Part 2

Galopin käheitten, nikottavien sävelten kaikuessa Sergei levitti maahan pienen maton, riisui nopeasti jalastaan purjekankaiset housut (ne olivat ommellut vanhasta säkistä, ja takaa, leveimmältä kohdalta, niitä koristi neliskulmainen tehtaanmerkki), heitti yltään rikkinäisen takin ja jäi vanhanpuoleiseen kudottuun trikoopukuun, joka lukuisista paikoista huolimatta sujuvasti ympäröi hänen hoikkaa, mutta voimakasta ja notkeata vartaloaan. Hän oli jo aikuisia jäljittelemällä omaksunut aito-voimistelijan eleet. Hypätessään matolle hän juoksussa vei kädet huulilleen ja sitten leveällä teatterimaisella liikkeellä heilahutti ne sivuille, ikäänkuin lähettäen yleisölle kaksi kiihkeätä suukkosta.

Ukko väänsi toisella kädellään taukoamatta posetiivin kampia, kutsuen siitä esiin täräjäviä, yskiviä ääniä ja toisella heitti pojalle erilaisia esineitä, jotka tämä taitavasti sieppasi lennosta. Sergein temppuvarasto ei ollut suuri, mutta hän työskenteli hyvin, -- "puhtaasti", kuten sanovat voimistelijat -- ja mielellään. Hän heitti ylöspäin tyhjän olutpullon, niin että se muutaman kerran pyörähti ilmassa, ja äkkiä siepaten sen suulleen lautasen reunalle, piti sitä muutamia sekunteja tasapainossa; heitteli ilmaan neljää luupalloa, sekä myös kahta kynttilää, jotka hän yht'aikaa otti kynttiläjalkoihin; sitte leikki hän yhdellä kertaa kolmella eri esineellä, -- viuhkalla, puisella sikarilla ja sateenvarjolla. Kaikki ne hän sai lentämään ilmassa, maahan koskematta, ja äkkiä, yht'aikaa, oli varjo pään päällä, sikari suussa ja viuhka leyhytteli keimailevasti kasvoja. Lopuksi Sergei itse muutaman kerran heitti kuperkeikkaa matolla, teki "sammakon", näytti "amerikkalaisen solmun" ja käveli hiukan käsillään. Tyhjennettyään koko "triksi"-varastonsa hän jälleen heitti yleisölle kaksi suukkosta ja lähestyi raskaasti hengittäen ukkoa, vuorottaakseen hänet posetiivia vääntämästä.

Nyt oli Arto'n vuoro. Koira tiesi tämän mainiosti, ja oli jo kauan kiihtyneenä hypännyt kaikin nelin jaloin ukkoa vasten, joka kylki edellä vääntäysi ulos olkaremmistä, ja haukkui häntä katkonaisesti ja hermostuneesti. Kuka tietää, kenties tahtoi älykäs villakoira täten ilmaista, että hänen mielestään on järjetöntä tehdä voimistelutemppuja, kun Réaumur osottaa 32 astetta varjossa? Mutta ukko Lodyzhkin veti viekkaan näköisenä selkänsä takaa ohuen kizil-puisen vavan. "Enkös sitä tiennyt!" haukahti Arto viimeisen kerran, ja laiskasti, uppiniskaisesti nousi se takajaloilleen, lakkaamatta tuijottaen räpyttävin silmin isäntäänsä.

-- Palvele, Arto! Noin, noin, noin -- -- puhui vanhus, pitäen vapaa villakoiran pään päällä. Käänny ympäri. Noin. Käänny ympäri -- Vielä, vielä -- Tanssi, koiraseni, tanssi! -- Istu! Mitä-ä? Etkö tahdo? Istu, sanon sulle. A-a -- Kas noin! Katsoppa! Nyt tervehdä kunnianarvoisaa yleisöä. No! Arto! -- korotti uhkaavasti äänensä Lodyzhkin.

"Hau!" haukahti inholla villakoira. Sitte katsoi se isäntäänsä, säälivästi räpyttäen silmiään, ja lisäsi vielä kahdesti hau! hau!

-- Ei, eipä ymmärrä minua ukkoseni! -- kuului tästä tyytymättömästä haukunnasta.

-- Kas niin -- se on toinen asia. Kohteliaisuus ennen kaikkea. No, ja nyt hyppäämme hiukan, -- vanhus jatkoi, ojentaen vapaansa lähellä maata. -- Allez! Äläs, veliseni, kieltäsi ulos pistä. Allez! -- Hop! Mainiosti. No, vielä kerta, noch ein mal -- allez! -- hop! Allez! hop! Mainiosti, koiraseni. Kun tulemme kotiin, annan sulle porkkanaa. Niin! sinähän et syökään porkkanaa? Minä kun aivan unohdin. Otappa sitte minun silinterini ja pyydä herrasväeltä. Kenties he sinulle antavat jotain maukkaampaa.

Vanhus nosti koiran takajaloilleen ja pisti sen suuhun vanhan rasvaisen lippalakkinsa, jota hän niin hienon humoristisesti nimitti silinteriksi. Pitäen lakkia hampaissaan ja astuen keimaillen notkuvin jaloin Arto kulki parvekkeen luo. Sairaalloisen rouvan käsiin ilmestyi pieni helmiemosta tehty kukkaro. Kaikki ympärillä seisovat hymyilivät myötätuntoisesti.

-- Mitä? Enkö sanonut sinulle? -- kuiskasi kiusaten ukko, kääntyen Sergein puoleen. -- Kysy sinä minulta: kyllä minä, veliseni, kaikki tiedän. Ei mitenkään ruplaa vähemmän.

Tällä hetkellä kajahti parvekkeelta niin kauhistavan terävä, melkein epäinhimillinen ulvonta, että Arto joutui hämilleen, pudotti suustaan lakin ja hypähdellen, häntä koipien välissä, katsoen pelokkaasti taakseen, syöksyi isäntänsä jalkojen juureen.

-- Tahdo-o-o-n-a-a! kiljui jalkaa polkien kiharatukkainen poika. -- Minulle! Tahdon! Koira-a-an! Trilly tahtoo ko-o-oi-ra-an --

-- Ah, hyvä Jumala! Ah! Nikolai Apollonytsh -- Rakas nuori herra! -- Rauhotu, Trilly, rukoilen sinua! -- rupesivat ihmiset jälleen hyörimään parvekkeella.

-- Koira! Anna koira! Tahdon! Roistot, paholaiset, pöllöt! -- huusi poika poissa suunniltaan.

-- Mutta enkelini, älä kiihota itseäsi! -- lepersi hänen ylleen kumartuen vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva. -- Sinä tahdot taputtaa koiraa? No hyvä, hyvä, kultaseni, heti. Tohtori, mitä arvelette, saako Trilly taputtaa tätä koiraa?

-- Yleensä puhuen, en kehottaisi, -- sanoi puhuteltu levittäen kätensä, -- mutta jos on luotettava desinfektsioni, esimerkiksi boorihapolla tai heikolla karboliliuoksella, ni-iin -- yleensä --

-- Ko-oira-a!

-- Heti, suloni, heti. Siispä me, tohtori, käskemme pestä sen boorihapolla ja silloin -- Mutta Trilly, älähän ole niin kiihottunut! Vanhus, tuokaa, tehkää hyvin, koiranne tänne. Älkää peljätkö, teille maksetaan. Vaan kuulkaahan, eihän se ole sairas? Tarkotukseni on kysyä, eihän se ole vesikauhuinen? Tai kenties sillä on echinokokkeja?

-- En tahdo taputtaa, en tahdo! -- ulvoi Trilly, päästäen suustaan ja nenästään kuplia. -- Tahdon kokonaan! -- Pöllöt, paholaiset! -- Kokonaan minulle! Tahdon itse leikkiä... Ainaiseksi!

-- Kuulkaa vanhus, tulkaahan tänne, -- huusi rouva koettaen saada äänensä kuuluville. -- Ah, Trilly, sinä tapat äidin huudollasi. Ja miksi laskettiinkaan nämä musikantit! No, mutta tulkaahan toki lähemmäksi, vielä lähemmäksi!... vielä, ettekö kuule mitä sanotaan! Kas niin -- Ah, älä toki suutu, Trilly, äiti tekee kaikki mitä tahdot. Rukoilen sinua. Miss, rauhoittakaa toki vihdoinkin lapsi -- Tohtori, pyydän teitä -- Paljonko sitte tahdot, vanhus?

Ukko otti lakin päästään. Hänen kasvoilleen tuli kunnioittava ilme.

-- Mitä teidän armonne suvaitsee antaa, rouva, teidän korkeaylhäisyytenne... Me olemme pikkueläjiä, otamme kiitollisesti vastaan jokaisen lahjan -- Kait ette itse tee vääryyttä ukolle --

-- Ah, miten tolkuton te olette! Trilly, sinun pikku kurkkuasi pakottaa. Tajutkaahan toki, että koira on _teidän_, eikä minun. No, kuinka paljon? Kymmenen? Viisitoista? Kaksikymmentä?

-- A-a-a! Ta-ahdon! Antakaa koira, antakaa koira, -- rääkyi poika, potkien lakeijan pyöreätä vatsaa.

-- Tuota noin -- suokaa anteeksi, teidän kirkkautenne, -- änkytti Lodyzhkin. -- Minä olen vanha ja höperö ihminen -- En minä heti ymmärrä -- ja lisäksi olen vähän kuuronlainen -- se on, mitenkäs te suvaitsette sanoa?... Koirasta? --

-- Ah, hyvä Jumala!... Te nähtävästi tahallanne tekeydytte idiootiksi? -- tulistui rouva. -- Hoitaja, antakaa kiiruusti Trillylle vettä! Minä kysyn teiltä venäjäksi, paljostako tahdotte myydä koiranne. Ymmärrättekö, koiranne, koiran --

-- Koiran! -- Ko-oira-an! ulvoi entistään äänekkäämmin poika.

Lodyzhkin loukkaantui ja painoi lakin päähänsä.

-- En minä, hyvä rouva, myy koiria, -- hän sanoi kylmästi ja arvokkaasti. -- Ja tämä koira, armollinen rouva, saattaa sanoa, meidät molemmat -- hän osotti peukalollaan olkansa yli Sergeitä -- meidät molemmat pitää ruuassa, juomassa ja vaatteissa. Eikä se ole mitenkään mahdollista, että niinkuin esimerkiksi myydä.

Trilly sillä välin huusi läpitunkevasti kuin veturin pilli. Hänelle tarjottiin vesilasi, mutta hän läiskäytti sen raivostuneena opettajattaren kasvoille.

-- Mutta kuulkaahan toki, mieletön vanhus! -- Ei ole esinettä, jota ei myytäisi, -- puhui itsepintaisesti rouva, painaen kämmenillään ohimoitansa. -- Miss, kuivatkaa kiiruusti kasvonne ja antakaa minulle migreniinini. Ehkä koiranne maksaa sata ruplaa! No, kaksisataa? Kolmesataa? No mutta vastatkaa toki, pölkky! Tohtori, sanokaa hänelle jotain, Jumalan tähden.

-- Ala lähteä, Sergei, -- Lodyzhkin synkästi murahti. Pölk-ky -- Arto, tule tänne! --

-- He-ei, varroppa, hyvä mies, -- huusi käskevää basso-ääntään venyttäen paksu kultalasinen herrasmies. -- Parempi kun et konstailisi, ystävä hyvä, sanon sinulle. Koirastasi on kymmenen ruplaa hyvä hinta ja sinustakin vielä kaupan päälle -- Ajattelehan, aasi, miten paljon sinulle tarjotaan!

-- Kiitän teitä nöyrimmästi, herra, vaan kuitenkin -- -- Lodyzhkin heitti rykien posetiivin selkäänsä. Vaan ei se asia mitenkään käy, että niinkuin myydä. Etsikää te mieluummin joku muu koira -- Jääkää hyvästi -- Sergei, käy edellä.

-- Entä onko sulla passi? -- tohtori äkkiä uhkaavasti mylvähti. -- Kyllä minä teidät, kanaljat tunnen!

-- Talonmies! Semjon! Ajakaa niitä! -- huusi vihan murtamin kasvoin rouva.

Synkkä talonmies vaaleanpunaisessa paidassa lähestyi pahaa ennustavin katsein taiteilijoita. Parvekkeella syntyi kauhea, moniääninen meteli: täyttä kurkkua mylvi Trilly, hänen äitinsä voihki, hoitajatar yhdessä alihoitajattaren kanssa supisivat nopeasti, ja tohtori pörisi sakealla bassollaan kuin kiukkuinen paarma. Mutta ukko ja Sergei eivät enää joutaneet katsomaan miten tämä kaikki loppuisi. Aika tavalla pelästyneen villakoiran edeltäminä he melkein juoksujalkaa riensivät portille. Ja heitä seurasi talonmies, töykkäillen vanhusta takaapäin, posetiiviin, ja puhui uhkaavalla äänellä:

-- Kuljeksitte täällä, kiertäjät! Kiitä vielä Jumalaa, ettet saa selkääsi, vanha kränä. Vaan toiste kun tulet, niin tiedäppäs etten kursaile kanssasi, puristan niskaharjaksista ja raahaan herra nimismiehen luo. Maankiertäjät!

Pitkän aikaa vanhus ja poika kulkivat ääneti, mutta yht'äkkiä, ikäänkuin sopimuksesta, he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun: ensin alkoi nauraa Sergei, ja sitten, häneen katsoen, mutta hiukan hämillään hymähti myös Lodyzhkin.

-- Mitä, ukko Lodyzhkin? Sinä kaikki tiedät? Sergei häntä kavalasti kiusasi.

-- N-niin, veli. Jouduimmepas me kiikkiin, -- sanoi päätään puistaen vanha soittaja. Vaan olipas se käärmeellinen poikaviikari -- Mitenkäs he hänet ovat sellaiseksi kasvattaneet, hitto hänet periköön? Sanokaahan: kaksikymmentäviisi ihmistä hänen ympärillään tansseja tanssii. No toki, jos minä määrätä saisin, kyllä minä hälle iitä näyttäisin. Anna, sanoo, koira. Entäs sitte? Jos kuutakin taivaalta alkaa tehdä mieli, niin anna hälle kuukin? Tulehan tänne, Arto, tulehan koiraseni. No jopas tänään päivä sattui. Merkillistä.

-- Päivistä paras! -- jatkoi pistelyään Sergei. Yksi rouva lahjotti vaatetta, toinen antoi ruplan. Kaikki sinä, ukko Lodyzhkin, edeltäkäsin tiedät.

-- Vaan sinäpä ole hiljemmällä, vekara, -- väisti ukko hyvänsuovasta. -- Muistatko, miten laputit talonmiestä pakoon? Luulinpa, etten sinua saavuttaisi. Se on vakava mies, se talonmies.

Poistuttuaan puistosta kuljeksiva seurue laskeusi jyrkkää, lohkeilevaa polkua meren rantaan. Täällä vuoret hiukan perääntyivät, jättäen tilaa kapealle, lakealle vyöhykkeelle, jota peittivät tasaiset, mainingin pyöristämät kivet. Näitä vasten nyt meri hiljaa solisten hyväilevästi loiskui. Viitisentoista sylen päässä rannasta pyöriskelivät vedessä delfiinit, pistäen siitä hetkeksi näkyviin lihavat, pyöreät selkänsä. Kaukana taivaanrannalla, siellä, missä meren vaaleansinistä atlasta reunusti tummansininen samettinauha, seisoivat liikkumattomina kalastajavenheitten solakat, auringonvalosta hiukan punertavat purjeet.

-- Tässäpä me uimme, ukko Lodyzhkin, -- sanoi Sergei päättävästi. Kulkiessaan oli hän jo ennättänyt riisua housut yltään, hypäten milloin toisella, milloin toisella jalalla. -- Annas kun autan sinua ottamaan urut selästä.

Hän riisuutui nopeasti, läiskähytti alastonta, päivän ruskeaksi polttamaa ruumistaan ja heittäysi veteen, kohottaen ympärilleen kohisevia vaahtokuohuja.

Ukko riisuutui verkalleen. Kädellä suojaten silmiään auringolta ja tiirottaen, hän katseli Sergeitä hellivästi hymyten.

"Kyllä se siitä vielä poikanen kasvaa", -- Lodyzhkin ajatteli, -- "vaikkapa vain luisevakin on -- kas kun kaikki kylkiluutkin näkyvät, vaan tuleepa hänestä kuitenkin vankka poika".

-- Hoi, Serjozhka! Älä sinä kovin etäälle ui. Merisika vie.

-- Vaan minäpä sitä hännästä! -- Sergei kaukaa huusi.

Ukko seisoi kauan päivänpaisteessa, kainaloltaan pidellen. Veteen hän astui hyvin varoen ja kasteli huolellisesti punaisen kaljun päälakensa ja sisäänpainuneet kylkensä, ennenkuin sukelsi. Hänen ruumiinsa oli kellertävä, raihnainen ja voimaton, jalat hämmästyttävän hoikat ja selkä esiinpistävine terävine lapaluineen oli käyristynyt monivuotisesta posetiivin kantamisesta.

-- Ukko Lodyzhkin, katso! -- huusi Sergei.

Hän pyörähti ympäri vedessä, heittäen jalat pään yli. Ukko, joka jo oli astunut veteen vyötäisiä myöten ja istuutunut siihen autuaasti rykien, huusi hätäisenä:

-- No, äläpäs konstaile, porsas. Katsohan! Minä s-sinut!

Arto haukkui vimmatusti ja laukkasi pitkin rantaa. Hänet teki levottomaksi se, että poika oli uinut niin kauas. "Mitä hyödyttää näytellä rohkeuttaan?" haukkui villakoira kiihtyneesti. -- "Kun on maa, niin käy sitä. Se on paljon varmempaa."

Se itsekin oli menemäisillään veteen rintaa myöten ja pari kolme kertaa lipoi sitä kielellään. Mutta suolainen vesi ei sitä miellyttänyt, ja kevyet laineet, jotka solisivat rantasomerikkoa vasten, pelottivat sitä; se hypähti rannalle ja ryhtyi jälleen haukkumaan Sergeitä. "Mitä hyödyttävät nuo tuhmat konstit? Istuisit rannalla, vanhuksen vieressä. Oh, miten paljon huolta tuo poikavekara tuottaa!"

-- Hei, Serjozha, tulehan todella pois, jo riittää! vanhus kutsui.

-- Heti, ukko Lodyzhkin, -- poika vastasi. -- Katsohan, kun uin niinkuin höyrylaiva. U-u-u-uh!

Vihdoinkin hän ui rantaan, mutta ennenkuin pukeutui, tarttui hän käsin Arto'hon ja palattuaan sen kanssa mereen, heitti sen kauas veteen. Koira lähti heti uimaan takaisin, pitäen veden päällä vain kuonoaan ja kelluvia korviaan, pärskyen äänekkäästi ja loukkaantuneesti. Hypättyään kuivalle maalle se puisti koko ruumistaan, ja pilvittäin pisaroita suihki ukon ja Sergein päälle.

-- Varroppa, Serjozha, eihän ne suinkaan meille? Lodyzhkin sanoi, tuijottaen ylöspäin, vuorta kohti.

Polkua pitkin laskeusi nopeasti, huutaen käsittämättömiä sanoja ja viittoen käsillään, tuo samainen synkkä talonmies vaalean punaisine, mustapilkkuisine paitoineen, joka neljännestunti sitten oli karkottanut vaeltavan seurueen huvilasta.

-- Mitä hän tahtoo? -- kysyi ukko hämmästyen.

IV

Talonmies jatkoi huutamistaan, juosten alas kömpelöä ravia, jolloin hänen paidanhihansa hulmusivat tuulessa ja povipuoli pullistui kuin purje.

-- O-ho-hoo... Vartokaa hetkinen! --

-- Kunpa sinä kastuisit etkä kuivuisi, -- Lodyzhkin vihaisesti murahti. -- Sen se taas Artoshkan tähden tulee meidän luoksi.

-- Annappa, ukko, niin pehmitämme hänet! -- Sergei rohkeasti ehdotti.

-- Olehan siinä alallasi -- Ja mitä väkeä he ovatkaan -- Herra varjelkoon --

-- Te, tuota, kuulkaahan -- -- alkoi jo kaukaa hengästynyt talonmies. -- Myyttekö sen koiran, vai mitä? No kun ei se herraspoika mistään asetu. Mölisee kuin vasikka. "Anna ja anna koira" -- Rouva lähetti, osta, sanoo, maksoi mitä hyvänsä.

-- Siinä se sinun rouvasi teki koko tyhmästi! -- suuttui äkkiä Lodyzhkin, joka täällä rannalla tunsi olevansa paljon varmempi kuin vieraassa huvilassa. -- Ja mikäs rouva se mulle on? Sinulle se ehkä on rouva, vaan minä välitän viis. Ja olehan hyvä -- pyydän sinua -- Lähde sinä pois meidän luota, Kristuksen tähden -- äläkä tungettele.

Vaan talonmies ei vaimentunut. Hän istui kiville, vanhuksen viereen ja puhui, töykkien kömpelösti sormillaan eteensä.

-- Vaan ymmärrä sinä, pöllö ihminen --

-- Pöllöltäpä kuulen, -- ukko tyvenesti katkaisi.

-- Maltahan... en minä sitä sen tähden -- Katsos, onhan se todella kuin mikä takiainen -- Ajatteleppa: no mitä merkitsee sulle koira. Valitsit toisen pennun, opetit seisomaan takajaloillaan, niin siinä on sulle koira uudelleen. No, enkö puhu oikein? Hä?

Ukko kiinnitti tarkkaan housuremmiään. Talonmiehen itsepintaisiin kysymyksiin hän vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi:

-- Höpise edelleen -- Minä sitte kerrallaan sinulle vastaan.

-- Vaan tuossapa, veliseni, on heti numero! -- intoili talonmies. -- Kaksi tai kolmekin sataa ruplaa yhdellä kertaa! No, minulle tietysti hiukan vaivoista -- Vaan ajatteles toki: kolme satasta! Sillähän voi kerrassa avata kauppapuodin --

Näin puhuessaan talonmies veti taskustaan makkaranpalan ja heitti sen villakoiralle. Arto sieppasi sen lennosta, nielaisi kerrassa ja alkoi liehakoiden heiluttaa häntäänsä.

-- Joko olet lopettanut? -- Lodyzhkin lyhyesti kysyi.

-- Eihän siinä ole pitkiäkään lopettamisia. Anna koira ja kättä päälle.

-- Ka-as niin, -- ukko pilkallisesti venytteli. -- Ettäkö siis myydä koira?

-- Niinpä tietenkin myydä. Mitä te vielä tarvitsette? Se kun se meidän herraspoika on sellainen hullaantunut. Jos mitä mieli teki, niin kääntää koko talon ylösalaisin. Anna -- ja kaikki siinä. Näin on vielä isän poissa ollessa, vaan kun isä on läsnä -- pyhimykset auttakoot! -- kaikki käyvät päällään. Meidän herra on insinööri, herra Oboljaninov, kenties olette kuullut? He rakentavat rautateitä kaikkialla Venäjällä. Miljonääri! Ja poika-pahanen on meillä vain yksi. Ja niinpä se juonittelee. Tahdon elävän ponin -- kas tuossa poni. Tahdon veneen -- kas tuossa sulle paras vene. Niinkuin on, ei mitään, ei mitään kielletä --

-- Entäs kuuta?

-- Tuota noin missä mielessä?

-- Sanon, että eikös se koskaan ole kuuta taivaalta tahtonut?

-- No jo on suu -- keksitpä sanoa -- kuuta! hämäytyi talonmies. -- Siispä sovimme asiasta, vai miten, hyvä mies?

Ukko, joka tällä hetkellä jo oli ennättänyt kiskoa ylleen ruskean, hihoista vihertyneen takin, ojentausi ylpeästi, mikäli hänen alati käyrä selkänsä salli.

-- Yhden asian sinulle sanon, nuori mies, -- hän alkoi juhlallisesti. -- Esimerkiksi, jos sinulla olisi veli, tai sanokaamme ystävä, joka niinmuodoin hamasta lapsuudesta... Maltahan, ystäväiseni, älä turhaan syötä makkaraa koiralle -- syö mieluummin itse -- et sinä sitä sillä lahjo. Sanon, että jos sinulla olisi kaikkein uskollisin ystävä -- joka lapsuudesta -- Niin kuinka paljosta sinä hänet, esimerkiksi, möisit?

-- Jopa keksit verrata! --

-- No niin vertasinkin. Niin sanokin herrallesi, joka rakentaa rautateitä, -- korotti äänensä ukko. -- Niin sanokin: ei kaikkea, sano, myydä, mitä ostetaan. Niin! Ole sinä mieluummin silittämättä koiraa, ei siitä mitään lähde. Arto, tule tänne, koiran poika, minä s-sinut! Sergei, ala lähteä.

-- Vanha pöllö sinä olet, -- ei talonmies enää voinut pidättyä sanomasta.

-- Pöllöpä, ja syntymästä asti, vaan sinä olet konna, Juudas, sielusi myynyt, -- Lodyzhkin haukkui. -- Kun näe kenraalskasi, niin tervehdä häntä, ja sano: meikäläisiltä rakkaudella alamainen tervehdys. Kääri matto kokoon, Sergei! O-oh, selkääni! Mennään.

-- Ni-inkö, siis! -- talonmies paljon merkitsevästi venytti.

-- Se viekää! -- ukko ärsyttävästi vastasi.

Taiteilijat läksivät taivaltamaan meren rantaa pitkin jälleen samaa tietä ylös. Katsahdettuaan sattumalta taakseen Sergei huomasi, että talonmies heitä seuraa. Hän näytti miettivältä ja synkältä. Hän kynsi keskittyneesti kaikin viisin sormin karvaista punaista niskaansa silmille valuneen lakin alta.

V

Ukko Lodyzhkin oli jo kauan aikaa sitte pannut merkille erään nurkan Mishoran ja Alupkan välillä, alemman tien alapuolella, missä saattoi mainiosti suurustaa. Sinne hän veikin matkatoverinsa. Lähellä siltaa, joka kulki kohisevan ja likaisen vuoripuron yli, pulppusi maasta, kiveräin tammien ja tuuhean pähkinäpensaikon varjossa poriseva, kylmä vesisuihku. Se oli maahan uurtanut pyöreän matalan lähteen, josta se juoksi puroon ruohikossa elohopean tavoin kiiltävänä käärmeenä. Tämän lähteen partaalla saattoi aina aamuin illoin tavata hurskaita turkkilaisia, jotka joivat vettä ja suorittivat pyhiä peseytymisiään.

-- Syntimme ovat raskaat, ja varastot niukat, sanoi ukko, istuutuen katveeseen pähkinäpuun alle. No, Serjozha; Herra siunaa ruoka!

Hän otti palttinapussista esiin leivän, kymmenisen punaisia tomaatteja, kappaleen bessarabialaista "brynza"-juustoa ja pullon oliivi-öljyä. Suola oli hänellä käärittynä epäilyttävän puhtaan rievun solmuun. Ennen ateriaa ukko kauan teki ristinmerkkejä ja supisi jotain. Sitte hän mursi leivänkannikan kolmeen erisuureen osaan: yhden, kaikkein suurimman, hän ojensi Sergeille (poika kasvaa -- hänen täytyy syödä), toisen, pienemmän, jätti villakoiraa varten, ja otti itse kaikkein pienimmän.

-- Nimeen Isän ja Pojan. Kaikkein silmät vartioitsevat Sinua, Herra, -- hän kuiskasi, kiireesti jakaen annokset ja valellen niitä öljyllä pullosta. -- Syö, Serjozha!

Kiirehtimättä, verkalleen ja ääneti, kuten syövät todelliset työntekijät, he kävivät käsiksi vaatimattomaan ateriaansa. Kuului vain kolmen leukaparin käynti. Arto söi osansa syrjässä, ojentautuen vatsalleen ja laskien molemmat etukäpälänsä leivän päälle. Ukko ja Sergei vuoroin kastoivat suolaan kypsiä tomaatteja, joista valui heidän huulilleen ja käsilleen veripunainen mehu, ja söivät paineeksi juustoa ja leipää. Syötyään kyllikseen he joivat vettä, pitäen lähteen suihkun alla läkkituoppia. Vesi oli läpinäkyvää, erinomaisen hyvänmakuista ja niin kylmää, että tuoppi siitä ulkopuolelta hiestyikin. Päivän helle ja pitkä matka olivat uuvuttaneet taiteilijoita, jotka olivat tänään nousseet päivän sarastaessa. Ukon silmät painautuivat umpeen. Sergei haukotteli ja venyttelihe.

-- Mitä, veliseni, pannaankos hetkiseksi maata? ukko kysyi. -- Annas kun juon vettä viimeisen kerran. Oh, hyvää on! -- rykäisi hän poistaen tuopin huuliltaan ja raskaasti hengähtäen, kirkkaiden pisaroiden juostessa hänen viiksiään ja leukapartaansa pitkin. -- Jos olisin tsaari, niin joisin yhä vain tätä vettä aamusta iltaan! Arto, ici, tänne! No hyvä, Jumala on ruokkinut eikä kukaan ole nähnyt, ja jos lie nähnyt, ei pahaa tehnyt -- Oh-hoh-hoooh-oo!

Ukko ja poika laskeutuivat vieretysten ruohikkoon maata, levittäen vanhat takkinsa päänalusiksi. Heidän päittensä päällä kohisi kiveräin, laajaoksaisten tammien tumma lehvikkö. Sen lomitse siinsi kirkas vaalean sininen taivas. Puro, joka juoksi kiveltä toiselle, solisi yksitoikkoisesti ja houkuttelevasti, ikäänkuin lumoten jotakin nukuttavalla leperryksellään. Ukko kääntelihe jonkun aikaa, ryki ja puheli jotain, mutta Sergeistä tuntui että hänen äänensä kaikuu jostain pehmeästä ja unisesta etäisyydestä, ja sanat olivat käsittämättömiä, kuin sadussa.

-- Ensi työkseni ostan sinulle puvun: vaaleanpunaisen, kultakoristeisen trikoon -- sekä vaaleanpunaiset atlas-tohvelit -- Kiovassa, Harjkovissa tai esimerkiksi, sanokaamme, Odessan kaupungissa -- voi minkälaisia sirkuksia siellä on, veliseni! -- Lyhtyjä lukematon paljous -- sähkö se vain palaa -- Kansaa on ehkä viitisen tuhatta, tai enemmänkin -- mistäs minä tiedän? Keksimme sinulle ehdottomasti italialaisen nimen. Mikä nimi se on, Jestifejev? tai sanokaamme Lodyzhkin? Pelkkää roskaa -- ei siinä ole mitään mielikuvitusta. Vaan ilmoituksissa me sinut ristimme Antonioksi, tai esimerkiksi -- hyvä niinkin -- Enricoksi tai Alfonsoksi.

Enempää ei poika enää kuullut. Lempeä ja suloinen uinailu valtasi hänet, kahlehtien ja riuduttaen hänen ruumistaan. Nukahti ukkokin, kadotettuaan äkkiä päivällisen jälkeisten mieliajatustensa langan Sergein tulevaisuudesta sirkuksessa. Kerran hänestä tuntui läpi unen, että Arto jollekin murajaa. Silmänräpäykseksi hänen pimentyneessä päässään välähti puolitiedoton ja hätäinen muisto äskeisestä punapaitaisesta talonmiehestä, mutta unen, väsymyksen ja helteen uuvuttamana hän ei saattanut nousta, vaan ainoastaan laiskasti, suljetuin silmin hän huusi koiraa:

-- Arto -- minne? Minä s-sinut, kulkurin!

Mutta hänen ajatuksensa sekaantuivat heti ja hajosivat raskaisiin ja muodottomiin näkemyksiin.

* * * * *