Part 4

Mutta pointteri ei tullut yhtään alakuloiseksi tämän johdosta. Se tunsi hyvin kaupungin ja saattoi senvuoksi aina hyvin helposti löytää tien kotiinsa: tuli vain juosta makkarapuodin luo, makkarapuodilta vihanneskaupalle, kääntyä sitte vasemmalle suuren harmaan talon ohi, jonka kellarikerroksesta aina niin maukkaasti tuoksui palaneelle voille, -- ja siinä se jo oli omalla kadullaan. Mutta Jack ei pitänyt kiirettä. Aamu oli raikas ja kirkas, ja puhtaassa, vienon-läpikuultavassa ja hiukan kosteassa ilmassa saavuttivat kaikki hajuvivahdukset tavattoman hienouden ja selvyyden. Juostessaan postin ohi häntä suorana kuin keppi ja värisevin sieraimin, Jack saattoi varmasti sanoa, että tähän oli korkeintaan minuutti sitten pysähtynyt suuri hiirenkarvainen vanhahko doggi, jolle tavallisesti syötetään kauravelliä.

Ja tosiaankin, juostuaan parisataa askelta se näki tämän doggin, joka hölkytti arvokasta ravia. Doggin korvat olivat leikatut lyhyiksi, ja sen kaulassa riippui heilahdellen avara, kulunut kaulanauha.

Doggi huomasi Jackin ja pysähtyi, kääntyen puolittain taaksepäin. Jack kieraisi tanakasti häntänsä ylöspäin ja alkoi lähestyä vierasta, ollen katsovinaan jonnekin syrjään. Hiirenkarvainen doggi teki samoin hännällään ja irvisti leveästi valkein hampain. Sitten he molemmin murisivat, kääntäen kuonot toisistaan poispäin ja ikäänkuin läkähtyen.

-- Jos se minulle sanoo jotain, joka loukkaa minun kunniaani tai yleensä kaikkien kunnon pointterien kunniaa, niin isken kiinni sen kylkeen, vasemman takajalan juureen, -- Jack ajatteli. Doggi on tietysti minua vahvempi, mutta se on kömpelö ja tuhma. Kas, seisoo pöllö kylin eikä aavista, että on pannut vasemman jalkansa hyökkäykselle alttiiksi.

Ja äkkiä -- Tapahtui jotain käsittämätöntä, miltei ylenluonnollista. Hiirenkarvainen doggi äkkiä romahti selälleen ja jokin näkymätön voima veti sen katukäytävältä keskikadulle. Tämän jälkeen tarttui hämmästynyttä Jackia lujasti kurkun ympäri sama näkymätön voima -- Jack ponnisti vastaan etujaloillaan ja heilutti raivoisasti päätään. Mutta näkymätön "jokin" pusersi niin kaulasta, että ruskea pointteri meni tainnoksiin.

Hän tuli tuntoihinsa ahtaassa rautahäkissä, joka tärisi ja hypähteli pitkin kadun kivitystä, ja sen kaikki huonosti yhteenruuvatut osat narisivat. Voimakkaasta koiranhajusta Jack heti arvasi, että häkkiä oli jo monta vuotta käytetty kaikenikäisten ja -rotuisten koirien tyyssijana. Kuskipukilla häkin edessä istui kaksi ihmistä, joiden ulkomuoto ei herättänyt mitään luottamusta.

Häkissä oli jo koolla varsin kirjava seurue. Ennen kaikkea Jack huomasi hiirenkarvaisen doggin, jonka kanssa hän oli ollut riitaumaisillaan kadulla. Doggi seisoi kuono kahden rautapuikon välissä ja vingahteli säälittävästi, sillävälin kun vaunujen tärinä heilutti hänen ruumistaan eteen- ja taaksepäin.

Keskellä häkkiä makasi älykäs kuono luuvaloisten käpälien välissä vanha valkoinen villakoira, joka oli keritty jalopeuran muotoiseksi, hetaleet polvissa ja hännänpäässä. Villakoira näkyi suhtautuvan asemaansa täysin tyvenesti, ja ellei se olisi aika-ajoin huokaissut ja räpyttänyt kulmakarvojaan, olisi voinut luulla sen nukkuvan. Sen vieressä istui aamukylmästä ja liikutuksesta väristen sievännäköinen hyvinhoidettu vinttikoira pitkine hentoine jalkoineen ja terävine kuonoineen. Aika-ajoin se haukotteli hermostuneesti, kiertäen tällöin torvelle pienen vaaleanpunaisen kielensä ja liittäen jokaiseen haukotukseen pitkän ohuen vingahduksen -- Lähempänä häkin takaseinää painautui lujasti ristikkoa vasten musta, sileä mäyräkoira, keltaiset täplät rinnassa ja silmäkulmissa. Se ei mitenkään saattanut tointua hämmästyksestä, joka antoi tavattoman naurettavan ilmeen sen pitkälle krokodiilinruumiille käyrine mataline jalkoineen ja vakavalle kuonolle melkein maata laahaavine korvineen.

Paitsi tätä enemmän tai vähemmän hienoa joukkuetta oli häkissä vielä kaksi epäiltävää pihakoirapahasta. Toinen niistä oli niitten koirien kaltainen, joita kaikkialla nimitetään Bouton'eiksi ja joille on ominaista alhainen luonne; se oli takkuinen, punaruskea ja sillä oli tuuhea häntä, joka kiertyi 9-numeron muotoiseksi. Se oli joutunut häkkiin ennen kaikkia muita ja näytti siihen määrään tottuneen poikkeusasemaansa, että jo kauan oli etsinyt tilaisuutta ryhtyäkseen mieltäkiinnittävään keskusteluun jonkun kanssa. Viimeistä koiraa tuskin yhtään näkyi; se oli painautunut pimeimpään nurkkaan ja makasi siinä keräksi kääriytyneenä. Koko aikana se oli noussut vain yhden kerran, murahtaakseen Jackille, joka oli tullut sitä kovin lähelle, mutta tämä riitti herättämään koko satunnaisessa seurueessa mitä suurimman vihamielisyyden sitä kohtaan. Ensiksikin se oli sinipunerva väriltään, jollaiseksi sen oli maalannut työhönsä menevä maalarijoukko. Toiseksi seisoivat sen karvat pystyssä ja lisäksi erillisinä tukkuina, ja kolmanneksi se silminnähtävästi oli vihainen, nälkäinen, rohkea ja voimakas; tämä näkyi siitä sen laihtuneen ruumiin päättävästä ponnahduksesta, millä se oli karannut pystyyn hämilleen joutuvaa Jackia vastaan.

Äänettömyyttä kesti noin neljännestunnin. Vihdoin Jack, jota ei missään elon vaiheissa jättänyt terve huumori, huomautti välinpitämättömällä äänensävyllä:

-- Meidän seikkailumme alkaa käydä mieltäkiinnittäväksi. Hauskaa nähdä, missä nämä herrat ensi kertaa pysähtyvät.

Vanhaa villakoiraa ei miellyttänyt ruskean pointterin kevytmielinen sävy. Se käänsi päänsä verkkaan Jackiin päin ja katkaisi kylmästi ivaten:

-- Voin tyydyttää uteliaisuutenne, nuori koiraseni. Herrat pysähtyvät rankkuritarhalle.

-- Miten? -- sallikaa -- suokaa anteeksi -- en kuullut, -- sopersi Jack, tahtomattaan lyysähtäen, sillä sen jalat alkoivat vapista. -- Te suvaitsitte sanoa: rank --

-- Niin, rankkuritarhaan, -- vahvisti yhtä kylmästi villakoira ja kääntyi poispäin.

-- Suokaa anteeksi -- Mutta en ymmärtänyt teitä aivan tarkkaan -- Rankkuritarha -- Mikä laitos se on -- rankkuritarha? Ettekö tee hyvin ja selitä? --

Villakoira vaikeni. Mutta koska vinttikoira ja mäyräkoira yhtyivät Jackin pyyntöön, täytyi vanhuksen, joka ei tahtonut olla epäkohtelias naisille, esittää muutamia yksityiskohtia.

-- Se on, nähkääs, mesdames, sellainen suuri piha, jota ympäröi korkea teräväpiikkinen lauta-aita ja jonne suljetaan kaduilta kiinniotettuja koiria. Minulla on ollut onnettomuus kolmasti joutua tähän paikkaan.

-- Mitäs kummaa se on! -- kuului käheä ääni pimeästä nurkasta. -- Minä ajan sinne jo kahdeksatta kertaa.

Epäilemättä kuului nurkasta tuleva ääni sinipunervalle koiralle. Seurue joutui hämilleen tämän raadellun persoonan sekaantumisesta keskusteluun eikä sen vuoksi ollut kuulevinaan sen sanoja. Yksistään Bouton, jota kiihotti nousukkaan lakeijamainen palvelushalu, huusi:

-- Olkaa hyvä ja älkää sekaantuko, kun ei teiltä kysytä!

Ja heti sen perästä se liehakoiden katsoi arvokasta hiirenkarvaista doggia silmiin.

-- Olen ollut siellä kolme kertaa, -- villakoira jatkoi, -- mutta aina tuli isäntäni ja otti minut sieltä. (Teen työtä sirkuksessa, ja kuten ymmärrätte, pannaan minulle arvoa) -- No niin, tähän epämieluiseen paikkaan kootaan kerrallaan pari tai kolmesataa koiraa --

-- Sanokaahan, onkos siellä säädyllistä seuraa? vinttikoira kysyi keimaillen.

-- Sattuupa kyllä. Meitä ruokittiin siellä tavattoman huonosti ja niukasti. Aika-ajoin katosi tietymättömiin joku vangeista, ja silloin söimme päivälliseksi lientä, joka oli keitetty --

Puheensa vahvistukseksi villakoira teki pienen paussin, loi katseensa kuulijoihin ja lisäsi teeskellyn kylmäverisesti: -- joka oli keitetty koiranlihasta.

Hänen viimeiset sanansa saattoivat seurueen kauhun ja suuttumuksen valtaan.

-- Raato vieköön! miten hävyttömän alhaista! -- huudahti Jack.

-- Minä heti pyörryn -- voin pahoin, -- kuiskasi vinttikoira.

-- Se on kauheata -- kauheata! voihki mäyräkoira.

-- Olen aina sanonut, että ihmiset ovat konnia! hiirenkarvainen doggi murahti.

-- Mikä kauhea kuolema! -- Bouton huokasi. Ja vain sinipunervan koiran ääni kaikui pimeästä nurkasta synkän pilkallisena:

-- Vaan eipäs se liemi mitään -- ei ole hullumpaa -- vaikka tietysti muutamat daamit, jotka ovat tottuneet kananpoika-kotletteihin, arvelevat että koiranliha saattaisi olla hiukan mureampaa.

Kiinnittämättä huomiota tähän julkeaan huomautukseen villakoira jatkoi:

-- Vihdoin minulle kävi isäntäni puheista selville, että perikatoon joutuneitten toverimme nahkaa käytetään naishansikasten tekoon. Mutta -- olkaa lujat, mesdames -- mutta tämä ei riitä. Sitä varten, että nahka tulisi hienompaa ja pehmeämpää, se nyljetään elävästä koirasta.

Kauhun huudot keskeyttivät villakoiran sanat:

-- Miten epäinhimillistä! --

-- Miten alhaista! --

-- Mutta sehän on uskomatonta! --

-- Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Pyövelit! --

-- Ei, pahempia kuin pyövelit!!

Tätä kiihkoisaa kohtausta seurasi jännittynyt ja surullinen äänettömyys. Jokaisen kuulijan mielessä esiintyi kauhea kuva, miten nahka nyljetään elävältä.

-- Hyvä herrasväki, eikö sitte tosiaankaan ole keinoa kerta kaikkiaan vapauttaa kaikki rehelliset koirat häpeällisestä ihmisen orjuudesta? -- huusi vimmoissaan Jack.

-- Tehkää hyvin ja osottakaa tämä keino, -- sanoi vanha villakoira pilkallisesti.

Koirat vaipuivat mietteisiin.

-- Purra kuoliaaksi kaikki ihmiset ja sillä hyvä! murahti doggi kiukustuneella bassolla.

-- Se juuri onkin kaikkein varmin ajatus, -- kannatti Bouton orjamaisesti. -- Ainakin rupeavat pelkäämään.

-- Ni-niin -- purra kuoliaaksi -- h-hyvä on, vanha villakoira vastasi. -- Entä mikä mielipide on teillä, kunnioitettava herra, metsästyspiiskoista? Suvaitsette tuntea ne?

-- Hm -- -- yskähti doggi vastaan.

-- Hm -- -- toisti Bouton.

-- E-ei, ilmoitan teille, hyvä herra, me emme voi taistella ihmisiä vastaan. Olen paljon kokenut avarassa maailmassa ja voin sanoa, että hyvin tunnen elämän -- Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa sellaiset yksinkertaiset kapineet kuin koirankoppi, metsästyspiiska, ketjut ja kuonokoppa, -- kapineet, jotka luullakseni ovat tuttuja teille kaikille, arvoisa herrasväki? -- Olettakaamme, että me, koirat, ajan pitkään pääsemmekin selville siitä, miten niistä voi vapautua -- Vaan eikö silloin ihminen heti keksi täydellisempiä laitoksia? Keksii ehdottomasti. Katsoisittepa, minkälaisia koirankoppeja, ketjuja ja kuonokoppia ihmiset rakentavat toisilleen! Täytyy alistua, hyvä herrasväki, ja sillä hyvä. Sellainen se on luonnon laki.

No jopas ryhtyi filosofeeraamaan, -- mäyräkoira sanoi Jackin korvaan. -- En voi sietää vanhuksia ja heidän opetuksiaan.

-- Aivan oikein, mademoiselle -- Jack kohteliaasti heilahutti häntäänsä.

Hiirenkarvainen doggi sieppasi alakuloisen näköisenä suullaan häkkiin lentäneen kärpäsen ja sanoi itkevästi ääntään venyttäen:

-- Oh, sitä koiran elämää! --

-- Mutta missä sitte on oikeudenmukaisuus, -- alkoi äkkiä kiihtyä tähän saakka vaiennut vinttikoira.

-- No, sanokaahan vaikka te, herra villakoira -- suokaa anteeksi, minulla ei ole kunnia tietää nimeä --

-- Arto, voimistelun professori, nöyrin palvelijanne -- kumarsi villakoira.

-- No, sanokaahan sitte minulle, herra professori, tehän näytte olevan sellainen kokenut koira, puhumattakaan opistanne: sanokaa, missä sitte tässä kaikessa esiintyy korkein oikeudenmukaisuus? Eivät suinkaan ihmiset ole siinä määrin meitä ansiokkaammat ja paremmat, että rankaisematta nauttivat sellaisia julmia etuoikeuksia.

-- Eivät parempia eivätkä ansiokkaampia, rakas neiti, vaan vahvempia ja viisaampia, -- Arto katkerasti vastasi. -- Oi! minä tunnen mainiosti näiden kaksijalkaisten eläinten siveellisyyden -- Ensiksikin he ovat ahnaampia kuin yksikään koira maailmassa. Heillä on kyllin paljon leipää, lihaa ja vettä, jotta kaikki nämä hirviöt voisivat olla aivan kylläisiä koko ikänsä. Mutta kuitenkin on jokin kymmenesosa heistä anastanut käsiinsä kaikki elintarpeet, ja vaikkeivät itse voi niitä syödä, niin pakottavat kuitenkin jäljellä olevan yhdeksän kymmenesosan näkemään nälkää. No sanokaas, tehkää hyvin, tokko ei kylläinen koira suo kaluttua luuta naapurilleen?

-- Suopi, ehdottomasti suopi, -- myönsivät kuulijat.

-- Hm! -- rykäisi epäillen doggi.

-- Sitäpaitsi ovat ihmiset häijyjä. Kuka voi sanoa, että koira tappaisi toisen rakkaudesta, kateudesta tahi vihasta? Me puremme toisinaan -- se on totta. Mutta me emme tapa toisiamme.

-- Niin on todella, -- vahvistivat kuulijat.

-- Sanokaapas vielä, -- valkoinen villakoira jatkoi: -- tokko koira ryhtyy kieltämään toista hengittämästä raitista ilmaa ja vapaasti lausumasta ajatustaan koiran onnen järjestämisestä? Vaan ihmisetpä tekevät niin.

-- Hitto vieköön! -- puuttui voimakkaasti puheeseen hiirenkarvainen doggi.

-- Lopuksi sanon, että ihmiset ovat tekopyhiä, kateita, valheellisia, epävieraanvaraisia ja julmia -- Ja kuitenkin ihmiset vallitsevat ja tulevat vallitsemaan sentähden että -- sentähden että niin on järjestetty. On mahdotonta vapautua heidän valtansa alta -- Koko koiran elämä, koko koiran onni on heidän käsissään. Meidän nykyisessä asemassamme tulee jokaisen meistä, jolla on hyvä isäntä, kiittää kohtaloa. Vain isäntä saattaa vapauttaa meidät ilosta syödä toverien lihaa ja sitte tuntea, miten nahka elävältä nyljetään.

Professorin sanat saattoivat seurueen alakuloiseksi. Kukaan ei enää lausunut sanaakaan. Kaikki tärähtelivät ja heilahtelivat avuttomasti häkin töksähdellessä. Doggi ulisi valittavalla äänellä. Bouton, joka pysyttelihen sen luona, ulvahteli hiukan sen seuraksi.

Pian tunsivat koirat, että heidän ajopelinsä pyörät kulkevat hiekkaa pitkin. Viiden minuutin kuluttua häkki ajoi leveästä portista sisään ja saapui keskelle valtavaa pihaa, jota ympäröi tiheä, ylhäällä naulojen reunustama lauta-aita. Pari sataa koiraa, rutilaihoja, likaisia, hännät riipuksissa ja surullisin kuonoin tuskin laahusteli pitkin pihaa.

Häkin ovi avautui. Kaikki seitsemän äskentullutta koiraa astuivat siitä ulos ja noudattaen vaistoaan liittyivät joukkoon.

-- Hei, kuulkaahan te siellä, miksikä teitä -- Hei, te, professori, -- kuuli villakoira takanaan jonkun äänen.

Hän kääntyi ympäri: hänen edessään seisoi mitä julkeimmin hymyten sinipunerva koira.

-- Ah, tehkää hyvin ja heittäkää minut rauhaan ärähti vanha villakoira. -- Ei ole aikaa teidän kanssa.

-- Ei, minä vain yhden pikku huomautuksen -- Tehän siellä häkissä puhuitte viisaita sanoja, vaan teittepäs kuitenkin pienen virheen -- N-niin.

-- Heitätkö minut rauhaan, hitto vie! Minkä sitte vielä pienen virheen?

-- Siitä koiran onnesta puhuessanne -- Tahdotteko, että heti näytän teille kenen käsissä on koiran onni?

Ja äkkiä, luimistaen korviaan ja ojentaen häntänsä suoraksi sinipunerva koira syöksyi juoksemaan niin riivattua vauhtia, että vanhalta professorilta suu jäi selälleen. -- "Ottakaa kii! Pidättäkää!" huusivat vartiat, kiiruhtaen poisjuoksevan koiran jälkeen.

Mutta sinipunerva koira oli jo aidan luona. Hypättyään maasta yhdellä ponnahduksella se pääsi ylös, jääden riippumaan etukäpälistään. Vielä kaksi suonenvedontapaista liikettä, ja sinipunerva koira vierähti aidan yli, jättäen sen nauloihin hyvän puoliskon kyljestään.

Vanha valkoinen villakoira katseli kauan hänen jälkeensä. Se oli ymmärtänyt virheensä.

Eläinnäyttelyssä.

Johann Müllerin kiertävässä, äkkiä laudoista kokoonkyhätyssä eläinnäyttelyssä eivät vartiat vielä olleet ennättäneet sytyttää lamppuja iltaesitystä varten. Kaiken yli lepää raskas hämärä. Rautaiset ristikot, häkit, aituukset, penkit, kattoa kannattavat pylväät, vesiammeet ja hiekkalaatikot näyttävät tässä syysillan sammuvassa välkkeessä sikin sokin heitetyiltä. Ilma on täynnä pienten petoeläinten, kettujen, näätien ja ilvesten kirpeätä hajua, johon on sekaantunut pilaantuneen raa'an lihan ja lintujen lannan haju.

Kylmästä vavahdellen ja painautuen toisiaan vasten vangit raskaasti uinuvat häkeissään. Tällä hetkellä he lepäävät yleisön tunkeilevasta uteliaisuudesta.

Keltaiset, harmaat, punapyrstöiset papukaijat istuvat höyhenet pörrössä orsillaan, joihin ne ovat jalastaan kiinnitetyt hienoilla ketjuilla. Suuri ruma norsu, joka pimeässä etäältä näyttää muodottomalta möhkäleeltä, uinailee siirtyen alustallaan jalalta toiselle, ja milloin aukoo notkean kärsänsä, milloin sulkee sen. Apinat ovat lyöttäytyneet taajaan kasaan asumuksensa kaukaisimpaan nurkkaan. Muutamat halaavat toisiaan hellästi kaulasta; yksi pitää päätään naapurinsa sylissä. Heidän kaikkien kasvojen ilme on surullisen-alistuva, ja nyt he enemmän kuin koskaan näyttävät ihmisiltä. Eläinnäyttelyn etäisimmässä nurkassa, matalalla orrella istuu vanha kotka, kynittynä, paljaana ja köyrtyneenä. Se ei nuku. Sen liikkumattomat silmät katsovat pimeyteen ainaisella alistumattomalla ja ylpeällä vihalla.

Raskaan, painostavan hiljaisuuden keskeyttävät toisinaan kummalliset äänet: milloin ikäänkuin pitkä huokaus pääsee jonkun valtavasta rinnasta, milloin kuuluu voihke, milloin mielipuolen hyeenan katkonainen naurunhohotus, hyeenan, joka äskettäin on sairastunut ja nyt tuntikausia pyörii tavattoman nopeasti yhdessä kohti, kunnes se voimatonna kaatuu maahan.

Caesar nukkuu ja vingahtelee unessa hiljaa kuin houraileva koira. Yksi sen valtavista keltaisista käpälistä pistää ulos siitä ristikon alaraosta, josta ruoka pistetään sisään, ja riippuu huolettomasti alas. Päänsä se on pistänyt toisen, polvesta taipuneen käpälänsä alle, ja ylhäältä näkyy vain tuuhea tumma harja. Sen vieressä makaa sen naaras, joka on kääriytynyt keräksi kuten nukkuva kissa. Caesar nukkuu levottomasti ja vavahtelee toisinaan. Hengitys lentää kuumina höyrypilvinä sen leveistä sieraimista.

Levotonta, mutta autuasta unta näkee Caesar.

Päivän helteen jälkeen jäähtyvän erämaan taivaalle on noussut kuun suunnaton loistava kehrä, ja erämaa on elpynyt ja herännyt ja alkanut puhua miljoonin äänin. Herännyt on hänkin, aavikon valtias, ja hitain askelin astuu hän metsästä, jonne puolipäivän aurinko hänet karkotti ja missä hän veristen pitojen jälkeen, sammutettuaan janonsa lähteestä, on nukkunut yöhön saakka. Mikä avaruus on hänen kuninkaallisten kasvojensa edessä! Näkyy vain sininen taivas ja ääretön erämaa. Koko valtavalla rinnallaan hengittää leijona raikastuvaa ilmaa ja tärisyttää äkkiä aavikkoa huumaavalla, kuninkaallisella mylvähdyksellä. Ja kaikki vaikenee kauhun valtaamana! Pärskyen ja tömistäen syöksyvät pystyyn ja kiitävät yli aavikon pelästyneet antilooppi- ja zebralaumat --

Leijona hiipii sen puron luo, jonne puhvelilaumat joka päivä tulevat vettä juomaan, ja kätkeytyy kivien väliin. Ei yksikään lihas sen samettiruumiissa liikahda, mutta se on kokonaan kyyristynyt ja valmis suunnattomaan hyppäykseen. Kaukana kuuluu raskas töminä; maa tärisee ja vavahtelee raskaitten sorkkien alla. Puhvelit ovat tulossa veden partaalle. Etumaiset levottomasti ja kuuluvasti nuuskivat maata ja huiskuttavat hännällään kylkiänsä. Leijona ei liikahda, mutta sen takajalat ovat kahden vireeseen painetun teräsvieterin tavoin joka silmänräpäys valmiit oikenemaan hirvittävän nopeasti.

Vihdoin lauma on juonut kyllikseen ja palaa takaisin. Caesar on jo valinnut uhrinsa, nuoren, mustan härän, jolla on jäntevä niska ja rautaiset jalat. Kevyellä äänettömällä liikkeellä leijona kohoaa ilmaan. Yksi hyppäys -- ja hän on jo puhvelin niskassa, takakäpälät painuneina sen ruumiiseen, etukäpälät syvällä kaulan lihaksissa. Kauhuissaan ja raivostuneena eläin syöksyy eteenpäin, hyppii, turhaan koettaen heittää päältään kauhean taakan, ja kaatuu silmänräpäyksessä hiekalle poikkipurruin niskoin. Caesarin kita höyryää kuumaa eläimenverta, ja taasen kaiuttaa hän aavikkoon kuninkaallisen voitonkarjuntansa.

Häkissään vingahtelee nukkuva Caesar ja näkee toisen unen.

Hänen edessään kohoaa kraalin teräväpiikkinen ja kauhean korkea ja vahva aituus. Leijona kyykistyy hiukan maahan -- silmänräpäys -- ja hän on jo aituuksen sisäpuolella; katoksen alla seisovat tiheässä ympyrässä hevoset, joiden silkinhieno iho värisee. Leijona syöksyy niitä kohti, mutta tällä hetkellä herää koko kraali. Leimahtaa pyssytuli, paukkuvat laukaukset, ja ihmiset kerääntyvät huutaen, viheltäen ja hihkuen. Mutta Caesar ei tahdo päästää saalista käsistään; hän on jo tarttunut varsaa niskaan ja laahaa sitä maata pitkin aituuksen luo. Viha ja hevosenlihan maku antavat hänelle suunnattoman voiman. Heilahtaen valtavaa päätään hän heittää eläimen selkäänsä; lennähtää yhdessä sen kanssa korkealta aituuksen yli toiselle puolen ja katoaa yön pimeyteen.

* * * * *

Vartia on sytyttänyt lampun. Sen valo on sattunut Caesarin silmiin, ja se on herännyt. Ensiksi ei leijona pitkiin aikoihin voinut tulla tajuihinsa; vielä tunsi se tähän saakka kielellään tuoreen veren maun. Mutta kun se oli käsittänyt kauhean todellisuuden niin se hypähti nopeasti pystyyn ja alkoi karjua niin suuttuneella äänellä, kuin eivät koskaan vielä olleet kuulleet apinat, laamat ja zebrat, jotka leijonan mylviessä aina vapisevat. Naarasleijona heräsi ja yhtyi makuultaan sen ääneen.

Caesar ei enää muistanut untansa, muttei tämä ahdas häkki ristikkoineen, nämä vihatut lamput eivätkä nämä ihmisolennot vielä koskaan olleet sitä niin ärsyttäneet. Se syöksähteli nurkasta toiseen, murisi häijysti naarasleijonalle, kun tämä sattui tielle, ja pysähtyi vain raivostuneella mylvinällä ilmaistakseen tyrmään suljetun Caesarin koko voimattoman, mutta kauhistuttavan vihan.

-- Ast-tukaa sisään herrasväki! Alk-kaa petojen selittäminen. Ast-tukaa sisään! -- huusi sisäänkäytävän luona saksalainen vartia.

Herrasväki, jota oli kymmenen, kaksitoista rouvaa lapsineen ja hoitajineen, muutamia lukiolaisia ja junkkareita sekä kolmisenkymmentä hyvin puettua miestä, lähestyi vartian ympärille. Vartia asettui selin ensimäiseen häkkiin ja alkoi selittää, nakutellen kepillä ristikkoa:

-- Tässä on am-merikkalainen piikkisika. Sen ruumis on varustettu pitkillä terävillä piikeillä, jotka se heittää sitä takaa-ajaviin vihollisiin --

Selityksensä hän lausui kuluneella äänensävyllä, pitämättä vähääkään väliä itse piikkisiasta, ja siirtyi sitte seuraavaan numeroon.

-- Ja tässä on musta pantteri, eli musta kuolema, kutsutaan toisella nimellä haudankaivajaksi. Repii auki hautoja ja syö ruumiita nahan ja luitten ja vieläpä hiusten kanssa. Väist-täkää, hyvä herrasväki. Lapset eivät näe --

Yleisö kumartui ristikkoa kohden, mutta ei nähnyt mitään, paitsi kahta viheriää hehkuvaa silmää aivan häkin nurkassa.

-- Ehkei siälä ookkaan mitään pantteria! huomautti parvekkeelta joku ääni.

Sitte vartia selitti "gamadrilla, joka kulkke kevelemeen kuuvalo, kun on kuuvalo, ja jos ei on kuuvalo, niin ilman kuuvalo, ja aterioitse krokodilin munia". Sitte hän näyttää laatikossa olevaa keilon-käärmettä Ceylon-saarelta, "teme keerme ei on myrkkyllinen, se vain pusertaa muskelillaan, mutta site itse ei saa nehde, sille jos avaa laatikko niin keerme nopeasti juokkse pois".

Vihdoin väkijoukko pysähtyy leijonahäkin eteen.

-- Ja tässä on afrikalainen leijona. Sen nimi on Caesar. Se maksaa 25,000 markkaa. Yhdessä naarasleijonansa kanssa, joka maksaa 11,00 markkaa -- vartia alkoi puhua laulavalla nuotilla.

Sitte hänen käteensä ilmestyi jostain läkkinen laatikko ja kilistäen siinä olevia kuparilantteja ja ojentaen sitä yleisöä kohti hän sanoi:

-- Heti alkaa loistava esitys: leijonain kesytys ja villieläinten ruokinta. Antakaa, hyvä herrasväki, mitä kukin voi, eläinnäyttelyn palvelusväen hyväksi.

Ja samalla kertaa hän vapaalla kädellään soitti kelloa, joka ilmaisi näytännön alkua. Kymmenen juutalaismusikanttia rämähytti iloisen marssin.

* * * * *

-- Karlchen, soitetaan, -- sanoi siisti vanha saksatar, astuen esiin kassastaan ja avaten oven pukuhuoneeseen, jossa eläintenkesyttäjä pukeutui.

-- Heti, -- Karlchen vastasi. -- Sulkekaahan äiti ovi. On kylmä.