Part 3

Ukon herätti Sergein ääni. Poika juoksi edestakaisin puron toista puolta, vihelsi läpitunkevasti ja huusi kovaa, levottomana ja pelästyneenä:

-- Arto, ici! Takaisin! Fiuu, uu, uu! Arto, takaisin!

-- Mitä sinä ulvot, Sergei? -- kysyi Lodyzhkin tyytymättömänä vaivalloisesti ojentaen puutunutta kättään.

-- No kun olemme nukkuneet pois koiran! -- vastasi poika tylysti ja äkäisellä äänellä. -- Koira on kadonnut.

Hän vihelsi kimakasti ja huusi vielä kerran pitkään: -- Arto-o-o!

-- Joutavia sinä luulet! -- kyllä se palaa, -- ukko sanoi. Mutta kuitenkin hän nousi kiireesti seisaalleen ja alkoi huutaa koiraa vihaisella, unesta käheällä vanhuksen falsetti-äänellä.

-- Arto, tänne, koiran poika! --

Hän juoksi kiirehtien, pienin, kompastelevin askelin sillan yli ja nousi ylös viertotietä pitkin, kutsuen keskeymättä koiraa. Hänen edessään näkyi puolen virstan matkan tasainen, kirkkaan-valkea maantien sarka, mutta sillä ei näkynyt yhtään olentoa, ei yhtään varjoa.

-- Arto! Ar-to-shenj-ka! -- alkoi ukko valittaen ulvoa. Mutta äkkiä hän pysähtyi, kumartui lähelle maata ja istuutui kyykkysilleen.

-- N-niin, niin ne on asiat -- lausui vanhus painuneella äänellä. -- Sergei! Serjozha, tulehan tänne.

-- No mitä siellä nyt vielä on! -- vastasi tylysti poika lähestyen Lodyzhkinia. -- Löysitkö eilispäivän?

-- Serjozha... Mitä tämä on? kas tämä, mitä se on? Käsitätkö? -- ukko tuskin kuuluvasti kyseli.

Hän katsoi poikaa surkein hämääntynein silmin, ja hänen kätensä, joka osotti maata, liikkui joka taholle.

Tien valkoisessa tomussa makasi jokseenkin suuri puoleksisyöty makkaranpala, ja sen vieressä näkyi kaikkialla maahan painuneita koirankäpäläin jälkiä.

-- Vei toki, roisto, koiran! -- sopersi pelokkaasti ukko, yhä kyykkysillään istuen. -- Hän se sen -- onhan asia selvä -- Muistatko, kun hän äskettäin meren rannalla alituiseen sitä makkarataan syötteli.

-- Asia on selvä, -- toisti Sergei synkästi ja vihaisesti.

Ukon avartuneet silmät täyttyivät äkkiä suurista kyynelistä ja alkoivat nopeasti räpättää. Hän peitti ne käsillään.

-- Mitäs me nyt teemme, Serjozhenjka? Hä? Mitäs me nyt teemme? -- vanhus kyseli, heiluen edestakaisin ja avuttomasti nyyhkyttäen.

-- Mitä tehdä -- Mitä tehdä! -- matki häntä vihaisesti Sergei. -- Nouse, ukko Lodyzhkin, lähtään! --

-- Lähdetään, -- vanhus toisti alakuloisesti ja nöyrästi, nousten maasta. -- No mitäs, lähdetäänkö, Serjozhenjka?

Sergei, jonka kärsivällisyys loppui, huusi ukolle kuin pikkulapselle:

-- Heitä sinä, vanhus, narrinkonstit. Missä sitä tosiaan on nähty, jotta vieraita koiria luokseen maanitella? Mitä sinä räpätät silmiäsi minua kohden? Enkö puhu totta? Lähdemme suoraan ja sanomme: "Anna koira takaisin!" Ja ellei, niin rauhan tuomarin luo, siinä koko juttu.

-- Rauhantuomarin luo -- niin -- tietysti -- Niin todella, rauhantuomarin luo -- -- Lodyzhkin toisti mielettömästi ja katkerasti hymyten. Mutta hänen silmänsä liikkuivat pelokkaasti ja hätääntyneesti. Rauhantuomarin luo -- niin -- Vaan kuulehan, Serjozhenjka... ei se asia luonnistu -- että rauhantuomarin luo --

-- Miten niin ei luonnistu? Laki on sama kaikille. Mitäs heitä hampaisiin katsoa? -- poika kärsimättömästi keskeytti.

-- Et sinä, Serjozha, sitä -- älä suutu minulle. Emme me voi koiraa palauttaa. -- Ukko alenti äänensä salaperäisesti. -- Passin tähden minä pelkään. Kuulitko mitä se äskeinen herra sanoi? Kysyi: "vaan onko sinulla passia?" Kas siinä se on historia. Vaan minulla, ukon kasvoille tuli pelokas ilme ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti, -- vaan minulla, Serjozha, on vieras passi.

-- Miten niin vieras?

-- Siinäpä se, vieras se on. Omani hukkasin Taganrogissa, tai kenties se minulta varastettiin. Pari vuotta minä sitten harhailin: piilouduin, annoin lahjuksia, kirjottelin anomuksia -- Vihdoin huomaan, etten mitenkään mahda, elän kuin jänis ikään -- jokaista pelkään. En saanut rauhaa yhtään. Vaan siellä Odessassa, yömajassa, sattui tielle eräs kreikkalainen. "Se on, sanoo, tyhjä asia. -- Pane, sanoo, vanhus pöydälle kaksikymmentäviisi ruplaa, niin hankin sinulle passin iäksesi." Tuumailin minä sinne tänne. Oh, ajattelen, joudunpa tästä perikatoon. Anna, sanon. Ja siitä ajasta, hyvä poika, minä elelenkin vieraalla passilla.

-- Oi, ukko, ukko -- Serjozha huokasi syvään kyyneleet kurkussa. -- Kovin on minun sääli koiraa -- Kun on niin kovin hyvä se koira.

-- Serjozhenjka rakas! -- vanhus sanoi, ojentaen hänelle vapisevat kätensä. -- Kunpa minulla vain olisi oikea passi, en suinkaan minä siihen katsoisi, että ovat kenraaleja? Kurkkuun kävisin kiinni! -- "Kuinka niin? Sallikaa! Mikä täysi oikeus teillä on varastaa vieraita koiria? Mikä se semmonen laki on?" Vaan nytpä nousi tiemme pystyyn, Serjozha. Jos menen poliisikamariin niin ensi töikseen "Anna passi! Sinäkö se olet samaralainen porvari Martyn Lodyzhkin?" -- Minä, teidän korkeasukuisuutenne. Vaan minäpä, veliseni, en ole Lodyzhkin ensinkään enkä porvari, vaan talonpoika, Ivan Dudkin. Vaan kuka se on se Lodyzhkin -- Herra yksin hänet tietää. Mistä minä tiedän, ehkä lie joku varasheittiö? tai karannut kuritusvanki? tai kenties murhamieskin? Ei, Serjozha, emme me tässä voi mitään -- Ei mitään, Serjozha.

Ukon ääni katkesi nyyhkytyksiin. Kyyneleet alkoivat jälleen valua pitkin syviä, päivän ruskeiksi paahtamia ryppyjä. Sergei, joka oli kuunnellut heikentynyttä vanhusta ääneti, jyrkästi yhteen vedetyin kulmakarvoin, liikutuksesta kalpeana, tarttui äkkiä häneen kainaloiden alta ja alkoi nostaa.

-- Mennään, ukko, -- hän sanoi käskevästi ja samalla kertaa lempeästi. -- Hitto vieköön passin, mennään! Emmehän voi yöpyä valtatiellä.

-- Hyvä, rakas poika, -- vanhus puhui, vavisten koko ruumiiltaan. -- Se kun oli niin soma koira -- Se meidän Artoshenjka -- Toista sellaista emme saa --

-- Hyvä, hyvä -- Nouse, -- määräili Serjozha. Annas kun edes puhdistan sinut pölystä. Aivanhan sinä, ukko, olet hapantunut.

Tänä päivänä eivät taiteilijat enää työskennelleet. Nuoresta iästään huolimatta Sergei hyvin ymmärsi tämän kauhean "passi"-sanan kohtalokkaan merkityksen. Siksi hän ei enää vaatinut Arto'n etsimistä, ei rauhantuomarin puoleen kääntymistä eikä muita jyrkkiä keinoja. Mutta hänen astuessaan ukon rinnalla yömajaa kohti ei hänen kasvoiltaan väistynyt uusi, itsepintainen ja keskittynyt ilme, ikäänkuin olisi hän mielessään päättänyt jotain erinomaisen vakavaa ja suurta.

Tekemättä sopimusta asiasta, mutta nähtävästi saman salaisen vaikuttimen johdosta he tahallaan tekivät melko mutkan vielä kerran kulkeakseen "Ystävyyden" ohi. Portin edessä he viivyttelivät kotvasen, hämärästi toivoen näkevänsä Arto'n tai edes kaukaa kuulevansa sen haukuntaa.

Mutta suuremmoisen huvilan leikkauksilla varustetut portit pysyivät tiiviisti suljettuina, ja siimeisessä puutarhassa vallitsi solakoiden, surullisten kypressien alla ankara, järkkymätön, juhlallinen hiljaisuus.

-- Her-ras-vä-ki! -- lausui vanhus sähäjävällä äänellä, keskittäen siihen sanaan koko jäytävän katkeruuden, joka täytti hänen sydämensä.

-- Anna olla, mennään, -- käski tylysti poika ja veti matkatoveriaan hihasta.

-- Serjozhenjka, ehkäpä Artoshka vielä karkaa heiltä? -- lausui ukko jälleen äkkiä nyyhkyttäen. -- Hä? Miten luulet, hyvä poika?

Mutta poika ei vastannut vanhukselle. Hän astui eteenpäin pitkin, lujin askelin. Hänen silmänsä katsoivat itsepintaisesti alas tiehen, ja kapeat kulmakarvat lähestyivät vihaisesti nenänjuurta.

VI

Äänettöminä he saapuivat Alupkaan. Ukko ryki ja huokaili koko matkan, mutta Sergein kasvoilla pysyi häijy, päättävä ilme. He jäivät yöpymään likaiseen turkkilaiseen kahvilaan, jonka loistava nimi "Yldyz" merkitsee "Tähti". Heidän kanssaan vietti yötä kreikkalaisia kivenhakkaajia, turkkilaisia maankaivajia, muutamia venäläisiä päiväpalkkalaisia sekä lisäksi muutamia pimeitä, epäilyttäviä maankiertäjiä, joita Etelä-Venäjällä niin paljon kuljeksii. Heti kun kahvila määrätunnilla suljettiin, he kaikki laskeutuivat maata seinäpenkeille ja suoraan permannolle, jonka lisäksi kokeneemmat, tarpeellista varovaisuutta noudattaen pistivät päänsä alle kallisarvoisimmat tavaransa ja vaatteensa.

Puoliyö oli jo aikoja sitte ohi, kun Sergei, joka makasi lattialla ukon vieressä, varovasti nousi ja alkoi hiljaa pukeutua. Leveistä ikkunoista virtasi huoneeseen kalpea kuunvalo, painui vinona, vapisevana nauhana lattialle ja langeten sikin sokin makaavien ihmisten yli antoi heidän kasvoilleen kärsivän ja elottoman ilmeen.

-- Minne sine yölle kulke, poikka? -- huusi unisesti Sergeille oven luota kahvilan isäntä, nuori turkkilainen Ibrahim.

-- Päästä. On asiaa! -- Sergei vastasi karusti, asiallisella äänellä. -- No etkö nouse, turkki-nahjus.

Haukotellen, päätään kynsien ja nuhtelevasti kieltään maiskuttaen Ibrahim avasi oven. Tatarilaisen kauppakorttelin kapeat kadut olivat uponneet sakeaan tummansiniseen varjoon, joka piikkireunaisena koristeena peitti koko katukäytävän ja kosketti toisen valaistun puolen talojen kivijalkoja, talojen, joiden mataloita seiniä kuu kirkkaasti valaisi. Kauppalan etäisillä laitapuolilla haukkuivat koirat. Jostakin ylemmältä viertotieltä päin kuului tasaravia juoksevan hevosen helisevä ja miellyttävä kapse. [Vasen etu- ja vasen takajalka siirtyvät yht'aikaa eteenpäin, samoin vuorostaan molemmat oikeanpuoliset (Passgänger). Tämä on etelässä verrattain yleinen, sekä erinomaisen tasainen ja ratsastajalle miellyttävä juoksutapa. Suomentajan muist.]

Sivuutettuaan valkoisen moskean, jonka viheriä kupukatto oli sipulin muotoinen ja jota ympäröi äänetön ryhmä tummia kypressejä, poika laskeusi ahdasta mutkittelevaa solakatua myöten valtatielle. Ollakseen kevyempi ei Sergei ollut ottanut ylleen päällysvaatteita, vaan oli pelkässä trikoopuvussa. Kuu valaisi hänen selkäänsä, ja pojan varjo juoksi hänen edellään mustana, kummallisesti vääntyneenä kuvana. Viertotien molemmin puolin kätkeytyi tumma, tuuhea pensaikko. Joku pikkulintu siinä huusi yksitoikkoisesti, määrättyjen väliaikojen kuluttua, ohuella hennolla äänellä: "splju! -- splju! --" (nukun! -- nukun! --) Ja tuntui siltä, kuin se vartioisi yön hiljaisuudessa jotain surullista salaisuutta ja voimattomana taistelisi unta ja väsymystä vastaan, ja hiljaa, toivottomana valittaisi jollekin: "splju, splju! --" Ja tummien pensaitten sekä kaukaisten metsien sinertävien latvojen yläpuolelle kohosi Ai-Petri, tukien taivasta kahdella terävällä huipullaan, -- niin kevyenä, jyrkkäpiirteisenä ja ilmavana, kuin olisi se leikattu määrättömän suuresta hopeapaperi-palasta.

Sergeistä tuntui hiukan kaamealta keskellä tätä ylevää äänettömyyttä, jossa niin selvinä ja häikäilemättöminä kaikuivat hänen askeleensa, mutta samalla kertaa hänen sydämeensä tulvi jokin hivelevä, päätähuimaava rohkeus. Eräässä tienkäänteessä avautui äkkiä meri. Valtavana, rauhaisana se hiljaa ja juhlallisesti väreili. Taivaan ääreltä meren rantaan kulki kapea värisevä hopeinen polku; keskellä merta se katosi, -- vain jossain leimahtelivat toisinaan sen välkkeet, -- ja äkisti, aivan maan luona, se läikähti leveäksi, kimaltelevaksi metalliksi, reunustaen koko rantaa kuin hopeanauhalla.

Ääneti Sergei livahti puistoon vievästä puuovesta sisään. Siellä, tuuheiden puitten alla, oli aivan pimeätä. Etäältä kuului herkeämättömän puron kohina ja tuntui sen kostea, kylmä henkäys. Selvästi kopisi askelten alla sillan puinen laudotus. Vesi sen alla oli musta ja kauhea. Tuolla on vihdoin korkea rautaporttikin, kuviokas kuin pitsi, ja glykinioiden kiemurtelevain varsien peittämä. Kuunvalo, joka tunkeutui puuviidakon lävitse, liukui portin leikkauskoristeita pitkin heikkoina fosforipilkkuina. Toisella puolen oli pimeys ja herkän pelokas hiljaisuus.

Muutaman hetken Sergei tunsi mielessään epäröimistä, miltei pelkoa. Mutta hän voitti nämä ahdistavat tunteensa ja kuiskasi itsepintaisesti:

-- Kiipeenpäs kuitenkin! Ykskaikki! --

Hänen oli vaikea päästä ylös. Sirot valurautaiset kierteet, jotka muodostivat portin kuvion, tarjosivat varmoja tukipisteitä sitkeille käsille ja pienille jänteville jaloille. Korkealla portin yläpuolella ulottui pylväältä toiselle leveä kivikaari. Sergei kiipesi haparoiden sille, ja sitte, vatsallaan maaten, laski jalkansa alas toiselle puolen ja alkoi väitellen työntää sinne koko ruumistaan, lakkaamatta etsien jaloillaan jotain esiinpistävää kohtaa. Niinmuodoin hän jo melkein kokonaan riippui kaaren toisella puolen, pitäen siitä kiinni vain ojennettujen käsien sormilla, mutta hänen jalkansa eivät vieläkään olleet tavanneet tukea. Hän ei tajunnut silloin, että porttikaari ylettyi paljoa pitemmälle sisään kuin ulospäin, ja hänen käsiensä puutuessa ja voimattomaksi käyneen ruumiinsa yhä raskaampana riippuessa valtasi yhä voimakkaampi kauhu hänen mielensä.

Vihdoin hän ei kestänyt enää. Hänen sormensa, jotka olivat tarttuneet terävään kulmaan, heltisivät, ja hän syöksyi vauhdilla alaspäin.

Hän kuuli, miten karkea sora narskahti hänen allaan, ja tunsi pistävää kipua polvissaan. Muutamia sekunteja hän makasi nelinryömin, huumaantuneena putoamisesta. Hänestä tuntui, että heti heräävät kaikki huvila-asukkaat, tulee synkkä talonmies juosten vaaleanpunaisine paitoineen, nousee huuto ja meteli -- Mutta puutarhassa vallitsi entinen syvä ja vakava hiljaisuus. Vain jokin matala, yksitoikkoinen, pörisevä ääni kaikui pitkin koko puutarhaa: "rr -- rr -- rr --"

"Nehän minun korvani humisevat!" Sergei arvasi asian. Hän nousi pystyyn; kaikki oli kauheata, salaperäistä ja satumaisen kaunista puutarhassa, jonka ikäänkuin täyttivät tuoksuavat unet. Kukkamaissa huojuivat hiljaa hämärän levottomina kumartuen toistensa puoleen, ikäänkuin keskenään kuiskaillen ja katsoen toisiaan, pimeässä tuskin näkyvät kukkaset. Solakat, tummat tuoksuvat kypressit hitaasti nyökyttivät suippoja latvojaan, miettivän ja soimaavan näköisinä. Ja joen takana, pensaikossa, taisteli pieni väsynyt lintu unta vastaan ja toisti nöyrän valittavasti: "Splju! -- splju... splju! --"

Yöllä, poluille sotkeutuneitten varjojen keskellä, ei Sergei tuntenut paikkaa. Hän harhaili kauan narskahtelevaa soraa pitkin, ennenkuin saapui rakennuksen luo.

Poika ei ollut koskaan eläissään kokenut sellaista täydellisen avuttomuuden ja hyljätyn yksinäisyyden tuskallista tunnetta kuin nyt. Valtava talo oli hänestä täynnä armottomia kätkeytyneitä vihollisia, jotka salaa, häijysti hymyillen seurasivat pimeistä ikkunoista pienen, heikon pojan liikkeitä. Vaieten ja kärsimättömästi odottivat viholliset jotain merkkiä, odottivat jonkun vihaista, jylisevän uhkaavaa käskyä.

-- Mutta ei talossa -- ei se voi olla talossa! -- poika kuiskasi kuin unessa.

Hän kävi huvilan ympäri. Sen takana, lavealla pihalla sijaitsi muutamia yksinkertaisemman ja vaatimattomamman näköisiä rakennuksia, jotka nähtävästi olivat tarkotetut palvelusväelle. Täällä, samoin kuin päärakennuksessakaan, ei näkynyt valoa yhdestäkään ikkunasta; vain kuutamo heijastui pimeistä ikkunoista elottomana, epätasaisena loisteena. "En pääse poies täältä, en pääse koskaan!" Sergei tuskaisena ajatteli. Hänen mieleensä muistui hetkiseksi ukko, vanha posetiivi, yömajat kahviloissa, aamiaiset vilpoisten lähteitten partailla. "Ei tule enää mitään, ei mitään sellaista!" Sergei toisti suruisena itsekseen. Mutta kuta toivottomammiksi hänen ajatuksensa kävivät, sitä enemmän väistyi hänen mielestään pelko jonkin tylsän ja tyvenenhäijyn epätoivon tieltä.

Hieno, ikäänkuin voihkiva vinkuna sattui äkkiä hänen korvaansa. Poika pysähtyi hengittämättä, jännittynein lihaksin, ojentautuen varpailleen. Ääni toistui. Se tuntui tulevan kivisestä kellarista, jonka ääressä Sergei seisoi ja josta johti ulkoilmaan rivi pieniä ja karkeita, nelikulmaisia lasittomia aukkoja. Astuen jotain kukkalavaa pitkin lähestyi poika seinää, painoi kasvonsa yhtä henkireikää vasten ja vihelsi. Hiljainen, varova melu kuului jostain alhaalta, mutta vaikeni samalla.

-- Arto! Artoshka! -- Sergei kutsui vapisevasti kuiskaten.

Kiihkeä, hillitön haukunta täytti äkkiä koko puutarhan, kajahtaen sen kaikissa nurkissa. Tähän haukuntaan sekaantui iloiseen tervehdykseen yhtyneenä sekä valitus, että viha, että ruumiillisen kivun tunne. Saattoi kuulla, miten koira kaikin voimin tempoili pimeässä kellarissa, pyrkien vapautumaan jostakin.

-- Arto! Koiraseni! -- Artoshenjka! -- -- säesti sitä itkevällä äänellä poika.

-- Tss, kirottu! -- kuului alhaalta petomainen bassoääni huutavan. -- Uu, sinä raato!

Jokin kolahti kellarissa. Koira alkoi pitkän, katkeilevan ulvonnan.

-- Uskallappas lyödä! uskallappas lyödä koiraa, kirottu! -- Sergei huusi vimmoissaan, raapien kynsillään kivistä seinää.

Kaiken, mikä senjälkeen tapahtui, Sergei muisti hämärästi, ikäänkuin jonkin kauhean kuumehoureen. Kellarin ovi lensi jysähtäen auki, ja siitä juoksi ulos talonmies. Pelkissä alusvaatteissaan, paljain jaloin, parrakkaana ja suoraan kasvoihin valaisevan kirkkaan kuutamon kalventamana hän tuntui Sergeistä jättiläiseltä, vimmastuneelta satuhirviöltä.

-- Kuka täällä kuljeksii? Ammun! -- jylisi hänen äänensä ukkosena puutarhassa. -- Varkaita! Ryöstävät!

Mutta samalla hetkellä syöksähti pimeästä avatusta ovesta haukkuen Arto, kuin valkoinen kimmoisa kerä. Sen kaulassa lepatti nuoranpätkä.

Mutta poika ei joutanut välittämään koirasta. Talonmiehen uhkaava ulkomuoto täytti hänet ylenluonnollisella kauhulla, kahlehti hänen jalkansa, jähmetti hänen heikon pikku ruumiinsa. Mutta onneksi ei tätä kangistumista kestänyt kauan. Melkein tajuttomasti Sergei päästi läpitunkevan ja pitkän kauhun-ulvonnan ja syöksyi juoksemaan päätä pahkaa, tietä näkemättä, pelosta mielettömänä pois kellarin luota.

Hän kiiti kuin lintu, ponnistaen maata voimakkaasti ja taajaan jaloillaan, jotka äkkiä tulivat vahvoiksi kuin kaksi teräsjousta. Hänen rinnallaan nelisti Arto iloisesti haukkuen. Takana tömisi raskaasti hiekkatiellä talonmies, möristen vimmaisena joitain haukkumasanoja.

Sergei syöksähti vauhdilla porttia vasten, mutta silmänräpäyksessä hän pikemmin vaistomaisesti tunsi kuin ajatteli ettei siitä pääse. Valkoisen kivimuurin ja sen varrella kasvavain kypressien välissä oli kapea, pimeä salapolku. Arvelematta, yksistään pelon tunteen valtaamana Sergei kumartuen livahti siihen ja läksi juoksemaan pitkin muuria. Kypressien terävät neulaset, jotka sakeasti ja vahvasti tuoksuivat pihkalle, löivät häntä kasvoihin. Hän kompasteli juuriin, lankeili satuttaen kätensä verille, mutta nousi heti, edes tuntematta tuskaa, ja juoksi jälleen eteenpäin, melkein kaksinkerroin kumartuneena, kuulematta omaa huutoaan. Arto syöksyi hänen jälestään.

Niin hän juoksi pitkin kapeata käytävää, jonka toiselta puolen muodosti korkea muuri, toiselta taaja kypressirivi, juoksi kuin pieni mieletön peto, joka on joutunut loppumattomaan satimeen. Hänen suunsa oli kuiva, ja jokainen hengenveto pisti rintaa tuhansin neuloin. Talonmiehen jalkojen töminä kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, ja päättömänä syöksähteli poika milloin eteen, milloin taaksepäin, juosten muutaman kerran portin sivu ja sukeltaen uudelleen pimeälle, ahtaalle piilopolulle.

Vihdoin Sergein voimat pettivät. Hurjan pelon jälkeen alkoi hänet vähitellen vallata kylmä, eloton tuska ja veltto välinpitämättömyys kaikesta vaarasta. Hän istuutui puun alle, painoi uupumuksesta voimattoman ruumiinsa sitä vasten ja ummisti silmänsä. Yhä lähempänä ja lähempänä narskui hiekka vihollisen raskaitten askelten alla. Arto vingahteli hiljaa pistäen kuononsa Sergein syliin.

Kahden askeleen päässä pojasta kahahtivat käsien syrjään painamat oksat. Sergei kohotti tajuttomasti katseensa ylöspäin ja hypähti äkkiä yhdellä ponnahduksella pystyyn, uskomattoman ilon valtaamana. Hän huomasi vasta nyt, että muuri vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, oli hyvin matala, alle puolentoista kyynärän. Sen harjaa tosin peittivät muurisaveen kiinnitetyt pullonsirpaleet, mutta Sergeitä ei tämä arveluttanut. Silmänräpäyksessä hän tarttui Arto'ta poikkipuolin ja nosti sen muurille etukäpälien varaan. Älykäs villakoira ymmärsi hänet mainiosti. Nopeasti se ponnistihe muurille, heilautti häntäänsä ja haukkui voitokkaasti.

Sen jälestä ilmestyi muurille myös Sergei, juuri samalla kertaa, kun kypressien taipuvien oksain lomasta katsahti suuri, musta olento. Kaksi notkeata, vikkelää ruumista -- pojan ja koiran -- hypähti nopeasti ja pehmeästi maahan, tielle. Heitä seurasi kuin lokavirta ilkeä, raivostunut haukkumasanojen tulva.

Oliko talonmies vähemmän sukkela kuin molemmat ystävykset, oliko hän väsynyt kiertojuoksusta puutarhassa, tai eikö hän suorastaan toivonut saavuttavansa pakolaisia, mutta hän ei ajanut heitä takaa sen enempää. Siitä huolimatta he vielä kauan juoksivat lepäämättä, -- vahvoja kumpikin, sukkelia ja ikäänkuin pelastumisen ilon siivittäminä. Villakoiraan palasi pian sen tavallinen kevytmielisyys. Sergei katseli vielä pelokkaana taakseen, mutta Arto hyppäsi jo häntä vasten, heilahuttaen riemuissaan korviansa ja nuoranpätkää, ja yritti yhä vauhdista osua nuolaisemaan häntä aivan huuliin.

Poika tuli entiselleen vasta lähteen luona, sen saman, jossa he edellisenä päivänä olivat suurustaneet ukon kanssa. Laskeutuen yhdessä suulleen kylmän lähteensilmän äärelle koira ja ihmislapsi pitkään ja ahnaasti nielivät raikasta, hyvänmakuista vettä. He töykkivät toisiaan, nostaessaan hetkiseksi ylös päänsä hengähtääkseen, jolloin heidän huuliltaan helähtäen putoili vesi, ja painausivat jälleen, uudestaan janoisina lähdettä vasten, voimatta riistäytyä siitä irti. Ja kun he vihdoinkin erkanivat lähteeltä ja läksivät kulkemaan edelleen, niin vesi läiskyi ja pulpahteli heidän täysissä vatsoissaan. Vaara oli sivuutettu, kaikki tämän yön kauhut olivat ohi jälkeä jättämättä, ja heistä oli kummastakin hauskaa ja kevyttä kulkea pitkin valkeata tietä, jota kuu kirkkaasti valaisi, tummien pensasten välillä, joista jo tuntui aamun tuoreus ja virkistyneitten lehtien makea tuoksu.

"Yldyz"-kahvilassa Ibrahim otti pojan vastaan nuhtelevasti kuiskaten.

-- Ja mite sine kuljeskele, poikka? Mite sine kuljeskele? Vai-vai-vai, ei se on hyve --

Sergei ei tahtonut herättää ukkoa, mutta sen teki hänen asemastaan Arto. Se etsi silmänräpäyksessä vanhuksen permannolla viruvien ruumisten kasasta, ja ennenkuin hän ennätti tulla tajuihinsa, nuoli se iloisesti vinkuen hänen poskensa, silmänsä, nenänsä ja suunsa. Ukko heräsi, huomasi nuoran villakoiran kaulassa, huomasi vieressään makaavan pölyn peittämän pojan, ja ymmärsi kaikki. Hän aikoi kääntyä Sergein puoleen saadakseen selvitystä, mutta ei voinut saada hänestä mitään. Poika jo nukkui, kädet levällään ja suu avarasti auki.

Koiran onni.

Kello oli kuusi tai seitsemän eräänä kauniina syyskuun aamuna, kun puolentoista vuoden vanha pointteri Jack, ruskea, pitkäkorvainen, iloinen koira läksi yhdessä keittäjätär Annushkan kanssa torille. Se tunsi mainiosti tien ja juoksi sentähden kaiken aikaa varmana edellä, haistellen sivumennen katukäytävän vesijohtopaaluja ja pysähdellen katujen risteyksissä, kääntyäkseen katsomaan keittäjätärtä. Huomattuaan hänen myöntävät kasvonsa ja käyntinsä se päättävästi kääntyi toiselle kadulle ja lähti vilkkaasti nelistämään eteenpäin.

Katsottuaan sillä lailla taakseen tutun makkarakaupan luona ei Jack löytänytkään Annushkaa. Se syöksähti takaisin niin kiiruusti, että sen vasen korvakin käännähti nurin nopeasta juoksusta. Mutta Annushkaa ei näkynyt seuraavastakaan kulmasta. Silloin Jack päätti etsiä häntä vainuamalla. Se pysähtyi, ja varovasti kulettaen kaikkiin suuntiin kosteata likkuvaa kuonoansa se koetti tuntea ilmasta Annushkan leningin tutun hajun, likaisen keittiönpöydän ja harmaan saippuan hajun. Mutta tällä hetkellä kulki Jackin ohi kiirehtivin askelin joku nainen ja kosketti häntä kylkeen kahisevalla hameellaan, jättäen jälkeensä ilettävän kiinalaisen hajuveden voimakkaan tuoksun. Jack heilautti harmistuneena päätään ja aivasti, ja Annushkan jäljet hukkuivat lopullisesti.