä, joka sai rouvan keltaisen sinipunervat täplät taas punaisiksi, ja kirkkoherra kääntyi nopeasti poispäin. Miksi vaimot aina käyttivätkin samoja lausetapoja kuin heidän miehensä!

-- Niin, sanoi Hanna, nyt ei minulla ole muuta sanottavaa. Olen kertonut, mitä Karin raukka kirjotti minulle; nyt saavat pappi ja kouluneuvosto tarttua asiaan. Hyvästi!

Hän teki lyhyen kumarruksen rouvalle ja kirkkoherralle ja jätti huoneen. Mutta kasvoihin oli tullut pehmeä, liikutettu ilme.

Juuri hänen mennessään, kohtasi hänen katseensa kirkkoherran katseen, ja hän näki silloin noiden silmäin pohjassa synkkää epätoivoa, joka pani hänen läpitsensä valahtamaan jotain, joka oli miltei kuin iloa. "Hän kärsii", hän ajatteli, "silloin hän ei ole vielä aivan hukassa".

Tavallisin, pitkin askelinsa hän kiiruhti eteenpäin vuorta ylös. Miten kamalalta nummi näytti -- oli kuin olisi pimeys lainehtinut sen päällitse mustina aaltoina, joiden syvyys kätki kauhua ja kuolemaa helmassaan. -- Silloin tällöin hän oli kuulevinaan hillittyä, vaikeroivaa huutoa, joka kulki kuin eksyneen linnun kirkaus yli mustain aaltojen.

Pelko, niin outo hänen voimakkaalle luonteelleen, jonka tunnesäikeet olivat lujasti yhteenpunotut, hiipi häneen, kun hän, niin nopeaan kuin jaloistaan pääsi, kiiruhti poikki nummen. Harhailiko ehkä Karinin henkiruumis rauhatonna täällä -- tapaisiko hän jonakin tällaisena iltana vainajan ja saisi häneltä tietää viimeisten elonhetkien salaisuuden, jonka nyt vain nummi ja yö ja yksinäisyys tunsivat?

Rauhatonna? Miksi oli se sana hänen mieleensä juohtunut?

Niin -- niin -- onhan synti, raskas synti surmata itsensä -- väistyä paikaltaan -- pettää se tehtävä, jonka Jumala meille jokaiselle antoi pyhässä taistelussaan. --

Mutta eikö Karin ollut tullut ajetuksi kuolemaan, niinkuin hätyytetty eläin? Eihän hän ollut _ottanut_, sammuttanut elämää itsestänsä, eikö hän pikemminkin ollut antanut sitä pois, uhrautuvasti rakastain? -- Jumalan kiitos, tässä ei kenenkään tarvinnut tuomita. -- Jumalan kiitos, että voitiin jättää lapsi parka laupeuden käsiin, jonka syvyyttä ja leveyttä ja laajuutta ei ihmisajatus aavista!

Ja Hanna Myhren sielu ojentui äärettömällä rakkaudella kuollutta ystävää kohden, ja rukoillen se kutsui rauhaa hänen tuntemattoman hautansa yli laskeumaan.

* * * * *