Part 15

-- Ja miten käy minun, kun sinä matkustat? Tiedän, että minut erotetaan virasta, ehkä heti ajetaan pois. Oi Jumalani -- oi Jumalani --

Ääni oli kyynelten murtama, ja silmät leimahtivat tuskantummina.

-- Rauhotu, rauhotu, kuiskasi Gösta, jos pahin tapahtuisi -- niin eikö sinulla äitisi kotiseuduilla ole ketään, jonka luo voisit lähteä, kunnes minä ennätän järjestää asiat?

-- Ei, ei ketään, ei ketään -- minulla ei ole koko maailmassa ketään paitsi sinua, Karin sanoi ja väänteli pieniä laihoja käsiään.

-- Entä Anstrinin mummo, jonka luona asuit viime vuonna?

-- En voi nyt mennä hänen luokseen, kuiskasi Karin synkkänä, en voi minnekään mennä, panettelu on ennättänyt kaikkialle ennen minua.

Gösta ei vastannut. Hänen katseensa oli yhtä rakkauden- ja myötätunnontäysi kuin äsken, ja hän puristi lujasti Karinin kättä; mutta suun ympärille oli ilmestynyt väsyneen katkeruuden piirre, joka kertoi, että hänen sielunsa oli niin kärsimyksestä turtunut, ettei hän enää voinut Karinin tuskia tuntea.

-- Mitä tahdot, että minun pitää sanoa? Gösta vastasi kumeasti, järkeni on seisahtunut -- olen yhtä onneton ja avuton kuin sinä. Minunkin edelläni ratsastaa panettelu.

-- Mutta sinä -- sinä -- sinun on toista -- mutta miten käy minun, jos -- jos -- etkö ole ajatellut tulevaisuutta?

-- Olen, olenhan ajatellut, ajatukseni repaleiksi. Kai joku neuvo tähän keksitään. Ehkei pahin tapahdukaan -- ehkä ei ole niinkuin luulet -- ehkei sinua ajetakaan pois.

-- Ajetaan -- ajetaan, minun on jo käsketty muuttaa. Eihän _se_ muutoin ole pahin puoli asiasta -- mutta tulevaisuus -- tulevaisuus.

-- Niin, enhän minä vielä tiedä.

-- Sinun _täytyy_, Gösta.

Hänen lempeään ääneensä ilmestyi jotain mustaa, uhkaavaa.

-- Täytyy? kertasi Gösta poissa suunniltaan, sitä olisi meidän pitänyt ennemmin ajatella.

Karin säpsähti, aivan kuin olisi hän saanut iskun.

-- Tuntuu -- kuin tahtoisit syyttää minua, hän kuiskasi.

-- En, en syytä sinua, en -- en! Mutta en liioin tahdo, että _sinä_ syytät minua, ja tuossa sanassasi; _täytyy_, piili jotain sellaista. Tahdon, että ymmärrät minun olevan yhtä onneton ja neuvoton ja kurja kuin sinä.

He loivat hetkiseksi toisiinsa syvän ja terävän katseen, aivan kuin olisivat punninneet toistensa tuskaa; sitten Gösta jatkoi:

-- En tahdo kuulla sinun suustasi edes etäisintä kaikua niistä sanoista, joita täällä päin on minua vastaan singahutettu. Torjun ne kaikki, tulevat mistä tulevat. Jos pudistaisin harteiltani heikkoutemme seuraukset, silloin olisi ihmisillä oikeus sanoa minua viettelijäksi. Mutta nyt otan ne kantaakseni yhtä hyvin kuin sinä, vaivun maahan niiden painon alla, ja kun vastaan: "en tiedä, mitä meidän en tehtävä", sanon niin siksi, etten tosiaan tiedä, siksi, että olen epätoivoinen ja neuvoton, enkä siksi, että aion sinut hyljätä. Tulkoon mitä tulee, vaikkapa panisin koko elämäni alttiiksi, äitisi kohtaloa et koskaan ole saava.

Hänen sanojensa vaikutus Kariniin oli ihmeellinen; Karinista tuntui, että Gösta oli, sitä itse käsittämättä, surmannut hänessä jonkin, ja raju tuska, joka äsken poltti hänen sieluaan, muuttui äkkiä tunteeksi, joka oli miltei iloa. Kuin näkynä hän näki vilahduksen kohtalonsa kehityksestä, nyt hän oli saavuttanut kärsimyksen huipun -- tästä lähin vei tie alaspäin --

-- Ymmärräthän sinä, Karin rakas, kuiskasi Gösta, vetäen tytön puoleensa, ja äänen ärtynyt sävy muuttui hyväileväksi, kaikki teen tähtesi -- en tiedä vain mitä. Yksi ajatus on kuitenkin välähtänyt mielessäni. Jollei muuta neuvoa ole, jätän kaiken kotoisen, annamme vihkiä itsemme ja lähdemme Amerikkaan. Me olemme nuoret ja työkykyiset, kyllä me pääsemme eteenpäin, joskin alku olisi hankala.

Karin katsahti ylös, katkerasti hymyten.

-- Entä äitisi?

Gösta päästi hänet irti ja löi nyrkillään otsaansa.

-- Äitini -- niin, äiti parkani. Se murtaa hänen sydämensä. Kaikkialla on muureja, joihin pää kolahtaa -- köyhyyttä -- sydämettömyyttä -- suruja ääriä myöten.

Hän vaipui tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Karin seisoi hänen edessään ja katseli häntä; mutta hänen kasvoissaan oli aivan toinen ilme kuin äsken; ei katkeruutta, ei vihaa, ei epätoivoa, vaan kohtalonraskautta. Äkkiä Gösta hypähti pystyyn.

-- Ei, rakkaani! hän huudahti, ja hänen katseensa ilmaisi, että hänen mielessään oli syntynyt uusia ajatuksia, ei näin -- ei epätoivoa -- ei tällaisia pieniä kavaloita kuiluja, joita toivottomuus aukaisee rakastavia sydämiä erottamaan. Kaikki on kirkastuva! Äitini, juuri äitini on meitä auttava; tiedän, etten ole kenellekään maan päällä tuottanut sellaista surua kuin hänelle, tiedän hänen surevan. -- Oi äiti -- äiti! Mutta hän on meitä auttava -- meitä molempia.

Ja hän veti Karinin povelleen ja peitti hänet helliin hyväilyihinsä ja lohduttaviin sanoihinsa. Ja Karin hymyili vastaan; hänen kasvoilleen levisi Göstan toivovain sanojen valoisa heijastus. Mutta hänen sydämessään ajelehtivat mietteet synkkinä ja raskaina, ja syvällä sielun pohjassa iti jo se mieleenjohtuma, joka äsken oli herännyt eloon ja kerran oli kasvava ajatukseksi ja teoksi.

Viimein heidän täytyi erota, jotta Gösta ennättäisi junalle. Yhä uudestaan hän lupasi heti kirjottaa, hän oli järjestävä tulevaisuuden, kaikki, kaikki oli hän tekevä Karinin vuoksi. Ja Göstan kauniit silmät olivat täynnä kyyneliä, kun hän puristi tytön rintaansa vasten ja kuiskasi rakkauden suloisia sanoja hänen korvaansa.

Sitten he jättivät toisilleen hyvästi kyynelsilmäisin hyväilyin. Kun Gösta oli ennättänyt mäen alapuolelle, hän kääntyi ja viittasi Karinille. Tuolla hän seisoi kuistissa, niin hentona ja hienona, molemmat käsivarret ojennettuina Göstaa kohden. Ijäti haihtumattomaksi kuvaksi polttautui hän Göstan mieleen: suuri, ruskeakiharainen tukka, joka niin raskaana ja kauniin huolettomasti riippui niskalla, verhotut, uneksivat silmät, pieni, värisevä suu.

Kyynelten sokaisemana Gösta syöksyi eteenpäin. Milloin ja minkälaisissa oloissa hän taas oli näkevä sen, joka oli kaikista ihmisistä maan päällä häntä lähinnä -- sen, jota hänen oli suojeltava, autettava, kannettava läpi elämän, ja josta hänet nyt syvä kuilu erotti?

Ja nyyhkien hän juoksi tietänsä, ajatusten lakkaamattomassa kiertokulussa vilistessä hänen aivoissaan.

Sielunpohjia myöten rikkirevittynä, kasvot kyyneltahroissa ja puku epäjärjestyksessä hän ennätti, juuri kun juna vihelsi lähteäkseen, heittäytyä vaunuihin mennäkseen kotiin äidin luo ja vihkiäkseen hänet heidän, Karinin ja hänen, surulliseen salaisuuteen.

XV.

_Karinin kirje Göstalle._

Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta, miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden? Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo, että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen lapsemme, _meidän_ lapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä teemme?

Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi, mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt -- köyhyyttä ja häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä -- olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut, kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti, kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen. Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä -- se tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. -- Mietin ja mietin, ja kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua: "Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule, pelkäävä"... Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua!

Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen, mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se jotain auttaisi -- rakastan sinua -- en kadu. Ei tunnu lainkaan siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat, sydämettömät ihmiset. Kirjota pian

Karinillesi.

_Göstan vastaus._

Rakas tyttöni!

Minäkin olen miettinyt -- miettinyt, niinkuin miettii se, joka seisoo elämänpolun risteyksessä ja kysyy itseltään: mikä on minun tieni, tuoko -- tuoko -- tuoko? Olen miettinyt kapinoiden ja uhmaten, tuskaisena ja epätoivoisena, mutta en ole saanut vastausta. Sitten mietin myös nöyränä ja itseäni tutkien, ja silloin minun kävi, niinkuin meidän käynee kaikkien: kun ylpeät, itsekkäät äänet vaikenevat ja hiljaisuus laskeuu sisimpäämme, silloin kuulemme sen äänen puhuvan, jota voisimme osottaa sanalla: "daimon", tai nimittää omaksitunnoksemme tai Jumalan ääneksi, erilaisesta maailmankatsannosta riippuen. Minä puolestani sanoisin, että se ääni on sen, mikä meissä on jumalallista. Tuo ääni on nyt puhunut ja sanonut, mitä tietä minun on kuljettava. Se tie on _velvollisuuden_. Se on kova ja kivinen, se vaatii suurta alttiiksiantaumista, sitä en kiellä, mutta tiedän, etten muuta tietä vei mennä.

Vastaukseni on viipynyt muutamia päiviä, mutta en ole voinut ennemmin kirjottaa. Täytyihän minun ensin puhua äitini kanssa, ja meni monta unetonta yötä ja tuskaista päivää, ennenkuin rohkenin tunnustaa hänelle kaikki. Tiesin, miten suurta surua hänelle tuotin, ja vaaditaan rohkeutta, jotta hennoisimme murehduttaa sitä, jota suuresti rakastamme ja kunnioitamme, niinkuin minä äitiäni rakastan ja kunnioitan. Nyt olen kuitenkin tunnustanut koko suhteemme, mitään en ole salannut, olen antanut hänen luoda silmäyksen raskaaseen, yksinäiseen elämääsi, olen osottanut hänelle, miten heikko ja hentomielinen hänen poikansa voi olla, ja hän -- hän kuunteli tunnustustani, niinkuin vain äiti voi kuunnella, hän ymmärsi sydämenkipuni, tuskani ja myös heikkouteni. Hän oli jumalallisen armahtavainen, sillä hän käänsi katseensa siitä, mikä elämässäni oli raiskattua, ja tarttui siihen, mikä voi parantaa ja nostaa, ja näytti minulle tien, joka siihen johtaa. Niin, hänen äänensä ja se, mikä minussa on Jumalasta, ne sulavat yhdeksi!

Hän lähettää sinulle tervehdyksensä ja pyytää sanomaan, että hän tahtoo ottaa sinut tyttärenään vastaan -- enempää minun ei tarvinne sanoa, jotta ymmärtäisit, millainen hän on. Ei nuhteen sanaakaan -- vain syvintä, sydämellisintä ymmärtämystä. Oi, rakastettu äitini, et ole koskaan silmissäni ollut niin jalo ja ylevä!

Lähimmästä tulevaisuudestamme olen selvillä. Näin olen ajatellut. Pienestä summasta, jonka kaksi vuotta sitten perin tädiltäni Gunillalta, on minulla jäljellä viisisataa kruunua. Ne riittävät suunnitelmaini toteuttamiseen. Sinulle avautuu heti koti äitini luona -- siskoni luopuu huoneestaan ja matkustaa maalle erään ystävänsä luo -- me menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista ja lähdemme sitten Amerikkaan alkaaksemme uutta elämää ihmisten kesken, jotka eivät meitä tunne. Täällä tukehuttaisivat meidät kaikki puheet -- pahansuovat tai hyväntahtoiset -- jotka kutoutuvat nimiemme ympärille. Lopetan opintoni ja antaudun käytännölliselle alalle. Olen voimakas enkä pelkää tarttua käsiksi mihin tahansa; olen varma siitä, että voin tieni murtaa Amerikassa, missä uutteruus ja työkyky niin paljon merkitsevät.

Tämä on velvollisuuden tie, Karin. Se on kivinen ja raskas; on vaikea luopua suvusta ja ystävistä ja elämänurasta ja isänmaasta. Monta kovaa taistelua kysyttiin, ennenkuin voin sanoa: niin, tahdon sitä astua. Mutta nyt voin sen tehdä -- jopa ilollakin. Ja tiedän, että rakkauteni sinuun ja sinun rakkautesi minuun on korvaava kaikki uhraukseni.

Suostuthan ehdotukseeni, rakas tyttöseni? Laittaudu kuntoon ja tule -- kirjota tulostasi; olet tapaava äitini sylin avoinna ja minun sydämeni ikävöiden sykkivänä. Sitten käy kaikki nuolennopeasti, kohta olemme poissa, ja panettelu ja sydämettömyys jäävät yhtä makupalaa vaille, minkä ääressä herkutella. Ja kun taas suljen sinut syliini, olen unohtava kaikki, mikä minua on kiusannut ja rikki raastanut.

Oma Göstasi.

XVI.

Karin istui ikkunansa ääressä, paikalla missä hän niin usein yksinäisenä, miettien ja ikävöiden oli istunut. Ikkunalaudalla hänen edessään oli Göstan kirje; kerran toisensa perästä hän oli sen lukenut, ja oli kuin olisivat hänen poskensa joka kerralta käyneet entistä kalpeammiksi ja värisevä tuska yhä lujemmin sulkenut pikku suun.

Velvollisuus! Miksi oli hän valinnut tämän raskaan, kiusaavan sanan? Joka kerta, kun Karin tapasi sen Göstan kirjeessä, hän värähti; oli kuin hän olisi kuullut rautakahleen kalisevan, joka oli sitova heidät toisiinsa ja kihnaava heidät murskaksi painollaan. Eikö Gösta käsittänyt, että siihen, mistä velvollisuus, pakko, uhraus alkaa, loppuu rakkaus? Rakkauden siivin lennämme yli suurten vesien, yli avaran maan, eikä silloin puhuta uhrauksista; sillä kaikki on valoisaa ja helppoa sille, joka rakastaa. Joka rakastaa, hän sanoo: "en voi elää ilman sinua." Joka rakastaa, hän sanoo: "enemmän kuin isän, äidin käsky." Syvimmästi kärsiessäänkin hän tuntee onnea, jos vain rakastettu on hänen rinnallaan. Autioilla jääkentillä, polttavassa erämaassa -- mitä siitä, missä hän oli -- kunhan hän vain tunsi rakastettunsa käden omassaan.

Mutta hän -- hän oli puhunut vain velvollisuudesta ja uhrauksesta, uhrauksesta ja velvollisuudesta kautta koko kirjeen. Itsekkäästi hän oli laskenut Karinin rakkauden korvaavan hänelle uhraukset. Korvaavan! Oli kuin olisi hän seisonut vaaka kädessä, lisäillyt hiukan painoa puolelle ja toiselle ja viimein arvellut vaa'an olevan tasapainossa.

Mutta Karin ei tuntenut katkeruutta häntä kohtaan, ei syyttänyt häntä. Eikö hänen kirjeessään kuvastunut jalo ja puhdas ajatustapa? Kuvastui kyllä, kirje oli gentlemanin, ihmisen, joka oli valmis niin suureen uhraukseen, kuin mies konsa voi naisen tähden tehdä.

Ei, Göstassa ei ollut syytä, syytä ei ollut kenessäkään. Heitä erotti vain pienoinen, ja kuitenkin niin suuri asia, se, ettei Gösta rakastanut häntä samoin kuin hän Göstaa.

Hänelle oli Gösta _kaikki kaikessa_; Göstalle oli Karin kuin suloinen unelma ja raskas kahle, jotain siltä väliltä. Heidän tunteittensa erilaisuus synnytti hänen kohdallansa traagillisuuden. Ja sen hän ymmärsi tällä hetkellä niin kiusallisen selvästi -- hän ymmärsi sen, ei palottelevan ajatuksensa avulla, vaan koko värisevällä, lämpimällä vaistollaan; hän näki Göstan kohtalon ja omansa, hänen sielunsa ja omansa, niinkuin kaukonäkijä, hän näki näyn, niin määrätyn, vastustamattoman, järkähtämättömän.

Ylpeä riemu, jota hän oli tuntenut lyhyissä lemmenunelmissaan, ja joka oli tehnyt hänen askelensa joustaviksi ja nostanut pään pystyyn, oli kadonnut kuin häijyn lumouksen kautta, hänen ruumiinsa ja sielunsa kutistuivat, hän oli taas äitinsä äpärälapsi orjanleima arassa katseessaan. Nyt hän sen ymmärsi -- kaikki oli ollut mielikuvitusta -- hän ei voinut herättää rakkautta -- ehkäpä sääliä, hellyyttä, mutta tuota suurta, mahtavaa tunnetta, joka tempaa kaikki kohtalot mukanaan ja riemuisassa tuskassa katkoo kaikki siteet, sitä hän ei kyennyt synnyttämään, heikko, vähäpätöinen, perikadon poltinmerkillä leimattu kuin oli.

Hän luki vielä uudelleen Göstan kirjeen. Hänen sielunsa pimeyteen valahti heikko valojuova: ehkä hän olikin erehtynyt, kenties, jos hän tarkoin kuunteli, hänen korvansa kuuli Göstan miehekkään jaloista sanoista edes kajahduksen hurmauksen sävelistä, joita hän niin kaipasi.

Mutta kun hän pääsi loppuun, peitti varjo vielä synkempänä hänen kasvojaan.

Sisarelta ei sanaakaan, ei tervehdystä -- luuliko Gösta, ettei hän ymmärtänyt, mitä sellainen äänettömyys merkitsi? Valehdella ei Gösta voinut, ei liioin sanoa totuutta. Mutta totuus oli, että sisar, joka jumaloi veljeään, vihasi sitä naista, jonka vuoksi tuon veljen elämä oli mennyt piloille, ja joka oli tempaava hänet kodilta ja isänmaalta ja suvulta ja ystäviltä, _jos_ uhraus tapahtui.

Niin, uhraus oli tapahtuva, mutta ei sillä tavalla kuin Gösta oli ajatellut.

Ja hänen katseensa sattui "sfinksivuoreen" kaukana lakeudella. Kohtalo oli hänen edessään, kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, kohtalo, jonka piirteet terävinä ja järkkymättöminä kuvastuvat elämän taustaa vasten.

Hän värähti, mutta samalla hänet valtasi omituinen levollisuus.

Oman mitättömyyden, ennakolta määrätyn perikadon helmasta oli kasvanut suuri, vapauttava ajatus. Nyt, nyt hän tiesi myös, mitä tietä hänen oli kuljettava. Täytyi tapahtua uhraus, siinä oli Gösta oikeassa, mutta ei hän, vaan Karin oli uhrattava. Hän oli päivänpaisteen lapsi, joka oli voittoisana kulkeva elämän läpi; Karin oli "laps' sydänyön", äpäränä syntynyt, kyynelten tervehtimä, huokausten ruokkima -- hän oli uhrattava, se oli vain oikein ja johdonmukaista. Hetken oli hän hiipaisten koskettanut rakastettunsa valoisaa elämää ja varkain vienyt häneltä aurinkoa -- nyt erosivat radat, hän kulki edelleen kaunista tietään, ja hänen surunsa oli oleva vain kuin kastepisaroita kukilla, jotka hänen tietään kattoivat. Ja Karin palasi takaisin pimeyteensä. Ei, ei pimeyteen -- lepoon ja rauhaan -- ijäiseen rauhaan.

Ei hän ollut Göstan tiellä tikkuna oleva, ei pilaava hänen elämäänsä, ei katkaiseva hänen uraansa, ei tuottava hänelle raskaita, huolekkaita päiviä. Ei, hän, hänen pimeytensä ei saanut päästä Göstan valoisaan elämään. "Sinä rakkahin, sinä rakkahin -- sinä annoit minulle aurinkoisen päivän, täyden, ihanan. Kiittäen annan siksi sinulle oman elämäni --"

Ja hänen kasvonsa vääntyivät nyyhkivään, sädehtivään hymyyn, ja hän ojensi kätensä kuin uudestaan tavottaakseen kiinni kauniin päivänpaistemuistonsa.

Sitten hän nousi, suuteli Göstan kirjettä ja kätki sen vaatteittensa alle povelleen, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti:

"Älä sure, rakkaani, älä ajattele tuottaneesi minulle kuolemaa, ei, sinä annoit elämän, sillä sinä annoit rakkautta, ja rakkaus on elämää, muu ei olekaan elämää kuin rakkaus. Ihmiset, julmat ihmiset, jotka antoivat minun istua yksin ja peloissani pienessä tuvassa ja nauroivat tuskaani ja sanoivat minua luulosairaaksi, kun kimppuuni karattiin ja minua rääkättiin, he minut tappoivat, et sinä. Ja ihmiset, jotka eivät mitään ymmärrä, jotka eivät tiedä, mitä on olla orpo, he minut tappoivat, et sinä. Ja he tulevat minua tuomitsemaan, he kieltävät minulta haudan, missä levätä, siksi haen itse haudan, jonka vain Jumala ja minä tunnemme. Ei kajahda siellä yksikään tyly sana itsemurhaajasta, siellä on rauhaa, vain tuuli laulaa hautalaulujaan. Ja siellä nukun levollisena ylösnousemuksen aamuun asti -- nukun sinun ajatuksesi ja sinun unelmasi sydämessäni. Vain ne otan myötä, kaikki muu on unohtunut -- ijäiseksi.

"Katso, rakkaani, kun ihminen on tehnyt tilinsä elämän kanssa, silloin muuttuu kaikki niin toisenlaiseksi, paljon, mikä oli himmeää, kirkastuu. Menneisyys haihtuu, ja vain muutamat suuret, valoisat muistot tuikahtavat esiin, aivan niinkuin yön tähdet välkkyvät lakeuden yllä. Ja silloin saamme 'näkevän' silmän. Näemme tulevaisuusnäkyjä. Olisin turmellut elämäsi, Gösta; vetänyt sinut kerallani synkkään kohtalooni, köyhyys ja kurjuus olisi osamme ollut. Ja sinusta, sinusta tulee suuri mies, sen näen, suuri, oppinut ja hyvä mies, jonka sanoja ihmiset kuuntelevat. Silloin muistat pieniä ja halveksittuja ja autat heitä heidän oikeuksiinsa. Silloin muistat pikku Karinin surullista kohtaloa; ja jos petät, silloin tulen luoksesi unessa ja kuiskaan: muistatko -- muistatko Karinin kamalia, yksinäisiä öitä kosteassa pikku tuvassa, muistatko hänen tuskaansa illan pimetessä, kun askelten ääniä kuului ulkoa; muistatko, kuinka hän makasi sairaalassa, raiskattuna ja rääkättynä, muistatko, kuinka hän näki nälkää, kun pennit eivät riittäneet? Nyt hän on saanut rauhan, mutta on niin monta, joiden elämä on yhtä vaikea kuin hänen; taistele, puhu heidän puolestaan, älä hellitä ihmisistä, ennenkuin heidän sydämensä heltyy meitä kohtaan, meitä, köyhiä pieniä opettajattaria, joita ei kukaan ajattele. Ja sinä olet voittava ihmiset, mitä sinä tahdot, sen he tekevät, sillä otsallasi on voitonmerkki -- sinä olet 'kevään prinssi', ja mistä sinä kuljet, sieltä jäät sulavat, sulaa lumi ja kylmyys ihmismielistä ja -sydämistä.

"Tämä on testamenttini; siksi kuolen. Enkä ole elänyt turhaan, jos muistoni voi sytyttää sydämesi hehkumaan kaikille kärsiville -- oi Gösta, heitä on niin paljon.

"Jää hyvästi, sinä, jota niin sanomattomasti rakastan! Kuolen levollisena, varmana siitä, että Jumala armahtaa ja antaa anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Oi, hän on nähnyt yksinäisten hetkieni tuskat, hän tietää, ettei minulle ole maan päällä sijaa elääkseni. Hyvää yötä! Älä koeta etsiä minua, ei kukaan ole minua löytävä. Pimeydestä tulin, tuntematon oli isäni, riihessä epätoivoinen äiti minut synnytti -- pimeyteen katoan, niin kuuluu laki. Hyvää yötä, rakkaani! En tahdo voida irrottua kynästä, minusta on kuin pitäisin sinua sylissäni ja sanoillani hyväilisin. Suloista oli elää lyhyt hetkinen sinun kauttasi, mutta suloista on kuollakin puolestasi. Muista nämä sanat, muista tehneesi erään kokonaan onnelliseksi.

"Karinisi."

Kun Karin oli sinetillä sulkenut kirjeen Göstalle, kirjotti hän toisen Hanna Myhrelle ja pani edellisen sen sisään. Kirjeensä Hannalle hän jätti kirjotuspöydälleen, sulki sen lakalla ja käytti sormustinta sinettinään. Sitten hän hiukan järjesti huonettaan, tarkasti, etteivät laatikot olleet epäjärjestyksessä, ja irrotti pienen hopeakellonsa, jota hän kantoi nyöriin kiinnitettynä kaulassaan. Sitten hän otti äitinsä valokuvan ja pani sen Göstan kirjeen viereen ja lähti huoneesta taakseen katsomatta. Avaimen hän kätki tavalliseen paikkaansa maton alle, mutta koulusalin oven hän jätti auki.

Nopein askelin hän kiiruhti nummelle. Oli pilvinen lokakuunilta; kanervameren loisto oli sammunut, kesäauringon kärventäminä, tuulen piekseminä makasivat mättäät ja kummut ruskeanharmaina ja risuisina. Raskaana ja tummanharmaana kaartui taivaankansi nummen yllä, vain lännessä näkyi taivaanrannalla valojuova, joka loisti syvänkeltaisena, täynnä sanomatonta kaihoa.

Mutta hän, joka kiirehtäin kulki nummea, ei huomannut lainkaan tuota kaikkea; hän oli jo kuuro ja sokea elämään nähden; kaukaa hän kuuli mahtavia ääniä, jotka kutsuivat...