Part 5

Karl Müller, eläinnäyttelyn isännän veli, seisoi pikkuruisessa lautaisessa pukuhuoneessa, kuvastimen edessä, ja oli jo puettu vaaleanpunaiseen trikoohon, jolla oli vadelman punainen vyötärys vatsan alapuolella. Vanhempi veli, Johann, istui vieressä ja seurasi tarkasti Kaarlen pukeutumista, antaen hänelle tarvittavat esineet. Johann itse ontui pahasti (kesy leijona oli runnellut hänen oikean jalkansa) eikä koskaan esiintynyt kesyttäjänä, vaan antoi vain veljelleen häkkiin vanteet, bengaalitulen ja pistoolit.

-- Tässä on punamaalia, -- Johann sanoi, ojentaen veljelleen rasian. -- Ota hiukan.

Karl oli todellakin kalpea. Heti soiton ensi sävelet kuullessaan hän tunsi, miten veri virtasi hänen kasvoiltaan ja kuumana aaltona syöksähti sydämeen, ja miten hänen kätensä kylmenivät ja omituisesti sitkistyivät. Mutta tämä kiihtymys ei ollut pelon kiihtymystä. Jo kaksi vuotta oli Karl kesyttänyt leijonia ja joka päivä kokenut saman tunteen -- hermojen kiihtymyksen.

Soitto, trikoopuku, väkijoukon pelokas ja kunnioittava uteliaisuus, bengaalituli ja lopuksi mieletön rohkeuden puuska näytöksen kestäessä häkissä ja kauhea siveellinen voima, jonka hän tällä hetkellä tunsi koko olennossaan ja varsinkin katseessa, joka pakotti leijonan arasti peräytymään nurkkaan. -- Kaikki tämä kiihotti häntä edeltäkäsin, jo hänen pukeutuessaan.

Siveltyään poskilleen kerroksen punaväriä ja mustattuaan lyijykynällä silmäluomensa, mistä silmät tulivat suuriksi ja loistaviksi, Karl kiinnitti kaulaansa vadelmanpunaisen kauluksen jota koristi agramantti ja helyt, ja katsahti peiliin. Siitä katsoi häntä vastaan rohkeat ja kiihtyneet, hyvin kauniit kasvot, jyrkkine, itsepintaisine leukoineen ja suurine vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat julkeasti hymyten.

-- Vapa! -- käski katkonaisesti Karl, silittäen pukuaan kuvastimen edessä.

Vanhempi veli antoi hänelle kiireesti pitkän ruoskan ja lähestyi itse ovea avatakseen sen selälleen hänen astuessaan ulos, ja kopeloi huolellisesti revolveria taskussaan --

Karl heitti kuvastimen piirongille ja teki käsin ja jaloin muutamia nopeita liikkeitä, jotta notkistuisi. Veli katsahti häneen kysyvästi. Karl nyykäytti päätään ja astui Johanneksen avaamasta ovesta joustavin kiireisin askelin eläinnäyttelyyn. Johann kulki jälestä soittaen kelloa, ja siisti vanha eukko siunasi kassasta käsin salaa ristinmerkillä nuorta kaunista lellipoikaansa.

Kymmenen askeleen päässä häkistä Kaarlen pysäytti vartia ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa. Se oli paha enne. Kesyttäjän ei koskaan tule sekunniksikaan pysähtyä, sillä peto seuraa häntä silmillään heti hänen astuttuaan pukuhuoneesta.

-- Caesar on levoton? Murisee? -- Karl kysyi tahallisen äänekkäästi komeillen yleisön nähden pelottomuudellaan. -- Oi, se on tyhjää! Se on heti oleva kuin karitsa.

Caesar seisoi painaen kasvonsa aivan rautaristikkoa vasten. Sen kissansilmät suunnattomine pupilleineen kiilsivät ahnaasti ja pelokkaasti samalla kertaa. Sen raivo, joka ei vieläkään ollut asettunut, kasvoi äkkiä kun se näki tutun vaaleanpunaiseen trikoohon puetun olennon, jota se tahallaan ei katsonut, mutta jonka kaikkia liikkeitä se seurasi petoeläimen jännittyneellä tarkkaavaisuudella.

Karl astui nopeasti avautuvien katselijarivien välitse, hyppäsi sukkelaan irtotikapuiden kolme porrasta ja oli kohta pienessä häkin eteisessä, josta avautui rautainen ovi suureen häkkiin. Mutta tuskin oli hän tarttunut ripaan, kun Caesar yhdellä hyppäyksellä oli oven edessä, painoi päänsä sitä vasten ja mylväisi, huokuen Kaarlea vastaan kuumaa hengitystä ja mädänneen lihan hajua.

-- Caesar zurück! -- huudahti Karl, ja suuntasi petoon tiukan katseensa, lähestyen vartavasten ristikkoa kasvoineen. Mutta leijona kesti katseen, eikä perääntynyt, vaan irvisti. Silloin Karl pisti ristikon läpi raipan ja alkoi lyödä Caesaria päähän ja käpäliin.

Caesar karjui, muttei perääntynyt eikä kääntänyt katsettaan poispäin.

-- Riittää! -- huudahti joku yleisöstä, taustalta. Riittää! -- yhtyi huutoon koko väkijoukko.

-- Genug! -- sanoi Johann hiljaisella ja hätäisellä äänellä ja veti viitan alla huomaamattomasti taskustaan revolverin.

-- Nein! -- katkaisi vihaisesti Karl ja löi jälleen kaikin voimin leijonaa päähän. -- Caesar zurück.

Vaan Caesar äkkiarvaamatta syöksähti pystyyn koko pituudeltaan ja löi käpälällään ristikkoa niin voimakkaasti, että koko häkki tärisi.

-- Riittää! Lopettakaa! -- katsojat huusivat ja jäivät samalla kertaa liikkumattomina paikoilleen, kuin kytketyt.

-- Feuer! -- Karl huudahti. Hetkellinen epäröimisen tunne, joka oli vallata hänet alussa kun leijona ei totellut, jätti nyt sijaa suuttumukselle, ja hän päätti nyt hinnalla millä hyvänsä pakottaa pedon tottelemaan.

Johann tempasi vartian tuomalta hiilipannulta hehkuvan rautavavan ja ojensi sen veljelleen, sekä samalla sytytetyn kepin, jossa säkenöiden paloi bengaalituli.

Tulen sokaisemat katsojat eivät huomanneet Kaarlen nopeaa liikettä, mutta näkivät miten Caesar ääneensä kivusta voihkien hypähti oven luota, ja samassa silmänräpäyksessä oli kesyttäjä häkissä.

Eläinnäyttelyssä tuli aivan hiljaista; kuului vain, miten bengaalituli sähähteli Kaarlen kädessä, ja miten Caesar voihki ja murisi häkin nurkassa.

Mitä sitte tapahtui -- siitä ei kukaan ollut selvillä. Kuului Kaarlen tärisyttävä huuto, Caesarin ja naarasleijonan kauhea karjunta, kolme huumaavaa paukahdusta, katsojain pelästyneitä huutoja sekä mieletön epätoivoinen vanhuksen ulvonta: "Karlchen! Karlchen! Karlchen!"

Häkin lattialla makasi Karl, kokonaan raadeltuna, runnelluin käsin, jaloin ja kylkiluin, mutta vielä elävänä; hänen takanaan naarasleijona, jonka pääkalloon oli osunut Johanneksen luoti, ja sen vieressä -- viimeisessä kuolinkamppauksessa -- Caesar.

Kalpeat, pelästyneet katsojat seisoivat häkin ympärillä kauhusta mykkinä eivätkä liikkuneet paikaltaan, välittämättä vartiasta, joka pyyteli poistumaan eläinnäyttelystä.

Norsu.

I

Pikku tyttö on sairas. Joka päivä käy hänen luonaan tohtori Mihail Petrovitsh, jonka hän on tuntenut jo hyvin kauan. Toisinaan hän tuo muassaan vielä kaksi vierasta tohtoria. He kääntelevät tyttöä seljälleen ja vatsalleen, kuuntelevat jotakin, painaen korvansa ruumista vasten, ja vetävät silmäluomista ja katsovat. Tätä tehdessään he jotenkin arvokkaasti tuhisevat, heidän kasvonsa ovat ankarat, ja keskenään he puhuvat käsittämätöntä kieltä. Sitte he siirtyvät lastenkamarista vierashuoneeseen, jossa äiti heitä odottaa. Päätohtori -- pitkä, harmaapäinen, kultaiset silmälasit nenällä -- kertoo hänelle jotain vakavasti ja pitkään. Ovi on auki, ja tyttö näkee ja kuulee kaikki sängystään. Paljoa hän ei käsitä, mutta tietää, että kysymys on hänestä. Äiti katsoo tohtoria suurin, väsynein ja itkettynein silmin. Hyvästellessään päätohtori sanoo äänekkäästi:

-- Pääasia on, ettei hänen ole ikävä. Täyttäkää kaikki hänen päähänpistonsa.

-- Ah, tohtori, kun hän ei tahdo mitään.

-- No, en tiedä -- koettakaa muistella, mistä hän ennen piti, ennen sairastumistaan. Leikkikaluja -- joitain namusia --

-- Ei, ei, tohtori, ei hän tahdo mitään.

-- No, koettakaa jotenkin huvittaa häntä -- No, vaikka jotenkin -- Annan teille kunniasanani, että jos teidän onnistuu saada hänet nauramaan, huvittaa häntä, -- niin se on oleva paras lääke -- Hyvästi, armollinen rouva!

II

-- Rakas Nadja, rakas tyttöseni, -- sanoo äiti, eikö sinun tee mieli mitään?

-- Ei, äiti, ei tee mieli mitään.

-- Tahdotko, että panen kaikki nukkesi istumaan vuoteeseen. Asetamme nojatuolit, sohvan, pöydän ja teevehkeet. Nuket juovat teetä ja puhelevat ilmasta ja lastensa voinnista.

-- Kiitos, äiti -- Ei tee mieli -- On ikävä --

-- No hyvä, tyttöseni, annetaan nukkien olla. Vaan ehkä kutsun tänne luoksesi Katjan tai Zhenitshkan. Sinähän pidät heistä niin kovasti.

-- Ei tarvitse, äiti. Oikein totta ei tarvitse. En minä tahdo mitään, en yhtään mitään. Minun on niin ikävä.

-- Tahdotko, että tuon sinulle suklaata?

Mutta tyttö ei vastaa ja katselee kattoon liikkumattomin, ilottomin silmin. Hänellä ei pakota mikään eikä edes ole kuumetta. Mutta hän laihtuu ja heikkenee päivä päivältä. Mitä hänelle tehdäänkään, hänelle se on ykskaikki, ei hän tarvitse mitään. Niin makaa hän kokonaisia päiviä ja kokonaisia öitä, hiljaa ja surullisena. Toisinaan hän uinahtaa puoleksi tunniksi, mutta untakin hän näkee jostain harmaasta, pitkästä ja ikävästä kuin syyssade.

Kun lastenkamarin ja vierashuoneen, sekä edelleen tämän ja työhuoneen välinen ovi on avattu, niin tyttö näkee isän. Isä kävelee nopeasti nurkasta toiseen, ja yhä vain polttaa, polttaa. Toisinaan hän tulee lastenkamariin, istuutuu pikku vuoteen laidalle ja hiljaa silittelee Nadjan jalkoja. Sitte hän äkkiä nousee pystyyn ja käy ikkunan luoksi. Hän viheltelee jotain, katsoen pihalle, mutta hänen olkapäänsä vavahtelevat. Sitte hän kiireesti painaa nenäliinan toista silmäänsä vasten, ja poistuu työhuoneeseensa ikäänkuin suuttuneena. Sitte hän taas juoksee nurkasta toiseen, ja yhä -- polttaa, polttaa, polttaa -- Ja työhuone käy tupakansavusta aivan siniseksi.

III

Mutta eräänä aamuna tyttö herää hiukkasen tavallistaan virkumpana. Hän on nähnyt unta jostain, mutta ei voi mitenkään muistaa mistä, ja katsoo kauan ja tarkkaavasti äitiään silmiin.

-- Tarvitsetko jotain? äiti kysyy.

Mutta tytön mieleen muistuu äkkiä uni ja hän puhuu kuiskaten, ikäänkuin salaisuutta.

-- Äiti -- voinko saada -- norsun? Muttei sitä, joka on kuvassa -- Voinko?

-- Tietysti, tyttöseni, tietysti saat.

Hän lähtee työhuoneeseen ja sanoo isälle, että tyttö tahtoo norsun. Isä pukee heti päällystakin ylleen, painaa hatun päähänsä ja lähtee jonnekin ajamaan. Puolen tunnin kuluttua hän palaa, tuoden kalliin, kauniin leikkikalun. Se on suuri harmaa norsu, joka itsestään nyökyttää päätään ja huiskuttaa häntäänsä; norsun selässä on punainen satula, ja satulassa kultainen teltta ja siinä istuu kolme pikkaraista ihmistä. Mutta tyttö silmäilee leikkikalua yhtä välinpitämättömästi kuin kattoa ja seiniä, ja sanoo veltosti:

-- Ei. Ei se ole yhtään sellainen. Minä tahdoin oikean elävän norsun, vaan tämähän on kuollut.

-- Katsohan vain, Nadja, -- isä sanoo. -- Me vedämme sen heti vireeseen, ja siitä tulee ihan, ihan kuin elävä.

Norsu vedettiin pienellä avaimella, ja päätään nyökyttäen ja huiskuttaen häntäänsä se alkoi siirtää jalkojaan, kävellen hitaasti pitkin pöytää. Tyttöä ei tämä ensinkään huvita, vaan vieläpä ikävystyttääkin, mutta jottei pahottaisi isän mieltä, hän lempeästi kuiskaa:

-- Kiitän sinua oikein, oikein kovasti, rakas isä. Minä luulen, ettei kellään ole niin hauskaa leikkikalua... Mutta -- lupasithan jo aikoja sitte viedä minut eläinnäyttelyyn katsomaan oikeaa norsua -- etkä kertaakaan vienyt --

-- Mutta kuulehan, rakas tyttöseni, käsitäthän että se on mahdotonta. Norsu on kovin suuri, se ulottuu kattoon saakka, ei se mahtuisi meidän huoneisiin -- Ja mistä minä sen sitte hankkisin?

-- Isä, en minä tarvitse niin suurta -- Tuo minulle vaikka pikkunen, mutta elävä. No, vaikka noin, noin pikkunen -- Vaikka norsun poikanen.

-- Rakas tyttö, teen sinulle mielelläni kaikki, mutta sitä en voi. Sehän on sama kuin jos sinä äkkiä sanoisit minulle: isä, hanki minulle aurinko taivaalta.

Tyttö hymyilee suruisasti.

-. Miten tyhmä sinä olet, isä. Luuletko etten tiedä, ettei aurinkoa voi ottaa, sillä se polttaa. Eikä kuutakaan voi. Ei, minä tahtosin pikku norsun -- oikean.

Ja hän sulkee hiljaa silmänsä ja kuiskaa:

-- Olen väsynyt -- Anna anteeksi, isä --

Isä repii tukkaansa ja juoksee työhuoneeseen. Siellä hän jonkun aikaa vilahtelee nurkasta toiseen. Sitte hän päättävästi heittää lattialle puoleksi palaneen paperossin (josta äiti häntä aina toruu) ja huutaa sisäkölle:

-- Olga! Tuokaa palttoo ja hattu!

Eteiseen tulee hänen vaimonsa.

-- Minnekä sinä, Sasha? -- hän kysyy.

Mies hengittää raskaasti, napittaessaan päällystakkiaan.

-- En tiedä itsekään, Mashenjka, minne -- Mutta minusta tuntuu siltä, että tosiaankin tänä iltana tuon tänne meille oikean norsun.

Vaimo katsoo häneen levottomana.

-- Rakas, oletko terve? Eikö päätäsi pakota? Oletko ehkä nukkunut huonosti viime yönä?

-- En ole nukkunut ensinkään, -- hän vastasi vihaisesti. -- Tahdot nähtävästi kysyä, olenko järjissäni? Kyllä, vielä. Hyvästi! Illalla sitte kaikki näkyy.

Ja hän poistuu, paukuttaen lujasti ulko-ovea.

IV

Kahden tunnin kuluttua hän istuu eläinnäyttelyssä, ensi rivillä, ja katsoo, miten kesytetyt eläimet isäntänsä käskystä tekevät erilaisia temppuja. Älykkäät koirat juoksevat, heittävät kuperkeikkaa, tanssivat, laulavat musiikin säestäminä, ja panevat yhteen sanoja suurista pahvikirjaimista. Marakatit -- toiset punaisissa hameissa, toiset sinisissä housuissa -- kulkevat nuoralla ja ratsastavat suurella villakoiralla. Suunnattomat punaisenruskeat leijonat hyppäävät palavien vanteiden lävitse. Kömpelö hylje ampuu pistoolilla. Lopuksi tuodaan esille norsut. Niitä on kolme: yksi suuri, ja kaksi aivan pientä kääpiötä, mutta kuitenkin paljon suurempikokoisia kuin hevonen. On ihmeellistä nähdä, miten nämä suunnattomat eläimet, jotka näyttävät niin kömpelöiltä ja raskailta, tekevät mitä vaikeimpia temppuja, joihin ei pystyisi edes hyvinkään sukkela ihminen. Erittäinkin kunnostautuu kaikkein suurin norsu. Se nousee ensiksi takajaloilleen, istuutuu, nousee päälleen seisomaan, jalat ilmassa, kulkee pitkin puisia pulloja, kulkee vierivällä tynnyrillä, kääntää kärsällään suuren pahvikirjan lehtiä, ja istuu vihdoin pöytään, sitoo liinan kaulaansa ja aterioitsee aivan kuin hyvinkasvatettu poika.

Näytös päättyy. Katsojat hajaantuvat. Nadjan isä lähestyy eläinnäyttelyn isäntää, paksua saksalaista. Isäntä seisoo lautaisen väliseinän takana ja pitää suussaan suurta mustaa sikaria.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoo Nadjan isä. -- Ettekö voi luovuttaa norsuanne minulle kotiin joksikin aikaa?

Saksalainen levittää hämmästyneenä silmänsä ja suunsakin selälleen, niin että sikari putoo maahan. Rykien hän kumartuu, nostaa sikarin, pistää sen jälleen suuhunsa ja lausuu vasta sitte:

-- Luovuttaa? Norsun? Kotiin? En käsitä teitä.

Saksalaisen silmistä näkyy, että hänkin tahtoo kysyä, eikö Nadjan isän päätä pakota -- Mutta isä selittää kiireesti mistä on kysymys: hänen ainoa tyttärensä, Nadja, sairastaa jotain merkillistä tautia, jota eivät edes tohtoritkaan oikein ymmärrä. Hän on jo kuukauden maannut vuoteessaan, laihtuu ja heikkenee joka päivä, ei ole huvitettu mistään, ikävöi ja sammuu hiljakseen. Tohtorit käskevät huvittaa häntä, mutta hän ei pidä mistään, -- käskevät täyttää kaikki hänen toivomuksensa, mutta hänellä ei ole mitään toivomuksia. Tänään hänen mielensä teki nähdä elävän norsun. Olisikohan se mahdotonta?

Ja hän lisää väräjävällä äänellä, tarttuen saksalaista päällystakin napista:

-- Niin, nähkääs -- Minä tietysti toivon, että tyttöni paranee. Mutta -- varjelkoon Jumala -- jos hänen tautinsa äkkiä päättyisi huonosti -- jos tyttö äkkiä kuolisi? -- Ajatelkaahan vain: minua tulee koko elinikäni vaivaamaan ajatus, etten ole täyttänyt hänen viimeistä, kaikkein viimeisintä toivomustaan!...

Saksalainen rypistää otsaansa ja kynsii miettiväisenä pikkusormellaan vasenta kulmakarvaansa. Vihdoin hän kysyy.

-- Hm -- Kuinkas vanha on tyttönne?

-- Seitsemännellä.

-- Hm -- Minun Liisani on myös seitsemännellä. Hm -- Vaan tiedättekö, se käy teille kalliiksi. Pitää kulettaa norsu yöllä, ja vasta seuraavana yönä voi tuoda sen takaisin. Päivällä ei voi. Kokoontuu publikum ja se tulee yksi skandaali -- Minä niinmuodoin kadotan kokonaisen päivän, ja teidän tulee minulle korvata tappio.

-- Oi, tietysti, tietysti, älkää siitä huolehtiko --

-- Ja sitte: salliiko polisi viedä yksi norsu yhteen taloon?

-- Minä sen järjestän. Kyllä se sallii.

-- Vielä yksi kysymys: salliiko teidän talonisäntä viedä taloonsa yksi norsu?

-- Kyllä sallii. Minä olen itse tämän talon isäntä.

-- Ahaa! Se on vielä parempi. Ja sitte vielä yksi kysymys: missä kerroksessa te asutte?

-- Toisessa.

-- Hm -- Se on jo pahempi -- Onko teidän talossanne leveät rappuset, korkea katto, suuri huone, leveät ovet ja hyvin luja permanto? Sillä tämä minun Tommy on 3 kyynärää 4 tuumaa korkea, ja 5 1/2 kyynärää pitkä. Sitäpaitsi se painaa 1800 kiloa.

Nadjan isä miettii hetkisen.

-- Tiedättekö mitä? -- hän sanoo. -- Ajetaan heti meille ja katsotaan kaikki paikalla. Jos tarvitsee, käsken laajentaa seinä-aukot.

-- Oikein hyvä! -- suostuu eläinnäyttelyn isäntä.

V

Yöllä kuletetaan norsua vieraisille sairaan tytön luo. Valkoiseen peittoon verhottuna se arvokkaasti astelee keskikatua, nyökyttää päätään ja käärii vuoroin kärsänsä kokoon, vuoroin ojentaa sen suoraksi. Sen ympärille on myöhäisestä ajasta huolimatta kerääntynyt suuri kansanjoukko. Mutta norsu ei kiinnitä siihen huomiota: sehän näkee joka päivä satoja ihmisiä eläinnäyttelyssä. Vain kerran se hiukan suutahti.

Joku katupoika juoksi aivan sen jalkojen väliin ja alkoi kujeilla töllistelijäin huviksi.

Silloin norsu tyvenesti otti kärsällään hatun sen päästä ja heitti sen läheisen piikkiaidan yli.

Poliisi kulkee väkijoukon keskessä ja kehottaa sitä: -- Hyvät herrat, tehkää hyvin ja hajaantukaa. Mitä tavatonta te siinä huomaatte? Ihmettelen! Ikäänkuin ette koskaan olisi nähneet elävää norsua kadulla.

Lähestytään taloa. Porraskäytävässä, samoinkuin pitkin koko tietä, jota norsun tuli kulkea, aina ruokasaliin saakka, olivat kaikki ovet avatut selälleen, jota varten oli täytynyt vasaralla avata ovisalvat. Samoin oli tehty kerran ennenkin, kun taloon tuotiin suurta ihmeitätekevää pyhäinkuvaa.

Mutta porraskäytävään saavuttaessa norsu pysähtyy itsepäisesti.

-- Pitää antaa sille jotain namusia -- -- saksalainen sanoo. -- Jokin makea pulla, tai jotain -- Noo -- Tommy! -- Ohoo -- Tommy!...

Nadjan isä juoksee läheiseen leipuripuotiin ja ostaa suuren pyöreän mantelikakun. Norsu näyttää haluavan niellä sen kokonaisena ja lisäksi sen ympärillä olevan pahvilaatikonkin, mutta saksalainen antaa sille vain yhden neljänneksen. Kakku maistuu Tommysta hyvälle, ja se ojentaa kärsänsä saadakseen toisen palan. Mutta saksalainen on viekkaampi. Pitäen kädessään namusta, hän nousee ylös portaalta toiselle ja norsu seuraa häntä pakosta, kärsä suorana ja korvat pystyssä. Porrasten käänteessä Tommy saa toisen palan.

Sillä lailla kuletettiin se ruokasaliin, josta edeltäpäin oli viety pois kaikki huonekalut, ja permanto paksusti peitetty oljilla -- Norsun jalka sidotaan permantoon kiinnitettyyn renkaaseen. Sen eteen pannaan tuoreita porkkanoita, kaalia ja nauriita. Saksalainen asettuu viereiselle sohvalle. Sammutetaan tulet, ja kaikki panevat maata.

VI

Seuraavana päivänä tyttö herää aamun sarastaessa ja kysyy kaikkein ensiksi:

-- Vaan entä norsu? Onko se tullut?

-- On, -- äiti vastaa, -- mutta se käski että Nadja ensin peseytyisi, ja sitte söisi pehmeäksi keitetyn munan ja joisi kuumaa maitoa.

-- Onkos se kiltti?

-- Kiltti se on. Syö, tyttöseni. Heti menemme sitä katsomaan.

-- Onkos se lystikäs?

-- On hiukan. Pue lämmin röijy yllesi.

Muna oli nopeasti syöty ja maito juotu. Nadja nostetaan istumaan samoihin vaunuihin, joissa hän ajoi ollessaan vielä niin pikkuinen, ettei osannut yhtään kävellä, ja hänet viedään ruokasaliin.

Norsu onkin paljon suurempi kuin Nadja oli luullut, katsoessaan sen kuvaa. Kooltaan se on vain hiukkasen matalampi ovea, ja pituudeltaan täyttää puolet ruokasalista. Sen nahka on karkea, raskaissa poimuissa. Jalat ovat paksut kuin pölkyt. Pitkä häntä päättyy johonkin luudan-tapaiseen. Pää on täynnä suuria kyhmyjä. Korvat ovat suuret kuin takiaisen lehdet ja riippuvat alaspäin. Silmät ovat aivan pikkuruiset, mutta älykkäät ja hyvät. Torahampaat on leikattu poikki. Kärsä on kuin käärme ja päättyy kahteen sieraimeen, ja niiden välissä on taipuisa, notkea sormi. Jos norsu ojentaisi kärsänsä aivan suoraksi, niin varmaankin ylttyisi sillä ikkunaan.

Tyttö ei pelkää ensinkään. Häntä vain hiukan ihmetyttää eläimen suunnaton koko. Sensijaan alkaa hoitajatar, kuustoistavuotias Polja vinkua pelosta.

Norsun isäntä, saksalainen, lähestyy lastenvaunuja ja sanoo:

-- Hyvää huomenta, pikku neiti. Älkää peljätkö. Tommy on kovin kiltti ja pitää lapsista.

Tyttö ojentaa hänelle pienen kalpean kätensä.

-- Hyvää päivää, miten voitte? -- hän vastaa. En pelkää tippaakaan. Mikäs sen nimi on?

-- Tommy.

-- Hyvää päivää, Tommy, -- lausuu tyttö ja kumartaa päällään. Sen tähden että norsu on niin suuri, ei hän uskalla sinutella sitä. -- Miten olette nukkunut viime yön?

Hän ojentaa sillekin kätensä. Norsu tarttuu varovasti hänen hentoihin sormiinsa ja puristaa niitä taipuisalla, vahvalla sormellaan paljoa enemmän hellävaroen kuin tohtori Mihail Petrovitsh. Tätä tehdessään norsu nyökäyttää päätään, ja sen pienet silmät ovat aivan tiirullaan, ikäänkuin se nauraisi.

-- Mutta sehän ymmärtää kaikki? -- tyttö kysyy saksalaiselta.

-- Oi kyllä, aivan kaikki, pikku neiti!

-- Mutta se vain ei puhu?

-- Niinpä juuri, se vain ei puhu. Minulla, tiedättekö, on myös tyttö, yhtä pieni kuin tekin. Hänen nimensä on Liisa. Tommy on hänen kanssaan suuri, hyvin suuri ystävä.

-- Jokos te, Tommy, olette juonut teetä? -- tyttö kysyy norsulta.

Norsu ojentaa jälleen kärsänsä ja puhaltaa aivan tytön kasvoihin lämpöisen voimakkaan henkäyksen, niin että kevyet hiukset tytön päässä hulmahtavat hajalleen.

Nadja nauraa ja paukuttaa käsiään. Saksalainen nauraa sakeasti. Hän on itse sellainen suuri, paksu ja hyvänluontoinen kuin norsukin, ja Nadjasta tuntuu, että he ovat kumpikin toistensa näköisiä. Ehkä he ovatkin sukua keskenään?

-- Ei, ei se ole juonut teetä, pikku neiti. Mutta se juo mielellään sokerivettä. Myöskin se pitää hyvin paljon pullista.

Tuodaan tarjottimella pullia. Tyttö kestitsee norsua. Se tarttuu sukkelasti sormellaan pullaan, ja kätkee sen renkaaksi kiertyvällä kärsällään jonnekin alas pään alapuolelle, jossa sillä liikkuu lystikäs, kolmikulmainen, karvainen alahuuli. Kuuluu, miten pulla kahisee kuivaa nahkaa vasten. Samoin tekee Tommy toiselle pullalle, ja kolmannelle, neljännelle ja viidennelle, ja nyökäyttelee kiitollisuuden merkiksi päätään, ja sen pikkuruiset silmät ovat mielihyvästä tiirullaan. Ja tyttö nauraa ilosta.

Kun kaikki pullat on syöty, esittää Nadja norsulle nukkensa:

-- Katsokaahan, Tommy, tämä hienosti puettu nukke on Sonja. Hän on hyvin kiltti lapsi, mutta hiukan juonikko eikä tahdo syödä soppaa. Ja tämä on Natasha -- Sonjan tytär. Hän on jo alkanut lukea ja tuntee melkein kaikki kirjaimet. Ja tuo on Matrjoshka. -- Se on minun kaikkein ensimäinen nukkeni. Katsokaahan, sillä ei ole nenää, ja pää on liimattu kiinni, ja hiukset ovat lähteneet. Mutta eihän kuitenkaan sovi ajaa muoria pois talosta. Eikö niin, Tommy? Hän oli ennen Sonjan äitinä, mutta palvelee nyt meillä kyökkipiikana. No, ruvetaanpas leikkimään, Tommy: te olette isä ja minä olen äiti ja nämä ovat meidän lapsia.

Tommy suostuu. Se nauraa, tarttuu Matrjoshkaa kurkkuun ja vie sen suuhunsa. Mutta se on vain leikkiä. Pureksittuaan hiukkasen nukkea se laskee sen jälleen tytön polville, tosin hiukan märkänä ja rypistyneenä.

Sitte Nadja näyttää sille suurta kuvakirjaa ja selittää:

-- Tämä on hevonen, tämä on kanarialintu, tämä on pyssy -- Tässä on lintu häkissä, tässä sanko, peili, uuni, lapio, varis -- Ja tämä, katsokaahan, tämä on norsu! Eihän se ole yhtään näköinen? Tokko norsut ovatkaan noin pieniä, Tommy?

Tommyn mielestä ei niin pieniä norsuja ole missään maailmassa. Yleensä se ei pidä näistä kuvista. Se tarttuu kärsällään lehden reunaan ja kääntää sen.

Lähenee päivällisaika, mutta tyttöä ei mitenkään saa norsun luota. Avuksi tulee saksalainen:

-- Sallikaa minun järjestää tämä asia. He syövät yhdessä päivällistä.