Part 1

VALKOINEN VILLAKOIRA Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

A. KUPRIN

Suomentanut

Toivo T. Kaila

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

A. Kuprin. Valkoinen villakoira. Koiran onni. Eläinnäyttelyssä. Norsu. Joella.

A. Kuprin.

A. Kuprin lienee -- Vladimir Korolenkon rinnalla -- nykyään elävistä venäläisistä kirjailijoista se, joka eheimpänä on säilyttänyt vallankumousvuosien "dekadenttisen" rappeutumiskauden halki suurten venäläisten klassikkojen puhtaasti taiteellisen perinnön. Hän ei tosin ole voinut -- tai tahtonut -- nostaa nimensä ympärille sellaista suurten joukkojen meluavaa huomiota kuin esimerkiksi Gorjkij tai Leonid Andrejev, mutta sensijaan on hän pystynyt kautta vuosien kiinnittämään kirjallisesti kehittyneemmän venäläisen yleisön mieliä.

Kuprinin voima on lyhyenlaisissa novelleissa ja kertoelmissa; parhaita niistä on nelisen vuotta sitten ilmestynyt lyhyehkö "Meljuzgá" -- "Pikkukaloja", jossa mukaansatempaavalla, laajempiin näköaloihin viittaavalla tavalla kerrotaan, miten puolittain aavistettu kevättulviva joki vastustamattomasti vie pyörteisiinsä hukkumaan pari talven pimeydessä ummehtunutta pikku-eläjää --

Suomalaiselle yleisölle on Kuprin tuttu m.m. "Kaksintaistelunsa" ("Pojedinok") kautta; hänen toimintansa eläinkertomusten kirjottajana ja tarkkana luonnonhavaitsijana lienee suomalaisille ennen tuntematon puoli hänen tuotantoaan. Tähän kokoelmaan käännetyt ovat otetut hänen v. 1908 ilmestyneestä "Kertomuksia lapsille" nimisestä teoksestaan.

Valkoinen villakoira.

I

Pitkin Krimin etelärantaa siirtyi kapeita vuoripolkuja käyden huvila-asutukselta toiselle pieni kuljeksiva seurue. Etunenässä tavallisesti juoksi jalopeuraksi keritty valkoinen villakoira Arto, jonka pitkä vaaleanpunainen kieli riippui suupielestä. Teitten risteyksissä se pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen, heiluttaen häntäänsä. Joittenkin merkkien mukaan, jotka Arto yksin tunsi, löysi se aina erehtymättä tien ja syöksyi täyttä laukkaa eteenpäin, heiluttaen iloisesti käheräkarvaisia korviaan. Koiraa seurasi kahdentoista vanha poika, Sergei, joka piti vasemmassa kainalossaan voimistelutemppuihin tarvittavaa mattoa kokoonkäärittynä ja oikeassa kädessään kantoi pientä ja likaista häkkiä. Siinä asui peipponen, joka oli opetettu vetämään laatikosta erivärisiä onnenlehtiä. Loppupäässä kompuroi vihdoin seurueen vanhin jäsen -- ukko Martyn Lodyzhkin, kantaen käyristyneessä selässään posetiivia.

Posetiivi oli vanha, sitä vaivasi käheys ja yskä, ja sitä oli aikanaan korjattu moniaita kymmeniä kertoja. Se soitti kaksi kappaletta: saksalaisen Launerin surumielisen valssin sekä galopin "Matkustuksesta Kiinaan", jotka molemmat olivat muodissa 30-40 vuotta sitte, mutta nyt aivan unohduksissa. Sitäpaitsi oli posetiivissa kaksi petollista torvea. Toiselta, diskanttitorvelta, oli ääni kadonnut; se ei soinut ensinkään, ja tämän vuoksi, kun tuli sen vuoro, alkoi koko peli ikäänkuin änkyttää, ontua ja kompastella. Toisen, matalaäänisen torven läppä ei sulkeutunut silloin kun piti: ruvettuaan töräjämään se veti yhtä ja samaa bassonuottia vaimentaen ja sotkien kaikkia muita ääniä, kunnes sen äkkiä pisti päähän vaieta. Ukko itse oli tietoinen näistä koneensa puutteista ja huomautti joskus leikillään, mutta salatun surun vivahduksella:

-- Mitä tehdä? -- Iäkkäät urut -- Vilustuneet -- Alat soittaa, niin jo huvilanasukkaat loukkaantuvat: "hyi", sanovat, "mitä roskaa!" Vaan kappaleetpa olivat sangen hyvät, muodikkaat, mutta nykyiset herrasväet eivät vain ensinkään harrasta meidän musiikkiamme. Heille esitä heti "Geisha", "Kaksipäisen kotkan suojassa", valssi "Lintujenmyyjästä". Niin ja sitte nämä torvetkin -- Kuletin urkuja mestarin luona -- eikä suostu korjaamaan. Pitää, sanoo, tehdä uudet torvet, tai mieluimmin, sanoo, myy sinä hapantunut pelivärkkisi historialliseen museoon... ikäänkuin jokin muistomerkki -- No niin, riittää se siitä! On se meitä elättänyt, Sergei, tähän saakka, Jumala suo niin elättää vieläkin.

Ukko Martyn Lodyzhkin rakasti posetiiviaan niinkuin saattaa rakastaa vain elävää, läheistä, ehkäpä sukulaistakin olentoa. Totuttuaan siihen monen raskaan kulkuri-vuoden kestäessä hän vihdoin alkoi nähdä siinä jotain elollista, melkein tietoista. Sattui joskus, että yöllä, maattaessa jossain likaisessa majatalossa, lattialla ukon päänaluksen vieressä seisova posetiivi äkkiä päästi heikon äänen, surullisen, yksinäisen ja väräjävän, kuin vanhuksen huokauksen. Silloin Lodyzhkin hiljaa silitti sen leikkauksilla koristeltua kylkeä ja kuiskasi leppeästi:

-- Mitä veli? Valitatko? -- Pane kärsien vain --

* * * * *

Yhtä paljon kuin posetiivia, kenties vielä hiukan enemmänkin, hän rakasti ikuisten harharetkiensä nuorimpia seuralaisia: villakoira Arto'ta ja pientä Sergeitä. Pojan oli hän kolme vuotta sitte ottanut "vuokralle" eräältä renttusuutarilta, joka oli leskimies, sitoutuen maksamaan hänelle siitä kaksi ruplaa kuussa. Mutta suutari kuoli pian, ja Sergei pysyi ikänsä liittyneenä ukkoon sekä kiintymyksen että elämän pikku harrastusten kautta.

II

Polku kulki pitkin korkeata rantaäyrästä, kiemurrellen satavuotisten öljypuiden varjossa. Meri toisinaan vilahteli puitten lomitse, ja silloin tuntui siltä, kuin olisi se loitotessaan etäisyyteen jatkuen samalla kertaa kohonnut pystyyn tyynenä valtavana muurina, ja sen väri oli vielä sinisempi, vielä sakeampi kuviokkaissa aukoissa, hopean-vihertäväin lehväin lomassa. Ruohikossa, kizil-pensaissa ja villeissä orjantappuroissa, viinitarhoissa ja puissa -- kaikkialla soittivat suuret heinäsirkat; ilma tärisi niiden heläjävästä, yksitoikkoisesta, taukoamattomasta huudosta. Päivä tuli helteinen, tyven, ja kuumentunut maa poltti jalkapohjia.

Sergei, joka tapansa mukaan asteli ukon edellä, pysähtyi odottamaan, että tämä saavuttaisi hänet.

-- Mitäs sinä, Serjozha? -- kysyi soittaja.

-- On helle, ukko Lodyzhkin -- ei voi sietää! Olisipa kylpeä --

Vanhus käydessään tottuneella olkapään liikkeellä korjasi posetiivia selässään ja pyyhkäisi hihalla hiestyneitä kasvojaan.

-- Hyväpä tietenkin! -- huoahti hän, katsellen himokkaasti alaspäin, meren viileää sineä. -- Mutta kylvyn jälkeenpä vielä pahemmin uuvuttaa. Minulle sanoi eräs tuttu välskäri: tämä suola se ihmiseen vaikuttaa -- heikentää siis, muka -- se meren suola --

-- Ehkäpä valehteli? -- huomautti epäillen Sergei.

-- No vielä, valehteli! Miksikä hän valhetta puhuisi? Vakava ihminen, juomaton -- talorähjä on hänellä Sevastopolissa. -- Eikä täällä ole mistä laskeutua rantaan. Odotahan, niin kuljemme Mishoraan saakka, sielläpä virutamme syntiset ruumiimme. Ennen päivällistä on se suloista, se kylpeminen näet -- ja sitten, tuota noin -- nukahtaa hetkiseksi -- ja hyvä on olla --

* * * * *

Arto, kuullessaan puhelua takanaan, kääntyi ympäri ja juoksi ihmisten luo. Sen vaaleansiniset hyvät silmät olivat tiirullaan helteestä ja katsoivat lempeästi, ja pitkä riippuva kieli vavahteli tiheästä hengityksestä.

-- Mitä, veli, koiraseni? Lämminkö on? -- kysyi ukko.

Koira haukotteli pinnistyneesti, kiertäen kielensä torvelle, alkoi väristä koko ruumiiltaan ja vingahti kimeästi.

-- N-niin, veliseni, ei voi tehdä mitään -- On sanottu: otsasi hiessä, -- jatkoi opettavaisesti Lodyzhkin. -- Vaikka tuota sinulla, niin sanoakseni, ei ole otsaa, vaan kuono, mutta kuitenkin -- No, lähde, lähdeppä eteenpäin, mitä siinä jaloissa pyörit -- Vaan minäpä, Serjozha, tunnustaakseni pidän tästä samasta lämpimyydestä. Urut ne vain häiritsevät, mutta muuten, ellei työtä olisi, laskisin makaamaan johonkin ruohikkoon, varjoon, maha, tuota noin, ylöspäin, ja makailisin mielihyvikseni, meidän vanhoille luillemme on tuo sama aurinko tärkein asia.

Polku laskeutui alaspäin, yhtyen leveään, kivikovaan, häikäisevän valkeaan tiehen. Tästä alkoi vanha kreivillinen puisto, jonka sakeassa vihannuudessa sijaitsi hajallaan kauniita huviloita, kukkalavoja, ansareita ja suihkukaivoja. Lodyzhkin tunsi nämä paikat hyvin; joka vuosi hän kävi niissä toisessa toisen jälkeen viininkorjuukauden aikana, kun koko Krimin täyttää hienosti puettu, rikas ja iloinen yleisö. Etelän luonnon kirkas rehevyys ei liikuttanut vanhusta, mutta sen sijaan ihastui paljoon Sergei, joka oli täällä ensi kertaa. Magnoliat kovine ja kirkkaine, ikäänkuin kiillotettuine lehtineen ja valkeine lautasen suuruisine kukkineen; huvimajat, ylt'yleensä viiniköynnösten läpäisemät, joiden raskaat tertut riippuivat alas; valtavat vuosisatais-plataanit valkeine kuorineen ja mahtavine latvoineen; tupakkaistutukset, purot ja vesiputoukset, ja kaikkialla -- kukkasmaissa, puutarhoissa, huviloiden seinillä -- kirkkaat, suuremmoiset tuoksuavat ruusut, -- kaikki tämä elävällä kukoistavalla kauneudellaan yhä hämmästytti pojan lapsellista mieltä. Hän lausui ihastuksensa ääneen, nykien vanhusta ehtimiseen hihasta.

-- Ukko Lodyzhkin, kuulkaas, ukko, katsokaapa, suihkukaivossahan on kultaisia kaloja! -- Totta vie, ukko, kultaisia, vaikka tuohon paikkaan kuolisin! huusi poika painaen kasvonsa puutarhaa ympäröivää ristikkoaitaa vasten, jonka keskellä oli suuri allas. Ukko hoi, persikoita! Kas miten paljon! Yhdessä puussa!

-- Astu pois, tyhmeliini, mitäs siinä töllistät! kehotti häntä leikkisästi vanhus. -- Maltappa, kun saavumme Novorossijskin kaupunkiin, ja siis jälleen painumme etelää kohti. Siellä, tosiaan, on seudut -- on mitä katsella. Heti, niin sanoakseni, ovat siinä Sotshi, Adler, Tuapse, ja sitte, veliseni, Suhum, Batum -- Silmät kieroon menevät katsellessa -- Sanomme, esimerkiksi, -- palmu. Ihme! Runko on sillä karvainen kuin huopa, ja joka lehti on niin suuri, että riittää peittämään meidät molemmin.

-- Oikeinko totta? -- ihmetteli iloissaan Sergei.

-- Maltahan, saat itse nähdä. On siellä joka lajia. Appelsiini, esimerkiksi, tai vaikkapa, sanotaan, se samainen sitruuna -- Tottapa olet puodissa nähnyt?

-- No?

-- Niin se vain ilmassa kasvaa. Ilman mitään, suoraan puussa, kuten meillä, tuota noin, omena tai päärynä -- Ja kansa on siellä, veliseni, tykkänään ihmeteltävää: turkkeja, persiläisiä, kaikenlaisia tsherkessejä, kaikki yönutuissa ja tikarit vyöllä -- Hurjaa sakkia! ja onpa siellä vielä, veliseni, etiooppeja. Minä heitä olen monasti nähnyt Batumissa.

-- Etiooppeja? Kyllä tiedän. Ne on niitä, joilla on sarvet, -- sanoi varmana asiastaan Sergei.

-- Ei niillä kyllä sarvia ole, se on valepuhetta. Mutta mustia ovat kuin saapas, ja vieläpä kiiltävätkin. Heidän suuret huulensa ovat punaiset, paksut, ja suuret silmänsä valkeat, ja hiukset kähärät, kuin mustan pässin villa.

-- Kauheita ovat vissiin -- ne etioopit?

-- Mitenkäs sen sanoisin? Oudokseltaanhan se kyllä -- pelkäät vähän, no, vaan sitte näet, etteivät muut ihmiset pelkää, ja itsekin tulet rohkeammaksi -- Paljon siellä, veliseni, on joka sorttia. Kun tulemme, saat itse nähdä. Yksi vain on paha -- kuume. Sillä ylt'ympäri on soita, mätää, ja lisäksi ankarat helteet. Sikäläisille asukkaille ei se mitään, ei vaikuta heihin, mutta äskentulleen käy huonosti. Vaan riittääpä jo, Sergei, tämä meidän suunpiekseminen. Lähdeppä portille. Tässä huvilassa asuu kovin hyvää herrasväkeä -- Kysy sinä minulta, kyllä minä kaikki tiedän!

Mutta päivä tuli heille epäonnistunut. Toisista paikoista heidät karkottivat pois, jo kaukaa huomattuaan; toisin paikoin, heti posetiivin ensimäisten käheitten ja honottavien äänten kuuluessa, viitottiin heille harmistuneesti ja kärsimättömästi parvekkeilta, ja toisin paikoin palvelija ilmotti, että "herrasväki ei vielä ole saapunut". Kahdessa huvilassa heille tosin maksettiin näytännöstä, mutta kovin vähän. Ukko ei muuten halveksinut mitään alhaistakaan maksua. Astuessaan aituuksesta tielle hän tyytyväisen näköisenä kilisteli kuparilantteja taskussaan ja puheli hyvänsävyisesti:

-- Kaksi ja viis, yhteensä seitsemän kopekkaa. No mitäs, veli Serjozhenjka, rahaa se sekin on. Seitsemän kertaa seitsemän, -- siinähän se onkin puoli ruplaa kertynyt kokoon, ja me siis olemme kaikki kolme kylläiset, ja yösija on meillä, ja ukkeli Lodyzhkinille voi suoda ryyppylasin hänen heikkoutensa tähden, monien vammojensa vuoksi -- Oh, eivät sitä herrasväet ymmärrä! Kahtakymmentä kopekkaa on sääli, ja viittä eivät kehtaa antaa -- niinpä käskevätkin pois. Vaan antaisit mieluummin vaikkapa kolmekin kopekkaa -- Enhän minä paheksu, enhän minä mitään... miksikäs paheksuisin?

Yleensä Lodyzhkin oli luonteeltaan vaatimaton eikä nurissut edes silloinkaan, kun hänet karkotettiin. Mutta tänään hänenkin tavallisen, hyvänsuovan tyyneytensä rikkoi eräs kaunis, lihava, näöltään kovin hyväluontoinen rouvasihminen, joka omisti kukkatarhan keskessä sijaitsevan ihmeen kauniin huvilan. Hän kuunteli tarkkaavasti soittoa, katseli vielä tarkkaavammin Sergein voimistelutemppuja sekä Arto'n hullunkurisia "konsteja" ja kyseli tämän jälkeen kauan ja tarkkaan pojalta vanhako hän on ja mikä nimensä, missä oli oppinut voimistelemaan, mikä ukko oli hänelle, mitä olivat hänen vanhempansa j.n.e.; sitte käski hän odottamaan ja poistui huoneisiin.

Hän viipyi siellä kymmenisen minuuttia, tai neljännestunninkin, ja mitä pitemmälle kului aika, sitä suuremmiksi kasvoivat taiteilijain epämääräiset, mutta houkuttelevat toiveet. Ukko jo kuiskasikin poikaselle, suojaten varovasti suutaan kämmenellä kuin kilvellä:

-- No, Sergei, sattuipas onni, kuuleppa vain mitä sanon: minä, veliseni, tiedän kaikki. Kenties antaa jotain vaatetta tai jalkinetta. Se nyt on varma! --

Vihdoin astui rouva ulos parvekkelle, heitti ylhäältäpäin Sergein kurotettuun hattuun pienen valkoisen lantin ja poistui heti. Raha havaittiin vanhaksi, molemmilta puolin kuluneeksi ja lisäksi reiälliseksi kymmenkopekkaiseksi. Ukko kauan katseli sitä ymmällään. Hän oli jo astunut tielle ja kulkenut kauas huvilasta, mutta piti yhä kymmenkopekkaista kämmenellään, ikäänkuin punniten sitä.

-- N-n-niin -- Sukkelastipa kävi! -- lausui hän, äkkiä pysähtyen. -- Taidanpa sanoa -- Ja me siinä, kolme pöllöpäätä, yritimme. Olisi edes mieluummin vaikkapa napin antanut. Sen saattaa ainakin ommella johonkin. Vaan mitä teen tällä roskalla? Rouvapa tietenkin ajattelee: Kyllä äijä sen yöllä jollekin sujahuttaa, noin pikkuhiljaa. Vaan eipäs, suuresti erehdytte, armollinen rouva. Lodyzhkin-vanhus ei rupea sellaisiin kataluuksiin. Niinpä! Kas tuossa on teidän kallisarvoinen kymmenkopekkaisenne! Tuossa!

Ja hän heitti suuttuneena ja ylpeänä pois rahan, joka heikosti kilahtain upposi tien valkoiseen tomuun.

Niin kulki vanhus pojan ja koiran kanssa kautta koko huvila-asutuksen, ja he valmistausivat jo laskeutumaan meren rantaan. Vasemmalla kädellä oli vielä yksi viimeinen huvila. Sitä ei näkynyt korkean valkoisen muurin takaa, jonka yli sisäpuolelta kohousi taaja rivi solakoita ja tomuttuneita pitkien mustien värttinöiden kaltaisia kypressejä. Vain leveästä, kummallisten leikkaustensa vuoksi pitsiä muistuttavasta portista saattoi nähdä kulman tuoretta, viheriän, kirkkaan silkin kaltaista nurmikkoa, pitkän kukkamaan ja kaukana taustalla umpinaisen, suoraan läpinäkyvän lehtikujan, jota ylt'yleensä peitti tuuhea viiniköynnös. Keskellä nurmikkoa seisoi puutarhuri, joka pitkästä letkusta kasteli ruusuja. Hän peitti torven suun sormellaan, ja tämän johdosta leikki aurinko lukemattomien pisarain suihkeessa kaikin sateenkaaren värein.

Ukko aikoi astua ohi, mutta katsoessaan porttia pysähtyi hän ällistyen.

-- Vuotappa hetkinen, Sergei, huusi hän pojalle. Eikös vainen siellä liiku ihmisiä? Onpas se historia. Miten monta vuotta olenkin täältä kulkenut -- eikä koskaan ihmissielua. Annas kuulua, veli Sergei!

-- "Huvila Ystävyys, pääsy sivullisilta ankarasti kielletty" -- luki Sergei päällekirjoituksen, joka oli taitavasti laadittu toiseen porttipylvääseen.

-- Ystävyys? -- -- kysyi lukutaidoton ukko. -- Kas -- kas! Sehän se on se oikea sana -- ystävyys. Koko päivän on onni meitä pettänyt, vaan tässäpä korvaamme vahingon. Sen tunnen vainulla, ikäänkuin metsäkoira. Arto, ici, koiran poika! Astu rohkeasti, Serjozha. Kysy sinä aina minulta, kyllä minä kaikki tiedän!

III

Puiston käytäville oli sirotettu tasaista karkeata soraa, joka narskahteli askelten alla, ja niitä reunustivat suuret vaaleanpunaiset raakunkuoret. Kukkasmaista kohosi eriväristen ruohojen muodostaman maton yläpuolelle kummallisia, kirkkaita kukkasia, joiden makea tuoksu levisi ilmaan. Suihkukaivoissa solisi ja loiskui läpikuultava vesi; kauniista kukkamaljakoista, jotka riippuivat ilmassa puitten välissä, riippui kiehkurain muotoisia köynnöskasveja, ja talon edessä, marmoripylvästen päässä, oli kaksi loistavaa peilipalloa, joista kuljeksiva seurue heijastui ylösalaisin, naurettavan näköisenä, taipuneena ja venyneenä.

Parvekkeen edessä oli suurehko tasaiseksi tallattu kenttä. Sergei levitti sille pienen mattonsa, ja ukko, asetettuaan posetiivin kepin nenään, hankkiusi jo vääntämään kampia, kun äkkiä odottamaton ja kummallinen näky kiinnitti puoleensa heidän huomionsa.

Parvekkeelle syöksähti sisähuoneista pommin tavoin kahdeksan- tai kymmenenvuotias poika, joka kirkui vihlovasti. Hän oli pienessä kevyessä meripojan puvussa, paljain käsivarsin ja polvin; vaaleat hiukset yltäänsä suurina kiharoina valuivat huolimattomasti hänen olkapäilleen -- Pojan jälestä juoksi ulos vielä kuusi henkeä: kaksi esiliinoihin puettua naista; vanha paksu frakkipukuinen lakeija, ilman viiksiä ja leukapartaa -- pitkä harmaa poskiparta vain oli hänellä; kuivahko, punatukkainen, punanenäinen ja siniruutuiseen leninkiin puettu neitsyt; nuori, sairaalloisen näköinen, mutta hyvin kaunis, vaaleansiniseen pitsinuttuun puettu rouva ja lopuksi paksu kaljupäinen herrasmies, jolla oli yllään raakasilkkinen puku ja nenällä kultasankaiset silmälasit. Kaikki olivat he hyvin kiihdyksissä, viittoivat käsillään, puhuivat äänekkäästi ja samalla kertaa ja töykkivät toisiaan. Saattoi heti arvata, että syynä heidän levottomuuteensa on merimiespukuinen poika, joka niin äkkiä oli lennähtänyt parvekkeelle.

Sillävälin heittäysi tämän sekasorron aiheuttaja lopettamatta sekunniksikaan vinkunaansa -- täydestä vauhdista mahalleen kivipermannolle, kääntyi nopeasti selälleen ja ryhtyi suurella vimmalla hosumaan käsiään ja jalkojaan kaikille haaroille. Aikuiset hääräsivät hänen ympärillään. Vanha frakkipukuinen lakeija puristi rukoilevan näköisenä molemmat kätensä tärkkipaitaa vasten, ja hänen pitkä poskipartansa heilahteli hänen valittaen puhuessaan:

-- Rakas nuoriherra! -- Nikolai Apollonovitsh! -- Älkää suvaitko katkeroittaa äitikullan mieltä -- suvaitkaa nousta -- Olkaa niin hyvä -- juokaahan. Mikstuura on kovin makeaa, pelkkää siirappia. Suvaitkaa nousta pystyyn --

Esiliinoihin puetut naiset löivät käsiään yhteen ja sopottivat hyvin nopeasti, puhuen alamaisella ja pelästyneellä äänellä. Punanenäinen neitsyt huusi tehden traagillisia eleitä jotain hyvin liikuttavaa, mutta aivan käsittämätöntä, nähtävästi jollain ulkomaisella kielellä. Vakuuttavalla bassolla kehotteli poikaa kultalasinen herrasmies; tätä tehdessään hän taivutti päätään milloin puolelle, milloin toiselle ja levitteli arvokkaasti käsiään. Mutta kaunis, sairaalloinen rouva voihki sortuneella äänellä, painaen hienoa pitsiliinaa silmiään vasten.

-- Ah, Trilly, ah, hyvä Jumala! -- Enkelini, rukoilen sinua. Kuulehan toki, äiti sinua rukoilee. No, otahan nyt, ota lääke, saatpa nähdä, että sinun hetikohta tulee helpompi olla: paranee pieni vatsasi, ja pääkin. No, teehän se minun tähteni, minun iloni! No, tahdotko, Trilly, että äiti rupeaa polvilleen sinun eteesi? No katsos, nyt seison polvillani sinun edessäsi. Tahdotko, että lahjotan sinulle kultarahan? Kaksi kultarahaa? viisi kultarahaa, Trilly? Tahdotko elävän pikku aasin? Tahdotko elävän humman? Mutta sanokaahan toki hänelle jotain, tohtori! --

-- Kuulkaapa, Trilly, olkaa toki mies, sanoi kumajavalla äänellä paksu lasiniekka herra.

-- Ai-jai-jai-ja-a-a-a! -- ulvoi poika, kiemurrellen pitkin parveketta ja vimmatusti sätköttäen jalkojaan.

Huolimatta äärimmäisestä kiihottuneisuudestaan pyrki hän kuitenkin osumaan koroillaan hänen ympärillään häärivien ihmisten vatsoihin ja käsiin, joita potkuja he kuitenkin sangen sukkelasti väittelivät.

Sergei, joka kauan uteliaana ja kummastuneena oli katsellut tätä kohtausta, töykkäsi hiljakseen vanhusta kylkeen.

-- Ukko Lodyzkin, mikä hänen oikein on? -- kysyi hän kuiskaten. -- Eivät suinkaan aio häntä piiskata?

-- No kaikkea vielä, piiskata -- Sellainen itse kaikkia piiskaa. Onpa vain lellipoika. Sairas lie varmaan.

-- Mielenvikainenko? -- arvaili Sergei.

-- Mistäs minä tiedän. Hiljaa! --

-- Ai-jai-ja-a! Roistot! Pöllöt! -- huusi tukehtuakseen poika, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin.

-- Alahan, Sergei. Minä tiedän! -- määräsi äkkiä Lodyzhkin ja päättävän näköisenä ryhtyi kiertämään posetiivin kampia. Puistoon tulvailivat vanhanaikuisen galopin honottavat, käheät, väärät äänet. Kaikki parvekkeella olijat säpsähtivät äkkiä, yksin poikakin vaikeni muutamaksi sekunniksi.

-- Ah, hyvä Jumala, he yhä enemmän kiihottavat Trilly-parkaa! -- huudahti itkunsekaisella äänellä vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva. -- Ah, ajakaa ne pois, ajakaa pian pois! Ja tuo likainen koirakin on heidän seurassaan. Koirilla on aina sellaisia kauheita tauteja. Mitäs te siinä seisotte, Ivan, kuin muistopatsas?

Väsyneen näköisenä ja inholla hän heilautti nenäliinaansa taiteilijoita kohden, kuivahko neitsyt tuijotti hirmuisena, joku alkoi uhkaavasti sihistä -- Frakkipukuinen mies vieri nopeasti ja pehmeästi parvekkeelta alas ja kauhun ilme kasvoillaan, käsivarret avarasti hajallaan, juoksi soittajan luo.

-- M-mitä hävyttömyyttä tämä on! -- kähisi hän pidätetyllä, pelästyneellä ja samalla kertaa käskevän vihaisella, kuiskaavalla äänellä. -- Kuka on sallinut? Kun on päästänyt? Mars! Ulos!

-- Posetiivi vaikeni surullisesti vikisten.

-- Herra hyvä, sallikaa selittää teille -- -- alkoi hienotunteisesti ukko.

-- Ei minkäänlaisia! Mars! -- kuului frakkiniekan kurkusta vihellystä muistuttava ääni. Hänen paksut kasvonsa punastuivat äkkiä, ja silmät laajenivat uskomattoman suuriksi, ikäänkuin äkkiä pullistuivat ulos, ja alkoivat keränä pyöriä. Tämä oli niin kauheata että ukko tahtomattaan peräytyi kaksi askelta taaksepäin.

-- Ala lähteä, Sergei, -- hän sanoi vetäen kiireesti posetiivia selkäänsä -- Mennään!

Mutta he eivät olleet ehtineet kymmenenkään askeleen päähän ennenkuin parvekkeelta kuului uusia huumaavia huutoja.

-- Ai-jai-jai! Minulle! Ta-ahdon! A-a-a! Anna-a! Kutsukaa! Minulle!

-- Mutta Trilly! -- Ah, hyvä Jumala, Trilly! Ah, palauttakaa toki ne takaisin! -- voihki hermostunut rouva. -- Hyi, miten te kaikki olette älyttömiä! -- Ivan, kuuletteko, että teille puhutaan? Kutsukaa heti nämä kerjäläiset! --

-- Kuulkaa! Te! Hoi, miksikä teitä? Posetiivarit! Pyörtäkää! -- huusi parvekkeelta muutama ääni.

Paksu lakeija, jonka poskiparta leyhki kummallekin puolen, syöksyi juoksemaan poistuvien taiteilijain jälestä, hypähdellen kuin suuri kumipallo.

-- Pst! -- Musikantit! Kuulkaahan, takaisin! -- Takaisin! -- hän huusi, hengästyneenä ja viittoen molemmilla käsillään. -- Arvoisa vanhus, -- hän sanoi, tarttuen vihdoin ukon hihaan, -- pyörrä aisat ympäri! Herrasväki katsoo teidän pantomiinia. Vikkelään!

-- N-noo, onpas asiat! -- huokasi päätään pyörähyttäen ukko, mutta lähestyi kuitenkin parveketta, otti posetiivin selästään, kiinnitti sen eteensä kepin nenään ja alkoi soittaa galoppia samasta paikasta, jossa se juuri oli keskeytetty.

Hyörinä parvekkeella hiljeni. Rouva sekä poika ja kultalasinen herrasmies astuivat kaiteitten luo; toiset jäivät kunnioittavasti taustalle. Puiston syvyydestä tuli esiliinaan puettu puutarhuri ja asettui ukon lähelle seisomaan. Jostain esille puikahtanut talonmies asettui puutarhurin taakse. Hän oli valtavan suuri, parrakas mies, jolla oli synkät, kapeaotsaiset, rokonarpiset kasvot. Hän oli puettu uuteen vaaleanpunaiseen mekkopaitaan, jota pitkin kulki vinoriveinä suuria mustia pilkkuja.