Part 11

Edellisinä päivinä ennen hautajaisia tulivat naapurit ja ystävät tuomisineen. Juustokakkuja, sokerikakkuja, "ostonamusia", leivoksia, täytettyjä tai ilman täytettä y.m. tulvaili pikku keittiö täyteen, niin että se oli kuin oikea varastohuone. Sen lisäksi pöytä huojui lihan, silavan ja juustojen painosta, jotka Kristin oli saanut lahjaksi Svanilta ja muilta rikkailta talollisilta. Ei ollut talo koskaan ollut niin hyvin varustettu kuin Augustin "kunniapäivänä". Lotta hymyili ja nyykytteli päätään, niijaili ja kursaili, kaikki oli käynyt hänen "laskujaan" myöten, tulisi oikein kunnolliset hautajaiset, joita ei tarvinnut hävetä, se oli varma.

Kirkkaana nousi aurinko hautajaispäivänä. Nummen ja metsän ja lakeuden oli runsas kevätsade pessyt puhtaaksi, ilma oli niin häikäisevän kirkas, että silmä oli näkevinään korret, jotka pistivät esiin peltosaroista Månbergin juurella, jonka reunat terävinä kuvastuivat kylmänsinistä taustaansa vasten.

Jo kello kahdeksan aamulla tulivat vieraat. He saapuivat miltei kaikki yht'aikaa: Svan vaimoineen, joiden torpparina Wetting oli, Tingbomilaiset, Emelie Lager, kätilö, sekä useita muita "toisenpuolisia": Hövekan väki, Wettingin muorin sukulaiset, ja Krökesan Hedda, muuan hänen nuoruudenystävänsä. Josefina Asp, "pito-emäntä", joka oli kuitenkin tullut aikaisemmin, lausui nyt vieraat tervetulleiksi ja kursaili heidän edessään, arvoa ja yhteiskunta-asemaa myöten. Kristin itse istui vain penkillä, vastasi vierasten tervehdykseen, huokasi ja pyyhki silmiään kokoonkäärittyyn nenäliinaansa. Sekin kuului hää- ja hautajaistapoihin, ettei talon emäntä itse saanut mistään huolehtia, vaan jätti kaikki juhlamenot ja hommat pitojen emännän ja keittäjättären asiaksi.

Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan jalkojen rapina ja naisten huokaukset keskeyttivät, kokoontuivat nyt vieraat ja istuutuivat kukin paikalleen, joka heille kerta kaikkiaan määrättyä arvojärjestystä noudattain osotettiin. Kaikki kursailivat toisiaan: "ei, rakas ystävä, ole niin hyvä" -- "enhän nyt minä" -- "eihän toki", kuuli lakkaamatta muijain toisilleen puhelevan; mutta voi sitä, joka olisi pitänyt moiset kohteliaisuudet totena, voi Krökesan Heddaa, jos hän olisi astunut askeltakaan ennen rouva Tingbomia, voi rouva Tingbomia, jos hän olisi rouva Svanin edellä mennyt! Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, kaikki tiesivät asemansa, kohteliaisuus vain vaati kursailua, ja kun se oli suoritettu, asettuivat kaikki paikoilleen, ja katseet rupesivat ikävöimään kahvitarjotinta.

Mutta se viipyi.

Asianlaita oli nimittäin niin, ettei Hövekan Petter, Wettingin muorin veli, vielä ollut tullut, eikä ollut Josefina Aspin yhtä vähän kuin Lotankaan mielestä sopivaa alkaa kahvinjuontia ennen hänen tuloaan. Neljännes toisensa jälkeen vieri, vieraat istuivat eteensä tuijottain, mutta kahvia vain ei näkynyt. Viimein rohkaisi Kristin mielensä, läksi keittiöön, missä Lotta seisoi lieden luona, ja kysyi kuiskaten:

-- Eikö voisi tuoda kahvia nyt? Odotus alkaa käydä pitkälliseksi.

Lotta kääntyi ja silmäili Kristiniä paheksuvin ja hämmästynein katsein. Sellaisiin sekaantumisiin ei Lotta ollut tottunut, eikä hän niitä sietänytkään.

-- Lapsi, lapsi, hän sanoi ja säesti jokaista sanaa ruumistaan hiukan huojuttamalla, mitä siihen asiaan tulee, niin ole hyvä äläkä sekaannu -- ei kukaan ole vielä puuttumat minun asioihini -- minä määrään -- nyt on minun päiväni -- se tulee, milloin tulee -- kuolleen eno ei ole vielä tullut -- me odotamme häntä.

Ja siihen täytyi Kristinin tyytyä; vielä neljänneksen saivat hän ja vieraat odottaa ja tirkistellä kahvin tuloa, vasta kun Hövekan Petter oli saapunut, se tuotiin sisään ja juotiin suurella mielihalulla, huolimatta siitä, että Lotta oli valinnut runsaista tuomisista kehnoimmat kakut. "Näetsen", oli hän uskonut Kristinille, "ei nyt ole niin väliä, kun miehetkin ovat muassa, parhaat säästän myöhemmäksi, kun miehet ovat kirkossa, ja me naisväki istumme kotona suremassa".

Kahvin jälkeen tarjottiin maitoa ja korppuja ja n.s. "jätelihaa", salaperäistä ruokalajia, joka oli valmistettu vanhoista tähteistä, ja jota Lotta piti kyllin hyvänä näin aamutuimaan, mutta jota Svanin muori ei voinut syödä, ja jonka Krökesan Hedda, kun Lotta kääntyi selin, heitti taaksensa nurkkaan. Lotta hyvin pahastui, kun ei Svanin muori pannut oikeaa "väärtiä" hänen ruokaansa. "Näetsen, näetsen", hän kuiskasi keittiössä Josefina Aspille, "ylpeys käy lankeemuksen edellä -- Karolina Svan on aina ollut niin ylpeä naamastaan, ja pitänyt itseään muita parempana -- sen minä tiedän varmasti, että hienoimmissakin hautajaisissa on jäteliha kelvannut. Kun Axelin Stina Riåsta piti haudattaman, ja se oli sellainen suru, että mies oli ihan järjiltään ja väänteli käsiään ja vaan itki, niin söi hän kuitenkin jätelihaa halusta, sanon minä."

Mutta vaunujen eteen oli jo hevoset valjastettu, ja ne odottivat miehiä, joiden piti viedä ruumis kirkolle; naiset jäivät kotiin, vain suurissa hautajaisissa he seurasivat saaton mukana.

-- Olkaa hyvä, neiti, ja lukekaa ulos ruumis, kuiskasi Kristin Gertrudille ja antoi hänelle avatun virsikirjan. Tahtoisimme, että olisitte hyvä ja lukisitte tämän, hän jatkoi ja osotti numero 492:ta, sillä meistä se on niin kaunis ja sopiva -- "Jo vaietkoot valitusäänet".

Gertrud koetti panna vastaan, hänestä ei nimittäin tämä virsi ollut oikein "tilaisuuteen sopiva". Mutta Kristin ei hellittänyt, juuri se virsi piti "opettajan" lukea, hän, Kristin, oli sen valinnut, koska se oli niin kaunis ja siinä oli kolmetoista värssyä, oli vähän niinkuin kunnollista ja kunniallista, kun oli niin monta värssyäkin. Gertrudin täytyi siis täyttää hänen toivonsa; syvän hiljaisuuden vallitessa vaelsivat hautajaisvieraat kuolinhuoneeseen, minne oli sytytetty neljä kynttilää, kaksi molemmin puolin arkkua, ja asettuivat sitten, väistellen ja kursaillen, kuolleen ympärille, jonka jälkeen Gertrud rukoili lyhyen rukouksen ja luki kolmetoista virrenvärssyään. Yhtä ja toista oli hänen vaikea saada suustaan; sanat takertuivat kurkkuun, kun hänen piti sanoa: "Täss' uskossa eronnehelle" juoppouteen vajonneesta poika parasta. Mutta sitten hän ajatteli, että sen, mikä totuudesta puuttui, sai Jumalan laupeus täyttää, ja se, mikä hiipaisi naurettavuuden rajaa, sai peittyä kyyneliin, kyyneliin äidin silmistä, jotka ahnaasti ahmien riippuivat lukijan huulissa kiinni.

Nyt seurasi juhlallinen hetki: kirstu oli kannettava ulos ja saattue järjestettävä. Kevättuuli tempoi Lotan ohuita harmaankeltaisia hiussuortuvia, kun hän, köyryselkäisenä ja pientä päätään huojuttain, seisoi katsomassa, että kaikki tuli oikeaan järjestykseen. Saattueeseen kuului neljät ajoneuvot; ensin oli kärryt, joissa oli haudalle pantava risti. Se oli suuri, valkoinen ja äskenmaalattu ja pani takana seisovat ruumisvaunujen hevoset hypähtelemään ja korviaan levottomasti heristämään. Ristiä, johon oli kaiverrettu pienin, ahtaalle kasatuin kirjaimin: "August Wetting, rakastettu, kaivattu", ja jonka ympärillä riippui tekokukista sidottu seppele, kannatti Edvin Sverkerin avustamana, joka samalla oli ajajana. Heidän takanaan istui kaksi muuta poikaa, nuorison "huomattavimmat": Eskil Svan ja Hövekan Petterin vanhin.

Svan kunnioitti torppariaan lainaamalla vaunut ja hevoset kirstua varten. Neljä sukulaista kantoi arkun ulos, asettivat sen vaunuille, ajaja istuutui kirstun päälle ja tempasi lujasti ohjaksista. Hevoset kävivät levottomammiksi, risti pelotti niitä, niin että ajajalla oli täysi työ niitä hillitessä.

Nyt oli saattue järjestynyt, ja kärryt vierivät mäkeä alas pienten taittolatvaisten kuusten välillä, jotka tietä reunustivat. Ensin mentiin tavallista kulkua, mutta sitten vauhti lisääntyi; päristen tuijottivat Svanin varsahevoset valkoista ristiä, niiden sieraimet laajenivat ja korvat heristyivät, välistä ne läksivät nelistämään, ja viimein mentiin puoli laukkaa kirkolle. Ihmiset, jotka vastaan tulivat, pysähtyivät ja ällistelivät hämmästyneinä; eivät he koskaan eläissään olleet nähneet ruumissaaton sellaista jumalatonta vauhtia mennä rämistävän.

Mutta tuvassa istui naisväki pitkin seiniä, liikkumatta, kädet ristissä helmassa. Silloin tällöin kuului kuiskaus, nenäntuhistusta tai lihavain kärpästen surinaa, jotka kevätaurinko oli herättänyt talvi-unesta; muutoin vallitsi hiljaisuus, jossa kahvikuppien kalina kuului selvänä keittiöstä, tunnelmaa keventäin. Krökesan Hedda pyyhkieli suutaan ja laajensi sieraimiaan. Hän ymmärsi kahvin laadun, ja keittiöstä tuleva lemu ilmaisi, että Lotta nyt oli ottanut käytäntöön puodin hienoimman kahvilajin. Ohhoh, nämäpä olivat hautajaiset, joita kelpasi kadehtia. Nyt tuli Lotta kuppeineen, kermoineen ja sokerineen, Josefina Asp asetti pöydälle kaksi koria täynnä mitä hienointa pikkuleipää, ja lopuksi tuotiin sisään juuri kiillotettu, höyryävä kahvipannu.

-- Olkaa hyvät -- pitäkää hyvänänne! tyrkyttivät Lotta ja Josefina vuorotellen, kaataen kuppeihin ruskeata juomaa. Muijat nousivat, katselivat toisiinsa, suoristivat hameitaan ja siirtyivät hitaasti pöydän luo. "Pitäkää hyvänänne -- olkaa hyvät" kuului lakkaamatta ja tarmokkaasti Lotan ja Josefinan ääni, samalla kun he rohkaisevasti nyykyttelivät oikealle ja vasemmalle. Nyt alotti Svanin muori, Hövekan Petterin Lisa ja "opettaja" seurasivat esimerkkiä, lusikat kalisivat, kahvinlemu levisi väkevänä ja suloisena tupaan, muijat ottivat lautasensa kukkuroilleen leipää, puhaltelivat kahvia, kastoivat vehnästään, imivät sokeripaloja ja pyyhkivät tyytyväisinä suutaan kokoon käärittyyn nenäliinaan. "Kiitoksia paljon" -- "olkaa hyvä, pitäkää hyvänänne -- vielä yksi kapillinen" -- "kiitos, kiitos, se nyt on ihan liikaa", kuului lomatusten, ja kakkuvadin kukkura luhistui luhistumistaan, ja kahvipannu täytettiin kerta toisensa perästä uudelleen keittiössä. Tunnelma kävi rattoisaksi, kuiskailtiin ja juteltiin, luettiin raamatunlauseita ja virrenvärssyjä kahvitilkkojen välillä. Puhuttiin kuolleesta, miten "huomattava" hän oli lapsena, urhea ja korea katsella. Kristin Wetting huokasi, rauskutti sokeripalaansa ja kertoi aina luulleensa, että Augustista tulee metsästäjä tai "inspehtuor", sillä ei hän ollut kuin seitsenvuotias, kun jo ampui harakoita, niin että silmiä huikasi. Voi minun poikaani, minun poikaani! Sitten hän kuvasi hänen viimeisiä elinpäiviään ja -tuntejaan, hänen vaikeita vaivojaan, hänen mustunutta jalkaansa, kaikkea, mitä hän oli puhunut. Ja niin kärsivällinen oli poika parka, hän vain valitti hiljakseen: "ai, ai, äiti", sanoi. Eikä hän mitään väkeviä tahtonut kuolinvuoteellaan, eipä vain, ei pisaraakaan. "Anna vettä, äiti", kuiskasi viimeisillään. "Nyt minä olen raitis, äiti", ja "Jumala suokoon, etten olisi muuta juonut kuin vettä", niin, ne olivat hänen viimeiset sanansa. Niin raitis ja kunnollinen hänestä lopulta tuli. Ja niin hartaasti hän rukoili Jumalaa: "suitsevaa sydäntä älä sammuta äläkä särjettyä ruokoa murra" -- Poikani, poikani, kyllä Jumala kuuli rukouksesi, kyllä sielusi on pelastettu.

Ja muijat hänen ympärillään huokailivat ja nyyhkyttivät, ja kahvi valui pannuntorvesta, ja Lotta pisti aina väliin: olkaa hyvä -- olkaa hyvä!

Viimein asettui Lottakin ja joi hyvällä omallatunnolla kaikki neljä kuppiaan. Sen ohessa parpatti hänen kielensä, ja pää nytkyi innokkaana ja tärkeänä. Alkain kuiskimalla kertoa Augustin kuolinvaatetuksesta ja Kristinin surusta ja omista lohdutusyrityksistään, hän siirtyi muihin samanlaisiin tapauksiin, kuvaili tapaturmia, jalankatkeamia, halvauskohtauksia ja vatsanvaivoja, joita oli omin silmin nähnyt pitkän elämänsä varrella.

Muijat nyykyttelivät päätään, surkeilivat ja värisivät; kakut ja sokeripalat rouskuivat enemmän tai vähemmän hampaattomissa suissa, ja hyvä kahvi maistui kahta paremmalta kurjuuden kuvat silmäin edessä. "Ohhoh, ei voi kyllin kiittää Jumalaa, niin kauan kuin on ehjät jäsenet", huokasi Krökesan Hedda, "Jumala tiesi, kuinka kauan ne saa pitää?"

Nyt kääntyi keskustelu yleisiin asioihin, tarinoitiin vanhoja juttuja, kerrattiin sanoja, joita oli lausuttu kuolinvuoteilla kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ja jotka alituisesti toistettuina, puhujan mielikuvituksesta huomaamattomasti vuotaneine lisäyksineen, lopulta olivat piirtyneet kansan tietoisuuteen kuin kivikirjotus, joka muuttumattomana siirtyi perintönä polvesta polveen.

-- Niin, kyllä minä hyvin muistan, kun Petterin isä meni pois, sanoi Krökesan Hedda, katsokaas, sillä oli keuhkotulehdus sekä keuhkoissa että vatsassa, sanoi tohtori, siihen se kuoli. Sillä _yhden_ sellaisen sairauden voi läpäistä, sanoi tohtori, mutta ei kahta, Se oli kauhean kipeä, se ihmisparka. "Anna minulle henkeä, Hedda, anna henkeä", hän huusi. Mutta enhän minä sille raukalle voinut henkeä antaa.

-- Ei niin, kun loppuu, niin loppuu.

-- Ruumis palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka sen antoi, pujahutti Karolina Svan juhlallisesti väliin.

Kristin huokasi, meni ikkunan luo ja tuijotti tielle.

-- Missähän ne nyt ovat? Ehkä Öjevikin mäellä.

-- Ohoh, hyvä ystävä, täytyyhän ruumista kuljettaa kirkolle ihmisiksi eikä laukkaa ajaen, eivät ne ole voineet ennättää kuin vasta Krökeniin.

-- Krökeniin? Kyllä Svanin varsahevoset jo siitä ohi ovat.

Kristin huokasi taas, ja hänen silmänsä katselivat yhä uneksien ikkunasta, hän ei enää ajatellut arkkua ja saattuetta, hän ajatteli Augustinsa sielua: miten hänen nyt mahtoi olla? Ah, kyllä Herra varmaan oli armahtava, _hän_ kyllä oli säästävä suitsevaista sydäntä.

-- Lukekaa meille jotain, neiti, hän sanoi ja kääntyi Gertrudiin, ihminen kaipaa niin kuulla vähän Jumalan sanaa, kun lapsi on viimeisellä matkallaan.

Nyt tuli tupaan kuolemanhiljaisuus, ristityin käsin istuivat muijat ja kuuntelivat hartaasti, kun Gertrud luki kappaleen raamatusta ja rukoili vainajan sielun puolesta.

Juuri kun Gertrud sanoi aamen, tuli pieni lintu, napahutti pari kertaa ruutua ja lensi heti pois. Kaikki säpsähtivät, Kristinin kasvot kalpenivat. Augustin vapautunut sielu toi jäähyväistervehdyksen, samalla hetkellä, kun ruumis laskettiin multaan! Nyt hän ei enää epäillyt poikansa pelastusta, ilonkyynelet virtasivat hänen poskiaan, ja hän kohotti kiitollisena ristiin liitetyt kätensä.

-- Ajatelkaas, mikä armo tapahtui Kristin Wettiugille, kuiskasi Lotta keittiössä, no, se nyt on sanottava, että tosi on sana: Jumala korottaa nöyrät.

Heti oltiin kuitenkin taas vajottu maallisiin hommiin. Tottunein käsin kattoivat Lotta ja Josefina päivällispöydän hevosenkengän muotoon, paikkakunnan tavan mukaan. Kapeita lautoja kannattavia pukkeja asetettiin sen eteen istumasijoiksi. Keskellä pöytää oli krokaani, se oli "ruumiin enon", rikkaan Hövekan Petterin, lahja, joka oli tilattu kaupungin sokerileipurilta. Krokaanin huipussa oli suuri "A", jonka latvassa oli avosiipinen paperienkeli. Se oli olevinaan kuolemanenkeli, joka sulki vainajan rauhansa suojiin.

Sitten asetettiin lautanen kunkin paikan kohdalle, joukko voileipäruokia ja mahtava voikulho, ja niin oli kaikki valmiina kirkkoväen tulla.

Heitä ei tarvinnutkaan odottaa; tuskin oli Lotta pannut viimeisen voilautasen pöydälle, kun kuului kärryjen vyörinää mäestä, ja muutama minuutti sen jälkeen astuivat kirkkomatkalaiset toinen toisensa jälkeen sisään. Hiljaisina ja juhlallisina he tervehtivät kotona olijoita kättä antain ja lyhyesti kumartain; Wetting näytti tavallistakin kokoonlysähtäneemmältä ja kurjemmalta, kylmä tuuli oli sinistänyt hänen kasvonsa, ja silmät olivat itkusta punaiset. Svan oli ainoa, joka jotain sanoi. "Terveisiä muorille pojaltanne", hän sanoi, puristain Kristinin kättä, "nyt hän nukkuu haudassaan, ja Herran siunauksen on tomu saanut". -- Kiitos, kiitos, vastasi Kristin arasti ja niijasi, kiitoksia paljon poikani puolesta.

Nyt alkoi tarjoilu. Tavanmukaista, ankaraa arvojärjestystä noudattain, naisille ensin, miehille sitten, kannettiin vieraille tarjoksi tuumanpaksuisia leipäviipaleita, joille he sitten levittivät voita ja toimittivat itselleen silliä, makkaraa tai muita leikkeleitä. Tämä eli ensimmäinen voileipäpöytä. Kun se oli korjattu, tuotiin uusia ruokia, ja n.s. toinen voileipäpöytä tyhjennettiin yhtä juhlallisesti. Sitten istuuduttiin pöydän ääreen, missä toinen ruoka seurasi toistaan. Lihalientä voileivoksien keralla -- se tarjottiin kupeista ilman lautasta, jottei olisi pestäviä kerääntynyt -- lihamöykkyjä, suolattua lampaanlihaa, ruususoppaa, juustokakkuja, hentasia ja lopuksi "klass" ja krokaani. Kokonaista yhdeksän juustokakkua oli pöydällä, ja vieraiden täytyi ottaa pala kustakin, pidettiin näet loukkauksena antajaa kohtaan, jos joku jäi maistamatta, ja jokainen piti tarkkaa vaaria omasta juustokakustaan. Samoin sokerikakuista ja leivoksista. Suuria kasoja ladottiin päivällisvieraitten viereen, kasoja, jotka vähitellen tukittiin ristikkäisiin kaulaliinoihin, niin että jokainen vieras vei hautajaistalosta runsaat tuomiset.

Päivällisen jälkeen auttoivat eukot Lottaa ja Josefinaa pöydän korjaamisessa ja astiain pesussa, ja ukot kerääntyivät jonnekin tuvan nurkkaan ja puhuivat tammain hinnoista, kevättouvosta, markkinoista j.n.e.

"Niin, kyllä nyt tulee rehusta puute tänä vuonna", sanoi Svan; vaikka niin hän sanoi aina keväisin, ettei esiintyisi suurisuisena, ennenkuin tiedettiin, miten kävisi. "Niin", vastasi Hövekan Petter; "kun vaan kevät lämpenisi, että saa laskea elukat varhain ulos. Tietäähän sen, ettei kukaan tahdo myydä härkiään ennen kevätkylvöä, mutta kyllä niitä käy hankalaksi ruokkia".

Timeon Tingbom oli oikealla hautajaistuulella ja näki kaikki mustana. Hankala ruokkia! Jos kellä oli syytä niin sanoa, niin toki hänellä, jolla oli kahdeksan lasta elätettävänä. Ei ollut liioin mitään toivoa saada heitä "laitokseen"; ne kävivät kiltisti koulua, kuluttivat vaatetta, ahmivat ruokaa, mutta eivät muutoin antaneet mitään tyytymättömyyden aihetta. "Onnellinen August", filosofoi Tingbom. "sinä pääsit raatamasta ja ahertamasta ja saat levätä mullassa rauhassa. Kun ihmisen, niinkuin minun, pitää kestää vuosikausia elämän kirjavalla niinimatolla..."

-- Älkää nyt, Tingbom, sillä lailla pilkatko, keskeytti Svan ankarasti, kiittäkää sen sijaan Herraa, niin kauan kuin armonaikaa kestää ja kaikilla on tilaisuus katua ja parantua.

-- Armonaikaa! huudahti Tingbom ja aikoi heittää Svaniin halveksivan silmäyksen. Mutta sitten hän muisti kaikki ne kengät ja puolipohjaukset ja korkojen korjaukset, jotka Svan vuosittain tilasi ja heti maksoi käteisellä rahalla, ja hän muutti kohta liukkaasti esitystapaansa. "Armonaika", niin, siitähän meidän pappi aina puhuu, hän jatkoi, tietäen aina varmasti saavansa kuulijoita, kun hän näin iski pappissäätyyn, niin että onhan sitä asiaa aina tullut ajateltua. Mutta, nähkääs, ei hänellä saarnalahjaa ole, se on varma, mihin hän muutoin kelvanneekin. Paperia hän käyttää saarnastuolissa, niin että kahisee ympärillä, ja kun hän sanoo aamenensa, on niinkuin olisi ihminen saanut nahkoihinsa vetisiä perunoita. Ei, kunnia ja kiitos olkoon saarnaaja Söderinin, joka oli täällä Laurinpäivän aikaan, se oli mies, se, joka aina piti paikkansa! Sellaiset lahjat! Kuulitteko häntä? Hän puhui niin, että luut rutisivat, ja ihmiset itkivät ihan korvon täydeltä. Ja sitä herätystä, mikä siitä syntyi! Kolmekymmentä sielua pelastui ihan yhdellä iskulla! Jaa-a, se oli mies, jolla oli mieltä päässä ja hengellisiä rivileekioita!

Ukot pudistivat päitään, ja Lotta, joka kuuli hänen pärpätyksensä keittiöön, hypähteli harmista.

-- Senkin mörökölli Tingbom! Puhuu korvosta, vaikka tietää, että jo lusikkaankin mahtuu kaksikymmentä pisaraa. Hölyn pölyä! Pötyä se on, ei siihen ole luottamista! Näetsen, pitää olla oppia, oppia sanaa julistaakseen, se on niinkuin kunnon perusta, mutta Jumala meitä varjelkoon moisista armeijalaisista, jotka eivät osaa isämeitää eikä Herran siunausta kunnolla lukea!

Josefina Asp nyykäytti hyväksyvästi; hän oli kaikissa suhteissa Lotan vastakohta, suuri ja lihava, ujo ja hiljainen, mutta maallikkosaarnoista he olivat samaa mieltä. Kirkkoa oli kannatettava, oppineitten, eikä suutarien ja räätälien, tuli sanaa julistaa.

Kankeasti ja hitaasti kului iltapäivä; eukot vilkuilivat unisina toisiinsa, nyykäyttelivät silloin tällöin, haukottelivat ja huokasivat. Rouva Svan puhui hiukan ajan pahuudesta, Svan luki harvakseen ja juhlallisesti erään hartauskirjotuksen.

Tingbom alkoi kuorsata, niin että naapurin täytyi häntä survaista kylkeen pelastaakseen hänelle Svanin tilaukset, piiput ja tupakkamällit otettiin esiin, Svanin suuri kullattu nuuskarasia kiersi ukkojen kesken. Kello yhdeksän aikaan juotiin taas kahvia, ristikkäiset kaulahuivit, joihin tuomiset kätkettiin, tukittiin niin täyteen, että ne tuskin saattoi sitoa nyytiksi juustokakkupalojen, rinkiläin ja krokaanikappalten ympärille, ja lopuksi vieraat nousivat ja sanoivat hyvästi. "Kiitos paljon tuomisista", sanoivat Wetting ja hänen vaimonsa jokaiselle kätellessä.

Mutta kun vieraat ennättivät mäelle, tuli Josefina Asp heidän perässään, niijasi ja sanoi juhlallisesti:

-- He kysyvät, ettekö tule huomenna aamupäivällä heitä vielä katsomaan?

-- Eihän toki -- meitä on jo niin kestitty -- eihän toki, se on liikaa, kuului joka taholta.

Josefina toisti kuitenkin pitomenojen mukaisesti kysymyksen, ja vastaukset olivat nyt hiukan suostuvampia. "No, kiitos sitten vaan, mutta kyllä se on liikaa, aivan liikaa."

Seuraavana päivänä tulivat kuitenkin kylän muijat, joivat kahvia ja söivät piparjuurilihaa aamiaiseksi. "Näetsen", kuiskasi Lotta Kristinille, "eivät ne nyt ole enää niin hienosuisia, että kyllä tänään lämmitettykin liha kelpaa." Tunnelma oli hyvin rattoisa, juteltiin näistä "huomattavista" hautajaisista, kudottiin ja rauskutettiin sokeripaloja. Vasta päivällisaikaan erottiin ja kiitettiin ja kosteltiin kaikesta kestityksestä. Mutta pitkin viikkoa oli pieni tupa kuin mikäkin kestikievaritalo; Lotta hallitsi yhä keittiössä, ja ukkoja ja mummoja tuli kahvia särpimään ja kuulemaan kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä näinä päivinä oli torpassa tapahtunut. Ja sunnuntaina kirkolla jäi yleiseksi arvosteluksi, että Wettingien hautajaiset olivat olleet kunnolliset, ja ettei kukaan voinut toivoa sen suuremmalla kunnialla tulevansa haudatuksi kuin August Wetting. Väkeviä ei ollut liioin käytetty, ei vähintäkään; olihan sentään kaunista, että Wetting, vanha patajuoppo, pysyi niin raittiina pojan juhlapäivänä.

Seuraavana viikkona hautajaisten jälkeen ei liioin voitu sanoa, että Wettingiä oli nähty muuten kuin selvänä päästään ja ripeänä töissään. Hän teki päivätyönsä Svanille ja ennätti sentään kaivaa omaa pientä peltotilkkuaan. Kristin itki onnenkyyneliä ja ajatteli: "August taivaassaan puhuu hyvää hänen puolestansa." Sverker kävi kunnolla koulua, katseli Gertrudia suoraan silmiin, tuli erityisittä kehotuksitta tiistaikokoukseen ja kuunteli tarkkaavana Gertrudin ja pastori Malinin esitelmiä. Kaikki osotti, että veljen kuolema oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja että hän viimeinkin oli hyvillä teillä. Gertrud iloitsi ja kiitti Jumalaa -- koulutyökin sujui tavattoman hyvin, lapset olivat kiltit ja tottelevaiset, oli kuin olisi hyvä tuulahdus puhaltanut nuorten keskuudessa.

Mutta sitten eräänä päivänä -- noin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen -- tuli Sverker myöhään kouluun, ja kun Gertrud häntä siitä nuhteli, ei hän vastannut, vaan mutisti suutaan ja katseli kulmainsa alta. Seuraavana päivänä hän jäi kokonaan pois; kun vielä oli kulunut pari päivää eikä Sverkeriä kuulunut, ymmärsi Gertrud, että jokin oli hullusti, ja lähti nummelle ottamaan selkoa Sverkeristä.

Hän tuli perille hämärissä, ja himmeästi valaistusta ikkunasta hän näki kohta, miten oli asiain laita. "Väkevät" olivat taas löytäneet tiensä tänne. Wetting ja pari hautajaisvierasta istuivat pöydän luona pullo ja lasi edessään, Sverker seisoi vieressä, katseli kulmainsa alta, ja hänen kasvonsa vääntyivät aina silloin tällöin naurunirvistykseen.