Part 6

Nämä unelmat täyttivät Carloksen mielen kotimatkalla. Ja vielä suurempia tuloksia toivoi hän uudesta matkasta wacoleiriin. Hän oli varma siitä, että vaan köyhyys esti häntä naimasta Catalinaa. Jos hän rikastuisi, niin mikäpä silloin enää häntä estäisi? -- Olihan jo kaikille tunnettu asia, että don Ambrosio vielä muutamia vuosia sitten oli köyhä gambucino [kullankaivaja, joka tekee työtä omissa nimissään], kuten hänkin, kunnes hän sattumalta löysi kultarikasta maata, ja tuli mahtavaksi kaivosmieheksi.

Uusissa, muuttuneissa olosuhteissa ottaisi don Ambrosio varmaan mielellään vastaan Carloksen, josta hän jo pikkupoikana oli pitänyt, ja joka oli ollut hänen tyttärensä leikkitoverina. Se varmaan onnistuisi, jos Carlos vaan pääsisi rikkaaksi ja ylhäiseksi. Mikseipä viimemainituksikin? Olihan äiti usein sanonut hänen verensä olevan yhtä jalosyntyistä kuin konsanaan jonkun hidalgon -- aatelismiehen!

Tällaisia kauniita kuvia häälyi ciboleron sielunsilmissä koko matkan ajan; aina hän niitä ajatteli, päivin ja öin. Kuta enemmän koti lähestyi, sitä kärsimättömämmäksi hän tuli. Jo aikoi hän usein iskeä kannukset heponsa kylkiin ja kiiruhtaa kotiin edellä, jättäen karavaaninsa tulemaan hiljalleen perässä. Mutta hauskemmalta hänestä tuntui sentään tulla kotiin oikein juhlallisesti koko laumansa kera ja siten vakuuttaa kotiväelle kaikkea oikein todeksi. -- Varmaankin he makeasti nauraisivat kuultuaan, että hän oli valittu intiaanipäälliköksi ja tehnyt reippaine seuralaisineen retken itään!

Uskollista ystäväänsä don Juania lähtisi hän kohta tapaamaan. Hänen kanssaan oli onni jaettava.

"Omituista on kuitenkin", ihmetteli hän, "ettei koko tiellä ole ketään, eikähän vielä ole niin myöhäinenkään. Missähän kaikki ihmiset ovat? Jollei tällä tiellä näkyisi niin paljo hevoskavion jälkiä, niin saattaisipa melkein luulla, että intiaanit ovat peljättäneet siirtolan asukkaat. Mutta se ei mahda olla asian laita, sillä nämä ovat rakuunain hevosen jälkiä, eikä se pelkuri linnanpäällikkö varmaankaan uskaltaisi niin kauvaksi, jos vaan intiaaneja olisi lähiseuduilla.

"Ehkä vietetään jotain juhlaa, ja kaikki ovat sentähden menneet kaupunkiin?

"En kuitenkaan muista mitä pyhimystä tänään juhlittaisiin. -- Antonio varmaan sen tietää. -- Kuules, Antonio, muistatko mikä juhla tänään on?"

"En, herra!" kuului väsynyt vastaus.

"Missä sitten ihmiset ovat?"

"En tiedä, merkillistä se vaan on", kuului arrieron lyhyt vastaus.

"Luuletko, että intiaanit ehkä ovat peljättäneet väestöä?"

"En luule, herra, sillä nämä ovat vallan tuoreita rakuunain hevosten jälkiä! Ei ole vielä tuntiakaan siitä kuin ovat täällä olleet. Luuletteko intiaanien silloin uskaltaneen näyttäytyä?"

Puhujan äänessä ja katseessa oli siksi ivallinen vivahdus, että cibolero heti arvasi tarkotuksen.

"Niin, ymmärrän kyllä tarkotuksesi, että linnanpäällikön hyvinvarustetut miehet pötkisivät pikemmin pakoon nähdessään intiaanien maalatut kasvot kuin ryhtyisivät taisteluun. Hauska olisi nähdä niin erilaisten soturien taistelevan keskenään. Kuinkahan siinä kävisi Uuden Meksikon urhoollisten puolustajien?"

Molempia nauratti.

He kulkivat edelleen, mutta ketään ei tullut vastaan isolla tiellä. Heidän pilapuheensa kuoli, ja alakuloiseksi tuli Carloksen mieli, ajatellessaan yksinäistä kotiaan ja sitä, etteivät rakkaat omaiset olisikaan vastassa. Häntä alkoi arveluttaa.

He eivät olleet vielä nähneet yhtään uutisasuntoa, kun ciboleron maja oli laaksoon tultaessa ensimäinen; siirtolaisten karjalaumat kävivät kuitenkin jo täällä saakka laitumella, ja nythän oli jo karjan kotiinajon aika. Mutta ei näkynyt karjaa eikä paimenia. Autioina olivat niityt.

Mitä se merkitsi?

Joka hetki kasvoi levottomuus, mutta Carlos ja Antonio koettivat sitä salata, rauhottaakseen toisia. -- Tie ei tuntunut loppuvan ensinkään. Nyt olivat he erään käänteen kohdalla ja tulivat tammilehtoon. Jo muutamien askeleitten päästä piti ciboleron majan näkyä. Silloin säpsähti cibolero äkkiä. Hevonen hypähti sivullepäin; Carlos nousi seisaalleen jalustimille ja katseli katselemistaan äänettömänä taloa kohden.

Rakennusta ei vielä voinut nähdä pensaikolta, mutta sen aukoista näkyi musta linja, joka näytti luonnottomalta ja kauhealta, ja pensaikon yläpuolella leijaili jotain savuntapaista utua.

"Voi, Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?" huudahti hän tukahtuneella äänellä.

Heti kannusti hän hevostaan; nuolena se kiiti lyhyen matkan. -- Ratsastaja hyppäsi maahan, tunkeutui kaktusaidan läpi -- ja seisoi hiiltyneillä raunioilla.

* * * * *

Heti perässä tuli muulijono Antonion jouduttamana. Arriero juoksi majaan ja löysi sieltä herransa hiiltyneillä hirsikerroksilla, pää alas vaipuneena ja kädet pitkässä tukassa.

Antonion tulo sai hänet kohottamaan päätään, mutta vaan hetkiseksi.

"Laupias Jumala! Äitini -- sisareni!" siinä ainoa mitä cibolero tuskassaan saattoi sanoa.

"Laupias Jumala!" kertasi hän vieläkin kuin unissaan, ja entistä syvemmälle painui pää rinnalle, jota raskaat huokaukset tärisyttivät. -- Hän tunsi kuoleman tuskaa, sillä vaistomaisesti aavisti hän koko tapauksen.

SEITSEMÄS LUKU.

Löytö.

Niin liikuttava oli tämä näky, että uskollinen palvelija tunsi sen kovasti koskevan sydäntään. Vaiti ollen kunnioitti hän isäntänsä suurta tuskaa. Silloin juolahti hänen mieleensä, että ystävän lohdutus olisi varmaan tässä paras, ja nopeasti hävisi hän.

Carlos ei huomannut hänen poistumistaan. Ajatukset koettivat päästä johonkin selvyyteen. Mutta samalla tajusi hän, ettei tällaiseen saamattomaan toivottomuuteen voinut heittäytyä pitkäksi aikaa. Toimia täytyi, ja pikainen apu saattoi vielä paljon parantaa. --

Hän nousi ylös, kohotti päänsä, ja edessään oli hänen paras ystävänsä don Juan, joka laski kätensä hänen olalleen.

Mutta rancheron kasvoilta kuvastui syvä huoli, mikä ei toiveita herättänyt. Siksipä huokasikin vaan cibolero:

"Äitini, sisareni?"

"Äitisi on minun luonani", vastasi don Juan.

"Missä on Rosita?"

Don Juan ei voinut heti vastata. Kurkusta ei tuntunut ääntä lähtevän. Vuolaat kyynelkarpalot virtasivat pitkin hänen poskiaan. Ne puhuivat selvää kieltä.

"Ystäväni", sanoi Carlos, "sano kaikki, puhu katkerinkin totuus. Onko sisareni kuollut?"

"Ei, ei! Herra siitä hyvin varjelkoon!"

"No puhu sentään! Onko hän ryöstetty?"

"On".

"Kutka sen ovat tehneet?"

"Intiaanit."

"Oletko varma siitä, että sen ovat tehneet intiaanit?" kysyi Carlos, luoden omituisesti tutkivan katseen ystäväänsä.

"Olen varma siitä. Itse olen heidät nähnyt. Äitisi --"

"Äitini? Mitenkä hän voi?"

"Ei hänellä ole enää mitään hätää, mutta kovasti hän on kärsinyt. -- Kannoin hänet täältä kotiini --

"Kerron lyhyesti kuinka kaikki kävi. Muutamia päiviä sitten ovat intiaanit riehuneet täällä siirtolan läheistöllä; karjalaumoja ja paimenia ahdistelivat he; suuren osan eläimiäni veivät he, ja levittivät suurta kauhua kaikkialle. Lähetin tiedustelijoita eri tahoille ja sain kuulla intiaanien taas uudelleen olevan liikkeessä."

"Kävivätkö he ranchoni kimppuun; eikö sitä voitu estää?"

"Ei ehditty. Sanan saatuani intiaanien liikkeistä laitoin meillä kaikki kuntoon puolustusta varten. Joka hetki odotin hyökkäystä. He kulkivat tästä ensin ohitse, mutta palasivat pian jälleen. Luulivat kai olevan helppoa ahdistaa meitä, mutta siinä suuresti erehtyivät, sillä hacienda oli vahva kuin pieni linna ja kuumat tuliaiset olisivat ne saaneet. Siitä syystä kai katsoivatkin paraaksi poistua nopeasti. Silloin tuli mieleeni surullinen aavistus. -- Ajattelin turvatonta kotiväkeäsi, ja lähdin tänne huolimatta pimeästä ja siitä, että yutaeja oli lähettyvillä."

"Sanoit heidän olleen yutaeja; olisivatko he todellakin ryöstäneet sisareni?"

"Useat paenneet lammaspaimenet ovat tunteneet heidät sotamaalauksistaan, ja minäkin olen varma siitä, sillä muuan tiedustelijoistani on tarkkaan kuvaillut heidän ulkomuotonsa. Kuulin heidän juuri poistuvan kiiruhtaessani tänne auttamaan kotiväkeäsi. Kovasti säikähdin nähdessäni talosi liekkien vallassa ja äitisi makaavan tajuttomana kynnyksellä. -- Sisaresi oli kadonnut."

"Madre de Dios! -- Jumalan äiti! -- Oliko hän kadonnut?"

Uudelleen itki ranchero.

Cibolero koetti lohduttaa ystäväänsä.

"Don Juan", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän, että olette aina ollut ystävä ja veli minulle ja omaisilleni. Kärsinyt olette samoin kuin minäkin; aavistamatta on sattunut onnettomuuden isku. -- Mutta rohkeutta vaan; kuivatkaa kyyneleenne! Katsokaahan, en minäkään enää itke. Mutta eivät myöskään väsyneet silmäni unta saa ennenkuin Rosita on pelastettu tai kostettu. Toimikaamme siis viipymättä! Kertokaa kaikki mitä tiedätte täällä esiintyneistä intiaaneista. Kaikki haluan tietää. Ehkä pääsemme piankin jäljille."

Hätääntynyttä nuorta miestä lohdutti suuresti saada purkaa sydämensä ja aikalailla vahvisti häntä se, että sai voimakkaasta cibolerosta seuralaisen morsiantaan etsiessä. Ranchero koetti muistutella pienimpiäkin yksityisseikkoja viimepäivien tapahtumista, m.m. senkin, että intiaanit olivat ilmestyneet ylängöille vasta kolme päivää sitten; ja että senjälkeen alkoivat tuhotyöt siirtolan läheisyydessä, karjanryöstöt y.m.

Niinikään kertoi hän sotilaitten uutteruudesta, ja kuinka he joka aamu kävivät retkeilyllä etsimässä vihollista; -- vieläpä oli hän itsekin tarjoutunut miehineen seuraamaan linnanpäällikköä, mutta tarjous oli hylätty.

"Onko linnanpäällikkö hylännyt sellaisen tarjouksen?" kysyi Carlos hyvin ihmeissään.

"Hänen mielestään olimme sotilaille pikemminkin esteeksi kuin hyödyksi. Lupasin omasta ja väkeni puolesta tarkoin noudattaa hänen määräyksiään, mutta ei sekään auttanut. Todellisena syynä luulen olevan sen, että hän on minulle vielä suutuksissaan juhannus-juhlista asti."

"No mitä sitten tapahtui?"

"Sotilaat palasivat noin tunnin verran aikaa sitten ja sanoivat seuranneensa jälkiä Pecos-joelle saakka. Vastaiselta rannalta olivat he nähneet intiaanien jälkien johtavan laajalle ylätasangolle ja keskeyttivät siitä syystä takaa-ajon. -- Siten he ainakin selittivät aikaisen paluunsa."

"Jos lausun oman mielipiteeni", sanoi don Juan väkinäisesti hymyillen, "niin luulen kaupunkilaisten olevan hyvinkin mielissään intiaanien lähdöstä, ja etteivät ryhdy enää mihinkään muihin hommiin. Olen nyt omasta puolestani koonnut pienen miesjoukon ajaakseni heitä takaa. Useat kieltäytyvät kauhulla seuraamasta, mutta oma väkeni ainakin on rohkeata. -- Jumalan kiitos, että te tulitte! Te ryhdytte johtoon, ja kaikki voi vielä kääntyä hyväksi."

"Rukoilkaa taivasta", sanoi Carlos, "ettei olisi jo liian myöhäistä seurata jälkiä. -- Toivokaamme kuitenkin. -- Toissayönähän sanoitte sen tapahtuneen? No sitten voi vielä toivoa. Ei ole sitten satanut eikä tuullut kovasti. Jäljet ehkä vielä näkyvät. Olisi vaan hyvä vainukoira. -- Missä on Cibolo?"

"Koira on meillä. Luulimme ensin, että se oli tapettu tai laahattu pois, mutta puolenpäivän aikaan se palasi lian peittämänä ja keihäänhaava ruumiissa. Se on kai päässyt karkuun intiaanien kynsistä."

"Sepä on hyvin merkillistä. -- Olisiko se jättänyt emäntänsä? -- Ketähän se etsi? -- Voi, Rosita raukka, uskollisimpasikin ovat sinut jättäneet! -- Voi sisar raukka! Nähnenkö sinua enää milloinkaan! Voi, Jumala armahda!"

Suru murti uudelleen hänen kalpeat kasvonsa, mutta suurella ponnistuksella voitti hän epätoivonsa.

Kädet nyrkissä ja silmät tulta iskien hypähti hän seisaalle ja huudahti:

"Olkoon tasanko kuinka laaja tahansa, ja olkoot jäljet mitenkä haihtuneet tahansa, ciboleron silmä on tarkka. Hän on löytävä sinut, rakas sisar! Vaikkapa aamusta iltaan täytyisi vaeltaa niin sinut löydän. Älä pelkää, Rosita! Veljesi jo rientää sinun avuksesi, ja armahda sitä heimoa, joka on uskaltanut sinut ryöstää!"

Pian vaihtui sentään ciboleron kiihtymys vakavaksi harkinnaksi.

"Yö on jo tullut", sanoi hän ystävällisesti don Juanille, "menkäämme äitiä katsomaan. Ajo aljetaan huomenna."

Kauvan istui cibolero kuumetta sairastavan äitinsä vuoteen ääressä tuskallisissa mietteissä.

Yön hiljaisuudessa kuului vaan vanhan rouvan huokauksia. Lopulta nousi Carlos hiljaa ryhtyäkseen varustelemaan seuraavan päivän retkeä.

Kaikki tarkastettiin huolellisesti, aseet, satulat ja hevoset. Palvelijain varustaminen kiinnitti koko heidän huomionsa. Muulien selkään nostettiin eväät, sillä Carlos ei aikonut ennen palata kuin oli valansa täyttänyt -- joko vapauttanut sisarensa, tai kostanut hänen puolestaan. Lujasti oli hän päättänyt ahdistaa vihollisia vaikka tasangon reunoille, heidän salaisimpiinkin komeroihinsa.

Molempia miehiä painosti sama huoli. Nuori ranchero kärsi yhtä paljo kuin cibolerokin. Mitä olisi elämä ilman Rositaa? Ei hänkään saanut unta, ja jos se tuli, oli se lyhyt ja herääminen sitä kauheampi.

Usein kumartui Carlos katsomaan äitiään. Monia suunnitelmia laati hän. Vaikeata oli hänen ratkaista sitä kysymystä, mitä heimoa ryöväri-intiaanit olivat.

Ne eivät voineet olla apacheja eivätkä comancheja, sillä niitä hän oli tavannut kotimatkalla; ne olivat ystävällisiä entiseen tapaansa eivätkä tietäneet mitään hyökkäyksestä San Ildefonsoon. Varmaankaan eivät ryövärit olleet tehneet niin pitkämatkaista retkeä palatakseen sitten niin vähäinen saalis mukanaan. Mutta olivatpa he nyt kumpaa heimoa tahansa -- ajatteli Carlos -- niin varmaan vapauttavat he tytön heti, kun saavat kuulla, että hän on ciboleron sisar. -- Varmaankaan ne eivät olleet apacheja eikä comancheja.

Mutta keitä siis? Yutaejako? Niin luulivat laaksolaiset, ja samaa mieltä oli don Juan. Jos siinä huhussa oli perää, niin hän saattoi olla huoleti, sillä hän kävi kauppaa tämän mahtavan ja sotaisen heimon kanssa, vaikka se nyt oli sotaretkillä pohjoisessa. Mutta toiveitten sijaan tuli aina uusia huolia kun hän ajatteli jicarilleja. He olivat arkoja ja julmia, sitäpaitsi vihamielisiä hänelle. He olisivat ilolla häneltä päänahan nylkeneet. Surullinen oli sisaren kohtalo, jos hän oli joutunut heidän valtaansa. Se hirvitti Carlosta.

Aamu jo alkoi valjeta. Seuralaiset olivat jo jalkeilla ja valmiina lähtöön. Hevoset ja muulitkin olivat jo kunnossa, ja don Juan sanoi jättävänsä johdon cibolerolle. Carlos meni jättämään hyvästi äitiään. Tämä viittasi poikansa lähemmäksi kuullakseen hänen heikkoa puhettaan.

"Poikani," sanoi hän Carloksen kumartuessa vuoteelle, "siunaan yritystäsi hakea Rositaa; mutta tiedätkö minkälaisia intiaaneja saat ajaa takaa?"

"En, äiti, mutta luulen, että he ovat pahimpia vihollisiamme jicarilleja".

"Onko niillä partaa ja onko niillä jalokivisormuksia?"

"Ei, äiti, miksi sitä kysyt, tiedäthän ettei niillä ole. -- Äiti raukkani", kuiskasi hän huolestuneena don Juanille, "isku on heikontanut hänen järkeään."

"No seuraa sitten jälkiä", sanoi hän heikosti, aivan kuin ei olisi kuullutkaan poikansa kuiskausta, "ne ehkä johtavat --;" hän veti Carloksen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Mitä, äiti?" kysyi hän hämmästyneenä, "luuletko tosiaankin niin?"

"Se on vaan arvelu, mutta minulla on siihen syytä. Tyydy siihen! -- mutta lähde nyt seuraamaan jälkiä, pian huomaat ovatko minun vanhat silmäni pettäneet".

"Luota minuun. Olen vannonut. Tässä käteni sen vahvistukseksi!"

"Lupaa vielä olla varovainen kaikissa toimissasi. Ei hätäillä."

"Älä pelkää, äiti. Pian palaan. Jumala sinua varjelkoon!"

Kättä puristettiin, jäähyväissuutelo annettiin, ja sairas jäi yksin.

Pian senjälkeen kulki ratsastajajoukko ulos talon portista tielle, joka johti pois laaksosta.

Vielä peitti hämärä maita, mutta cibolero tunsi hyvin seudun. Ja pianhan jo koitti päiväkin.

Lähes penikulman päässä don Juanin talosta haarautui tie. Eteläinen vei sinne, mistä cibolero eilen palasi, läntinen johti sinne, missä sotilaat olivat olleet, eräälle Pecos-virran kaalamolle. Sen näki vieläkin kavionjäljistä.

Helppoa olisi ollut vaikka nelistäen seurata näitä jälkiä, mutta cibolero ei pitänyt silmällä ainoastaan isoa tietä; hänen huomionsa kiintyi myöskin tien ohessa oleviin eläintenjälkiin. Ja se hidastutti matkaa. Tätä tietä olivat intiaanit epäilemättä ajaneet don Juanin karjaa, noin viittäkymmentä eläintä. Jäljet olivat arvion mukaan kahden päivän vanhoja.

Jo olivat he lähellä jokea, kun Cibolo-koira äkkiä kääntyi vasemmalle ja pysyi sillä suunnalla. Carlos ymmärsi heti, ettei se ollut sattuma, vaan että viisaalla eläimellä oli siihen syynsä. Pian huomasi hän sotilashevosten jäljistä erkanevan toiset jäljet suoraan pohjoiseen.

Se herätti erityisesti ciboleron ja rancheron huomiota, että koira kääntyi juuri tälle suunnalle, jossa ei ollut tietä, ei edes polkua, muutamia hiljantulleita hevosenjälkiä vaan.

Olisikohan koira ennen ollut täällä?

Carlos laskeutui hevoseltaan tutkimaan jälkiä.

"Tästä on kulkenut neljä hevosta ja yksi muuli!" sanoi hän. "Kahdella hevosella on ollut kengät etujaloissa, toisilla ei ensinkään. Kaikkien seljässä on ollut ratsastaja; muuli oli ehkä kuormitettu -- sitä talutettiin -- ei, se ei ollut mikään kuormajuhta!" selitteli cibolero jälkiä tutkien.

Muutamissa minuuteissa oli cibolero päässyt näihin tärkeisiin tuloksiin, eikä hänen johtopäätöksiään saattanut epäillä.

Kaikki seuraajat ihmettelivät johtajansa tarkkaa huomiokykyä, paitsi Antonio, joka oli siihen jo tottunut.

"Aika sopii", sanoi Carlos don Juanille. "He ovat kulkeneet tästä eilen, aamulla varhain. Oletteko varma siitä, että he jo ennen keskiyötä lähtivät teiltä?"

"Vallan varma", vastasi ranchero. "Vasta keskiyöllä minä kannoin äitinne kotiini. Sen muistan varmaan."

"Montako intiaania luulette olleen teillä, don Juan?"

"Montaa ei heitä ollut. Enempää ei selvään näkynyt kuin kolme tai neljä. Oli pimeä. Muutamat vaan kiljuivat, ja luulen niitten olleen, jäljellejääneitä, jotka kiljuivat ilosta kun rancho paloi. Retkikunta ei kaiketi ollut lukuisa."

"Kaikesta päättäen ovat nämä juuri heidän jälkiään."

"Luuletteko todella niin?" kysyi ranchero.

"Niin, katsokaahan, eikö se ole merkillistä?"

Carlos näytti koiraa, joka palasi takaisin ja vinkui ikäänkuin pyytäen seuraamaan.

"Se on merkillistä, varmaankin on koira jo kerran ennen ollut täällä", huomautti don Juan.

"Se on minunkin mielipiteeni, mutta jäljet eivät haihdu vielä yhteen tuntiin, ja me voimme sittekin niitä seurata."

"Mutta ei sentään, se olisi ajan haaskausta," jatkoi cibolero. "Sotilaat eivät varmaankaan käyneet kaukana; he olivat jo ennen iltaa laaksossa; ja minun täytyy tietää minnepäin he ratsastivat ennenkuin jätän tavallisen kulkutien. Ratsastakaamme vielä eteenpäin tiellä päästäksemme selville siitä asiasta?"

Kiihtyneenä kannustivat kaikki hevosiaan ciboleron perään, joka yhä tarkasteli tien molemmille puolille.

Vähän ajan päästä olivat he ehtineet Pecos-joelle, sille kaalamolle, jolta sotilaat olivat kääntyneet takaisin.

Carlos huomasi, etteivät sotilaat olleet menneet yli, mutta että siitä sensijaan oli kulkenut joukko eläimiä ajajineen, kuten rannalla olevista jäljistä saattoi nähdä.

Hän viittasi muuta väkeä seuraamaan joen yli ja sanoi don Juanille:

"Amigo, luulenpa, että voitte vielä saada takaisin karjanne."

"Kuinka niin luulette?"

"Ajajat ovat olleet täällä vuorokausi sitten. He eivät voi olla kaukana."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Oh, se ei ole vaikeata, miehet ovat istuneet juuri niillä hevosilla, joitten jäljet tässä näkyvät. Eläimet voimme kai nähdä jo tuolla vuorilla."

Carlos näytti harjanteita, jotka ulottuivat hyvän matkaa ylätasangolle ja näyttivät olevan noin kolmannespenikulman päässä kaalamosta.

"Sinnekö menemme?" kysyi ranchero.

"Ei ihan vielä", kuului vastaus. Cibolero ei ollut vielä tehnyt varmaa päätöstä. Hän punnitsi syitä ja vastasyitä. Lopulta näkyi hän päässeen varmuuteen ja sanoi melkein juhlallisella äänellä:

"Se lienee varminta. Huolimatta kauheista epäluuloistani voin sentään olla väärässä; -- mutta olisiko äiti voinut erehtyä? -- Ehkä molemmat jäljet vielä yhtyvät." Viimeiset sanat lausui hän melkein itsekseen, ja vaikka don Juan ne kuuli, ei hän niitä ymmärtänyt. Hän aikoi juuri pyytää cibolerolta selitystä, kun tämä samassa kannusti hevostaan ja käski miehiä seuraamaan perässään jälkiä. Noin tunnin ratsastettuaan tuli joukkue erääseen rotkoon.

Kukapa voisi kuvata heidän hämmästystään rotkossa nähdessään sen täynnä zopiloteja, korppikotkia joita sadottain istui kallionkielekkeillä tai maassa siipiään räpytellen. Arosusiakin oli joukossa, samoinkuin muulle seuralle vastenmielinen karhu, joka oli varmaan tehnyt pitkän matkan halki ylätasangon. Eläimet taistelivat ruuasta, jota tällä kertaa kuitenkin oli erittäin runsaasti. Rotkon pohjalla nim. oli neljä tai viisikymmentä eläimenraatoa, joita don Juan ja hänen paimenensa hyvällä syyllä uskoivat rancheron karjan jätteiksi.

"Jopa minä sitä arvelin", sanoi Carlos, jonka äänestä soi synkkä huoli. "Jo sitä arvelin, mutta en olisi luullut mahdolliseksi sellaista roistomaisuutta. Mikä kurja teko! Hän pelkäsi, että jos eläimet olisivat jääneet henkiin, ne olisivat palanneet kotiin, ja koko juoni olisi paljastunut. Ah sitä konnaa! Hän se on varmaan ollut, äitini on ollut oikeassa."

"Mitä, kuka sitten, Carlos?" kysyi don Juan, jota hämmästytti vaiteliaan johtajan katkonaiset lauseet.

"Älkää kysykö nyt, don Juan, kaikki selitän myöhemmin; pääni tuntuu palavan, ja sydän lyö haletakseen. Odottakaahan vähän kunnes ehdin tyyntyä. Teko on ollut vallan kamala, ihan helvetillinen! Mutta sitä ei oltu suunniteltu niin viekkaasti, ettei cibolero olisi saanut siitä selvää. Arvotus on ratkaistu, tiedän jo kaikki! -- Kurja raukka, vielä kostan sinulle! Don Juan, Antonio, seuratkaa minua, jälkiä on helppo seurata. Tiedän jo vallan liiankin hyvin mihin ne johtavat. Eteenpäin!"

Hän iski kannukset heponsa kylkiin, ja nopeasti ratsastettiin jälleen kaalamolle takaisin.

Viimeiset tapaukset olivat mitä suurimmassa määrässä hämmästyttäneet Carloksen seuralaisia.

Vielä eivät he ymmärtäneet asemaa, mutta viipymättä seurasivat he johtajaansa Pecos-joelle. Koira kiiruhti edellä. Se haukahti välistä ja sillä näkyi olevan yhtä suuri kiire kuin herrallaankin.

Tuskin olivat he kulkeneet jälkiä seuraten neljännestunnin, kun Cibolo kääntyi äkkiä suoraan kaupunkia kohden.

Tähän saakka eivät ratsastajat vielä olleet lausuneet ihmettelyään ciboleron omituisen käytöksen johdosta, mutta nyt vasta he kummastuivat, kun tunsivat jälleen koiran osottamat jäljet. Carlos yksin oli vaiti, hän oli odottanut tätä löytöä. Hänen kasvoillaan ei ollut hämmästyksen vaan hirveän uhan leima. Syvälle päähän painuneet silmät hehkuivat kamalasti kuin jonkin sisällisen tulen polttamina; yhteenpuristetut, vaaleat huulet ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä. Harvoin hän enää katsahti jälkiin, liiankin hyvin hän tiesi jo minne ne johtivat.

Heidän oli kahlattava mutaisen joen yli, josta koira vaivalla raahasi itsensä kuivalle. Sen pitkiin karvoihin jäi punertavaa savea. "Kas tuota!" huudahti don Juan ystävilleen. "Väri on aivan samaa, jota koirassa oli kun se tuli rancholle. Nyt tiedetään missä se on ollut."

"Tiedän sen, amigo", sanoi Carlos, "mutta suo minun nyt vaieta ja miettiä."

Jäljet johtivat edelleen kaupunkiin päin. Ne eivät menneet enää takaisin laaksoon vaan kiersivät vielä korkeammille seuduille.

"Herra", sanoi Antonio, ratsastettuaan isäntänsä rinnalle, "nämä eivät ole intiaanien hevosjälkiä; voinpa panna vetoa, että tästä on kulkenut upseerien hevosia ennen meitä."

Cibolero istui satulassaan niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei näkynyt huomanneen, mitä Antonio sanoi eikä siihen mitään vastannutkaan.

Tämä luuli siitä syystä ettei herransa ollut häntä kuullut, ja uudisti siitä syystä huomautuksensa.

"Rakas Antonio", sanoi cibolero heittäen surullisen ja ystävällisen katseen vanhaan seuralaiseensa, "pidätkö minua sokeana vaiko tuhmana?"

Tätä ei lausuttu kiukkuisella äänellä, mutta Antonio huomasi, että herransa halusi olla yksin, ja peräytyi jälkijoukkoon.

Ratsastettiin milloin nelistä milloin ravia. Eläimet jo alkoivat väsyä; mutta vielä ei oltu perillä.