Part 10

-- Sverker! huudahti Gertrud, ja koko hänen kasvonsa välähtivät ilosta. Juron, ruman pojan nähdessään, oli Gertrudin niinkuin sen, joka kulkee raskain ajatuksin ja äkkiä huomaa kevätkukkasen.

-- Rakas, rakas Sverker, hän sanoi, vetäen pojan luokseen ja pannen kätensä hänen päälaelleen, sinä tahdot siis taas tulla -- tahdot yrittää, alkaa taistelusi uudelleen, tahdot olla hyvä ja tottelevainen poika?

-- Tahdon.

Ja pojan sanoessa tämän sanan puhkesi hänen parhain itsensä kauniiksi ja kirkkaaksi katseeksi pieniin, syvälle painuneisiin silmiin.

-- Voi Sverker, teet minut niin iloiseksi, niin onnelliseksi. Rakas lapsi, Gertrud jatkoi, ja loppuun taisteltua sielun kamppausta seurannut vapauden ja riemun tunne vuodatti hänen sanoihinsa innostuksen voimaa, seuraa aina sitä ääntä, joka nyt sinussa puhuu. Luo katseesi suureen päämäärään, Sverker -- miten ulkonaiset ja sisäiset kiusaukset sinua houkuttelevatkin, älä usko niitä, pakene, kiinnitä silmäsi ainoaan pysyvään, ainoaan toteen: Jumalan rakkauteen, sellaisena kuin se ilmeni Jeesuksessa Kristuksessa. Tahdothan kuulua niihin joukkoihin, jotka taistelevat, taistelevat Jumalan valtakunnan puolesta, oikeuden ja totuuden tulla, tahdothan, Sverker?

-- Tahdon.

Ja taas puhkesi kaunis, lempeä ilme katseeseen, jonka hän kohotti Gertrudiin.

He läksivät nyt sisään, Gertrud edellä, Sverker aivan hänen kintereillään kuin alakuloinen, uskollinen villakoira. Gertrud sytytti lampun, teki valkean lieteen ja asetti kahvipannun tulelle.

-- Tässä on kakku, äiti leipoi sen teille, neiti, sanoi Sverker ja ojensi kömpelösti lautasta, joka oli kääritty ristikkäiseen kaulaliinaan.

-- Kiitos, vastasi Gertrud, ystävällisesti nyykyttäin. Hän tiesi, mitä tuollaiset pienet kunniatervehdykset merkitsivät: sovitusuhria tai avunpyynnön valmisteluja tai myös molempia. -- Olipa äitisi kiltti. Ja miten voitte? Miten on veljesi jalan?

-- Oh, se on vähän sukelanmoinen, vastasi Sverker ja nuhisti nenäänsä, niinkuin hänen aina oli tapana tehdä; se on musta polveen asti.

-- Jumala varjelkoon, huudahti Gertrud pelästyneenä, mitä sanot, poika, onko jalka musta?

-- Onko se sitten jotain vaarallista? ihmetteli Sverker.

-- On, tietysti on. Onko hänellä ollut vaivoja?

-- On kyllä, eilen hän huusi enimmäkseen koko päivän -- ja sitten musteni jalka.

-- Oi niin hirmuista! Nyt ovat asiat aivan hullusti, poika. Miksi ette kutsuneet lääkäriä?

-- Niin, näetsen, me aioimme kyllä, mutta sitten tahdoimme odottaa katsoaksemme, eikö kipu hellittäisi. Illan suussa hän tuli vähän paremmaksi, ja tänään hän on huutanut vain pari kertaa, niin että kyllä kai se ohi menee.

-- Niin kyllä, pikemmin ja perinpohjaisemmin kuin luulettekaan. Mutta huomenna varhain täytyy teidän saada lääkäri luoksenne.

-- Niin, mutta me ajattelimme pyytää teitä olemaan hyvä ja tulemaan, neiti. August sanoo tahtovansa tavata teitä.

-- Se ei estä tohtorin tuloa. Mutta me lähdemme sinne huomisaamuna varhain. Voit olla yötä täällä keittiössä, Sverker, niin lähdemme vuorta kapuamaan kohta auringonnoususta.

He joivat kahvia yhdessä ja laskeutuivat sitten levolle. Mutta Gertrud rukoili ensin hartaasti oman sielunsa, Sverkerin sielun, nummella makaavan sairas paran ja kaikkien niiden puolesta, joilla on tuskaa ja kärsimystä. Ja hän tunsi niin ihmeellistä vapautumista kaikista näivettyneistä tunteista, jotka hänen keskusteltuaan kirkkoherran kanssa olivat häntä raadelleet.

XI.

Pienessä tuvassa nummella olivat kipu, vaivat ja levottomuus turtuneet, ja rauha laskeunut kiusaantuneisiin jäseniin ja väsyneisiin mieliin. Kaikki nukkuivat. Isäukko oli uinahtanut raskasmielisestä viinatuskastaan, August ei enää tuntenut kipua jalassaan, jota kylmänvihat kalvoivat, äiti ja Edvin kuorsasivat vuoteessa, missä molemmat makasivat vierekkäin. Kylmässä huoneessa oli pimeää; uutimen raosta loi niukkaa valoaan puolikuu, joka kirkkaana ja pikkuisena loisti korkealta taivaalta.

Mutta heti keskiyön mentyä kuului vihlova huuto Wettingin sängystä. Ukko -- hän ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta tukka oli harmaa ja silmät kuoppiinsa painuneet kuin vanhuksen -- ukko nousi istualleen vuoteellaan, tömähytti kovasti jalkansa permantoon ja huusi:

-- Herätkää -- herätkää! Nyt on saatana irti taas. Valoa, äiti, että saamme katsoa paholaista silmiin. Joudu! Hän lähenee lähenemistään. -- Ettekö näe, miten häijyt hänen silmänsä ovat -- kamalimmat pimeässä. Joudu -- joudu!

Kristin Wetting heittäytyi puolipökerryksissä vuoteesta, raapasi tulta tikulla ja sytytti pulloon asetetun kynttilän, joka oli pöydällä ikkunan luona. August ja Edvin heräsivät myös isän huutoon ja katselivat puoli-unisina ja pelästyneinä ympärilleen.

-- No, nyt se taas alkaa, mutisi August, ei edes viimeisenä yönä ole rauhaa.

-- Rukoilkaa -- rukoilkaa! huusi Wetting, pannen kätensä ristiin ja katsoen tuskaisin silmin vuoroin vaimoaan, vuoroin lapsiaan, rukoilkaa kaikki, että minä pelastuisin! Ettekö kuule, rukoilkaa -- rukoile, poika, ylös, laiskuri, etkö kuule, rukoile isäsi puolesta.

Ja hän tarttui Edvinin käsivarteen ja paiskasi hänet sängystä permannolle.

Unenkohmelossa ja hämillään, unesta hoippuen, tuijotti poika parka tyhmänkysyvin katsein isään.

-- Etkö kuule, nulikka, rukoile! huusi tämä ja häristi kädellään poikaa.

Väristen kylmästä sekä pelosta alkoi poika pomista: "Herra, lasten ystävä" j.n.e.

-- Lisää -- lisää! huusi isä, ja poika jatkoi, yhä väristen ja unenpökerryksissä:

-- "Enkeli kotoa vartioi" j.n.e.

Sillä välin oli Kristin heittänyt ylleen saalin ja seisoi nyt siinä: jalat pistivät kuin kaksi tikkua esiin likaisen paidan alta, ja harmaa, kampaamaton tukka ympäröi kuin sammaleinen risukko laihoja, kellertävän kalpeita kasvoja.

-- Rakas ukkoseni, hän alkoi vavisten, mutta Wetting keskeytti hänet käskevästi karjaisten:

-- Rukoile, Kristin, sanon minä sinulle! Tuolla -- tuolla, ja hänen värisevä kätensä osotti vanhaa kulmakaappia, tuolla on saatana piilossa -- rukoile, että voitamme hänet.

Kapeat tikut liikkuivat pienin kompastelevin askelin kaappia kohden. Kristin aukaisi kaapinoven, ja hänen laihat sormensa puristuivat viekottelevan pullon ympärille.

-- Särjemme sen, ukko, hän sanoi äkillisestä mielijohteesta, emme anna sen olla täällä sinua kiusaukseen johtamassa.

-- Ei! huudahti Wetting tuskaisesti, kuka mieleesi sen saatanan ajatuksen johti? Ei se auta -- voiman pitää tulla sisästäpäin -- niin sanovat kaikki, jotka ymmärtävät asian.

-- Rakas ukkoseni, väitti Kristin väsyneesti, ettet ole jo oppinut ymmärtämään, ettei sisästäpäin mitään voimaa tule.

-- Ja miksi ei? huudahti ukko ja väänsi käsiään, niin että suuret punasiniset rustot rutisivat, miksi ei tule voimaa sisästäpäin, miksi, miksi? Muistatko katovuotta, Kristin? ja hänen katseensa kävi kauaskatsovaksi ja ääni helläksi ja itkuiseksi, muistatko, kuinka...

-- Niin, niin, keskeytti vaimo, siitä olet puhunut satoja kertoja, mutta ei hätä siitä vähentynyt, että sinä juomaan ratkesit, päinvastoin.

-- Mutta minä unohdin sen, Kristin! huusi mies ja ojenteli ristittyjä käsiään, unohdin sen, unohdin kaiken, ja se oli ihanaa. Tuli mieleen niin onnellisia ajatuksia kesken kurjuuden -- unohdin nälän ja köyhyyden, siksi aloin juoda, näetkös, Kristin.

-- Niin, tiedän -- tiedän.

-- Ja niin on nytkin, jatkoi mies -- rukoile, rukoile -- en ole koskaan viihtynyt tässä kurjassa tuvassa -- rukoile -- rukoile -- autiolla nummella -- oi Herra Jumala, rukoile puolestani, lapsi -- kaukana ihmisistä -- niin autiota, yksinäistä -- rukoile, rukoile, että Jumala tekee ihmeen -- rukoile, että hän tekee tuvan katon korkeammaksi -- se tukehuttaa minut -- tupa on niin matala -- rukoile, että hän poistaa kivut ja vaivat -- rukoile, kuuletko, poika, rukoile.

-- Jumala, tee ihme, pomisi poika, joka juuri oli jälleen vaipumaisillaan uneen ja pökerryksissään lennähti pystyyn isän sanoista, tee tuvan katto korkeammaksi -- tee kipuja ja vaivoja...

-- Isä, kuului nyt Augustin ääni nurkkasängystä, tule tänne vähän, sanon jotain, joka vie tuskat yhdellä iskulla.

Sairas siirsi peiton pois, tarttui toisella kädellään jalkaansa ja ojensi sen isää kohden.

-- Katsokaa, isä, miten minun on käynyt. Lakatkaa te valittamasta -- on aika minun valmistautua viimeiselle matkalle -- ja ajattelisin, ettei ole liikoja vaadittu, jos saan silloin vähän apua isältäni...

Ukko nosti päätään ja heitti aran katseen Augustiin. Mutta kun hän jalan näki, pääsi häneltä huuto, ja hän karkasi pystyyn. Jalka oli kamala katsella, sinervän musta, kurttuinen kuin vanha, mädännyt puunoksa. Kylmänvihat ulottuivat kauas yli polven.

-- Jumala armahtakoon, poika! huudahti Wetting, Kristinin ja Edvinin itkun säestäessä hänen sanojaan, tämähän menee aivan päin honkaa, meidän täytyy saada lääkäri, vaikkapa vain keskellä yötäkin.

Ukko oli yht'äkkiä selvä; hän tuli Augustin luo, tarttui varovasti jalkaan, veti peiton sen päälle ja pudisti päätään.

-- Ei se auta -- minä heti paikalla haen tohtorin.

Ja hänen katseensa etsi takkia ja housuja.

-- Liian myöhään, rakas isä, vastasi August, lyhyesti nauraen, minua eivät auta lääkärit, kuolema on jo jalassa, se nousee nousemistaan, kohta se ennättää sydämeen, ja silloin se murtuu.

-- Oi Herra Jumala, Herra Jumala! huudahti ukko, rukoilkaamme -- rukoilkaamme. August lapseni -- August lapseni! Rukoilkaa, rukoilkaa -- anna meille syntimme anteeksi -- anna meille jokapäiväinen leipämme, älä johdata meitä kiusaukseen. -- Eukko, etkö kuule, että poika on kuolemaisillaan, rukoile -- rukoile. Poika hoi! Ota esimerkkiä isästäsi ja veljestäsi. -- Jollei Auqust olisi ollut juovuksissa, ei hän olisi taittanut jalkaansa ja nyt makaisi tuossa kuin särjetty ruoko, jota ei kukaan voi auttaa. -- Niin -- _yksi -- yksi_ voi auttaa -- eikö jossain puhuta särjetystä ruovosta -- sano, eukko, muistatko, miten se oli -- särjettyä ruokoa...

Mutta kukaan ei auttanut häntä; vaimo vain nyyhkytti, ja Edvin oli kaatunut sänkyyn ja nukahtanut. Wettingin kasvoihin tuli tuskaisen etsimisen ilme, niinkuin sen, joka on eksynyt tieltä myrskyssä ja pimeydessä.

-- Särjettyä ruokoa -- särjettyä ruokoa, hän mutisi pariin kertaan ja väänteli käsiään, eikö kukaan osaa sanoa, miten se oli?

August huokasi syvään ja ähkyen ja käänsi kasvonsa seinään päin.

-- Ole vaiti, isä, ja levätään hetkinen. Äiti, anna siemaus vettä. Muuta en enää maista. Minusta tuli raitis lopultakin.

Hän naurahti, lyhyttä, katkeraa nauruaan, äidin tukiessa hänen päätään ja kaataessa vesitilkan kuiville, kuumille huulille.

Hiljaa mutisten ryömi ukko vuoteeseen. Hän mietti yhä salaperäisten sanain jatkoa; hän tiesi, että jatko oli olemassa, hän kaipasi sitä nääntyvänä -- miksei kukaan voinut hänelle sitä sanoa?

Kristin laskeutui myös levolle, mutta kynttilä sai pullossaan palaa, ja aina silloin tällöin nousi vaimo ja kostutti Augustin huulia vedellä.

Päivänkoitteessa nukahtivat kaikki, kuolevakin, ja kynttilänpätkä sammui pullosta. Pistävä katku levisi pieneen ummehtuneeseen huoneeseen, johon aamuaurinko sattui, valaisten kalpeita, kiusaantuneita kasvoja.

Askelet ulkoa ja lukon koperoiminen saivat Kristinin kavahtamaan pystyyn unestaan ja nousemaan. Sverker tuli opettajattaren keralla.

-- Hyvänen aika, huudahti Kristin ja paiskasi hameen ylleen -- tekö, neiti -- -- se nyt oli aivan...

Mutta Wetting jäi liikkumatonna sänkyyn makaamaan ja kiinnitti Gertrudiin pitkän, läpitunkevan katseensa. Huulet liikkuivat hiljaa, ja hymy lennähti kasvojen yli. Nyt hän tiesi saavansa kuulla noiden ihmeellisten sanain jatkon.

-- Päivää, rakkaat ystävät, sanoi Gertrud ja nyykäytti päätään tuvan asukkaille, miten voitte tänään? Augustin jalan ei ole hyvin laita, kuulin minä --

Hän meni vuoteen luo ja ojensi kätensä, johon sairas veltosti tarttui.

-- Miten on, August?

-- Hyvin, vastasi tämä, tai ainakin kohta on kaikki hyvin. Muutaman tunnin päästä, luullakseni, on kipu tauonnut.

Augustin välinpitämätön ääni näytti liikuttavan ukkoa, sillä hän nousi nopeasti, vetäen housujaan, ja tuli pojan luo.

-- August lapseni, hän kuiskasi levottomin, harhaavin katsein, rukoile -- rukoile -- rakas neiti -- rukoilkaa hänen puolestaan -- meidän kaikkien puolesta -- me olemme kaikki särkyneitä -- kuinka se olikaan? -- Särjettyä ruokoa -- miten se oli? -- Olen unohtanut jatkon.

Ja hän katsoi Gertrudiin, katse kerjäävänä.

-- "Särjettyä ruokoa ei Hän muserra ja suitsevaista sydäntä Hän ei sammuta", -- sanoi Gertrud juhlallisesti.

-- Niin se eli -- nyt muistan kaikki, huudahti ukko ja hänen kasvonsa kirkastuivat, on toivoa sinua varten -- minua varten -- meitä kaikkia. -- Mutta rukoilla sinun täytyy -- rukoile -- rukoile henkesi edestä.

-- Mitä minä rukoilen? kuiskasi August aroin, pelokkain äänin.

-- Rukoile kuolematonta sielua -- ijäistä elämää -- rukoile -- rukoile, August lapseni -- Hän, joka on luvannut, ettei hän murra särjettyä ruokoa, hän on kuuleva -- rukoile, rukoile...

Ja juoppouteen vajonneeseen mies parkaan tuli äkkiä jotain suuremmoista ja juhlallista, hänen siinä seisoessaan lujasti ristiin puristetuin käsin ja ylöspäin luoduin, sumein katsein, johon äkkiä puhkesi ijäisyyskaipuu.

Gertrud lankesi polvilleen ja alkoi ääneen rukoilla.

-- Jeesus Kristus -- ole kanssamme tänä hetkenä -- tee se, mikä meistä näyttää ihmeeltä -- pyyhi pois synnit -- anna anteeksi rakkautesi tähden -- sytytä uutta elämää kärsimyksen voimattomuuteen -- kuoleman pimeyteen -- sinun edessäsi ei ole suurta eikä pientä -- suuria eikä pieniä ihmiskohtaloita ei ole olemassa sinulle, sinä ainoa hellä, rakastava -- sinä aina laupias, ota tämä haparoiva sielu -- nämä haparoivat sielut ja sytytä heihin uutta ijäistä elämää rakkautesi ihmeellisestä liekistä.

Kalpeana ja liikkumattomana makasi August, pelästynyt, ihmettelevä katse kiinnitettynä Gertrudiin. Vuoteen ympärillä seisoivat vanhemmat ja siskot, aina silloin tällöin nyyhkyttämällä toistaen Gertrudin sanoja. Ulkona oli aurinko noussut ja sirotti aamukultaansa nummelle, jokunen sädekimppu valahti myös sisään tomuisen ikkunan läpi ja valaisi kuolevan vääntyneitä piirteitä, likaista vuodetta, puutetta ja köyhyyttä, jotka niin räikeinä pistivät silmään kirkkaassa aamunkoitteessa. "Ijäinen elämä", "kuolematon sielu". Sanat kaikuivat kuin mahtava kellojensoitto kaukaisista avaruuksista. -- Mutta kuin sen kaikuna soivat hapuilevassa, kuoleman kouristamassa sydän parassa ihanat, salaperäiset sanat: "särjettyä ruokoa en minä murra, suitsevaista sydäntä en sammuta". --

Tähän ajatukseen, jota koriseva, puolisammunut ääni kangertain lausui, nukkui kuoleva vaivoista, köyhyydestä, kiusauksista. Rajut väristykset puistattivat hänen ruumistaan, kasvot vääntyivät, hän haparoi käsillään ilmaa, ikäänkuin taistellen hirveän tuskan kourissa. Hetkinen kovaa hengenahdistusta, viimeisten elonilmausten kamppailu, sitten oli kaikki hiljaista, ja kuoleman rauha tuli, liittyen ikäänkuin lempeäksi loppusoinnuksi hädän, synnin ja katumuksen lyhyeeseen, sydäntä viiltävään satuun.

-- August lapseni, August lapseni, huudahti Kristin, vaipuen polvilleen ja painaen itkien kasvonsa pojan ruumista vasten. Tänä hetkenä muisti hän äkkiä hetken, jonka oli ennättänyt unohtaa elämän raadannassa, kevään ja rakkauden iloisen hetken, jolloin hän ensi kerran laski esikoisensa rinnoilleen. Hän nyt makasi tuossa jäykkänä ja kalpeana, hän, pikku August -- joka oli hänen rintojaan imenyt -- jota hän niin monta kertaa oli kantanut nummen poikki. -- Oi Herra Jumala -- Herra Jumala!

Ja äidin viiltävä tuskanhuuto halkaisi mahtavana köyhyyden ja raatamisen harmaan arkitunnelman. -- Hän itki pientä Augustiaan, niinkuin hän olisi vielä ollut äitinsä kaunis, viaton lapsi, ja äiti itse rohkea nuori nainen, joka voimakaskäsivartinen, lämminsydäminen kuin oli, odotti niin paljon elämästä.

Aurinko oli nyt noussut korkealle yli taivaanrannan; nummen suuri hiljaisuus alkoi särkyä äänistä ja liikkeestä; lehtokurppaparvi lensi suhisten kanervikon yli ja katosi metsänlaitaan; kaukaa tuli hevosia nelistäin, niiden mustat varjokuvat piirtyivät selvinä kirkasta taivasta vasten; yksitoikkoisesti viheltävä ääni viilsi halki avaruuden: joitakuita rantasipejä lensi aivan pitkin vedenpintaa pienellä järvellä vuoren etelärinteellä. Päivä, meluisa, uuttera työpäivä lähestyi, elämän todellisuus karkotti yön juhlallisen tunnelman.

Gertrud auttoi väkeä kantamaan ruumiin liiteriin ja jätti sitten jäähyväiset, luvaten tulla taas hautajaispäivänä "laulamaan ruumista ulos". Hän antoi tämän lupauksen toista lupausta vastaan: ettei mitään väkijuomia saisi olla hautajaisjuhlassa. Wetting ojensi juhlallisesti kätensä ja vannoi, ettei talossa saanut olla tippaakaan väkeviä, niin kauan koin pojan ruumis oli maan päällä, eikä senjälkeenkään, jos Jumala tahtoi kuulla hänen rukouksensa ja antaa voimaa vastustaa kiusausta. Kristin ei ollut yhtä valmis luopumaan ajatuksesta, ettei olisi väkijuomia. Hän vihasi "väkeviä", jotka olivat hänen elämänsä kurjuuteen syypäät, mutta hän ei kuitenkaan voinut tyytyä ajatukseen, että ukot veisivät kirkolle ruumiin, sitä ennen ottamatta vähän "tuimaa" nahkoihinsa. Ei olisi oikein kunnialliset hautajaiset muutoin, hän arveli, ja sanottakoon August parasta mitä tahansa, mutta kunnialliset hautajaiset hänen tuli saada.

-- Rakas Kristin, kyllä me parhain "kunnioitamme" Augustia siten, että hänen hautajaisensa ovat kaiken kaikkiaan raittiit, väitti Gertrud.

-- Raittiit, tietysti, emmehän muuta ole ajatelleetkaan. Mutta eihän silti täytyne olla ehdoton, vastasi eukko nyrpeänä.

-- Täytyy, sanon minä, akka! huudahti Wetting ja löi kätensä pöytään, nyt olen voittanut saatanan, pois pullot, ei yhtäkään saa jäädä.

-- Tottakai voi meillä olla pisara lääkkeeksi, väitti vaimo jurosti.

-- Ei, sanon minä, ei pisaraakaan, kas niin, pois kaikki perkeleenkojeet!

Ja hän otti kaksi pulloa kulmakaapista ja singahutti ne ulos vuorta vasten, niin että lasisirut ja olut lentelivät.

-- No, nyt se on selvänä! Ei pisaraakaan pidä täällä oleman Augustin kunniapäivänä.

Ja niine lupauksineen ja tietoineen jätti Gertrud Wettingin perheen.

Pieni torppa vuorella sai nyt jonkun aikaa olla koko kylän huomion esineenä. Sillä olipa väki miten köyhää tahansa, oli paikkakunnan tapa, että kuollutta kunnioitettiin ja ruumis vietiin hautaan prameudella ja komeudella.

-- Näetsen, sanoi Lotta Stål, joka aina tällaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä, ei ihmisillä ole niin usein varaa pitää hauskaa, siksi pitää olla vähän niinkuin kunnollista, kunnollista, kun vanhat pannaan hautaan ja nuoret liittyvät yhteen.

Heti kuolemantapauksen jälkeen ilmestyi myös Lotta torppaan. Nyytti kädessä hän ontui mäkeä ylös, tärkeän ja juhlallisen näköisenä, tietäen, että hänestä riippui, voitiinko seuraavana sunnuntaina kirkolla sanoa, oliko päivä ollut Wettingeille kunniaksi vai ei. Ja siinä oli paljon ajattelemista, pitkin päätä pitämistä, uskokaa pois. Ruumis piti vaatettaa, kuolinhuone koristaa, "tuomiset" tarkastaa ja laskea, oli ruuat, oli pöydän kattaukset, kirkkomatka y.m. Ja Lotan puolukkapää heilui vartensa nenässä, ja pikku silmät vilkuivat ja hymyilivät, kun hän tervehti Kristin Wettingiä, joka hiljaa nyyhkytti ja ahkeraan pyyhkieli silmiään esiliinan nurkkaan.

-- Hyvä ystävä, älä nyt ihan murru ja sorru, arveli Lotta lohduttain, eipä tiedä, olisiko hänestä teille ollut koskaan mitään iloa.

Siihen ei Kristin voinut mitään vastaan väittää. Jumala tietää, että näihin asti oli August ollut surunlapsi, eikä ollut juuri luultavaa, että hän olisi koskaan muuksi muuttunut.

-- Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta, nyt pidän minä huolta, näetkös, nyt on minun päiväni -- nyt on minun päiväni, näetkös -- sinun ei pidä ajatella mitään eikä huolehtia mistään, sillä kyllä minä pidän virastani vaarin. Katsotaanpas -- täytyy vähän laskea, näetkös -- vähän laskea. Tulee monta vierasta, näetkös, ja tulevathan sitä paitsi kaikki Hövekalaiset, eikä ole missään semmoisia ahmatteja...

"Hövekalaiset" olivat Kristin Wettingin lähimmät sukulaiset, enot ja serkut, ja hänen täytyi tunnustaa, että Lotan käsitys heidän ruokahalustaan oli oikea. Voi, miten monasti hän oli saanut kurittaa ja masentaa omaa haluaan hyviin ruokiin, kunnes se oli kutistunut ihan yksinkertaiseksi toivoksi syödä kyliänsä.

-- No, jatkoi Lotta, tottunein käsin järjestäen tilapäisesti siistittyä keittiötä, onko jo tuotu tuomisia?

-- On, Håfit juustokakkuja ja Tingbomit muutamia leivospahasia.

Lotta naurahti ylenkatseellisesti.

-- No, niillä ei pitkälle päästä. Mokomia ihmisiä, aina kaltaisiaan niin häissä kuin hautajaisissa. Lasketaanpas nyt vähän -- lasketaan vähän.

-- Voileivoksia Östergårdista Svaneilta -- kelpo voileivoksia ne tavallisesti lähettävät -- sitten Emelie Lagerin oikeita pursorinkilöitä -- ihan ehtaa -- sitten Hövekan muorin sokerikakku ja Krökesan Heddan ostonamuset. Sitten tuodaan koululta täytettyjä leivoksia, se on nyt jotain kunnollista -- kunnollista. -- Nyt lasketaan hiukan -- lasketaan hiukan.

Ja Lotta nojasi pientä hytkyvää päätään kättä vasten ja vilkuili syvämietteisesti Kristiniin, sillä välin mielessään luoden silmäyksen talon koko asemaan. Ääneen hän ei enää mitään puhunut, tärkeimpiä ja ratkaisevimpia toimenpiteitään hän ei muille ilmaissut.

-- Näetsen, kaiken pitää olla omaan laatuunsa, laatuunsa, hän sanoi, merkitsevästi nyykäyttäen Kristinille, joka syvästi tunsi halpuutensa "kalaasi-Lotan" suuren kokemuksen edessä. On mulla taitoni tallella, tiedän minä vähän, miten herrasväessä eletään, usko pois.

Näin sanoen otti Lotta esiin salaperäisen, läkkisen koneen, jota hän tarkoin ja hellästi pyyhkieli, ja asetti sen sitten hyllylle.

-- Se on "klassia" varten, näetkös, sitä laitamme hautajaispäivällisiin, hän sanoi ja nyykäytti rohkaisevasti Kristinille.

-- No eipä vaan, niinkö hienoa, ihmetteli tämä hämillään.

-- Se on jotain kunnollista, selitti Lotta, jotain kunnollista -- kyllä tässä tiedetään, mitä tuodaan, ja "klassia" käyttävät sekä ylhäiset että alhaiset.

Pitojen keittäjättären moniin tehtäviin kuului myös ruumiin pukeminen ja kirstun koristaminen. Mitkä terveydenhoidon viholliset tämän tavan ovat keksineet, on hyödytöntä tutkia, yhtäkaikki, tapa oli olemassa, ja Lotan eläessä ei kukaan olisi rohjennut sitä ruveta muuttamaan. Niin pian kuin oli suorittanut tarpeelliset valmistelut keittiössä, hän kiiruhti Wettingin muorin seuraamana kuolinhuoneeseen ja siirtyi joustavasti miellyttävästä puuhastaan kakkujen ja jäätelökoneitten parissa synkempään ja epämiellyttävämpään toimeensa liiterissä. Tosin häntä värisytti, kun hän sai nähdä Augustin kamalan muodottomaksi käyneen, jo kalmanhajuisen ruumiin, mutta hän hillitsi itsensä ja pakotti kasvoihinsa tilaisuuteen sopivan ilmeen. Huolestuneina ja synkkinä kurtistuivat kasvojen rypyt, silmät vilkuilivat kuin levottoman kanan, eikä itse Wettingin muorikaan olisi voinut sen syvemmin ja tuskaisemmin huoata.

-- Oi Herra Jumala -- rakas taivaallinen Isä, miten pahannäköiseksi on mennyt...

Arvelematta hän ryhtyi kuitenkin työhönsä, Kristinin avustamana. Hän pesi ja kampasi ruumiin, puki sen puhtaaseen paitaan, pani sen ylle kovetetun "yönutun", ja hetken päästä makasi August valmiiksi puettuna arkussaan sypressinoksa sinertävänkalpeassa kädessä ja toinen samanlainen pää- ja jalkopuolessa.

-- Näetsen, sanoi Lotta, "eksressi" on vähän niinkuin juhlallinen. Kyllä tiedän, että se sopii hyvin kuolleille ja haudoille, on niinkuin vähän kunnollista, kunnollista, kun annetaan tuollainen oksa mukaan hautaan.

Iltapuolella tulivat koululapset ja koristivat kuolinhuoneen vihreillä oksilla ja valkoisilla lakanoilla, hajottivat kuusenhakoja ja pystyttivät pieniä latvastaan katkaistuja kuusia pitkin tietä, jota hautajaissaaton oli määrä kulkea kirkolle.