Part 9

Vaikeata oli everstille puhuminen, mutta hänen täytyi saada asiasta täysi varmuus, ja sentähden kysyi hän suurta kipua tuntien:

"Luuletko hänellä tosiaan olleen mukanaan intiaaneja?"

"En", sanoi Roblado. "Aluksi kyllä luulin niin, se on sotilaat uskoivat sitä, ja se johti minua harhaan. Nyt olen varma siitä, etteivät ne olleet indios bravos, vaan joitakuita hänen tagnoystäviään".

"Ja mitä aijotte nyt tehdä?" kysyi sairas, jolla ei ollut voimaa toimia eikä ajatella.

"Luulen, että saamme kauvan häntä pyydystellä. Gomez luulee niiden lurjuksien paenneen ylisen rotkon kautta ja olevan jo matkalla vuoristoon. Meidän täytyy sentähden kiiruusti ilmottaa toisille siirtokunnille, että tietävät olla varoillaan ja ottaa hänet kiinni, jos hän uskaltaisi ilmestyä heidän alueellaan. Mutta sitä hän ei uskaltane niinkään pian, ja meidän on kai saatava hänet kiinni viekkaudella."

"Mitenkä, sanokaa pian, Roblado!"

"Asia käy helposti. Ensiksikin elää hänen vanha äitinsä vielä, ja on sairaana tuolla laaksossa. Poika ei jättäne siitä syystä seutua; ja sitäpaitsi pidättää häntä muuan toinen vanha vetovoima."

"Tarkotatte kai häntä", sanoi eversti viitaten Rositan vankilaan päin.

"Aivan niin! Sanotaan veljen pitävän hyvin paljo sisarestaan. Kun viemme Rositan sellaiseen paikkaan, missä veli voi hänet tavata, niin varmaan voidaan hänet helposti vangita. Viemme siis tytön jälleen entisen kotinsa lähelle, ja --"

"Te nostatte tosiaankin raskaan taakan päältäni, Roblado. Tapahtukoon se niin pian kuin mahdollista. Mutta mitenkä aijotte menetellä?"

"Se on varsin helppoa", sanoi kapteeni. "Jo tänä yönä tai varhain huomenaamuna vievät Gomez ja José, intiaaneiksi puettuina, tytön sellaiselle paikalle kuin heille käsken. Siellä sidotaan hänet, jotta näyttää siltä kuin hän tosiaankin olisi ollut punanahkojen vankina. Sitten joudun minä, ajaessani takaa ciboleroa, sattumalta rosvojen läheisyyteen, ammun muutamia viattomia laukauksia, vapautan tytön ja jätän hänet kaupungin viranomaisille. Siinä koko temppu, ha, ha, ha! Mitäs siitä sanotte, eversti?"

"Se on kerrassaan mainio!" sanoi eversti keventynein mielin.

"Niin pääsemme kaikista epäluuloista, vieläpä saamme kiitosta. -- Vanki on vapautettu ja jätetty ystäviensä haltuun -- ja vieläpä juuri sen miehen sisar, joka koetti surmata teidät! Sanonpa teille, eversti -- asian pitäisi huvittaman teitä --, että ciboleroa itseä tässä huiputetaan, ja hänen säikähdyksestä miltei hourupäinen sisarensa varmaan vannoo olleensa koko ajan intiaanien käsissä; vieläpä vakuuttaakin, että veli on erehtynyt".

"Suunnitelma on hyvä, amigo, se pitää toteuttaa jo tänä yönä", selitti eversti hyvin mielissään siitä, että jo näytti päässeen niin raskaista huolista.

Kuu sotilaat jo lepäsivät kasarmeissaan, lähti muuan merkillisesti puettu seurue ulos kasarminportista kulkien vuoristoon vievää tietä.

Siinä oli vaan kolme henkilöä. Yksi oli puettu hyvin viittoihin ja näytti naiselta; toisia olisi sulkakoristeista, maalauksista ja aseista päättäen voinut luulla intiaanisotureiksi, mutta he olivat vaan espanjalaisia ratsusotilaita, rakuunat Gomez ja José.

Seuraavana päivänä sattui sitten taas tapauksia, joista ildefonsolaiset saivat paljo puhumisen ja ihmettelemisen aihetta.

Puolenpäivän seuduissa ratsasti nim. joukko sotilaita läpi kaupungin. He olivat olleet etsimässä murhaajaa -- joksi Carlosta nyt yleensä nimitettiin. Häntä he tosin eivät olleet tavanneet, mutta sensijaan kohdanneet indios bravos, joiden kanssa oli kiivaasti taisteltu.

Intiaanit olivat takaa-ajosta huolimatta voineet pelastaa haavotetut ja kuolleet, joten niitä ei oltu saatu, mutta sensijaan oli sotilaitten käsiin joutunut muuan naisraukka. Retken urhea johtaja kapteeni Roblado otaksui tyttöä samaksi, jonka intiaanit muutamia päiviä sitten olivat ryöstäneet eräästä ranchosta.

Tie linnaan ei tosin kulkenut kaupungin läpi, mutta kapteeni tahtoi ylpeillä retkestä, siitä syystä ratsasti hän torille, pysähtyi la casa de cabildon -- raatihuoneen -- eteen ja jätti tytön viranomaisten haltuun. Uteliasta väkeä oli kerääntynyt sinne kuuntelemaan urheiden sotilaiden kertomuksia. Kun jalo pelastaja sitten nousi ratsaille palatakseen presidioon, huusi väkijoukko alcaldin -- pormestari ja tuomari -- kehotuksesta eläköötä kapteenille.

"Jumala teitä palkitkoon, kapteeni!" huudettiin kaikkialta.

Vaivoin saattoi tämä ylistetty sankari pidättää nauruaan, ajatellessaan kuinka hyvin kepponen oli onnistunut, ja kuinka helppo oli pettää yksinkertaisia ihmisiä.

Sotilaitten poistuttua kerääntyi yleisö tytön ympärille. Mutta vähän hänelle osotettiin myötätuntoisuutta. Kaiken sääliväisyyden työnsi syrjään se tieto, että tämä oli sen saman lurjuksen sisar, joka oli murhannut Garcian ja niin kiittämättömästi kohdellut everstiä. Rosita oli yhtä kaunis kuin ennenkin, vaikkei puna hänen poskillaan ollutkaan yhtä helakka, ja vaikka katse oli omituisen harhaileva. Runsas, kullankeltainen tukka ja vaalea hipiä ihastutti ihmisiä nyt samoinkuin juhannuksenakin. Kysymyksiin vastasi hän vaieten tai sitten hyvin sekavasti. Joskus hypähti hän seisoalleen ja huudahti sekavin lausein 'indios', 'barbaros'.

"Esta loca! -- Hän on hullu!" kuiskailivat ihmiset toisilleen. "Hän luulee vielä olevansa villien keskuudessa!" -- Ehkä oli niin! Ei hän ainakaan ystävien seurassa ollut.

Alcaldi kysyi oliko läsnäolijoissa keitään tytön sukulaisia tai muita, jotka halusivat ottaa tytön luokseen. Seurasi hiljaisuus, kunnes esiintyi juuri paikalle tullut poblana -- kansannainen --, ja selitti haluavansa viedä la pobrecitan -- pikku raukan -- kotiinsa. Sanoi tuntevansa tytön. Siihen suostuttiin mielellään. Vaimo tarttui suojattinsa käteen ja vei pois. Yleisö hajaantui eri tahoille.

Naiset nousivat lähellä oleville rattaille, joille vaimo oli laittanut mukavan sijan tytölle, ja ystävällisesti jutellen rohkaisi hän matkatoveriaan. Mutta ei Rosita häntä tuntenut. Tuskin olivat he ehtineet kaupungin ulkopuolelle, kun heitä vastaan tiellä tuli hieno nainen kauniin hevosen seljässä ratsastaen. Tämä kiiruhti heidän luokseen nähtyään rattaat, ja pian kumartui ylpeän don Ambrosion tytär katsomaan Rosita raukan harhaileviin silmiin.

Donna Catalina oli osottautunut uskolliseksi ystävättäreksi hädässä. Ikkunastaan oli hän nähnyt sotilaitten palaavan retkeltään ja sai pian selvän siitä mitä oli tapahtunut. Heti päätti hän auttaa vankia. Mutta itse ei hän uskaltanut hakea ciboleron sisarta kotiinsa, sillä mitä olisikaan siitä sanonut hänen isänsä, mitä ihmiset? Sentähden lähetti hän kamaripalvelijansa Josefan noutamaan Rositaa.

Pian olivat rattaat kunnossa ja hänen oma hevosensa satuloituna. Nuoren naisen sydän sykki ilosta, kun sai kuulla työnsä onnistuneen ja Rositan olevan turvassa. Suuresti hän iloitsi nähdessään tytön, mutta tämän harhaileva katse häntä suuresti huoletti, samoin silmien omituinen loiste. Rakkaita sanoja hän haasteli, mutta ei Rosita näyttänyt häntä ymmärtävän; olisivatko ihmiset puhuneet totta? Olisiko hän -- ei, se ei voinut olla mahdollista! Levottomana koetti hän puhua lempeästi; hiljaa kuiskasi hän Carloksen nimen ja puhui vanhasta äidistä. -- Silloin vihdoin näkyi Rosita heräävän kuin unesta, keveä puna tuli hänen poskilleen, silmiin tuli kyyneleitä, ja samassa jo heittäytyi hän rakkaan ystävättären syliin, joka oli valaissut hänen sielunsa hämärän.

* * * * *

Mutta missä mahtoi nyt olla koditon Carlos? -- Catalina käski Josefan olla koko yön Rositan luona ja sitten ottaa Antoniolta selvää cibolerosta, jonka kovaa kohtaloa hän ei itse voinut mitenkään lieventää. Hyvästiä heittäessään jätti hän Josefalle kalliin sormuksen Antonion kautta cibolerolle jätettäväksi merkiksi hänen uskollisesta rakkaudestaan. -- Vielä tervehti hän jäähyväisiksi Rositaa ja palasi kaupunkiin.

Kun kirkonkellot seuraavana aamuna kutsuivat jumalanpalvelukseen, peitti hämärä vielä maisemat. Catalina oli uskovainen ja hartaasti rukoili hän Jumalalta apua. Rukouksen vahvistamana tunsi hän taas voivansa kestää elämän koettelemuksia, ja rohkaistunein mielin palasi hän jälleen kotiin.

Siellä puuhaili hän kauvan kotoisissa askareissa. Silloin tuli Josefa hänen luokseen ja sujautti kirjeen emäntänsä kouraan. Antonio oli jättänyt sen hänelle, ja oltuaan Rositan luona yötä oli hän kiiruhtanut tuomaan sitä perille. Catalina juoksi huoneeseensa lukemaan kirjettä. Se oli seuraava:

"Rakas Catalina!

Kuinka onnelliseksi olettekaan tehnyt minut! Vielä tunti sitten olin kurjin ihminen maailmassa. Olin epätoivossa sisareni kohtalosta ja luulin teidän halveksivan minua. Vallan toisin ovat asiat nyt: pidän rakkaan Rositan kättä omassani, ja sormessani välähtelevä sormus todistaa, etteivät parjaukset eikä päälleni syydetty häpeä ole riistäneet minulta teidän ystävyyttänne.

Te ette pidä minua salamurhaajana, Jumalan kiitos; ja vannon, etten ole kunniaton roisto, vaan kostaja. Saatte tietää kaikki -- kauheat juonet minua ja omaisiani vastaan --, sitä tuskin saattaisi uskoa, sillä niin suuri on roistomaisuus. Olen tosiaankin heidän uhrinsa. Viholliset vainoavat minua kuin verikoirat, en uskalla tulla siirtolaan, minua ahdistetaan kuin nälkäistä sutta, mutta mistään en välitä, kun vaan te olette ystävien joukossa.

Luotan hyvään hepooni ja uhmailen vihollisiani. Vielä kerran täytyy minun käydä kaupungissa nähdäkseni teidät! Työni ja ajatukseni selitän teille suoraan; kaikki konnanjuonen seikat saatte kuulla, en uskalla niistä kirjottaa. Älkää kieltäytykö kohtaamasta minua. Tahdon vapautua teidän silmissänne kaikista epäluuloista! Huomenyönä -- puolenyön seuduissa -- olen puutarhassanne, siinä mielipaikassanne. Älkää antako ystävänne turhaan odottaa!

Carlos."

Onnellisena pani Catalina kirjeen taskuunsa ja askarrellessaan usein mietti sen sisällystä. Niin kului tunti tunnilta, ja emännän tehtäviä näkyi riittävän runsaasti. Kaikkialla täytyi hänen olla tarkastamassa, että kaikki kävi hyvin. Vihdoin tuli ilta, silloin saattoi hän ihailla kukkien tuoksua, silloin muistella armastaan.

Hän istuutui eräälle penkille vielä uudelleen lukeakseen Carloksen kirjeen. Hän pisti kätensä taskuun ottaakseen sen, mutta voi taivas! Missä se oli? Taskussa se ei ollut enää. Hän hypähti ylös ja haki sitä kaikkialta missä oli ollut. Mutta ei sitä mistään löytynyt. Hän oli varmaan vetänyt sen vahingossa ulos taskustaan. Sen täytyi kuitenkin olla sitten hänen kamarissaan. Levottomuus eneni yhä. Joka paikasta hän etsi tuota vaarallista kirjettä. Tuskan valtaamana vaipui hän eräälle tuolille huudahtaen:

"Madre de dios! Missä se mahtaa olla?"

"Täytyy kysyäni Vicenzalta", sanoi hän; "sitä en tosin mielelläni tee kun tyttö on epäluotettava, ja jo kahdesti olen tavannut hänet petoksen jäljiltä. -- Mutta hätäistä tuomiota ei saa tehdä, enkä minäkään sitä halua", sanoi hän itsekseen miettien, "mutta tytöltä täytyy kysyä. Hän on ehkä löytänyt kirjeen, katsonut sen arvottomaksi ja heittänyt tuleen. Onneksi ei hän osaa lukea! -- Voi, olin unohtaa hänen sulhasensa, rakuuna Josén! Se kuuluu olevan huono mies, mutta Robladon ja Vizcarran suuressa suosiossa. Jos tyttö olisi löytänyt kirjeen ja näyttänyt sen sulhaselleen? Dios de mia alma! -- Jumala minua armahtakoon!"

"Se olisi todella kauheata!" huudahti hän epätoivossaan käsiään väännellen. "Se olisi pahinta mitä Carlosraukalle saattaisi tapahtua! Mutta tästä epävarmuudesta täytyy päästä! -- Vicenza! Vicenza!"

"Señorita!" kuului ääni viereisestä huoneesta.

"Tule tänne!"

"Kohta, señorita!"

Huoneeseen astui palvelustyttö, jolla oli yllään lyhyt hame ja valkoinen liivi ilman hioja. Kasvonväristä näki hänet mestitsiksi, (valkoihoisen ja intiaanin lapsia). Vaikkei hän suinkaan näyttänyt rumalta, oli hänen silmissään sentään sellainen viekkauden ja ilkeyden ilme, ettei hänessä voinut olla hyveitä eikä kunniallisuutta. Hänen töykeä käytöksensä osotti äärimäistä välinpitämättömyyttä, ja Catalina olisi jo aikoja ajanut hänet pois palveluksesta, jollei hän säälistä olisi pitänyt tyttöä, kun tyttö oli yksin maailmassa.

"Mitä haluatte, armollinen neiti?" kysyi palvelija katsellen arasti emäntäänsä kuin omantunnonvaivoissa.

"Vicenza -- olen kadottanut erään paperin -- erään paperilapun, joka oli kokoontaitettu näin, oletko löytänyt sen?"

"En, señora!" vastasi tyttö nopeasti.

"Etkö ole ehkä lakaissut sitä tunkioon tai heittänyt tuleen?"

"Ei, en ole, vakuutan sen! Lakaissut tai polttanut? En uskalla hävittää mitään paperia, kun en osaa lukea; voisihan se olla jotain tärkeätäkin."

Tyttö vastasi varmasti, näyttipä olevan kuin nyreissään siitä, että häntä uskallettiin epäillä huolimattomuudesta.

"Uskon sanaasi, Vicenza; ja mikset sitä sanoisikin, jos olisit sen löytänyt?"

"Sen olisin varmaan tehnyt".

"No se ei ollut erittäin tärkeä paperi, saat mennä Vicenza".

Tyttö poistui ärtyneen näköisenä.

Catalina koetti yhä vielä muistella mihin se onneton kirje mahdollisesti oli voinut joutua, siitä syystä ei hän huomannut Vicenzan kasvojen ilkeätä ilmettä ja ivairvistystä poistuessaan huoneesta. Hänen katseestaan olisi varmaan nähnyt, että hän tiesi kirjeestä enemmän kuin tahtoi ilmottaa.

Catalinan yhä etsiessä oli jo tullut ilta, ja lumihuippuisten vuorten taakse katoava aurinko täytti Catalinan mielen sillä iloisella toivolla, että jo muutamien tuntien kuluttua sai lohduttaa armastaan. Mutta samalla täytti huoli hänen mielensä.

* * * * *

Ärtyisellä mielellä oli Vizcarra, kun lääkäri oli lähtenyt hänen luotaan, osaamatta antaa mitään lievittäviä lääkkeitä. -- Ja ikuisiksi ajoiksi oli everstin kasvoista kauneus mennyt. Sen sanoi peili. Eiköhän ollut mitään taidekeinoa tämän vamman koristamiseksi.

Kiukussaan pui eversti nyrkkiä ja vannoi kalliit valat kostavansa ilkiölle. Kidutuspenkki ja tuskallinen kuolema odotti pahantekijää! Mitä äitiin tuli, niin olihan häntä varten häpeäpaalu, vieläpä roviokin, josta hengenmiehet kyllä pitivät huolta rangaistakseen vanhan vaimon noituutta.

Robladokin oli saanut kokea esimiehensä ärtyisyyttä. Koko siirtola siitä sai kärsiä.

Kapteeni istui nyt huoneessaan kasarmissa ja hautoi uusia kostojuonia suositellakseen everstiä. Jo oli hän kuulutuksella julistanut suuren palkkion annettavaksi sille, joka saisi ciboleron kiinni joko kuolleena tai elävänä. Tämän kuulutuksen olivat allekirjoituksillaan vahvistaneet sekä sotilasvallan että kaupungin hallituksen korkein päällikkö, joka viimemainittu kaikin tavoin koetti suositella yhteiskunnan turvaajaa. Muutenkin oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin ciboleron kiinnisaamiseksi.

Kapteeni mietiskeli juuri näitä asioita, kun samassa kuului hiljainen koputus ovelle.

"Kuka se on?" kysyi hän ennenkuin käski astua sisälle.

"Minä, kapteeni", kuului heikko, kimeä ääni.

Kapteeni kai tunsi äänen, koskapa käski tulijan astua sisälle.

Ovi avautui, ja huoneeseen tuli kevein, hiipivin askelin pieni mies, jolla oli ilkeämuotoiset kasvot. Hänellä oli päällään rakuunan asepuku, miekka ja kannukset, ja näytti muuten sellaiselta kavalalta lurjukselta, joka pystyi mihin konnantyöhön tahansa. Se oli José, sama mies, joka oli mukana Rositan ryöstössä, ja sama, jonka Catalina tiesi Vicenzan sulhaseksi.

"No mitä asiaa sinulla on José?" kysyi kapteeni. "Oletko nähnyt kauniin Vicenzasi? Onko sinulla joitakin uutisia?"

"En tiedä joko teillä, kapteeni, on tietoa siitä", sanoi pieni mies, joka näytti hyvin nöyrältä; "mutta Vicenza juoksi tänne henkimeneissä kertomaan eräästä asiasta".

"Anna kuulua sitten mistä on puhe!"

"Kun alcaldi eilen torilla kaupitteli sitä tyttöä kuin muutakin tavaraa, tuli sinne muuan nainen, joka sanoi tuntevansa tytön. Hän ottikin tytön mukaansa; he nousivat rattaille ja ajoivat eräälle pienelle rancholle. Nainen, joka sanoi tuntevansa tytön, vaikkei ollut koskaan häntä nähnytkään, oli señoritan uskottu palvelijatar Josefa".

"Onko se mahdollista? Onko Vicenza varma siitä asiasta?"

"Täydellisesti. Hän tietää vielä enemmänkin. Samaan aikaan kun vaunut lähtivät, antoi señoritakin satuloida hevosensa, ratsasti pois ja palasi vasta useitten tuntien perästä".

"Se oli tuhmasti tehty etten käskenyt ketään seuraamaan don Ambrosion tytärtä tälle ratsastusretkellä."

"Vicenza luulee, että señorita itse tahtoi ottaa selvän siitä, ettei villit intiaanit olleet tehneet tytölle mitään pahaa. He näyttävät olevan hyviä ystävättäriä. Hän tietää enemmän kuin muut cibolerosta ja mitä tämä puuhailee".

"Jaha, nyt ymmärrän!" sanoi kapteeni itsekseen. "Siitäpä syystä näyttikin se kaunis neiti niin vaiteliaalta, kun hänen isänsä merkitsi puolestaan niin suuren summan ciboleron päästä; nyt ymmärrän minkätähden hän näytti niin surulliselta eikä näyttänyt kuuntelevan, kun puhuttiin murhaajasta. Odotappas, kyyhkyläiseni, ehkä juuri itse aavistamattasi saat sen vaaleakiharaisen amerikalaisen ansaan".

Kapteeni oli lausunut nämä sanat itsekseen, eikä ensin huomannut, että José jäi vielä huoneeseen, kumarrellen hyvin nöyrän näköisenä, aivankuin haluten vielä sanoa jotain. Hän näytti hyvin viekkaalta.

"Onko sinulla vielä jotain sanottavaa, José?"

"Minulla on jotain, joka lienee hyvin tervetullutta?"

"Mitä sinä kouraasi kätket niin salaperäisenä?"

"Paperiliuskaa vaan", irvisteli sotilas. "Tässä se on!" sanoi hän ja availi samassa kirjettä, jotta se paremmin näkyi.

"Mitä se on?"

"Herra kapteeni kai ymmärtää sen paremmin kuin minä, koska en juuri paljoa osaa lukea. Señorita pudotti sen aamulla taskustaan, ja Vicenza tahtoi säästää ylösnostamisen vaivan, ja toi sen tänne. Tässä se on!"

Roblado ehti tuskin kuuntelemaan rakuunan viimeisiä sanoja kun jo tempasi kirjeen ja luki sitä ahnaasti. Luettuaan hypähti hän seisaalleen niin iloisena kuin olisi aarteen löytänyt.

"Käske pian tänne Gomez, mutta älä puhu tästä mitään kenellekään!" huudahti hän hämmästyneelle sotilaalle. "Ole valmis itsekin, tarvitsen sinuakin. Lähetä tänne Gomez heti!"

Sotilas teki kunniaa ja poistui nopeasti.

"Sepä oli onnenpotkaus! Vielä tänä yönä! Puolenyön tienoissa! Minulla on hyvästi vielä aikaa tehdä varustukseni. Jos vaan tietäisin varmaan paikan. Mutta sitä ei mainita kirjeessä".

Uudelleen luki hän kirjeen.

"Niin, mitä on tehtävä?" puheli hän itsekseen. "Señoritaa täytyy vartioida kunnes hän menee kohtauspaikalle. Sen voi Vicenza suorittaa, ja minä asetun sillaikaa sotilaineni väijyksiin. Tyttö saa johdattaa meidät sinne, ja meillä on kyllä aikaa hiipiä sinne niin, etteivät kynsistämme pääse. -- Jospa vaan saisin käsiini sen miehen, joka aikoo ryöstää kultakalani!"

Kuului taas koputus ovelle.

Kersantti Gomezin käskettiin tulla sisälle.

"Gomez, laittakaa kuntoon kaksikymmentä parasta miestä! Olkaa valmiina kello yksitoista! Teillä on vielä tarpeeksi aikaa, mutta olkaakin sitten heti valmis lähtemään kun käsken! Antakaa ladata karbinit: saatte ehkä työtä! Lähtekää varustautumaan!"

Yhtä ääneti kuin oli tullutkin lähti kersantti täyttämään määräystä.

* * * * *

Puuttui enää tunti puoliyöstä. Kuu loisti taivaalla ja valaisi yksinäistä ratsastajaa, joka kulki laaksosta vuoristoon. Hänen varovainen ratsastuksensa ja tarkastelevat katseensa osotti, että hän jostain erityisestä syystä halusi pysyä salassa. Samasta syystä kaiketi hän myöskin mieluummin ratsasti kallion varjossa ja valopaikkaan päästyään katseli entistä tarkemmin ympärilleen.

Pitkien kiertoteitten jälkeen tuli hän sellaiselle polulle, missä ei kallio eikä pensasto häntä suojannut, ja silloin saattoi nähdä hänet cibolero Carlokseksi. Hänen uljas mustanginsa ravasi reippaasti, ja sudenkarvainen Cibolo-koira seurasi jäljessä.

Catalinan rakastettu oli jo ehtinyt erääseen lehtoon lähelle kartanoa. Oli enää ratsastettava erään niityn poikki. Sitten oli hän myöhäisen retkensä päämäärässä, don Ambrosion puutarhassa. Leveä joki erotti niityn puistosta, jossa kasvoi ihania kukkia ja muhkeita puuryhmiä. Kaksi siltaa kulki veden yli. Toinen oli kauniisti rakennettu, ja sen keskellä oli portti, joka voitiin lukita. Usein nähtiin Catalina de Crucesin kulkevan tämän sillan yli kun hän halusi pidentää kävelymatkaansa aina kauniille nurmikolle asti.

Lehtoon päästyään hyppäsi Carlos maahan ratsailta ja jätti hevosen valloilleen sidottuaan ohjakset satulannuppiin. Puhuteltuaan ystävällisesti uskollista seuralaistaan riensi cibolero metsänrinteeseen, josta saattoi hyvin nähdä yli niityn puutarhasilloille.

Muutamien minuuttien kuluttua oli kaupungin kirkonkellon aika ilmottaa puoliyön hetken tulleen.

Silloin näkyi nuori, tiiviisti mantillaansa verhoutunut tyttö tulevan pitkin komeata, puistoon johtavaa käytävää. Hetkiseksi pysähtyi hän aivankuin olisi kuullut jostain epäilyttävää ääntä, mutta hän nähtävästi luuli erehtyneensä koskapa taas jatkoi matkaansa. Päästyään keskelle siltaa, otti hän taskustaan pienen avaimen, avasi sillä portin ja palasi jälleen puistoon.

Tuskin oli Carlos huomannut nuoren tytön ilmestyvän kuuvaloon, kun hän kiiruhti sillalle päin. Cibolo olisi mielellään seurannut herraansa pitemmältäkin, mutta silloilla taputti isäntä sen päätä, puhui sille muutamia sanoja koira laskeutui maahan pitkäkseen.

Ymmärsiköhän se, että oli vartioitava?

Seuraavana hetkenä tervehti iloinen metsästäjä ystävätärtään, ja kuukin näytti hymyilevän ikäänkuin iloissaan nuorten kohtauksesta.

Muuan ruohopenkki siinä läheisyydessä tarjosi lepoaan. Yö oli hiljainen ja tyyni. Eivät he aavistaneet kuinka lyhyt tämä rauha tulisi olemaan. Mistäpä he olisivat vaaraa pelänneet?

Catalina raukka! Kotoa lähtiessään ei hän tiennyt, että ilkeät silmät seurasivat jokaista hänen liikettään. Eikä hän ollut erehtynyt kuullessaan jotakin outoa ääntä lehtokujalla kulkiessaan. -- Vicenza oli vaan muutamien askeleitten päässä hänestä.

Kun mestitsityttö oli nähnyt emäntänsä varustautuvan yölliseen kohtaukseensa, oli hän jo etukäteen hiipinyt kujalle odottamaan.

Nyt makasi hän piilossa erään pensaan takana ja näki vahingoniloisena emäntänsä saapuvan. Sanaakaan ei jäänyt häneltä kuulematta ja katsellakin hän koetti.

Ensi hetkinä olivat Catalina ja Carlos niin liikutettuja, etteivät tahtoneet saada sanaa suustaan. Catalina alkoi ensin puhella.

"Kuinka voi sisarenne?" kysyi hän. "Onko hänen järkensä jälleen selvä?"

"Hän voi paremmin nyt ja asuu entisessä kodissamme, jossa äiti häntä hoitelee".

"Oletteko ollut hänen luonaan? Onko hän kertonut --?"

"Että muuan hyvä ystävätär on pelastanut hänen sielunsa pimeyden kahleista ja antanut hänelle uutta rohkeutta elää. Voi, Catalina, mitenkä voin teitä kyllin kiittää ystävällisyydestänne minua ja omaisiani kohtaan!"

"Älkää nyt siitä puhuko, vaan iloitkaa pikemmin siitä, että se pikkutyttö, jonka kerran pelastitte koskenkuohuista, nyt jo on kasvanut niin suureksi, että voi teidän esimerkkinne mukaan taistella elämän myrskyjä vastaan".

"Kukapa tietää mihinkä Rosita olisi laahattu, jollette olisi suojellut häntä?"

"Lapsi raukka! Varmaan on hän saanut kärsiä paljo niitten villien käsissä!"

"Raa'at villit tosiaankin! Oikean nimen te heille annoitte, vaikkette tiedä kestä puhutte. Selittääkseni menettelyäni näinä viime päivinä ja puolustaakseni itseäni olen uskaltanut ratsastaa tänne. Ei mikään salaisuus saa erottaa teitä minusta. Kaikki saatte kuulla. Kuulkaa!"

Carlos kertoi sitten yksityiskohdittain kaikki tapaukset, ja suuresti ihmetteli Catalina sellaista hävyttömien juonien paljoutta.

"Voi niitä jumalattomia!" huudahti hän. "Kukapa olisi voinut sitä aavistaakaan! Asia näyttää uskottavalta vaan kun te sen kerrotte. Olen tosin kuullut heidän tehneen jo ennenkin monta konnantyötä, mutta tämä menee jo yli ymmärryksen. Santima madre! -- Pyhä Jumalan äiti! -- Mitä petoja ne ovat!"

"Nyt tiedätte millä oikeudella minua on sanottu murhaajaksi!"

"Voi, Carlos, älkää sitä ajatelko! En ole hetkeäkään pitänyt teitä syyllisenä; tiesin teidän asianne hyväksi ja oikeaksi. Älkää peljätkö! Koko maailma saa sen pian tietää."