Part 8

"Älkää turhaan olko levoton! Ensiksikään ei hän kulje rotkoon päin, ja toiseksi tulen minä johtamaan joukkoa. Jollen minä pidä hänen ehdottamastaan tiestä, niin eihän meidän tarvitse sitä kulkea. Hän luultavasti tietää vuoristossa jonkin jicarillipesän, jonka tahtoo hävittää. Auttakaamme häntä siinä, siitähän on meille vaan kunniaa. Hauskoja koristuksiahan olisivat kasarmin portilla jotkut päänahat, ha, ha, ha!"

"Minä puolestani olen tyytyväinen kaikkeen, kun minun vaan ei tarvitse olla sen miehen seurassa, ja jollei teitäkään se retki huvita, niin komentakaa sinne Gomez!"

"Pidän varmimpana itse johtaa retkeä; mutta ei ole hetkeäkään aikailtava; mitä enemmän harrastusta, sitä suurempi kunnia! Ilmottakaa nyt, eversti, cibolerolle se hyvä sanoma, minä varustan sillä aikaa retkeä!"

Kapteeni kiiruhti penkereeltä alas, ja pian kuului sen jälkeen torvenääni käskevän satuloimaan hevoset.

Tämän keskustelun aikana istui Carlos liikkumatta mustan hevosensa seljässä. Häntä katselivat uteliaina ympärillä olevat joutilaat rakuunat, mutta pian kutsui torvi heidät talleihin. Sen ääni vaikutti iloisesti ciboleroon, sillä nyt hän tiesi pyyntöönsä suostutun.

Hetken päästä ilmestyi eversti penkereen aidan luo ja sanoi ylpeännäköisenä, että ciboleron pyyntöön oli suostuttu.

"Kiitän teidän armoanne tästä suuresta suosiosta; haluaisin vaan tietää tuleeko joukko minun johdettavakseni."

"Etevin upseerini kapteeni Roblado tulee retken johtajaksi; parhaillaan varustelee hän matkaa; saatte odottaa häntä", kuului Vizcarran varma vastaus; hän näytti siihen lopettavan keskustelunsa ciboleron kanssa.

Ei ollut hetkeäkään hukattava; muuten saattaisi sopiva hetki päämäärän saavuttamiseksi mennä käsistä. Roblado oli poissa. Kuuluvalla äänellä jakeli hän määräyksiään. Retkelle määrätyt sotilaat istuivat jo ratsailla, ja tie penkereelle oli avoinna.

Tuskin oli eversti jälleen alottanut kävelynsä penkereellä, kun cibolero äkkiä hyppäsi maahan ratsailta, otti pitkän pyssynsä, jonka hän tähän asti oli kätkenyt laajan viittansa liepeisiin, sekä vyössään olevan pitkän veitsen, ainoat aseensa, ja meni portille.

Muuatta seikkaa hän epäili. Päästäisikö portilla oleva vartija hänet sisälle? Jollei, niin hänen täytyi kuolla!

Päätös oli pian tehty, ja lujasti pusertaen puukonpäätä lähestyi hän porttia.

Hän meni sisälle, ja se onnistui hyvin, kaikeksi onneksi sekä hänelle että vartijalle. Vartija näytti uniselta ja huolimattomalta; hän oli kuullut Carloksen puhuvan upseerien kanssa, eikä siitä syystä mitään epäillyt, varsinkin kun cibolero kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi, että päällikkö tahtoi häntä puhutella penkereellä.

Carlos oli siis päässyt jo pihalle. Nopeasti juoksi hän katolle johtaville portaille ja nousi ääneti niitä ylös. Mokasinit pitivät niin vähän ääntä, että Carlos ehti jo kulkea pari askelta penkereelläkin, ennenkuin eversti huomasi mitään, kulkiessaan siinä edestakaisin niissä hauskoissa mietteissä, että nyt pääsee mukavasti koko ilkeästä jutusta.

Siellä siis oli tuskin kuuden jalan etäisyydellä ryöstetyn tyttöraukan veljestä ryöväri, teeskentelevä roisto -- kuuden jalan päässä ciboleron tarkasta pyssystä aavistamatta lainkaan uhkaavaa vaaraa. Ei hän nähnyt paljastettua puukkoa eikä rihlapyssyä.

Carlos olisi voinut ampua häntä selkään, se jo juolahti hänen mieleensä, mutta heti hän sen aikomuksen karkotti. Surmata hän oli tosin päättänyt miehen, mutta ei sillä tavalla. Varovaisuuskin jo saattoi hänet miettimään jotain muuta tapaa. Puukko tekisi hyvää ja hiljaista jälkeä, ja helpottaisi siten hänen pakoaan. Siitä syystä laski hän pyssyn hiljaa lattialle aitaa vasten nojalleen.

Raudan kalskahdus aitaan, vaikka se heikosti kuuluikin, kantoi sentään everstin korvaan. Hän kääntyi äkisti ympäri ja näki suureksi kauhukseen kutsumattoman vieraansa.

Aluksi aikoi hän pelottaa miehen katseellaan, mutta ciboleron muoto oli niin uhkaava, ei rukoileva enää kuten äsken, että everstin valtasi tuska.

"Kuinka uskallatte tunkeutua tänne, mies, mitä..."

"Ei niin lujaa, herra eversti" kuului uhkaavansointuinen ääni, "ei niin lujaa puhetta, eversti, se voitaisiin kuulla."

Jos jo ääni oli säikäyttänyt pelkuria everstiä, niin sitä enemmän hän kauhistui, kun ciboleron kädessä välähti pitkä metsästyspuukko; ja miehen ryhti oli niin kamalan epätoivoisen uhkaava, että se näytti sanovan: "tottele tai olet ruumiina!"

Omantunnon soimaama mies menetti kaiken itseluottamuksen, kurkusta ei ääntä lähtenyt; äkkiä selvisi hänelle koko ciboleron juoni. Hänen pyyntönsä saada sotilaita oli vaan keino päästä everstin kimppuun. Cibolero oli päässyt hänen jäljilleen, hänen rikoksensa oli tunnettu, ja Rositan veli oli nyt tullut joko saamaan hyvitystä tai kostamaan.

Viimeöiset unikuvat tulivat nyt uudelleen hänen mieleensä, kun kamala todellisuus oli hänen edessään. Hänen silmänsä harhailivat kaikkialle apua etsien, mutta lähellä ei ollut yhtään ihmistä, ei laajalla linnanpihallakaan, ei ollut mitään toivoa, kylmät kivimuurit vaan, ja edessä säälimätön vastustaja.

Huutaisiko hän portilla olevalle vartijasotilaalle? -- Ciboleron puukko näytti sanovan, että jos hän sen tekee, saa hän iskun heti.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä.

"Sisareni!"

"Sisarenne?"

"Vaadin sitä teiltä heti."

"Carlos, en ymmärrä teitä, ei hän ole täällä, minä..."

"Valehtelija, eivätkö konnantyönne jo riitä? Kuuletteko kuinka raivoisasti koirani haukkuu tuolla ovella? Siellä on sisareni."

Tahdottomana katsoi eversti alas eräälle ovelle, josta koira turhaan pyrki sisälle, ja uudelleen välähti ciboleron puukko uhkaavasti.

"Sanokaa mitä se merkitsee! -- Katsokaa!"

"En voi sitä selittää. Minä -- minä en tiedä. Luuletteko, että...?"

"Te olette valmis vaikka minkälaiseen konnuuteen! -- Tämän on, Jumala minua auttakoon, teidän viimeinen hetkenne, jos vielä valehtelette. -- Petollinen roisto! Tunnen työnne! Tunnustakaa tai! --."

"Älkää tappako minua! Tunnustan kaikki. Hän, hän on tuolla. Vannon, ettei hänelle ole tehty mitään pahaa. Pankaa pois puukko, Carlos, vapisen sen nähdessäni."

"Tulkaa tänne, ryöväri, ihan muurin viereen! -- Pian!" Cibolero oli näyttänyt erään paikan, josta näki osan pihaa. Hänen käskyään totteli eversti kohta, hyvin tietäen muuten kuolevansa.

"Käskekää nyt heti avaamaan hänen vankilansa, huutakaa se niille lurjuksille, jotka teitä siinä konnantyössä niin mielellään ovat auttaneet! Mutta jos sanalla tai viittauksellakaan kehotatte heitä tulemaan tänne ylös, niin työnnän kohta tämän puukon rintaanne!"

"Voi, Jumalani -- älkää sitä vaatiko nyt! Hukka minut perii, jos se saataisiin tietää. Armahtakaa, armahtakaa, Carlos! Vannon henkeni kautta, että sisarenne vapautetaan. Jo tänä iltana saatte nähdä hänet."

"Ei, nyt kohta! Totteletteko, roisto! Luuletteko, että cibolero voi kärsiä ijankaiken? Käskekää miestenne aukaisemaan vankilan ovi, ja nopeasti! -- Silmänräpäys vaan, ja..." Jo kohotti hän puukkonsa iskeäkseen.

"Voi, Jumalani! Hän murhaa minut -- vielä hetkinen -- odottakaa -- tahdon -- --."

"No, suostutteko?"

"Haa!"

Tämä viimeinen huudahdus oli vallan toisellainen, se oli ilonhuudahdus.

Kun eversti katseli portaille päin, mutta cibolero oli selin sinne, ei hän nähnyt sitä muutosta mikä tuli tähän jännittävään asemaan sen kautta, että kolmas henkilö saapui penkereelle. Äkkiä tarttui vahva käsi hänen kohotettuun käsivarteensa. Hän kääntyi äkkiä ympäri, kiersi kätensä vapaaksi ja näki edessään luutnantti Garcian.

"Teille ei ole minulla mitään asiaa", huusi cibolero, "älkää tulko lähelle!"

Upseeri oli jo temmannut pistoolin ja ojentanut sen, viitsimättä vastata, ciboleron päätä kohden, kun samassa Carlos hyökkäsi hänen päälleen.

Kuului laukaus. Molemmat taistelijat peittyivät ruudinsavuun. Kuului kumea putoaminen lattialle, ja toinen syöksyi ulos savupilvestä, nähtävästi vahingoittumattomana. Se oli cibolero. Hän oli kaatanut vastustajansa. Puukko oli verinen.

Carlos riensi nyt sinne missä oli viimeksi nähnyt everstin, mutta tämä oli kadonnut. Puolustajansa kaatuessa oli eversti ajatellut vaan pakoa. Hänen onnekseen oli penkereen toisessa päässä salaportaat. Sinne syöksyi hän; mutta cibolero huomasi hänestä vielä pään ja hartiat.

Myöhäistä oli häntä enää saavuttaa, ja vaarallista oli seurata häntä pihalle saakka, sillä laukaus oli jo varmaankin herättänyt miehistön huomion. Hän oli vallan epätoivoissaan ajatellessaan, että eversti pääsisi karkuun, mutta siinä samassa huomasi hän pyssynsä.

Sillä ehkä vielä ehtisi saavuttaa everstin.

Hän otti aseen ja ampui.

Pakenija oli jo ehtinyt kulkea muutamia portaita salaisessa käytävässä, joka tavallisesti suljettiin luukulla ylhäältä, ja iloitsi jo, että oli päässyt niin kauheasta vaarasta ehjin nahoin.

Silloin valtasi hänet äkkiä uteliaisuus; hän tahtoi nähdä mitenkä luutnantin ja ciboleron taistelu oli päättynyt, hän aikoi vaan hetkiseksi vilkaista taakseen, mutta juuri everstin päätään kääntäessä kuului laukaus, ja mies kieri alas pitkin portaita.

Carlos näki kuulan sattuneen, ja luulipa vielä everstin kuolleeksikin. Hän kuuli jo kostonhuutoja pihalta ja tiesi olevansa kuoleman oma jollei ehtisi nopeasti paeta.

Ensin aikoi hän paeta samaa tietä jota oli tullutkin; mutta piha oli täynnä aseellisia miehiä; ehkä pääsisi hän pois niitä pieniä portaita, joilta Garcia oli niin äkkiä ilmestynyt. -- Sieltäkin jo kuului huutoja ja aseitten kalsketta. Ei siis pelastusta siltäkään taholta. Aikailematta hyppäsi hän yli ruumiin, juoksi pitkin penkerettä aidan luo ja katsoi alas.

Kauhea hyppy olisi tässä ollut, mutta yhtä suurta vaaraa uhkasivat sotilaat. Jo juoksi muutamia niistä penkerettä pitkin häntä kohden. Jo kuului karbinien räiskettä, ja kuulia mennä suhisi hänen korviensa ohi; ei ollut aikaa siekailla. Silloin näki hän kauniin hevosensa nurmella seisovan kaarevin kauloin. Se oli siis vielä siellä.

Tämän näyn elähyttämänä hyppäsi Carlos yli aidan ja pääsi onnellisesti maahan. Kimakka vihellys sai hevosen kohta hänen luokseen; nopeasti oli hän ratsailla ja samassa jo porhalsi täyttä karkua avonaisella kedolla.

Kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ja muuan asestettu sotilasjoukko koetti sulkea häneltä tien, mutta molemmista hän pelastui. Parin loikkauksen päästä oli cibolero jo taajan lehdon suojassa.

Joukko keihäillä varustettuja rakuunoita Robladon ja Gomezin johdossa seurasi häntä; ja vaikeata oli hänen varmaankin päästä sellaisen ylivoiman käsistä; mutta kuka voisikaan kuvailla takaa-ajajien kauhistusta, kun metsässä äkkiä näkyi joukko päitä ja kamala kiljunta kuului.

"Indios bravos, los barbaros! -- Villejä intiaaneja!" -- huusivat sotilaat, toiset pysähtyen, toiset kääntyen ympäri hakemaan apua linnasta.

Vaikka Roblado oli juuri aikonut joukkoineen lähteä ajamaan takaa intiaaneja, pysähtyi hän kuitenkin nyt hyvin säikähtäneenä odottamaan apuväkeä linnasta.

Koko varustusväki lähti liikkeelle, lehto ympäröitiin ja metsään uskallettiin lopultakin mennä, mutta ei mitään intiaaneja näkynyt.

Oliko helvetti heidät niellyt, vai oliko se harhanäky? Se ei se kuitenkaan ollut, koska maassa oli paljo kavionjälkiä kaikkialla.

Useita tunteja turhaan metsässä etsittyään palasi Roblado sotilailleen.

* * * * *

Garcia oli kuollut, mutta Vizcarra eli, vaikkei hänessäkään paljoa näyttänyt henkeä olevan, kun hänet nostettiin ylös putoamisensa jälkeen portailta. Itse pelkäsi hän jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kasvot olivat kokonaan veressä. Kuula oli mennyt poskien lävitse ja vienyt mennessään useita hampaita, niin ettei eversti voinut puhua varmaankaan moniin aikoihin. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä pahin puoli asiassa.

Huokaillen ja ähisten makasi eversti vuoteessaan; eikä ollut hänen hauska odottaa nuoren ja kokemattoman lääkärin selitystä, joka vihdoin monen tunnin kuluttua saapui, ettei haava ollut hengenvaarallinen, vaan tavallinen lihahaava. Sairasta vaivasi kova kuume, ja se piti häntä kauhujensa vallassa.

Cibolero oli päässyt hänen käsistään. Jos hän nyt parhaillaan suunnitteli uusia hyökkäyksiä? Jos Rositan vangitseminen tulisi yleisön tiedoksi, ja voitaisiin todistaa hänen osallisuutensa siihen? -- Hän toivoi yön loppuvan, vaikka sen piti suoda hänelle virkistävää unta; hän pelkäsi yön pimeyttä, sillä sen suojissa saattoi murhamies helpommin toteuttaa aikeensa.

Koko päivän vallitsi suuri hämminki kasarmissa ja kaupungissa. Koko siirtolassa puhuttiin vaan tästä merkillisestä asiasta; se levisi kuin kulovalkea tasangolla.

Asiaa kerrottiin kahdella eri tavalla. Toisaalta kerrottiin villien ciboleron johdolla hyökänneen linnaan, vieläpä suurilukuisena joukkona, koskapa olivat uskaltaneet hyökätä itse linnaa vastaan, mutta että urhoolliset sotilaat olivat vimmatun taistelun jälkeen karkottaneet heidät. Moni oli saanut taistelussa surmansa. Linnanpäällikön kerrottiin kuolleen, ja oli odotettavissa uusi hyökkäys siirtolaa vastaan - ehkä vielä samana yönä.

Toisen kertomuksen mukaan olivat los indios mansos -- tähän saakka rauhalliset intiaanit -- nousseet kapinaan cibolero Carloksen johdolla, tehneet epäonnistuneen hyökkäyksen presidioon, siellä taistelussa oli kaatunut eversti ja muut upseerit ja tulevana yönä tehtäisiin uusi hyökkäys, johon kaikki tagnos -- rauhalliset intiaanit ja ahkerat työläiset -- ottaisivat osaa.

Molemmatkin huhut tuntuivat San Ildefonson tyynistä ja viisaista asukkaista vallan uskomattomilta. Miksi olisivat intiaanit hyökänneet linnaa vastaan, kun he olisivat helposti voineet ryöstää turvattoman kaupungin tai suuret haciendat? Tai miksi olisi cibolero juuri intiaanien etunenässä ryhtynyt hyökkäykseen, kun oli tunnettua, että hänen sisarensa juuri vähäistä ennen oli joutunut intiaanien käsiin? -- Toinen kertomus tuntui pelkältä tarulta, kun tagnojen nähtiin kaikkialla rauhassa suorittavan peltotöitään. Ei kuulunut kaivoksiltakaan mitään levottomia tietoja. Mistä siis olisivat kapinoitsijat tulleet? Kaikki halusivat saada tarkempia tietoja sotilailta, ja pian kokoontui siitä syystä puolet kaupunkia kasarmien ympärille. Mutta ei sieltäkään voitu saada tyydyttävää varmuutta.

Sotilaitten kertomukset olivat salaperäisiä ja sekavia, ja ristiriitaisia heidän tietonsa ciboleron avunpyynnöstä; toiset heistä eivät itsekään voineet asiaa ymmärtää, ja ne taas, jotka jotakin tiesivät, eivät uskaltaneet paljastaa päälliköidensä menettelyä. Ei uteliaiden siis auttanut muu kuin palata kotiin ja siellä miettiä näitä merkillisiä tapauksia.

Muutamat arvelivat, että cibolero oli mustasukkaisuudessaan mennyt kostamaan kapteeni Robladolle, tullut estetyksi ja käynyt siitä syystä everstin kimppuun.

Vaikka liikkeessä olikin näin erilaisia kertomuksia, tuomitsivat ne kuitenkin kaikki ciboleron. Se niissä oli yhteistä.

Hirttoköysi oli sellaiselle miehelle melkein liian lievä rangaistus, ja jos hän vaan olisi saatu kiinni, niin kyllä hän olisi saanut hyvittää pahat työnsä.

Olihan sen lurjuksen kiittämättömyys vallan tavaton. Edellisenä päivänähän olivat juuri samat upseerit käyneet retkellä häntä auttaakseen! Hän oli varmaan tullut hulluksi, tai oli hänet äiti noitunut. Oliko nyt laitaa tappaa niin suosittu mies kuin luutnantti Garcia!

Kuollut upseeri ei tosin ollut erittäin ylhäinen, mutta ystävällisellä ja vaatimattomalla käytöksellään oli hän saavuttanut kaupunkilaisten suosion.

Sinä yönä ei San Ildefonsossa tunnettu ystävällisyyttä ciboleroa kohtaan. Oli sentään kaupungissa hänellä yksi ystävätär. Yksi sydän tunsi häntä kohtaan samaa rakkautta kuin ennenkin. Se oli Catalina, Crucesin tytär. Mutta ihmetteli hänkin sitä syytä, mikä oli aiheuttanut ciboleron toimimaan niin omituisesti.

Mutta oli syy mikä tahansa, missään tapauksessa ei hän olisi tuominnut Carlosta! Mitäpä välitti hän niistä parjauksista ja solvauksista, joita syydettiin hänen rakastettunsa niskoille? Vaikkapa hän oli surmankin tehnyt, niin ei se ollut syyttä tapahtunut. Siitä oli hän vakuutettu. Tunsihan hän Carloksen jo lapsuudesta, yhteisiltä leikkiajoilta saakka, ja sitten myöhemmältä nuoruudelta niin jaloksi mieheksi, ettei hänen viattomuuttaan voinut epäillä!

Hän oli Catalinan silmissä kuin kirkas tähti pimeällä taivaalla. Ei mikään voinut riistää siltä valoa. Tuskallista oli kuitenkin tämä kaikki nuorelle tytölle, ja syvä suru valtasi hänen mielensä, -- se tiesi pitkää, ehkä ikuista eroa siitä miehestä, jonka läsnäolo oli hänelle niin mieleinen.

Carlos ei luonnollisesti uskaltanut enää tulla kaupunkiin, ei koko siirtolaan; kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän saattoi vaan onnettomuutta siirtolalle.

Sentähden ajautui hän erämaahan -- vainottuna kuin susi tai puhveli -- hänet ehkä vangittaisiin, surmattaisiin!

Katkeria ja surullisia olivat tyttöraukan mietteet. Koska saisi hän jälleen nähdä rakastettunsa? Ehkä ei milloinkaan!

YHDEKSÄS LUKU.

Turmiollinen kirje.

Kun Carlos pakomatkallaan ehti lehtoon, olivat takaa-ajajat päässeet vasta vähän matkaa linnasta. Kaukana takanaan kuuli hän aseenkalsketta ja saattoi siitä syystä jo iloita pelastuksestaan.

Ei hän lehtoa lähetessään ajatellut enään niinkään paljo omaa pelastustaan, sillä hän saattoi huoleti luottaa hyvään juoksijaansa, niin ettei hänen edes olisi tarvinnut mennä metsän kautta pakoon; mutta paljoa suurempaa huolta tuotti hänelle don Juan ja tämän miehet. Ne oli saatava turvaan vaarallisesta asemastaan. Mitenkä pelastaisi ystävänsä?

Ratsastaisiko mahdollisesti suoraan Nina perfidaa kohden ja houkuttelisi siten rakuunat pois koko metsän läheisyydestä? Siten voisi don Juan miehineen pelastua. Mutta hän tunsi ystävänsä kiivauden ja varomattoman uhkarohkeuden, siitä syystä luopui hän tästä aikeesta. Tämä ehkä olisi lähtenyt väkineen sopimattomaan suuntaan, ja silloin olisi rauennut tyhjiin Carloksen koko suunnitelma.

Senvuoksi ratsasti cibolero suoraan kohden lehtoa, missä don Juan valmiina ratsailla oli väkineen väijyksissä.

"Jumalalle kiitos, että taas olette turvassa!" huudahti nuori ranchero. "Tuolla niitä jo tulee tusinoittain; pian olisi voinut käydä niin, ettemme olisi teitä enää koskaan saaneet nähdä."

"Niin kyllä," sanoi Carlos, "mutta nyt olen kuitenkin hyvän matkaa heidän edellään."

"Mitäs nyt on tehtävä, hajotaanko metsään, vai pysytäänkö yhdessä koossa? Pian ovat he täällä!"

Cibolero älysi kohta, ettei pitänyt hajota metsään, sillä sotilaat saattoivat kiertää metsän, joka ei ollut niin erittäin laaja. Ja silloin olisi don Juanin miehet helposti voitu vangita yksitellen. Paha oli myöskin lähteä ratsastamaan yhdessä joukossa, sillä tagnojen muulit olivat jo väsyneitä, sotilasten sitävastoin virkeitä.

Mutta oli kolmas tapa, ja sitä päätti Carlos käyttää.

"Ratsastakaa pensastoon", kuului hänen varma äänensä. "Näyttäkää sieltä päänne ja olkapäänne sekä jousenne! Kiljaiskaa sotahuuto, mutta älkää muuten näyttäytykö heille! Tulkaa sitten tänne kohta ja seuratkaa minua!"

Näin sanoen ratsasti hän edelleen. Mutta tagnot menivät don Juanin ja Antonion johdolla pensastoon, heiluttelivat sieltä aseitaan ja päästivät niin kamalan kiljunnan kuin kokonainen intiaaniheimo.

Olisi tarvittu hyvin harjaantunut silmä erottamaan sitä kuinka suuri vaara todella oli. Se näytti pahemmalta kuin se olikaan.

Useat tagnot olivat avopäin, pitkät hiukset tuulessa hulmuten, ja erosivat siten hyvin vähän villeistä veljistään aavikoilla. Kaikilla heillä oli jouset ja nuolet kuin konsanaan sotajalalla olevilla intiaaneilla.

Carlos oli oikein laskenut tämän tempun vaikutuksen. Kuultuaan sotakiljunnan pysähtyivät rakuunat heti, sillä he luulivat kohdanneensa koko heimon intiaaneja, ehkä juuri samoja, joitten jälkiä edellisenä päivänä olivat seuranneet. He eivät uskaltaneet tunkeutua pensastoon ennenkun olivat saaneet lisäväkeä linnasta, vaikkapa silloin jo olisikin myöhäistä seurata punanahkoja.

Kun tagnot käskyn mukaan olivat kokoontuneet johtajansa ympärille, saivat he määräyksen nousta satulaan ja Antonion johdolla lähteä eräälle polulle, joka johti erästä toista rotkoa pitkin, kuin Nina perfidalle vievä, ylängölle.

Täältä korkealta saivat he katsella mitenkä sotilaat piirittivät metsän ja sieltä haeskelivat vihollisiaan.

Carlos ratsasti melkein pohjoista kohden ja aikoi tämän kaarron kautta päästä eräälle rotkolle alangolle.

Tämä rotko oli erään pienen joen pohjana, jossa sadeaikana oli runsaasti vettä, mutta joka nyt oli vallan kuivillaan. Pohjalla oli pieniä piikiviä, jotenka kavioista ei jäänyt mitään jälkiä, vaikka kivisoraan tulikin lovia monien entisten lisäksi.

Tässä rotkossa seisautti Carlos joukkonsa esittääkseen seuralaisilleen erään suunnitelman, jota jo kauvan oli hautonut päässään.

Koko joukosta eivät sotilaat tunteneet muita kuin hänet. Don Juan ja Antonio eivät olleet näyttäytyneet, eivätkä tagnotkaan muuta kuin hetkiseksi päänsä. Jos he siis lähtisivät kotiin, ei heille seuraisi mitään koko retkestä.

Ei kukaan tiennyt tästä retkestä. Kotiväkeä oli ankarasti varotettu vaikenemaan, ja lähtö oli tapahtunut niin varhain, että kyläläiset vielä silloin nukkuivat.

Carloksen kotiin tuomat muulit oli viety turvaan vähän matkan päähän ranchosta, eikä ciboleron paluusta tietäneet ihmiset mitään ennenkuin kohtauksesta linnanpenkereellä.

Don Juanin piti siis joukkoineen palata kotiin; Carloksen seuralaisten piti sitävastoin mennä hänen majalleen, laittaa se uuteen kattoon ja olla sen läheisyydessä. Eihän heidän tarvinnut olla edesvastuussa herransa töistä.

Ciboleron olinpaikkaa ei voitu ilmottaa kuin aniharvoille luotettaville ystäville.

Hyvin tiesi hän suojapaikkoja erämaassa; siellä oli hänellä yhtä suuri suoja kuin vuorenonkaloissa; kattoa hän ei kaivannut, tähtitaivas oli loistavampi katto kuin ylhäisten saleissa koskaan.

Pian oli cibolero laittanut kuntoon varustuksensa, ja auringon laskiessa erottiin.

Tagnot ratsastivat ulos rotkosta vuorotellen kulkien eri tietä laaksoon. Lopulta jäi rotkoon vaan cibolero, ranchero ja arriero.

Ystävykset ratsastivat rotkon päähän, kääntyivät oikealle ja tulivat San Ildefonson laaksoon etelästäpäin.

Oli ihan pimeä, mutta ystävykset tunsivat hyvin tien. Puolenyön seuduissa ehtivät he rancheron kotiin.

Sitä ennen lähti Antonio tutkimaan oliko tie vapaa, ja eikö sotilaita ollut väijyksissä läheistöllä. Hän toi rauhottavia tietoja, ja pian oli Carlos äitinsä luona.

Hartaan tervehdyksen perästä kertoi Carlos äidilleen kaikki tapaukset, ja useasti ojensi vanhus kätensä pojalleen osottaen sillä hyväksyvänsä sen älykkään varovaisuuden, jota Carlos yleensä oli noudattanut.

Pian päättyi keskustelu, erota täytyi, sillä rancheron koti ei ollut enää turvallinen cibolerolle. Hänen täytyi lähteä erämaahan.

Lopuksi pyysi Carlos rancheroa suorittamaan muutamia toimia ja sanomaan terveisiä Catalina de Crucesille, sanoi liikutettuna jäähyväiset äidilleen ja ratsasti ulos maailmalle.

Äiti-vanhus toivotti pojalleen menestystä, ja kyyneleitä vieri pitkin hänen kurttuisia poskiaan: olihan pojan kohtalo nyt taas niin synkkä.

Antonio seurasi häntä ajaen muulia, jonka selkään oli sälytetty ruokavaroja. Matka kulki laakson läpi Llano estacadolle. --

* * * * *

Ciboleron jatkaessa yöllistä ratsastustaan pistäydymme katsomaan haavotettua Vizcarraa, joka kääntelehti levottomana vuoteessaan, omantunnontuskissa ja aavistellen pahoja tapauksia.

Eniten vaivasi häntä se, mitenkä pääsisi eroon Rositasta, josta kaikki tämä hänen nykyinen kurjuutensa oli johtunut, ja kiihkeästi odotti hän kapteenin paluuta, sillä tämä älykäs mies varmaan keksisi keinon, mitenkä saada tyttö jälleen omaistensa luo niin, ettei saataisi tietää hänen nykyistä olinpaikkaansa.

Hänen toivonsa toteutui.

Haettuaan turhaan lehdosta vihollisiaan ja seurattuaan jonkin matkaa luultujen intiaanien jälkiä, palasi Roblado presidioon kertomaan päällikölle tapausten kulkua.

Ei ollut juuri erittäin hauskaa saada kuulla, että murhamies oli päässyt karkuun. Mieluummin olisi eversti suonut makaavan tikarin lävistämänä kentällä sen miehen, joka oli niin tuhoisasti rumentanut hänen kasvonsa, ja saattoi milloin tahansa riistää häneltä aseman ja hengen.