Part 7

Vihdoin tultiin sille paikalle mistä polku johti mutkitellen ylängöltä laaksoon, sama polku, jota myöten Carlos juhannuksena oli ratsastanut kallion kielekkeelle. Carlos käski silloin muun joukon seisahtua ja ratsasti Don Juanin kanssa kallion reunalla asti. Kallionkielekettä sanottiin Nina perfida'ksi s.o. petolliseksi tytöksi. Täältä saattoi nähdä yli koko lakeuden ja kaupungin.

Kuinka toisellainen olikaan heidän mielialansa nyt kuin silloin juhannus-juhlissa, kun Carlos oli suorittanut rohkean ratsastusnäytteensä!

"Näettekö tuota rakennusta?" kysyi cibolero viitaten erääseen yksinäiseen asuntoryhmään heidän ja kaupungin välillä.

"El presidio."

"Niin, se on el presidio."

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Sisareni on siellä."

* * * * *

Jätämme nyt hetkiseksi ystävämme mietteisiinsä, ja käymme tervehtimään miestä, joka samalla hetkellä käveli asuntonsa pengermällä.

Sen toisella sivulla kulki myöskin pari muuta miestä samaa yksitoikkoista kävelyään, mutta ne olivat vartiosotilaita karbinit olalla, jota vastoin edellinen oli korkea-arvoinen upseeri, itse siirtolan pelätty kuvernööri, linnanpäällikkö eversti Vizcarra.

Rakennus oli juuri äskenmainittu presidio, ja pengermä oli upseerien rakennuksen tasaisella katolla. Upseerien asuntoryhmä oli erotettu muusta linnotuksesta yhtä korkealla muurilla kuin itse suojamuuritkin. Tämä pengermä oli rauhotettu alue, jonne ei miehistö saanut tulla muuten kuin jonkin erityisen syyn tähden.

Eversti oli puettu mitä suurimmalla huolella, ja mielihyvällä katseli hän kultanyöristä pukuaan, kiiltonahkasaappaitaan ja sormuksilla koristettuja käsiään.

Itserakas hymy leikki hänen huulillaan, mutta joskus näkyi huolen pilvikin kulkevan hänen otsallaan.

Jokin kalvava ajatus varmaankin häntä vaivasi, sillä hän säpsähti väliin ja näytti levottomalta joskus, aivankuin joku olisi voinut kuunnella hänen sisimpiä mietteitään.

"Oh, sehän oli vaan uni!" mutisi hän. "Mitäpä sitä enää ajattelen? Miksen iloitsisi menestyksestäni?" Unet vierivät kuin virta, sanoo sananlasku. "Huoli pois ja ilo sijalle! Elämä on lyhyt!"

"Mitä se on?" huudahti hän äkkiä, luodessaan sattumalta katseensa Nina perfidaan.

Eikö se siis ollutkaan unta; olisivatko unikuvat tulleet tosiksi?

Tuollahan oli kalliolla ilmielävänä se haamu, joka oli koko yön häntä vaivannut, eikä nyt päivälläkään suonut hänelle rauhaa!

Eversti kalpeni säikähdyksestä, vaivoin saattoi hän hengittää; suonenvetoisesti tarttui hän aitaan.

Hänen silmänsä tuijottivat kallioon. Siellähän oli elävänä se ratsastaja, jonka kuva yöllä oli häntä vainonnut. Kuva alkoi elää.

"Jumalani, Jumalani, hän se on", huokasi eversti. "Hevonen! -- Hän itse; kaikki! -- Vallan kuin unessa -- Hän se on -- en voi häntä katsoa, en voi!" Onneton mies käänsi toisaalle päänsä ja peitti kasvot käsillään, aivankuin olisi tahtonut päästä katsomasta näkyyn. Mutta hetken päästä pakotti jokin salaperäinen voima häntä katsomaan uudelleen kalliolle. Näky oli hävinnyt. Kallio oli alaston kuin ennenkin.

"Olen varmaan uneksinut valveillani!" mutisi miesraukka itseään lohdutellen. --

"Eihän siellä ketään ole voinut olla, ei ainakaan. -- Ja kuinka olisikaan se mieslurjus jo ehtinyt palata? Onhan hän monien penikulmien päässä villien keskuudessa. --

"Se oli ilmeisesti vaan näköhairahdus, ha, ha, ha! --

"Ihmettelenpä tosiaan mikä minulta on näön vienyt! Olenpa kuin noiduttu. Ei suinkaan uni ole voinut sitä tehdä! -- Mutta tyttöhän kiljui ja katseli minua niin kummallisesti kun menin hän luokseen! -- En enää viitsi ajatella asiaa. Täytyy hakea jotakin huvittavaa!"

Hänen toiveensa näkyi kohta toteutuvan, sillä portailla tuli jo ylös penkereelle kapteeni Roblado, joka iloisesti hyvää huomenta toivottaen tervehti päällikköään.

"Terve tuloa, amigo, olkaa hetkinen seurassani!" sanoi eversti, joka tunsi mielensä keventyvän.

"Voinko todellakaan olla nauramatta", huudahti Roblado. "Naamiaiset onnistuivat hyvin kai? -- Kaikkea ihomaaliakaan en ole vielä saanut pois, ja kurkkuni on varmaankin viikon vielä käheänä sellaisen kiljumisen jälkeen. Syystä voimme ylpeillä yrityksestämme. -- Olihan vallan naurettavaa tuo hyökkäys paimenten kimppuun; ja ne hajotetut karjalaumat, mikä oivallinen teurastus kivääreillämme! Ämmälle isku päähän! talo liekkeihin; sotamaalaukset, ja kiljunta sellainen, ettemme pitkiin aikoihin voineet puhua; sehän oli vallan suuremmoista! -- Onnistuimme erinomaisesti, mutta kyllä osamme myöskin hyvin esitimme. --

"Viekas Gomez esitti osansa tässä näytelmässä moitteettomasti, ja José kiljui niin, että varmaan luulivat olleen sata päällehyökkääjää neljän asemasta. -- Se on paras metku mitä täällä vielä minun ollessani on tehty. -- Mutta mikä teidän on eversti? Miksi on otsanne synkkä? Mikä on vienyt hyvän tuulenne jo näin varhain?"

"Muuan uni", kuului alakuloinen vastaus. "Muuan kauhea uni, joka kiusasi minua koko viime yön."

"Tekö, urhea soturi, antaisitte unien peljättää itseänne? -- Leikkiä kai laskette?"

"Näin todellakin kauheata unta, Herra varjelkoon sitä toteutumasta!"

"No kertokaahan se! Minä osaan selittää unia, ehkä voin tämänkin unen selittää teidän mieliksenne."

Vakavana alkoi eversti kertoa:

"Te autoitte minua eilen, ja lähditte kun työ oli suoritettu. Mutta ette tiedä mitä sitten tapahtui. --

"Miehet olivat sitoneet vaatteen tytön silmille palatessaan Pecos-joelle, -- se tapahtui teidän neuvostanne ja oli älykkäästi keksitty -- jottei tyttö tietäisi mihin hänet viedään, tai kuka hänet oli vanginnut. Mutta tyttö näyttää mielipuolelta. Menin häntä katsomaan siinä intiaanipuvussani; halusin selittää hänelle, ettei ollut mitään peljättävää, mutta hän ei minua kuunnellut.

"Kauheata oli nähdä hänen vääntelevän käsiään ja hänen tuijottavaa katsettaan. Hän pakeni minua kuin käärmettä. Olen jo katunut koko yritystä. Kun vaan pääsisin häntä näkemästä! Näin ajattelin tytön luota lähtiessäni, riisuin yltäni ja koetin nukkua."

"Kuten epäilemättä oli tarpeellistakin, eversti, kolmipäiväisen ratsastuksen ja häärinän perästä. Mutta entäs se unenne?"

"Join lasin viiniä poistaakseni tytön aikaansaaman ikävän mielialan. Mutta se vaan kiihotti minua. En voinut nukkua. Kaikki äsken kertomanne tapaukset pyörivät elävinä sieluni silmissä. Näin elukanraadot rotkossa, kuulin liekkien räiskeen ja näin tytön äidin vaipuvan maahan. -- Mutta se oli vasta unen alkua. -- Nukuin. Sitten tuntui minusta kuin olisin ollut Nina perfidalla kahden ciboleron kanssa. Hän tuntui saaneen selvän kaikesta ja oli houkutellut minut kalliolle kostaakseen minulle sisarensa puolesta. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä, mutta hän veti minua jättiläisvoimin jyrkänteen reunalle. --

"Siinä me sitten taistelimme kauvan, hirveän kauvan, kunnes olin kokonaan uupunut. Silloin heitti hän minut jyrkänteeltä alas. --

"Tunsin putoavani yhä syvemmälle ja syvemmälle. --

"Ylhäällä näin ciboleron sisarineen, ja ihan kallion reunalla seisoi se noitavaimo ja nauroi kamalasti, hullua naurua, ja löi yhteen pitkiä, luisia käsiään. --

"Putosin yhä syvemmälle, mutta pohjaa ei vaan tullut; tätä putoamista kesti niin kauvan, että lopulta heräsin hirveään tuskaan. --

"Herääminen oli niin kamalaa, etten luullut unta nähneenikään. --

"Ah, hyvä toveri, se oli kauhea uni!"

"Mutta joka tapauksessa vaan uni!" sanoi Roblado, joka oli itse tullut vallan kalpeaksi.

"Ja kuule edelleen. En ole vielä lopettanut. Tulee vielä kauheampaa. --

"Juuri hiljan, noin neljännestuntia sitten, kun tässä penkereellä kävelin edestakaisin ja mietin kaikkea tätä, väliin naurahdellen tuskalleni, väliin tehden uusia suunnitelmia vastaisiin nautinnoihin, tulin sattumalta katsoneeksi ninakalliolle; ajatteles, Roblado, ja kuvaile kauhuani -- siellä oli kallion reunalla ratsastaja, joka selvästi näkyi taivasta vasten; ja se oli vallan ciboleron näköinen! --

"Tunsin täydellisesti hänen kauniin hevosensa ja amerikalaisen ryhdin. Olin ihan varma siitä. --

"Hämmästyin niin, että luulin näkyjä näkevinäni, katsoin hetkiseksi muualle -- ja sillävälin oli näky haihtunut. --

"Kaikki se kävi niin äkkiä, että luulin sen olevan mielikuvitusta; eihän ketään juuri voinut olla kalliolla; -- mutta; jollen olisikaan erehtynyt, Roblado, jos tuo rohkea mies todella asettuisi meidän tiellemme?"

"Älkää sellaista ajatelko, eversti, poistakaa mielestänne sellaiset houreet!" sanoi kapteeni, joka itse tunsi ilkeän mielialan painostusta.

"Olen samaa mieltä kuin tekin", sanoi eversti, nähtävästi tyyntyneenä; "se oli varmaankin vaan mielikuvitusta; se on ainakin hyvin todennäköistä; niin, sehän on vallan luonnollista."

"Ensiksikin, herra eversti, on täältä hyvästikin viisituhatta askelta kalliolle; on siis ollut teidänkin tarkalle silmällenne mahdotonta erottaa ciboleroa muista ratsastajista. Toiseksi on mainittu puhvelinmetsästäjä kymmenien penikulmien päässä tästä hyvätuoksuisesta havannasikaaristani, etsimässä henkensä kaupalla pahanhajuisia puhvelinvuotia ja kuivattua lihaa. Toivokaamme, että hänen kuparinväriset ystävänsä ryöstävät häneltä ensin meiltä saamillaan kultarahoilla hankitut korut, ja sitten riistävät häneltä sen ihaillun vaaleatukkaisen päänahan. --

"Ja mitä taas uneen tulee, herra eversti, niin on se luonnollinen seuraus eräistä tapauksista. Ciboleron ratsastusnäyte oli teillä mielessä, ja siitä syystä olitte unissa hänen kanssaan tuolla vuorella; eikä saata luulla häntä erittäin ystävälliseksi teille, jos hän kaikki tietäisi ja kohtaisi teidät tuolla kalliolla kahdenkesken; -- siinä unenselitys!"

"Entäs se vanha rouva? Jos hän haihtuukin teidän mielestänne, niin ei ainakaan minun."

"Unohtaisinko minä akan, jonka löin maahan? Ha, ha, ha!"

Se lurjus nauroi saadakseen toverinsa siihen käsitykseen, että tapaus oli vähäpätöinen. Se muuten kyllä tuntui hänestä hyvinkin ilkeältä.

"Ja nyt, rakas ystävä, saatte heittää mielestänne kokonaan pois nuo ajatukset -- ainaiseksi!"

"En voi, Roblado. Uni ahdistaa minua alituisesti. Jokin paha aavistus vaivaa minua, ja toivon jo hartaasti, että olisin jättänyt tytön majaansa. -- Toivoisinpa totisesti, että hän olisi siellä jälleen. Ennen en voi olla entinen Vizcarra, ennenkun se tyttö on jälleen kotonaan."

"Kuinka voitte puhua niin, eversti, voitteko jättää kostonne niin vähään? Pääsisikö rikas ranchero niin helpolla, ja hävytön cibolero ilman muuta? Silloinhan alkaisivat minun huoleni Catalinan suhteen uudelleen; sillä niinkauvan minulla on vapaat kädet puuhailla don Ambrosion luona kuin cibolero haeskelee sisartaan."

"Eihän teidän tarvitse peljätä, että hän antaisi tyttärensä tuolle kerjäläiselle; ja mitä tulee minun kostooni, niin, hyvä ystävä, kaikki olisi sovittu, jos vaan pääsisin eroon tytöstä."

"Jos tällä puheella totta tarkotatte, eversti", sanoi Roblado, joka näki, ettei mikään vakuuttelu enää auttaisi, ja tahtoi pitää päällikön ystävänään, "niin voidaanhan asia pian niin järjestää, ettei kenellekään mitään pahaa tapahdu. --

"Viedään hänet vaan takaisin samaa tietä jota tuotiinkin. Meidän täytyy vaan vielä kerran panna toimeen naamiaiset."

"Uskotteko niin, kapteeni?" huudahti eversti tarttuen Robladon käteen.

"Puhun täyttä totta."

"Selittäkää suunnitelmanne, niin olen hyvin kiitollinen. Mutta kiiruhtakaa, sillä tätä levottomuutta en voi kauvempaa kestää!"

"No niin", sanoi Roblado katsellen viekkaasti everstiin, "meidän täytyy vielä kerran pukeutua intiaaneiksi -- meidän täytyy..."

Mutta tässä keskeytyi hän äkkiä.

Vizcarra päästi raskaan huokauksen. Hänen silmänsä näyttivät pullistuvan ulos päästä, huulet kalpenivat, otsasta kohosi tuskanhiki, ja koko miehen ruumis tärisi kuin kuumeessa.

Mitähän se oli?

Vizcarra seisoi aivan penkereen aitauksen vieressä, josta hän saattoi nähdä kasarmin pääportille johtavalle tielle. Hän katseli yli suojamuurin ja viittasi kädellään erääseen suuntaan.

Roblado, joka oli istuutunut erääseen nojatuoliin, hypähti ylös nähdessään äkkinäisen mielenliikutuksen, ja katsoi everstin viittaamaan suuntaan.

Hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti tiellä. Hän oli jo niin lähellä, että hänet saattoi tuntea.

Oikeassa oli ollut Vizcarra mitä tulee näkyyn Nina perfidalla.

Se oli cibolero Carlos.

KAHDEKSAS LUKU.

Linnanpäällikön penkereellä.

Kuultuaan sanan: "Sisareni on tuolla", ja nähtyään el presidion, jossa hänen morsiamensa oli vangittuna, ei nuori ranchero voinut pidättää tunteitaan. -- Selväksi kävi hänelle nyt se, minkä cibolero jo oli arvannut. He eivät olleet seuranneet intiaanien jälkiä, vaan kavalien upseerien ja näiden apumiesten Gomezin ja Josén.

Nämä neljä olivat tehneet kaikki edellisenä päivänä tapahtuneet julmuudet, ja surmattuaan kivääreillään karjan -- nuoren rancheron ylpeyden aiheen --, jotteivät eläimet palaisi taloon, samalla ryöstivät he viattoman tytön rauhallisesta kodistaan kätkeäkseen hänet johonkin. Samalla olivat he teeskennelleet pitävänsä hyvää huolta yleisestä turvallisuudesta ja hankkineet itselleen kansalaisten suosion.

Don Juania suututti niin tämä kavaluus, että hänen oli vaikea pysyä alallaan satulassa kuullessaan Carloksen selityksen. Miksi viipyi hän vielä kalliolla? Miksei jo rientänyt ryöväreitä vastaan? Olisivatpa silloin saaneet tuntea, mihin pystyy epätoivoon saatettu urhea mies.

Ciboleron tarkka silmä keksi penkereellä Vizcarran juuri samalla hetkellä, kuin linnanpäällikkö tuijotti kalliolle.

"Kärsivällisyyttä! kärsivällisyyttä!" puhui Carlos itsekseen. "Kosto lähestyy jo."

Hän ratsasti jälleen pienen joukkonsa luo ja kehotti Antoniota tulemaan neuvotteluun hänen ja don Juanin kanssa. Antoniolla oli jo oma mielipiteensä asiasta, jota ei vielä ollut lausunut, mutta kun Carlos nyt ehkä aikoi vallottaa tytön takaisin linnasta, sanoi hän:

"Tiedättehän, herra, etten ole pelkuri; mielellään uhraan vaikka henkenikin teidän puolestanne, mutta olkaamme varovaisia?"

Näistä sanoista muisti cibolero äitinsä varotuksen; oli hetki hiljaisuutta; cibolero näytti tekevän uusia suunnitelmia. --

Selvästi älysi hän kaikki vaikeudet sisartaan väkivallalla vallottaessa linnasta; rakennus oli vahva ja vaikea vallottaa; linnaa, jossa sisar varmaan oli, ei hän tuntenut; mutta voiko sitäkään toivoa, että ne roistot päästäisivät sisaren vapaaksi hänen pyynnöstään?

Epäilemättä kieltäisi eversti hänen olevankaan linnassa; sehän olisi rikoksen tunnustamista. Sellaista kaiketi ei voinut tehdä se mies, joka oli asetettu muita suojelemaan; siten menettäisi hän asemansa, kunniansa, kaikki. Ja mitä todistuksia oli Carloksella tähän koiranjuoneen nähden? Ainoastaan muutamilla sotilailla oli tieto tästä ryöstöstä, ja he varmaan olivat uskollisia upseereilleen.

Eivät San Ildefonson asukkaatkaan uskoisi sitä, jos cibolero sen kertoisi. Hänelle naurettaisiin, ehkä hänet vielä vangittaisiinkin.

Saattoiko köyhä puhvelinmetsästäjä syyttää siirtolan kuvernööriä sellaisesta rikoksesta? Olihan tällä silloin tuhansia keinoja kostaa hänelle.

Lopulta keksi hän keinon.

"Toverit", sanoi hän, "muu ei auta kuin julkisesti vaatia sisartani, ja heti. Mutta olisi hullua teidän kaikkien seurata minua. Mitäpä voisi parikymmentä urheatakaan miestä tehdä usealle sadalle asestetulle sotilaalle? He vaan suotta panisivat henkensä vaaraan. Minä lähden ihan yksin. --

"Toivon sattumalta saavani keskustella everstin kanssa kahden, vaikkapa vaan hetkisen. Hänhän on päällikkönä linnassa, jos hän siis myöntyy, onnistuu se. --

"Hänen täytyy siis myöntyä."

Carloksen ääni tätä sanoessaan, ja se, että hän tarttui vyössään olevan suuren metsästyspuukon varteen, selvästi osotti mitä hän ajatteli.

"Hänen täytyy siis myöntyä!" toisti cibolero, "ja pian nukkuu hän ikuista lepoa, jos onni minua suosii. Vaarasta en välitä, mutta kostaa minun täytyy, ja ihan täydellisesti."

"Mutta kuinkahan sinä pääset keskustelemaan everstin kanssa. Hän ei siihen suostu. Eiköhän valepuku auttaisi?" kysyi don Juan.

"Ihonvärini ja vaaleat hiukseni minut heti ilmaisisivat, ja maalaaminen vie liian paljon aikaa. Joka hetki on kallis, ja kenties juuri tässä neuvotellessamme häviää hänen pelastuksensa hetki. Älkää minusta välittäkö, sallikaa minun vaan mennä; mutta jos haluatte osottaa ystävyyttänne, niin seuratkaa minua erääseen paikkaan, jossa voitte odottaa tuloani, ja josta voitte tulla avukseni, jos pako on ainoa pelastus! Mutta pian! Minulla on kiire, ja aika tulee pitkäksi."

Näin sanoen hyppäsi cibolero satulaan, ja seuralaiset saattoivat häntä pitkin jyrkkää, laaksoon vievää polkua. Pian tulivat he eräälle paikalle, jossa oli taaja lehto tammia ja pensaita. Se oli taaja ja paha kulkea, mutta se suojeli samalla hyvin vierailta katseilta. Carlos käski miestensä nousta ratsailta ja sijoitti heidät niin, ettei heitä presidiosta voitu nähdä.

"Odottakaa minua täällä, rakas ystävä!" sanoi hän don Juanille. "Odottakaa minua täällä rauhassa vaikka iltaan asti; minulla on mukanani talismani, joka varmaan auttaa ja tekee ihmeitä! Katsokaahan tätä rahakukkaroa, se on täynnä kultaa! Ja tässä on", sanoi hän mustangiaan näyttäen, "sellainen ystävä, joka tarpeen tullessa tuo minut tuulen nopeudella jälleen teidän luoksenne."

Vielä kerran puristi hän rancheron kättä huusi a'dios. Päästyään ulos lehdosta kannusti hän hevostaan ja ratsasti nopeasti linnan pääporttia kohden. Uskollinen Cibolo seurasi ratsastajaa, aivankuin ei olisi uskaltanut jättää häntä. --

* * * * *

"Pyhä neitsyt, hän se on!" huudahti Roblado suuresti hämmästyneenä. "Se lurjus itse, tosiaankin!"

Näin huudahti kapteeni, kun eversti näytti hänelle ciboleroa.

"Tiesinhän sen, tiesinhän sen", huokaili eversti, "hän se istui ratsunsa seljässä tuolla kalliolla. Se ei siis ollut mitään mielikuvitusta!"

"Onko siis tuuli tuonut hänet tänne?" huudahti Roblado hypähtäen seisaalleen ja koettaen peitellä ilkeätä tunnetta asemasta; "vai mikä pahahenki on hänelle vienyt sanan tapauksista San Ildefonsossa? Katsokaapa vaan kuinka pian hän teitä hakee eversti; hän varmaan tietää jo kaikki!"

"En voi jäädä tänne. En voi tavata häntä, Roblado. Kysykää mitä hän tahtoo? Minä menen alas."

"Se on myöhäistä, hän on jo nähnyt teidät", kuului kapteenin vastaus. "Se herättäisi varmaan hänen epäluuloaan, jos kieltäytyisitte puhuttelemasta häntä. Ja kun hän tulee noin yksinään, tulee hän varmaankin pyytämään apua intiaaneja ajaakseen takaa."

"Luuletteko niin?" kysyi Vizcarra, jota tämä olettamus hieman rauhotti.

"Se on ihan varmaa. Totuutta ei hän voi tietää, jollei hän sitten ole liitossa paholaisen kanssa.

"Puhukaa hänelle täältä penkereeltä ja antakaa hänen esittää asiansa! Jos hän tulee hävyttömäksi, niin saa hän katua ajattelemattomuuttaan calabozossa (vankilassa). Mutta jos hän pyytää avukseen vaan joitakuita sotilaita, niin parasta on suostua hänen pyyntöönsä. Sillähän saatte hänestä ystävän, ha, ha, ha!"

Se ohjelma miellytti Vizcarraa. Hän päätti noudattaa sitä. Ratsastaja oli jo muuten muurin juurella.

Loppumatkaa ei cibolero nelistänyt, vaan ratsasti hiljaa, ottaen kasvoilleen kunnioittavan muodon. Hän näytti sitäpaitsi nöyrältä ja huolestuneelta. Roblado oli oikeassa; sellaiselta näytti mies, jolla oli jokin pyyntö tehtävänä.

Päästyään lähelle otti ratsastaja päästään leveälierisen hattunsa ja tervehti upseereita, joitten päät ja hartiat näkyivät penkereen aidan yli. Hän pidätteli hevostaan, tervehti nöyrästi uudelleen odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

"Mitä haluatte?" kysyi Roblado.

"Haluaisin saada puhutella herra linnanpäällikköä."

Tämä pyyntö tehtiin niin nöyrällä äänellä, että se heti rohkaisi Vizcarraa, ja kapteenikin tuntui päässeen ahdistavasta mielentilasta, kun peljätty mies oli tuolla alhaalla nyt niin nöyränä.

"Täällä minä olen", sanoi Vizcarra, "mitäs sinulla on asiaa, poikani?"

"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, jos cibolero raukka pyytää apuanne sellaisessa tapauksessa, jossa ei voi itse mitään. Te olette jo osottanut asialle niin suurta huomiota, ja teidän harrastuksianne kiitetään kaupungissa niin yleisesti, etten luule teillä olevan mitään pyyntöäni vastaan."

"Johan sitä sanoin", kuiskasi Roblado esimiehelleen, "kaikki käy hyvin."

"Antakaas kuulua sitten, jollei pyyntönne ole vallan mahdoton", sanoi eversti hyväntahtoisesti. "Mitä on tapahtunut?"

Tarkotuksella lausuttiin nämä sanat niin kovalla äänellä, että vartiosotilaatkin sen kuulisivat ja huomaisivat mikä tärkeä henkilö hän oli. Mutta cibolerokin korotti ääntään, vaikka toisesta syystä, ja sanoi vihaansa hilliten:

"Pyydän teidän armoanne suosiollisesti kuuntelemaan, kun suoraan kerron mikä kauhea työ on tapahtunut. Intiaanit ovat toissayönä hyökänneet köyhän ranchoni kimppuun kylän ulkolaidassa, polttaneet sen, lyöneet tainnoksiin vanhan äitini. Sisar raukkani --".

"Olen kuullut jo kaikesta siitä", sanoi eversti lempeällä äänellä; "ja vielä enemmänkin; lähdin miehineni ajamaan villejä takaa heti kun sain tiedon tapauksesta; mutta olette kai kuulleet, että etsintäretkemme meni turhaan."

"Sen olen kuullut, ja tiedän kaikki mitä teidän armonne on tehnyt asian hyväksi. Sain kuulla siitä palattuani matkalta, enkä voi kylliksi lausua kiitollisuuttani."

"Sitä ei tarvitsekaan, olen vaan täyttänyt velvollisuuteni; valitan suuresti teidän kohtaloanne; niin, lupaan teille, että kun linnaan vaan saadaan lisää varustusväkeä, niin minä teen laajan retken villejä vastaan. -- Mutta mitä te aijoitte pyytää?"

"Pyytäisin teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte joukkonne vielä kerran lähteä ajamaan takaa intiaaneja, joko omassa johdossanne tai jonkun urhoollisen upseerinne. Minä seuraan mielelläni oppaana, enkä liene liiaksi itserakas, jos sanon parhaiten tuntevani tiet ja polut näillä seuduilla. Jos siihen suostutte, niin panen vetoa kaiken kunniani jälkienetsijänä siitä, että voin seurata jälkiä vieköötpä sitten minne tahansa!"

"Voisitteko todella tehdä sen?" kysyi Vizcarra luoden katseen kapteeniin, jolloin molemmat vaan vaivoin saattoivat salata vastenmielisen tunteensa.

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne, viekööt mihinkä tahansa."

"Se lienee mahdotonta!" sanoi Roblado kiivaasti. "Jäljethän ovat jo kahden päivän vanhat, ja sitäpaitsi olemme me seuranneet niitä aina Pecos-joelle saakka, vaikka turhaan. Olisi siis suotta enää niitä seurata."

"Caballeros", jatkoi cibolero itsepäisesti, "minä vakuutan varmaan löytäväni jäljet. Ei mikään polku ole minulle siinä työssä liian vaikea, eikä mikään tie liian pitkä. Jollei päivä riitä niin jatketaan yöllä. Mutta teidänhän ei tarvitse ottaa osaa ajoon, eikä päämäärä ole ehkä niinkään kaukana kuin näytte luulevan."

Upseerit kauhistuivat ja ilmeisesti kalpenivat.

"Se on hulluutta, hyvä ystävä", sopersi Roblado. "Mitä ajattelettekaan? Villit ovat jo hyvin kaukana, ylätasangolla tai vuorilla."

"Anteeksi, kapteeni, jos uskallan olla toista mieltä. Heidät voimme kyllä saavuttaa, sillä luulenpa tietäväni mihin heimoon he kuuluvat!"

"Mihin heimoon?" kysyivät upseerit melkein yhtaikaa. "Olivatko he yutaeja?"

"Eivät", vastasi cibolero hyvin huomaten upseerien hätääntymisen; "ne olivat jicarilleja, vihollisiani."

"Sehän voi olla hyvinkin mahdollista", sanoi eversti keventynein mielin. "Paimenraukat säikähtivät kai niin, etteivät sen tarkemmin heitä katsoneet. Oli sitäpaitsi yö. Mutta miksi luulette heidän olleen jicarilleja?"

"Heitä oli niin vähän, eivätkä yutait kulje niin pienissä joukoissa. Jos teidän ylhäisyytenne uskoisi johdettavakseni edes pienen sotilasjoukon, niin löytäisin varmaan heidän jälkensä ja tavottaisin ryövärit, jollei muualla, niin ainakin heidän piilopaikoissaan vuorilla?"

Kapteeni hymyili tyytyväisenä ja veti everstin vähän taaksepäin aidasta.

"Kaikki käy hyvin!" sanoi Roblado kuiskaten. "Peli on voitettu. Antakaa vaan sen aasin johdettavaksi pieni miesjoukko, niin teette hänelle palveluksen ja vielä suuremman itsellenne! Hyvät ildefonsolaiset kiittävät kuvernööriään, kun hän köyhänkin asiaa niin innokkaasti ajaa."

"Mutta otaksukaapas, että tuo tarkkasilmäinen mies todella löytää meidän jälkemme, tai eläinten?"