Part 6

Hän käskee norsua istumaan. Norsu istuutuu totellen, minkä johdosta koko huoneiston lattia jymähtää, astiat kaapissa tärähtävät ja alikerrassa kalkkirappaus varisee katosta. Sitä vastapäätä asettuu tyttö istumaan. Heidän välilleen nostetaan pöytä. Norsun kaulan ympäri sidotaan liina, ja uudet ystävykset alkavat syödä päivällistä. Tyttö syö kananlihasta keitettyä lientä ja pienen kotletin, ja norsu kaikenlaisia vihanneksia ja salaattia. Tytölle annetaan pikkuruinen lasi viiniä ja norsulle lämmintä vettä sekä lasillinen rommia, ja se imee mielihyvällä tämän juoman kärsällään suuhunsa liemimaljasta. Sitte he saavat jälkiruokaa -- tyttö kupillisen kaakaota ja norsu tällä kertaa puolen pähkinäkakkua. Saksalainen istuu tällä haavaa isän kanssa vierashuoneessa, ja juo olutta yhtä suurella nautinnolla kuin norsukin, mutta vain suuremmat määrät.

Päivällisen jälkeen saapuu joitakin isän tuttuja, ja heitä varoitetaan jo eteisessä norsusta, etteivät pelästyisi. Ensin he eivät usko, mutta sitte, nähtyään Tommyn, he painautuvat ovea vasten.

-- Älkää pelätkö, se on kiltti! -- tyttö heitä tyynyttää.

Mutta vieraat poistuvat nopeasti vierashuoneeseen ja lähtevät pois, viittäkään minuuttia istumatta.

Saapuu ilta. On myöhä. Tytön on aika mennä levolle. Mutta häntä ei saa lähtemään norsun luota. Niin hän vaipuukin uneen sen vieressä, ja vasta nukuksissa viedään hänet lastenkamariin. Hän ei edes tunne, miten hänet riisutaan.

Tänä yönä Nadja näkee unta, että hän on mennyt naimisiin Tommyn kanssa, ja että heillä on paljon lapsia, pieniä, iloisia norsunpoikasia. Norsu, joka yöllä vietiin takaisin eläinnäyttelyyn, näkee myös unta armaasta, kiltistä tytöstä. Sitäpaitsi se näkee unta suurista pähkinä- ja mantelikakuista, portin kokoisista...

* * * * *

Aamulla tyttö herää reippaana, virkeänä, ja kuten ennen muinoin, kun hän vielä oli terve, huutaa kuuluvasti ja kärsimättömästi, että talo raikaa:

-- Mai-to-aa!

Tämän huudon kuultuaan äiti iloisena tekee ristinmerkin sänkykamarissaan.

Mutta tyttö muistaakin samassa eilispäivän ja kysyy:

-- Entä norsu?

Hänelle selitetään, että norsu on mennyt asialle kotiinsa, että sillä on pikkuisia lapsia, joita ei saa jättää yksin, että se käskee sanoa terveisiä Nadjalle, ja että se odottaa häntä luokseen vieraisille, kun hän tulee terveeksi.

Tyttö hymyilee viekkaasti ja sanoo:

-- Ilmoittakaa Tommylle, että minä olen jo aivan terve.

Joella.

-- Nuoriherra! Halloo, nuoriherra? -- kuului ikkunan takaa kiirehtivä kuiskutus.

Makasin vuoteessani riisuutumatta, ja miten koinkaan taistella unteluutta vastaan, mutta juuri tällä hetkellä se alkoi jo vallata minut raukeaan helmaansa. Kuiskausta seurasi varova, mutta itsepintainen sormen naputus ikkunaan: minua kutsui ulos vanha kokkimme Jemeljan Ivanovitsh, jonka kanssa olimme sopineet, että lähdettäisiin yöksi pyytämään rapuja lihasyötillä. Nousin ja avasin akkunan, koettaen olla aikaansaamatta kolinaa. Minuutin kuluttua olin jo maassa, Jemeljan Ivanovitshin vieressä, väristen unesta ja kiihkosta, jonka minussa herätti odottava nautinto.

Oudokseltaan en aluksi voinut erottaa mitään. Yö oli niin musta, kuin tapaavat olla vain kuumat ja kuunvalottomat heinäkuun yöt Etelä-Venäjällä. Liikkumattomassa, ikäänkuin veltossa ilmassa tuntui resedan sitkeä, makea tuoksu, joka täytti aituuksen, ja kukkivien niinipuiden vieno, mutta äitelä haju -- Ei yksikään ääni rikkonut syvää hiljaisuutta, lukuunottamatta vankkurien etäistä, hiljenevää kolinaa.

-- Eihän äiti herännyt? -- Jemeljan Ivanovitsh kysyi hätäisesti kuiskaten.

-- Ei, ei, ei kukaan ole kuullut -- Oletteko ottanut kaikki, Jemeljan Ivanovitsh? Haavinkin? ja lihan? ja kannun?

-- Tss -- älkää kolistako, nuoriherra -- Jos äiti herää, niin rupeaa torumaan meitä molempia -- No mennäänpä sitten.

Me astuimme ha'an laitaa kapeata tietä pitkin, jota reunusti molemmin puolin tiheä ja paljon ihmisen pituutta korkeampi sekapensaikko -- Minusta yhä tuntui, että seuraavalla hetkellä kompastun johonkin esteeseen, pysähdyin senvuoksi usein ja ojensin käteni eteenpäin, ummistaen lujasti silmäni. Minusta oli hiukan kaameata, mutta vaikutelmien uutuus ja ennen kaikkea niiden luvattomuus soi niille selittämättömän ihanuuden, sellaisen ihanuuden, että minä nyt vieläkin, 25 vuoden kuluttua, tunnen tätä yötä muistellessani iloisen ja tuskallisen ahdistuksen rinnassani.

Äkkiä kompastuin Jemeljan Ivanovitshiin. Hän seisoi ja hypisteli jotain pimeässä.

-- Mitä te teette, Jemeljan Ivanovitsh? -- minä kysyin, haparoiden käsilläni hänen selkäänsä.

Vanhus nähtävästi yritti vääntää jotain auki. Hän vastasi minulle väliajoin, huohottaen raskaasti ponnistuksesta.

-- Nähkääs minä tahdon -- kas miten ovat vääntäneet kiinni, paha heidät periköön -- tahdon -- ottaa irti soihdun kannen -- se on varmaan ruostunut -- no nyt se lähtee -- lähtee -- valmis!...

Kuulin tulitikun raapaisevan, ja öljysoihtu leimahti punaisena, savuavana ja heiluvana liekkinä palamaan. Jemeljan Ivanovitshin kasvot tulivat ankariksi ja muuttuivat merkillisesti. Tuuheista kulmakarvoista, nenästä ja viiksistä laskeusivat hänen päälleen pitkät, vinot ja vapisevat varjot. Läksimme astumaan eteenpäin. Nyt minusta tuntui vielä kaameammalta kuin pimeässä. Tutut pensaat näyttivät meitä joka taholta joukoin ympäröiviltä, hoikilta ja epäselviltä aaveilta. Soihdun liekki värähteli hiljaa räiskien, Jemeljan Ivanovitshin edellä käyvä pitkä varjo syöksähteli milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja pitkät aaveet riensivät levottomasti eteemme, painuivat maahan ja juoksivat nopeasti takaisin, kadoten pimeään selkäni taakse; toisinaan ne äkkiä siirtyivät ahtaaksi joukoksi ja heilahtelivat, ikäänkuin tehden jotain keskinäisiä sopimuksia.

Pensaikko loppui. Eteemme aukeni kenttä. Niinipuun haju muuttui kasteisen ruohon ja veden voimakkaaksi hajuksi. Läheiseltä Bulavinilta tuulahti vilposasti. Arolla lauloi miljoonia heinäsirkkoja ja lauloi niin kumman äänekkäästi ja rytmillisesti, että tuntui siltä, kuin laulaisi vain yksi ainoa sirkka.

Laskeuduimme jokirantaan, joka tasaisena, tyvenenä ja tummana juovana juoksi matalain, mutta jyrkkien rantojen välissä, joilla kasvoi tiheä pajukko. Rannassa vesi solisi soinnukkaasti ja yksitoikkoisesti, syrjäyttäessään lahdelmia ja pensaitten paljastuneita juuria. Jemeljan Ivanovitsh valitsi kahden raidan välistä mukavan kuivan paikan ja pisti soihdun pitkän varren syvään kuoppaan lähelle rantaa. Veteen ilmestyi heti suuri, värisevä, sumeanruskea pilkku, jonka keskellä väreili kirkas tulen heijastus.

Meidän laitteemme eivät olleet monimutkaisia. Me solmimme hienoa nuoraa ristiin suuren lihapalan ympäri; kyynärää ylemmä laadimme kohon kuivasta oksasta, ja sitte Jemeljan Ivanovitsh laski tämän syötin veteen, pitäen toista päätä kädessään. Minun täytyi vanhasta olkihatustani tehtyine haaveineni odottaa, kunnes rapu ilmestyisi veden pinnalle, sitte ottaakseni sen altapäin. Rasvainen liha painui hyvin vitkaan, ikäänkuin sulaen ruskeassa vedessä. Minä näin sen vielä kauan veden alla; vihdoin se katosi, ja koho pysähtyi liikkumattomaksi.

-- Nytpä me, nuoriherra, pistämme tupakaksi, Jemeljan Ivanovitsh sanoi, istuutuen mukavammin ja oikoen luuvaloisia jalkojaan. -- Kas, tuolla rannalla käy hevosiakin -- ruohoa syöskentelevät --

Suojasin kämmenellä silmiäni valolta. Joki ei tältä kohtaa ollut leveä, kaikkiaan noin kymmenen tai viisitoista askelta, ja minä saatoin erottaa kaksi hevosta. Toinen -- valkoinen -- seisoi kylittäin, ja katsoi meitä tuijottaen ja välinpitämättömästi, kääntäen luisevan kaulansa meihin päin. Kauempana sen takana näkyi vain toisen, varmaankin ruskean tai punaisen ruskean hevosen maata kohti painunut turpa ja yhteen sidotut jalat; minä kuulin, miten se äänekkäästi pärskyi ja louskutteli leukojaan, pureskellessaan ruohoa. Vielä etäämpänä silmä upposi läpäisemättömään, sakeaan pimeyteen, josta pisti esiin muutamia läheisiä pensaita, joihin soihdun valo ylttyi; kalpeitten, hentojen ja pitkien lehtien muodostamat tuuheat kupukatot näyttivät joltain kummalliselta oopperakoristeilta. Tähdet heijastuivat vedestä, vilkkuen ja levenneinä.

Koho värähti ja alkoi heilahdella.

Minä kuiskasin kiihtyneenä:

-- Jemeljan Ivanovitsh -- Tärppii! vetäkää Jumalan tähden!

Mutta vanhus vain pudisti harmistuneesti päätään. Koho liikkui yhä edelleen, muodostaen ympyrän kehiä, ja jolloinkin lyhyesti painuen etuosastaan veden alle. Minä -- koettaen olla hengittämättä, ponnistaen jalkani joesta pistävään kantoon ja ojentaen esiin kepin nenässä olevaa haavia -- kiduin kärsimättömästä odotuksesta. Äkkiä koho tykkänään katosi veden alle. Jemeljan Ivanovitsh nosti hitaasti nuoraa ylöspäin. Minuutin kuluttua minä näin suunnattoman suurelta näyttävän lihapalan ja siihen kiinni iskeneen ravun sakset.

-- Pitäkää! -- vanhus huudahti ja tempasi äkisti nuorasta. Minä pistin haavin alle -- Meidän liikkeemme sopeutuivat toisiinsa vaistomaisesti ja sukkelasti: haavissa, josta vesi sointuen tipahteli jokeen, pyristelihe suonenvedontapaisesti kaulaansa naksuttaen suunnattoman suuri musta rapu. Jemeljan Ivanovitsh tarttui kahden sormen sitä selästä ja nosti sen riemuiten ilmaan. Rapu oli yli puolentoista korttelin mittainen. Se naksutteli edelleen kaulaansa, haroi etujaloillaan, sulkien ja avaten saksiaan, ja liikutti pitkiä viiksiään. Jemeljan Ivanovitsh heitti sen kannuun.

Ensimäisen ravun jälkeen rupesi pyynti onnistumaan oikein hyvin. Aina vähän päästä vanhus nosti haavista mustia hirviöitä, ollen niistä yhtä vilpittömän ja äänekkään iloinen kuin minä, kymmenvuotias poikavekara. Ja joka ravulle hän ehdottomasti antoi jotain lystillisiä nimityksiä, ennenkuin laski sen kannuun.

-- Aa! herra Krapula! jouduittekos satimeen? hän kysyi koomillisesti ilakoiden, -- suvaitkaa, suvaitkaa astua toisten seuraan. Siellä on iloisempi ollaksenne.

Tai:

-- Nöyrin palvelijanne, herra Krapulin. Odotimme kärsimättömästi tuloanne. Tehkää hyvin.

Kolme tai neljä rapua pääsi meiltä. Näissä tapauksissa me tulistuimme ja syydimme purevia nuhteita toisillemme. Mutta tuskin liikahti koho vedessä -- niin vihamme heti lauhtui ja me aloimme jälleen, kädet innosta vapisten, kuiskaten ärsyttää toinen toistamme: oo-o! kas miten nykäisi! Varmaan siinä tärppii suunnaton Krapulainen! -- Lapsellisessa ihastuksessa kutsuimme uhrejamme mitä ihmeellisimmillä nimillä. Epätavallinen valvominen, yön kauneus ja kiihkoisten kalamiesten intohimo meitä kiihdytti ja huumasi.

Mutta kymmenennen jälkeen rupesi onnistumaan huonommin. Kahdettatoista rapua odotimme noin neljännestunnin.

-- Miksemme saa mitään, Jemeljan Ivanovitsh? minä kysyin kiihtyneenä ja ärtyisenä.

Hän levitti käsiään:

-- Herra hänen tietää. Tai ehkä ovat ne, jotka pääsivät meiltä pakoon teidän hyväntahtoisuutenne kautta, ottaneet ja kertoneet muille, millaisia viekkaita ihmisiä me olemme. Mistäs sen tietää?

-- No jo nyt joutavia! Ei suinkaan rapu voi kertoa mitään? Eihän sillä ole ääntäkään --

-- Ee! Älkää te puhuko niin. Ei sillä ole ääntä, mutta kuitenkin on se viisas eläin. Eipä turhaan! Kyllä se siellä varmaan jotain -- eleilläänkö, vai miten, mutta varmasti se ilmottaa --

Me vaikenimme. Minut valtasi se kauhea, liikkumaton hiljaisuuden lumo, jonka tuntee ainoastaan varhaisimmassa lapsuudessaan. Katsoin yhä vain soihdun punaista tulta. Päässäni ei ollut ajatuksen hiventäkään, mutta tunne jostain sopusointuisesta, ihanasta ja lempeästä täytti sieluni ääriään myöten. Ja niinä hetkinä olin tuntevinani ohitseni juhlallisesti virtaavan jonkin suunnattoman, ikäänkuin maailmankaikkeuden --

Eikö siinä minun ohitseni liukunut aika?

Äkkiä tuntui tuulahdus. Meidän tulemme houkuttelemana lensi ohitsemme matalalta, kevyesti ja äänettömästi suuri harmaa lintu. Minä vavahdin. Lumo katosi, ja minun tuli hiukan ikävä olla.

-- Sanokaa, Jemeljan Ivanovitsh, -- minä kysyin veltosti, -- miksikä on tämän joen nimi Bulavin?

Vanhus liikutti huuliaan.

-- Herra hänen tietää. Kutsuivat hyvät ihmiset Bulaviniksi, ja niin sen nimi on Bulavin.

-- Siinäkö kaikki?

-- Tietenkin kaikki. Kertovat vähävenäläiset, että tässä, muka Galotshja-Skeljassa muinoin asui rosvo, nimeltään Bulavin -- No niin, vähänkö ne tyhmät vähävenäläiset rupattavat. Et jouda kaikkea kuulemaankaan.

Minä oikein vavahdin kärsimättömyydestä.

-- Kyyhkyläinen, Jemeljan Ivanovitsh, kertokaahan. Rakas, kertokaa Bulavinista --

-- Mitäs siinä on kertomista? -- vanhus murahti ja ryhtyi imemään lyhyttä piippunysäänsä. -- Mitäs siinä on kertomista? No, elipä täällä, muka, se sama Bulavin ja rosvosi. Hän oli ennen Pugatshovin joukkueessa, vaan kun Pugatshov saatiin kiinni ja vietiin Moskovaan, niin Bulavin siirtyikin tänne Jaik-joen varsilta. Hän keräsi ympärilleen joukon samanlaisia rohkeita reimapoikia kuin hän itsekin oli ja rupesi siitä ryöstämään kristittyjä ihmisiä ja tekemään väkivaltaa. Hän oli, sanotaan, jokaista petoa julmempi, eikä raadellut ja polttanut yksistään puutteen tähden, vaan noin vain -- huvikseen -- Kovin hän piti verestä. Köyhiltä ihmisiltä Bulavin itse omalla kädellään hakkasi pään, vaan rikkaita pyrki sitä ennen vielä kiusaamaankin, Hyökkääpä hän, esimerkiksi, tilanomistajan kartanon kimppuun, polttaa sen tuhaksi, ryöstää, ja sitte käskee pistää isäntäväen, miehen ja vaimon paaluun, ja vielä rinnatusten, ja vielä kasvotkin vastatusten. "Ihailkaa, sanoo, toisianne, kallis isäntäväki" -- Sellainen se oli kauhea peto -- Vaan eipä voitu häntä mitenkään saada kiinni, vaikka tsaarin sotajoukot kulkivat jos miten monasti häntä takaa-ajamassa -- Oli eilen täällä, vaan nyt ei enää ja jäljetkin hävinneet -- Sillä talonpojat pelkäsivät häntä pahemmin kuin kuolemaa eivätkä uskaltaneet häntä ilmiantaa.

-- No eikö häntä saatukaan kiinni?

-- Ei, kyllä sitte saatiin. Tyttö hänet petti. Rakastui hän tyttöön, täkäläisen myllärin tyttäreen, ja varasti hänet kotitalostaan. Vaan tämä tyttö ei tahtonut lähteä suosiolla. "Sinä, sanoo, olet pahantekijä ja lihaksi tullut perkele, ja kristitty veri on kuivettunut sinuun hamaa päälakea myöten" -- No, hän ei mitenkään kuunnellut tyttöä -- otti väkisin. Silloin tämä sanoikin hänelle: "Et sinä tahtonut minua sääliä, vaan turmelit minun neidon nuoruuden ja kauneuden, niin katso siis, sentähden en minäkään sinua sääli." Ja niin tekikin. Kerran, kun Bulavin poikineen juopotteli juutalaisen luona kapakassa, lähti tämä sama myllärin tytär everstin luo, joka oli määrätty takaa-ajoon, ja ilmaisi kaikki. "Kas tuolla, sanoo, tuolla noin hän on, meidän kirkas haukkamme, menkää ja ottakaa hänet." No, sotamiehet tietysti heti ympäröivät kapakan ja sytyttivät katon palamaan, ja heti kun Bulavin hyppäsi ulos ikkunasta heittivät he verkon hänen päälleen ja sitoivat hänet kiinni. Sillä muulla lailla ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Niin. Niinpä he hänet sitoivat, kyyhkyläisen, ja lähettivät sidottuna Moskovaan, ja Moskovassa pyöveli hakkasi häneltä ensin kädet, sitte jalat ja vasta lopuksi pään. Mutta jäännökset poltettiin roviolla ja tuhka siroteltiin kaikkiin neljään ilmansuuntaan --

Vanhus vaikeni. Alkoi sarastaa. Tämä huomattiin siitä, että auer tuli hiukan harmahtavaksi, ja toisella rannalla hevosten luona minä saatoin jo erottaa kolme vatsallaan makaavaa talonpoikais-lasta. Jemeljan Ivanovitsh kiihottui äkkiä, ja painautuen minun puoleeni alkoi puhua matalalla pelästyneellä äänellä:

-- Vaan sepä ei olekaan totta, että hänet Moskovassa teilattiin, sillä Moskovaan ei tuotu häntä, vaan jokin muu kasakka. Vaan itse Bulavinille Herra mietti toisen rangaistuksen -- Sanotaan, että Jumalan enkelit ottivat rosvon käsivarsilleen, veivät ulos tulesta ja sulkivat syvään maanalaiseen luolaan, lähellä Galotshja-Skeljaa -- Ja täytyypä Bulavinin siinä luolassa (vanhuksen ääni kävi yhä salaperäisemmäksi) istua viimeiseen päivään saakka -- Rautaketjut ympäröivät hänen ruumistaan, ja pitkän pitkä keltamahainen käärme yötä päivää jäytää hänen sydäntään -- vähävenäläiset, jotka ovat ajaneet sivu, sanovat toisinaan kuuluvan, miten Jumalan kirooma rosvo vääntelehtii maan alla ja kalistelee ketjujaan -- tahtoo yhä ne murtaa --

Kylmä kauhu virtasi äkkiä aaltona ruumiini läpi ja nosti hiukset pystyyn päässäni. En uskaltanut kääntyä ympäri.

-- Sanotaan vielä, -- vanhus jatkoi, katsellen pelokkaana ympärilleen, -- sanotaan vielä, että kerran vuodessa, yöllä, Bulavin astuu ulos luolastaan -- Sattuu tämä kesällä varpusyönä [myrsky-yö, joka karkottaa varpuset pesistään. Suomentajan muist.] -- Kulkee hän metsiä, soita ja kenttiä, kekonsa on korkeampi suurimpia puita, ja olkapäällään on kokonainen mänty sauvan asemasta. Ja jos hän tänä yönä, varjelkoon Herra, kohtaa jonkun tiellä, niin heti mylväisee kauhealla äänellä ja tappaa sauvallaan. Siksi ei varpusöinä kukaan poistukaan kotoaan, ja vanhat eukot rukoilevat aamuun saakka pyhäinkuvien edessä --

Jemeljan Ivanovitsh katsahti minun kauhun vääntämiä kasvojani ja lisäsi luonnottomasti nauraen:

-- No niin, tyhjää puhettahan se kaikki on, pelkkää tarua. Vähätkös mitä ne vähävenäläiset rupattavat. Voikos se tapahtua, että koko iän käärme jäytäisi ihmisen sydäntä?... Joutavaa puhetta -- Oh Herra, taivaan kuningatar, -- ukko rykäisi, yrittäessään nousta pystyyn, -- mennäänpä nuoriherra kotiin -- emme kuitenkaan enää mitään saa --

Me keräsimme omaisuutemme ja lähdimme. Taas, kun astuimme pensaikkoa, häärivät ja tanssivat ympärillämme korkeat aaveet, ja minä pidin kädelläni kiinni kokin takinliepeestä, pelosta väristen ja kylmeten. Minusta tuntui yhä siltä, että jos katsahdan syrjään, niin näen jossain taivaanrannalla sauva selässä astuvan suunnattoman suuren ihmisen varjon, joka kohoaa puutarhamme puitten yli, jotka jo epäselvästi kuvastuivat aamun utuista sarastusta vasten.