Part 14
Kun hän tuli kirkkoherran huoneeseen, tuulahti häntä vastaan kylmä kohteliaisuus. Kirkkoherra ei pyytänyt istumaan, vaan alkoi seisaalta pitkän nuhdesaarnan, jonka lyhyenä sisältönä oli, että jollei Karin lopettanut rikollista suhdettaan maisteri Schefferiin, panisi hän alttiiksi pikkukoulun opettajattaren paikkansa. Sillä sellaisten täytyy ennen kaikkea viettää moitteetonta elämää.
Karin kuunteli puhetta maahan luoduin katsein. Kun se oli lopussa, katsahti hän ylös ja silmäili levollisesti kirkkoherraa.
-- Maisteri Scheffer on sulhaseni, vaikkemme vielä ole puhuneet kihlauksestamme. Ja koska minulla ei ole isää eikä äitiä, tai muuta kotia kuin pieni huoneeni koulutalolla, en voi olla kohtaamatta häntä siellä. Ja jos sitä pidetään vikanani, että hän tulee luokseni, ja että aamulla varhain hetken kuljemme yhdessä, riippuu se siitä, ettei minulla muulloin ole aikaa. Tämä on minun täytynyt sanoa puolustuksekseni. Pyydän, että olette hyvä ettekä kerro kihlauksestamme, joka on vielä salainen.
Kirkkoherra ei vastannut; mutta hän karisteli kurkkuaan niin epämiellyttävän tarkottavasti, että se ajoi veren Karinin poskiin. Mutta ei hänkään sanonut mitään; Göstan rakkautta ajatellessaan hän kävi taas levolliseksi ja voimakkaaksi. Miksi hän vihastuisi, miksi välittäisi puolustaa itseään -- eikö koko maailma ollut köyhä hänen tulvivan rikkautensa rinnalla?
-- Toistan sanani, sanoi kirkkoherra viimein ankarasti, te ja maisteri voitte olla kihloissa, se on teidän yksityisasianne; mutta varovaisuus on aina tarpeen, varsinkin teidän asemassanne, neiti. Sen, jonka tulee muita johtaa, täytyy ensin pitää vaaria siitä, että hänen oma käytöksensä on moitteeton. Siis -- varotan, ja toivon, että tämä on oleva ensi ja viime kerta.
Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Karin läksi pois, lyhyesti jäähyväisiksi tervehdittyään.
-- Ihmisparat, Karin ajatteli, kiiruhtaessaan kotiin Göstaa tapaamaan, minunko onneni herättää katkeruutta -- kateutta -- kuinka rumaa -- mutta -- mutta... Jos kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia kuin minä, ei kukaan koskaan sanoisi tai ajattelisi pahaa toisista. Ah, kuinka hyväksi onni tekee. Tahtoisin sulkea syliini koko maailman -- rouva Henningsoninkin ja Estridin --
Ja hän kiiruhti eteenpäin ylpeänä ja hymyilevänä suuressa rakkaudenonnessaan.
Oli lauantai-ilta, ja kirkonkellot soivat pyhän alkavaksi. Illan hiljaisuus kantoi sävelet kauas yli lakeuden kaupunkiin, jonka kellot vastasivat intoisin, kaihoavin soinnuin. Metsissä, jotka vuorenrinteillä uneksivat, kaikuivat pyhäkellot kuin vespersoitto korkeassa pylvästössä, ja nummen syvä, auringonpaahteinen hiljaisuus vapisi värisevistä ijäisyyssävelistä.
Karin kiiruhti askeliaan; hän ja Gösta olivat päättäneet kohdata nummella, mutta sitä ennen hän tahtoi ennättää kotiin ja hiukan järjestää huonettaan. Äkkiä hän pysähtyi ja painoi kättä sydäntään vasten, otsan tuskaisesti kurtistuessa. "Mikä nyt?" hän ajatteli, "miksi tekee tämä ääretön kauneus minun pahaa?"
Lintuparvi lensi äkkiä avaruudessa hänen päänsä yli ja katosi etäisyyteen.
-- Kaipaukseni, rakkauteni, hän jatkoi ajatuksiaan, ne tahtoisivat avaruuden lentääkseen -- ne pakahduttavat rintani.
Ja hän naurahti -- jotain riemun ja tuskan sekaista pääsi hänen huuliltaan.
Kotiin päästyään hän siivosi nopeasti koulusalin ja koristi huoneensa kukilla ja vihreillä oksilla. Minne Gösta tuli, siellä piti olla koristettua; eikö ollut juhla joka kerta, kun hän astui sisään Karinin ovesta? Hänen katseensa sattui äidin valokuvaan, joka oli pienellä kirjotuspöydällä ikkunan luona. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä, ja silloin häntä äkkiä hämmästytti, että hän nyt voi katsella sitä kyynelittä, jotka aina ennen sumensivat hänen silmänsä, kun hän noita rakastettuja piirteitä silmäili. "Äiti, pikku äiti, tiedätkö, kuinka onnellinen Karinisi on?" hän kuiskasi ja suuteli valokuvaa, "tiedätkö, ettei hän enää ole yksin ja halveksittu, vaan rikas ja onnellinen kuin kuningatar? Sen tiedät varmaan, on kuin silmäsi minulle hymyilisivät, ja ennen näytit niin surulliselta, kun sinua katselin -- äiti -- rakas äiti -- kiitos, että synnytit minut tähän ihanaan, kauniiseen elämään!"
Hän suuteli kuvaa vielä kerran ja pani sen paikoilleen. Sitten hän katseli itseään kuvastimessa, asetti pienen yksinkertaisen hattunsa niin, että kaunis ruskea tukka parhain näkyi, ja kiiruhti juoksujalkaa nummelle.
Oi miten ihanaa, miten suurta ja vapaata täällä korkealla! Pehmeinä laineina aaltoili kanervakangas taivaanrannalle asti, ja noilla laineilla välkkyi ilta-aurinko, kirjavoiden ne hehkuvanpunaisiksi, ruskeiksi, orvokinvärisiksi, vaaleavaloisiksi. Ja etäinnä kaukaisuudessa oli kaikki sinistä -- siniseen harsoon olivat vuoret kiedotut, kuin siniset silmät kimalsivat vuorijärvet, sinisenä, äärettömän sinisenä, lännen puolella purppuraväreissä leimuten, kaartui taivas avaran kanervameren yllä. Ken saattoi pahaa ajatusta ajatella, alhaista tunnetta elättää tässä suuressa, vapaassa, riemukkaassa yksinäisyydessä?
Vähän matkaa polusta, jota hän kulki, kasvoi kunnaan juurella muutamilla mättäillä valkoisia kanervakukkia, jotka hän oli peittänyt, ettei kukaan muu enää kuin hän itse niitä löytäisi. Hän rakasti valkoista kanervaa, pientä, arkaa, salaperäistä, puhtaan lumihohtoista kukkaa -- tänä iltana hän tahtoi kiinnittää jonkun varvun povelleen, ja kerran, kun hän morsian olisi, kun hän olisi kokonaan Göstan, oli valkokanerva koristava hänen hiuksiaan.
Mutta kun hän innosta vavisten saapui paikalle, näki hän, että toisen käsi oli ennättänyt ennen häntä ja taittanut valkoiset varvut. Ei ainoatakaan ollut jäljellä, tylysti ja raa'asti ne oli kiskottu maasta; pienet mättäät, jotka ennen niin pehmeinä ja valkoisina kohosivat punaisen väririkkauden keskestä, näyttivät nyt syksyisen tyhjiltä ja raastetuilta.
Häneltä pääsi tuskanhuuto, ja kyynelet kihosivat silmiin. "Nyt ei minusta koskaan tule morsianta!" hän huudahti ehdottomasti, ja silmät, jotka äsken säteilivät niin valoisina ja iloisina, tummuivat surullisiksi. Mutta samassa hän näki iltataivasta vasten kuvastuvan varjokuvan, jonka hän tunsi Göstaksi, ja toivo ja ilo palasivat taas myrskyisinä aaltoina hänen sydämeensä. "Kuinka voin epäillä -- kuinka olla toivoton -- hän ei voi pettää -- omistanhan jo hänen rakkautensa."
Ja juosten kiirehtiessään Göstaa vastaan, hän tunsi niin huimaavan suurta onnea, että se miltei tuntui muuttuvan tuskaksi. "Miksi kaikki koskee", hän ajatteli, "suru, onni ja kauneus?"
Gösta sulki hänet syliinsä, painoi huolensa hänen huulilleen, ja käsivarsin kietoen toinen toistaan he kulkivat nummea.
Aurinko oli jo aikoja laskenut kanervameren taa, kun Gösta ja Karin saapuivat pienelle koulutalolle, missä he istuivat kuistin portaille ja jatkoivat kuiskivaa, innokasta puhettaan. Kerta kerran perästä he yrittivät erota, yö oli pitkälle kulunut, ja he tunsivat molemmat, ettei heidän tullut istua tässä kauemmin yhdessä. Mutta he eivät voineet -- milloin irrottui Karin arkana ja vavisten Göstan sylistä, ja tämä häntä pidätti: "Jää, jää, ei koskaan toiste ole luonto eikä elämä niin ilmaiseva meille salaisuuttaan. Eikö ole kaikki niin juhlallisen hiljaista, kuin olisi ihmissuku kuollut, ja me kaksi vain jääneet jäljelle? Mikä kammottavan auvoisa ajatus -- me yksin lemmessämme rajattoman autiuden helmassa..."
Ja Karin kuunteli väristen hänen ääntään eikä voinut tempautua irti kädestä, joka häntä syleili.
Milloin taas Gösta tahtoi lähteä, ja Karin katsoi häntä rukoilevin silmin, joissa kimmelsivät kyynelet ja kuutamo. Ja silloin hänen täytyi vielä kerran suudellen särkeä nuo ihanat hohtokivet tyttönsä silmistä.
Ah, he olivat molemmat yhtä nuoria ja kokemattomia. Gösta ei ollut koskaan ennen rakastanut eikä rakastettu ollut. Hän ei ollut koskaan tuntenut naisen kiintymyksen hurmaavaa voimaa; mitä olivat lapselliset haaveilut, joiden esineenä hän oli ollut, tämän intohimon rinnalla, joka oli niin hirvittävän voimakas ja niin hivelevän suloinen? Mutta hän tunsi myös vaistomaisesti, että hänen täytyi olla heistä vahvempi, että pienessä, hennossa olennossa hänen rinnallaan piili synkkä kohtalo, jolta hänen oli suojeltava sekä itseään että Karinia.
Hän nousi nopeasti portailta, puristi tyttöä vielä kerran rintaansa vasten ja kuiskasi helliä jäähyväissanoja. Sitten hän kiiruhti alas mäkeä, kääntyi vielä kerran viittoakseen Karinille hyvästiksi ja läksi sitten levottomin, kiireisin askelin eteenpäin, Karinin jäädessä portaille hänen jälkeensä katsomaan.
Mutta kun hän ennätti niin pitkälle, että koulutalo oli peitossa, oli hän äkkiä kuulevinaan Karinin huutavan hänen nimeään tuskasta värisevin äänin. Hän pysähtyi ja kuunteli -- oliko se mielikuvitusta? Olipa miten tahansa, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko hänelle jotain tapahtunut. Oikeastaan oli väärin, mieltä kuohuttavaa jättää heikko nainen -- jättää rakastamansa nainen yksin ja avuttomaksi taloon, missä häntä kerran oli pahoin pidelty, ja missä hän aina oli päällekarkausten vaarassa. -- Mieltä kuohuttavaa, sydämetöntä -- hänen täytyi kohta saada hänet täältä pois -- ehkä hänen äitinsä -- ehkä -- niin, jotain oli tehtävä.
Ja näitä ajatuksia miettien hän kiiruhti taas Karinin luo. Karin seisoi yhä portailla, niinkuin hänen lähtiessään, ja kun hän näki Göstan, ojensi hän käsiään, päästäen riemuhuudon.
-- Huusitko minua, rakkahin? kuiskasi Gösta, läähättäin, minusta oli aivan...
-- En, kuiskasi Karin, en ääneen. Mutta sydämessäni huusin: oi, että hän olisi täällä -- vain vielä muutaman sekunnin -- ehkä kuulit sen? Tule, rakkaani -- istu vielä hetkinen täällä -- katso, kuinka kuu kimaltaa vuoren yllä -- tule, niin tahdon kertoa sinulle sadun tänä ihanana kesäyönä.
Ja hän hiipi Göstan syliin ja jatkoi kuiskaavin, kiihkein äänin:
-- Kerron sinulle sadun yksinäisestä tyttö parasta -- hän oli onnettomin, hyljätyin kaikista -- ja nyt hän on niin rikas ja onnellinen kuin ihminen olla voi. -- Kerron sinulle elämästä, joka oli autio ja tyhjä kuin erämaa ja nyt on muuttunut pyhäköksi, puutarhaksi, missä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Se on kaunis satu -- kun eroamme, ja sinä matkustat kotiin, niin viet sen kerallasi, se on oleva päänalusesi levätessäsi ja unelmasi nukkuissasi. -- Oi, Gösta, sinä et tiedä, mitä olet minulle -- sinä annoit minulle elämän -- minä olin kuollut -- nyt vasta elän.
Ja hän purskahti väriseviin nyyhkytyksiin, kun Gösta painoi hänet rintaansa vasten ja peitti hänet hyväilyillään.
-- Suloinen tyttöseni -- kaunis, ihmeellinen päiväkorentoni, jonka löysin metsäkorvesta -- miksi itket? Miksi olet kuolemankalpea? Kuutamoko on syypää?
-- En tiedä, Karin kuiskasi, päätään pudistain, tällainen hetki on niin mahtava -- se valtaa -- se tarttuu sydämeen -- et tiedä, tuskaako se lie vai riemua -- se on niin sanoin selittämätöntä...
Suurena ja punaisenkeltaisena riippui elokuinen kuu avaruudessa, kuin vieno valovirta valahti sen kimallus lakeudelle ja peitti Månbergin salaperäiseen, tenhoisaan hohteeseen. Juuri vuorenharjan yläpuolella purjehti pieni, valkea, kultareunainen pilvi, hiljaa uneksien, ikäänkuin ihmetellen yön juhlallista kauneutta. Suolta, ruovistosta, kuului kaislakertun hillittyjä säveleitä; oli kuin olisivat sen kevätmuistot vironneet eloon, kuin olisi se syyskesäyönä niitä kuuntelevalle puolisolleen hymissyt.
Lauhkeat tuulahdukset kulkivat, kuin hyväilyt, läpi ilman; yön kauneus oli sanomaton. Toistensa syliin suljettuna istuivat nuoret portailla ja kuuntelivat luonnon suurta, ihanaa runoa, johon yhtyivät heidän sykkivän sydämensä unelmat.
Silloin kohosi etäisyydestä musta varjo; tuntemattomista syvyyksistä se tuli hiipien, kavalana se ryömi esiin, missä pimento oli tihein, siellä se livahteli runkojen välillä. Ja aikaa myöten se kasvoi, ojentui ylöspäin, niinkuin olisi jättiläinen vuorelta noussut, kunnes se viimein, pitkänä ja uhkaavana, seisoi rakastavain takana.
Menneisyyden aaveet tulivat kostamaan -- niinkuin menneisyys aina kostaa.
Aaveita oli monta, kamalia ne olivat. Ne olivat nimeltään yksinäisyyden kauhut, jotka olivat tuoneet nuoreen sydämeen niin huutavan rakkaudennälän, että kun sydän kerran sai kyllänsä, sen täytyi kuolla. Ne olivat nimeltään metsän ja yön raskasmielisyys, joka oli väijynyt aution tuvan ympärillä, missä tytär nyyhkien itki äitinsä muistoa ja tuskassaan huusi isän suojaavaa kättä. Ne olivat nimeltään ilottomuus ja köyhyys ja ihmisten kovuus, joka oli salaa tuonut vereen uhkamielisen halun tarttua onneen, kun se tuli.
Mutta oli aaveilla muitakin nimiä. Vielä etäisemmästä etäisyydestä ne tulivat -- hurjia intohimoja ne toivat esi-isäinsä hyljätylle, turvattomalle jälkeläiselle, esi-isäin, jotka olivat tyhjentäneet nautinnonpikarin pohjia myöten ja jättäneet perinnöksi verisalaisuuksia, jotka tulevat ilmi vasta silloin, kun elämän myrskyt niiden päällitse kohisten kiitävät.
Kaikki nämä aaveet tulivat hiipien sekottaakseen myrkkyä elämän jaloimpaan nesteeseen, sydämen juhlahetkenä kajahuttaakseen kärsimyksen ja kuoleman sävelten ensimmäiset kumeat helähdykset.
Mutta ei kumpikaan huomannut varjoa heidän takanaan. Toisiinsa vaipuneina he näkivät vain kuutamoyön suloisuuden; sydän sydäntä vasten he lumottuina tuijottivat sfinksivuorta lakeuden päässä. Ei liioin kumpikaan huomannut, kuinka omituisen terävinä ja kohtalonraskaina sfinksin piirteet kuvastuivat yön valossa kylpevää taivasta vasten.
XIV.
Eräänä päivänä elokuun lopulla kutsuttiin Gösta Scheffer juhlallisesti kirkkoherran huoneeseen. Hän aikoi ensin uhmata käskyä, jonka syyn hän niin hyvin ymmärsi, pakata tavaransa ja muitta mutkitta lähteä talosta. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän muutti päätöksensä; pako antaisi vain aseet vihollisen käteen. Ensin hän tahtoi ainakin hiukan purkaa katkeruutta, joka hänessä kuohui.
Göstan astuissa sisään istui kirkkoherra keinutuolissa ja luki sanomalehtiä; kun hän näki nuoren miehen, laski hän lehden kädestään, korjasi silmälasejaan ja tarkasti tulijaa, pyytämättä istumaan.
Kalpeana ja synkkänä seisoi Gösta ja kohtasi rohkeasti terävän katseen, joka tuli silmälasien takaa. Kun äänettömyyttä jatkui, kysyi hän viimein kumeasti:
-- Mitä teillä on minulle sanottavaa?
-- Kolme kertaa olen varottanut, kaksi kertaa neiti Blomia, kerran teitä, maisteri. Kehotan teitä nyt jättämään kotini, joka minun, suoraan sanoen, olisi pitänyt jo aikoja tehdä. Mutta olen tahtonut menetellä rakastavasti ja hienotunteisesti, koettaen pelastaa, varottaa. Ja miten olette palkinnut hyvyyteni, sääliväisyyteni?
Gösta ei vastannut, hän puristi huulensa vain lujemmin yhteen, ja silmäin katseeseen tuli valkohehkuisen raudan vihlovaa kiiltoa.
Kirkkoherra jatkoi, tällä kertaa lempeällä, surullisella äänellä:
-- Teidän suhteenne neiti Blomiin on ollut kotini häpeäksi, niiden asianomaisten luokkain häpeäksi, joihin te ja hän kuulutte. Häpeää olette tuottaneet itsellenne, suvullenne ja ystävillenne. Ja kaksinkertaiseksi kasvaa vikanne sen kautta, että molemmat olette olleet hentojen sielujen johdattajia, sielujen, joille teidän olisi kaikessa tullut olla hyvänä esimerkkinä. Oletteko ajatelleet hairahduksenne hirmuisuutta, kun te, velvollisuuksianne, varovaisuutta, kainoutta uhmaten, olette valinneet itse koulutalon rauhotetun alueen lemmenkohtaustenne sijaksi? Toden totta, minusta tuntuu kuin olisi koko seurakuntani saanut tahran, jota ei voida poistaa.
-- Eikä se ole koskaan poistettavissakaan! huudahti Gösta kiihkeästi.
-- Mitä tarkotatte, nuori mies?
-- Tarkotan, että orvon, hyljätyn tytön elämä yksinäisessä, kosteassa luolassa, kaukana metsässä -- jota te, kirkkoherra, sanotte "rauhotetuksi alueeksi" -- on seurakunnalle, teille itsellenne häpeäpilkku, ja minä olen kyllä huolehtiva siitä, ettei se koskaan hälvene.
Hän puhui niin rajusti, että viime sanat tulivat huulilta käheänä korinana.
-- Ja tämäkö kaikki, mitä teillä on vastattavana rakastavaan nuhteeseeni? Tosiaan, nyt on laittomuuden ja eksymyksen ajat, jolloin...
-- Ei, keskeytti Gösta, vielä on vähän, se nimittäin, että siveydestäni pidän itse huolen; tulin opettamaan poikianne, ja sen olenkin tunnollisesti tehnyt, mutta yksityisasioihini en siedä sekaannuttavan.
Kirkkoherra pudisti päätään ja katseli surullisesti Göstan kalpeita kasvoja, joissa otsa leimusi punaisina liekkeinä. Hän tunsi voittaneensa sen mieluisan etuisuuden, jonka toisen kiivaudenpuuska tarjoo levollisemmalle vastustajalle.
-- Säälin teitä, nuori mies, säälin teitä. Sitä, joka noin alkaa elämänsä, sitä, joka ottaa vanhemman miehen neuvot ja nuhteet teidän laillanne, ei odota onnellinen tulevaisuus.
-- Sitä ei teidän tarvitse minulle sanoa! huudahti Gösta, mielenliikutuksesta vavisten, ei ainakaan tällä hetkellä! Jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta, olisitte ymmärtänyt, että sana "onni" on nyt minulle vieras -- jos teillä olisi ollut sydän, ette olisi syytänyt soimauksia ylitseni, vaan sen sijaan sanonut: Jumala teitä auttakoon! Niin olisitte sanonut, jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta ja sydäntä.
-- Käytöksenne ja esiintymisenne eivät ole sellaisia sanoja voineet aiheuttaa, huomautti kirkkoherra. Mutta Gösta ei kuunnellut, hän kääntyi nopeasti, kiiruhti huoneeseensa, veti auki piirongin laatikot, tyhjensi vaatesäiliön ja paiskasi vaatteet matkalaukkuun.
Göstan sanat olivat sattuneet kirkkoherran sielunelämän arkaan kohtaan. Niin kauan kuin nuori mies kohteli häntä uhkamielisesti, oli hän kokonaan kunnianarvoisa prelaatti, joka oli valmis pitämään kuria ja järjestystä seurakunnassaan; mutta Göstan äänen epätoivoinen sävy, sanojen taa peittynyt armahduksen huuto, pani kirkkoherran sanomaan itselleen, että hän oli väärältä puolelta koskettanut onnettoman nuorukaisen sieluun.
Ja hänen siinä istuissaan ja miettiessään, syntyi hänessä kiusottava tyytymättömyys, joka vähitellen muuttui raskasmielisyydeksi, joka säännönmukaisen pappismiehen ulkomuodon takana piili hänen olemuksensa varsinaisena perussävelenä. Sielun syvyyksiin peittynyt minä, epäröivä, epäilevä, tunteellinen, kateellinen olento, jota ei kukaan tuntenut, vaivasi häntä epäselvine ja samalla läpitunkevine kuiskauksineen: "nyt olit sydämetön, etkä vain sydämetön, vaan epäpsykolooginen, ahdasmielinen, kuin hölmö takerruit ulkonaisiin tapahtumiin, ottamatta selkoa vaikuttimista, näkemättä lieventäviä asianhaaroja. -- _Sillä_ tavalla menetät suosion -- kadotat valtasi sielujen yli." Ja hän kiemurteli säälintuskan ja ylpeyden kalvavan harmin painon alla, harmin siitä, että oli erehtynyt, juuri silloin kun oli tahtonut esiintyä esikuvana ja sielunpaimenena.
Tavallista synkemmältä hän näyttikin, kun hän hetkistä myöhemmin kellon kutsumana tuli saliin juomaan kahvia omaistensa kanssa. "Huh", ajatteli Estrid, "aikoneeko isä hukuttaa itsensä -- on kerrassaan luvatonta pitää tuollaista hautajaisilmettä kuin isä." Rouva päästi pienen vapauttavan huokauksen, taputti miestään olalle, kaatoi hänen kuppinsa tavallista täydemmäksi ja otti vielä uuden lajin äsken leivottuja pikkuleipiään ruokakaapista.
-- Niin, se on surullista, enemmän kuin surullista, mutisi kirkkoherra, kastaen kahvissa vaimonsa tuoreita pikkuleipiä.
-- Mikä nyt on surullista, ukkoseni? ihmetteli rouva rohkaisevasti, meillähän on niin paljon, mistä kiittää.
Estrid tukahutti hymyilyn.
-- Isästä on kaikki surullista, jopa iltapäiväkahvin juontikin.
-- Asia on pitemmällä kuin aavistin, jatkoi kirkkoherra, yhä kastellen leipäänsä, koetin varottaa, hillitä, nuhdella, mutta... Nämä nuoret, maisteri Scheffer ja Karin Blom, jotka molemmat ovat antautuneet kalliiseen opettajakutsumukseen ovat käytöksellään häpäisseet niinhyvin sen kuin itsensä. Siitä näkee, mihin uudet opit vapaasta rakkaudesta vievät -- perikatoon, henkiseen ja ruumiilliseen, yksilön ja yhteiskunnan perikatoon.
-- Se ei minua lainkaan kummastuta, isä kulta, huomautti Estrid kylmästi, minusta on aina tuo tyttö ollut -- niin, suoraan sanoen, lutka, jo hänen kiemurtavat, epämiellyttävät liikkeensä ja teeskennelty äänensä -- minua ihan ylenannatti. Minua ei kummastuta, että hänen on käynyt huonosti -- hänellä oli niin silmiinpistävät taipumukset.
-- Niin, en koskaan pitänyt hänestä, sanoi rouva -- hän oli niin hysteerinen ja kummallinen, ei lainkaan minun mieleiseni.
-- Ja maisteri oli myös hävytön ylioppilasnulikka, joka luulee voivansa tehdä mitä tahansa, jatkoi Estrid, ja hänen silmiinsä tuli kiukkuinen kiilto, on tosiaankin sellaisille oikein, että saavat kuritusta.
-- No, no, pisti kirkkoherra väliin vaivaantuneena Estridin kovista sanoista, emme saa niin puhua -- kuka tietää, emmekö ehkä itse ole jossain määrin syypäät -- ehkä emme ole pitäneet Karin Blomista niin tarkkaa vaaria kuin olisi tullut.
Rouvan poskille kohosi punaiset täplät, ja hänen silmänsä synkistyivät.
-- Mitä siihen tulee, niin pesen tosiaankin käteni. Olen aina ollut ystävällinen Karin Blomia kohtaan; mutta _hän_ on näyttänyt siltä, kuin olisi pitänyt pappilaa maailman ikävimpänä paikkana. Olen koettanut lisätä hänen pieniä tulojaan antamalla hänelle työtä, ja olen maksanut kelpo lailla; merkitsemisestä, jonka räätälin Lena teki 25:stä örestä kappale tai, jos niiksi tuli, vähemmästäkin, annoin hänelle jopa 75 öreä. -- Ja koko talven hän on ollut joka sunnuntaiksi kutsuttu tänne. Niin että siinä suhteessa tunnen itseni lumivalkeaksi.
Ja koska rouva tunsi, ettei ollutkaan niin "lumivalkea", hän puhui kovalla ja innokkaalla äänellä ja pani painoa joka sanaan.
-- Niin, kyllä teillä on siihen syytäkin, äiti, sanoi Estrid, eihän häntä huvin vuoksi tänne sunnuntaisin käsketty, vaan pelkästä armeliaisuudesta. Jumala tietää, ettei ollut haaska nähdä hänen pieniä, teeskenneltyjä, nyreitä kasvojaan!
Kirkkoherra ei vastannut, ja tästä epämieluisasta aineesta ei sen enempää puhuttu. Mutta kun Estrid hiukkasta myöhemmin meni huoneeseensa ja istuutui kirjottamaan sulhaselleen, rikkaalle tehtailijalle, valtasi hänet ihmeellinen kylmän voitonriemun tunne. Hän ei välittänyt lähemmin tutkia näitä tuntemuksiaan, hän vain antautui nauttimaan pitkää, kiusallista, kaikilta aavistamatta jäänyttä tappiota seuranneen koston makeutta.
Pakattuaan tai, oikeammin sanoen, haalittuaan kokoon matkalaukkunsa sisällön ja tämän suljettuaan, Gösta huusi palvelustytön luokseen, antoi hänelle juomarahaa sekä käskyn lähettää hänen tavaransa asemalle. Sitten hän kiiruhti, pappilalaisille hyvästi jättämättä, Karinin luo.
Kun hän sinne saapui, oli hän pois suunniltaan vihasta ja mielenliikutuksesta, niin että tuskin voi puhua. Sanat eivät olleet päästä huulilta, ne pysähtyivät kuristuneeseen kurkkuun ja tulivat kuuluviin katkonaisina, ähkyvinä ääninä.
-- Siellä he -- he -- istuvat -- hyvin syötettyinä -- suoja-aidat joka puolella -- ja tuomitsevat -- tuomitsevat -- sitä -- joka --
Karin veti hänet viereensä, hyväili häntä ja painoi hänen kuuman, leimuvan päänsä rintaansa vasten.
-- Rakkaani, rakkaani, rauhotu, älä huoli -- etkö tiedä, etteivät ihmiset armahda?
Ja hänen äänensä kaikui niin hivelevänä, niin suloisena väsyneessä alistuvaisuudessaan, että Göstan sydämen myrsky tyyntyi hiljaiseksi itkuksi. Karin katseli Göstan väriseviin kasvoihin ja tunsi itsensä tällä hetkellä niin vanhaksi hänen rinnallaan, aivan kuin äidiksi, joka viihdyttää hyljättyä, kokematonta lastaan.
Kun Gösta oli hiukan tointunut, oikaisihe hän istumaan, painoi Karinia rintaansa vasten ja pyyhki nenäliinalla kalpeita, punatäpläisiä kasvojaan ja paisuneita silmäluomiaan.
-- Kiitos, rakkahani, kiitos, hän kuiskasi, nyt tahdon taas olla mies. Mutta se tulvahti niin hirmuisena, niin kamalana ylitseni. Papinrouva ja Estrid eivät tervehtineet minua tänään, ja kirkkoherra... No niin, sehän on yhdentekevää, olen pudistanut tomun jaloistani, täyttänyt matkalaukkuni ja matkustan tänään junalla.
Karinilta pääsi huuto, ja hän pyyhkäsi kädellä otsaansa.
-- Matkustatko -- lähdet luotani -- jätät minut?
-- Mitä sinä sitten tahdot minut tekemään -- minun täytyy -- tahdon kotiin äidin luo kertoakseni hänelle kaikki ja pyytääkseni hänen apuaan -- hän on ymmärtävä -- antava anteeksi -- hän ei ole työntävä meitä pois.