Part 5

Noin kahdeksan päivää senjälkeen nähtiin atajon, s.o. muulijonon, kaikkiaan viiteenkymmeneen, kulkevan raskaasti kuormitettuina puhvelinnahoilla ja kuivatulla lihalla Llano estacadon itäistä rinnettä ylös ja suuntaavan matkansa luodetta kohden laajalla ylätasangolla. Johtajana oli erään muulin selässä ratsastava puoli-intiaani.

Kolmet härkien vetämät raskaat vankkurit seurasivat muulijonoa. Intiaanit ajoivat härkiä. Ne peljättivät kauhealla kolinallaan kauvaksi akasialehdoissa hiiviskelevät arosudetkin.

Muuan ryhdikäs ratsastaja istui komealla, pikimustalla ratsullaan kulkueen etupäässä. Silloin tällöin kääntyi hän katsastamaan tyytyväisyydellä rikkauttaan, lastattuja muulejaan. Se mies oli hyvä tuttavamme cibolero Carlos.

Wacot olivat todella suurellisesti osottaneet hänelle kiitollisuuttaan. He tiesivät hänen matkansa tarkotuksen, he tiesivät mitä kaikkea hän metsästysretkeltä toivoi. Ja siinä oli nyt heidän jäähyväislahjansa: raskaasti kuormitetut muulit.

Mutta vielä arvokkaampi lahja oli ciboleron povitaskussa. Siellä oli kallista ainetta, jonka intiaaniystävät olivat antaneet, ja uutta olivat vielä luvanneet lisää, kun hän toisen kerran tulisi heidän luokseen.

Mitähän siinä pussissa oli? Ehkä rahoja, ehkäpä jalokiviä? Hiekkaa se vaan oli, mutta se oli keltaista ja kiiltävää. Se oli kultaa.

KUUDES LUKU.

Ryöstö.

Olemme nyt seuranneet ciboleron vaivaloista vaellusta asumattomilla tasangoilla ja nähneet hänen villien vieras-ystävänä syövän heidän vaatimattomia aterioitaan, etupäässä puhvelinlihaa.

Siirrymme nyt San Ildefonson linnanpäällikön verrattain uljaisiin huoneisiin, jossa Juhannuksen jälkeisenä päivänä pieni, valittu seura koetti herkullisen pöydän ääressä unohtaa murheita ja huoliaan.

Lukuisat ruokalajit olivat jo vuoronsa pöydässä kulkeneet.

Meksikolaiset pidot olivatkin siihen aikaan varsin herkulliset monine kansallisine ruokalaitteineen ja mehukkaine hedelmineen. Vieraat joivat jo viiniä.

Aikaa kulutettiin hauskasti juttelemalla, ja puhelu tuli yhä vilkkaammaksi, kunnes äkkiä sattumalta mainittiin nimi, joka sai vakaviksi kaikkien kasvot. Se oli cibolero Carlos.

Sitä nimeä mainittaessa useat kasvot muuttuivat. Kapteeni Roblado rypisti synkkänä kulmakarvojaan. Linnanpäällikön silmistä välähti viha ja kostonhimo. Munkit ja kirkkoherra saivat nähtävästi mitä vastenmielisimpiä tunteita ajatellessaan vääräuskoista puhvelinmetsästäjää.

Nimen oli maininnut muuan keikaroiva nuorukainen Echevarria, jonka koko olento todisti turhamielisyyttä.

"Ritarisanani kautta tosiaan hävyttömin ihminen, minkä vielä koskaan olen tavannut. Sellainen retkale -- nahkojen ja suolalihan kaupustelija, puhveliteurastaja -- uskaltaakin kohottaa katseensa -- mutta luulenpa, että kauniin señoritan isä pian toimittaa hänelle matkapassin, hittovieköön!"

"Tosiaankin on hän sietämättömän hävytön!" sanoivat useat vieraat.

"Minusta näytti siltä, ettei nuori neiti katsellut häntä ensinkään epäsuosiollisesti", kuului joku sanovan pöydän alapäässä.

"Erehdytte", huudahti Roblado kiihkeästi, "hän halveksii ciboleroa samoin kuin isänsäkin".

"Mutta kuka se puheenaoleva mies sitten oikeastaan on?" kysyi uteliaana muuan nuori herra.

"Oivallinen ratsastaja joka tapauksessa, sitä kaiketi ei herra linnanpäällikkö voi kieltää!" sanoi don Ramon, muuan vieraista, vähän ilkeänpisteliäästi vilkaisten everstiin.

Vizcarran muoto synkistyi vielä enemmän tästä huomautuksesta.

"Te menetitte koko sievosen rahasumman sen miehen ratsastustemppujen tähden", huomautti siihen vielä lisäksi kirkkoherra nauraen.

"En ainakaan hänelle", vastasi eversti koettaen hillitä kiukkuaan, "vaan sille toiselle lurjukselle, joka kaiketi oli hänen ystävänsä. Kauniita ystävyksiä tosiaankin!"

"Kun panee vetoa sellaisten henkilöitten kanssa, niin sillä on se ikävä puoli, ettei heiltä koskaan voi saada mitään takaisin, kun heitä tapaa vaan sellaisissa erikoisissa tilaisuuksissa".

"Mutta kuka se nuori mies sitten oikeastaan on?" kyseltiin taas uudelleen.

"Kukako on? Tavallinen cibolero -- puhvelinteurastaja, johan sen sanoin".

"Niin kyllä, mutta eikö hänen vaiheissaan sentään ole mitään merkillistä? Hänellähän on vaalea iho ja vaaleat hiukset, ja sehän on hyvin harvinaista meksikolaisten keskuudessa. Mitä kansallisuutta hän on?"

"Sanotaan hänen olevan amerikalaisen", selitti don Ramon.

"Se oli hänen isänsä", sanoi eversti. "Mutta yksi täällä seurassa tietää enemmän cibolerosta. Pater voi kertoa yhtä ja toista siitä merkillisestä perheestä".

Yhteisestä vaatimuksesta kertoi pappi sitten vieraille ciboleron perheestä seuraavaa:

Carloksen isästä ei juuri paljoa tiedetty ennenkuin hän yhtäkkiä muutti laaksoon asumaan. Sellaiset tapaukset olivat siihen aikaan harvinaisia uusmeksikolaisessa siirtolassa; mutta vielä suurempaa huomiota herätti se, kun amerikalainen toi muassaan amerikalaisen vaimon -- Carloksen äidin -- saman vanhan vaimon, joka herätti niin suurta huomiota kansanjuhlilla Juhannuksena. Turhaan oli pater koettanut käännyttää perhettä ainoaan autuaaksi tekevään uskoon, sillä vanha metsästäjä -- se oli hänen ammattinsa -- kuoli kuten oli elänytkin, pilkaten pappien oppia; ja hänen leskensä huhuiltiin puuhailevan itse paholaisen kanssa. Jollei entinen linnanpäällikkö -- Vizcarran edeltäjä -- jostain tuntemattomasta syystä olisi heitä suojellut, niin varmaan olisivat papit karkottaneet maasta tämän kerettiläisperheen, joka niin kovasti suututti seudun oikeauskoisia.

"Mutta, hyvät herrat", jatkoi kavala pappi, luoden syrjäsilmäyksen everstiin, "sellaiset uskottomat ihmiset ovat myöskin vaarallisia kansalaisia. Heissä itää levottomuuden siemeniä, heistä voi koitua vaara koko yhteiskuntajärjestykselle. Katsokaa vaan ciboleroa! Hän on oikea isänsä poika, yhtä itserakas ja kavala, mitäpä hän muuten pitäisi yhtä noitten epäiltävien tagnojen kanssa [tagnot olivat muuan heimo sivistyneitä intiaaneja], joita hänellä on palveluksessaankin? -- Sellaisia poikia kuin häntä on tarkoin pidettävä silmällä, etteivät vielä tuota valtiolle suuria huolia".

"Se on kyllä tosi. Jos asia niin on, niin heitä on valvottava", sanottiin usealta taholta. Mutta pian alettiin taas puhua hauskemmista asioista, ja iloista naurua kuului kotiin palatessa, vaikka moni liikuskelikin hiukan epävarmasti.

* * * * *

Useimmat olivat jo lähteneet, mutta linnanpäällikkö pyysi Robladoa jäämään vielä hetkiseksi juttelemaan erään kolmannen henkilön kanssa.

Kapteeni katsoi tutkivasti esimieheensä, mutta sytytti samassa uuden sikaarin ja lausui leikkisästi:

"Kohta on puoliyö, ja silloinhan tavallisesti kuullaan aaveita. Toivon sentään, ettei teillä, herra eversti, ole aikomus manata aaveita esille?"

Hymyillen siveli eversti partaansa ja maistoi parasta viiniä ikäänkuin vahvistukseksi suunnitelmalleen, jota oli kauvan hautonut mielessään. Sitten lausui hän:

"Ei, kapteeni, se joka nyt tulee, ei kuuluu henkimaailmaan, vaan on tosiaankin lihaa ja verta. Siirtykääpä tänne vähän lähemmä, jotta saan selittää teille, mikä on mieltäni painostanut aina sitten sen juhlapäivän! -- Minun täytyy saada kostaa cibolerolle, joka on saattanut minut naurunalaiseksi koko siirtokunnan silmissä, ja kostaa täytyy sille toisellekin, joka narrasi minulta kauniit kultarahani. Mutta hiljaa, jo kuuluu koputusta!"

Samassa avautui ovi, ja rakuuna Gomez astui huoneeseen. Levottomana ja hämillään katsoi hän everstiin, mutta tämä kehotti häntä tulemaan peremmälle ja esittämään asiansa kapteenista välittämättä. Pian selveni tämän yöllisen käynnin tarkotus. Gomez oli saanut everstiltä tehtäväkseen, urkkia ciboleron olosuhteita; rakuuna oli sen tehnyt ja oli odottanut vaan vieraitten poistumista päästäkseen everstin puheille.

Nyt sai linnanpäällikkö kuulla, että cibolero asui äitineen ja sisarineen laakson äärimmäisessä majassa, hyvin erillään muun maailman elämästä.

Niin piilossa oli ciboleron pieni talo, etteivät ohikulkijat sitä juuri huomanneetkaan pensaitten ja kallionkielekkeitten keskeltä.

Rakuuna tiesi kertoa, että perheellä oli omaisuutta vaan muutamia eläimiä ja kuormavankkureita, että ciboleron palveluksessa oli neljä tagno-intiaania, ja että tämä aikoi muutamien päivien päästä matkustaa Llano estacadolle metsästämään puhveleita.

Urkkija oli sitäpaitsi saanut tietoonsa mihin linnanpäällikön rahat oli käytetty, ja että don Juan, jota hän arveli Rositan sulhaseksi, oli vielä lainannut rahaa cibolerolle vaihtotavaran ostoa varten.

Hyvin tyytyväisenä urkinnan tuloksiin tarjosi eversti rakuunalle viiniä, ja kun ei hänellä ollut muuta kerrottavaa sai hän lähteä.

"No mitäs arvelette, kapteeni, jos käyttäisimme hyväksemme ciboleron poissaoloa kostaaksemme hänelle? Se olisi nyt varsin helppoa. Ajatelkaapa hänen kauhistustaan, kun hän palaa pitkältä matkaltaan, eikä enää tapaakaan kotona rakasta sisartaan! Ja mitä antaisikaan tytön sulhanen, varakas ranchero, jos vaan löytäisi morsiamensa?"

"Mitä puhuttekaan, eversti! Aijotteko ryöstää tytön!" huudahti kapteeni hämmästyneenä.

"Juuri niin! Ensiksikin saadakseni kostaa, ja toiseksi saadakseni lunnasrahoja, siksipä pyydänkin teidän apuanne. Mutta mitä näenkään, tehän näytte vallan säikähtävän, vaikka olette usein ennen olleet tällaisissa iloisissa seikkailuissa!"

"En kiellä apuani tälläkään kertaa; mutta kuinka voitaisiin tämä työ suorittaa? Pientä salassa tehtyä pilaa en säikähtäisi vaikka siihen tarvittaisiin kaikkien pahojen henkien apu, mutta mitä sanoisikaan kansa tästä?"

"Pelkäättekö kansaa? Keksikää vaan jokin nerokas juoni. Teidän täytyy keksiä jokin suunnitelma, jonka mukaan pääsemme päämääräämme, vieläpä sen jälkeen näytämme turvattomien pelastajilta. Ajatelkaa sitä, että cibolero väijyy teidän ihanaa Catalinaanne, ja lopulta sen kultakalan teiltä tempaakin, jollette toimita hänelle muuta ajateltavaa. Ja siten juuri jouduttekin ihmisten nalkutettavaksi! Velkojat ahdistavat silloin yötä ja päivää hienoa caballeroa, jolta köyhä cibolero on vienyt saaliin ohi suun."

"Ei sanaakaan enää, herra eversti!" huudahti kapteeni, kauhulla ajatellen sellaista mahdolliseksi. "Suostun kaikkeen mitä tahdotte. Eikähän täällä muuten kukaan uskalla käydä ahdistamaan linnanpäällikköä."

"Olisipa hauska nähdä rancheron kasvoja kun hän luulee kadottaneensa pikku morsiamensa!" sanoi eversti ilosta käsiään hykerrellen. "Kokonaisen pussillisen kultaa on hän uskaltanut ciboleron tähden, mitenkä paljo uskaltaisikaan hän sisaresta? -- Keksipä nyt, veliseni, sopiva temppu mitenkä me ensin voisimme ryöstää aarteen ja sitten sen onnellisina löytäjinä keventää vähän rancheron kultakuormaa!"

Pelko menettää ihana Catalina ja hänen suuri perintönsä, ja toisaalta halu ansaita löytörahat vaikutti nopeasti Robladoon. Se mies oli muuten tottunut kaikellaisiin konnankoukkuihin. Hän oli juuri aikeissa viedä viinilasin huulilleen kun samassa huudahti:

"Suurenmoista, Vizcarra! Pyhän neitsyeen nimessä, jopa luulen sen löytäneeni!"

"Hyvä, hyvä! Tiesinhän teidät parhaaksi auttajaksi; mutta puhukaa!" pyysi eversti.

"Vuorokauden kuluessa voi tyttö olla teidän hallussanne, eikä viekkainkaan kettu löydä tietä siihen pimeään luolaan. Mikä mainio ajatus! Niin sen juuri pitää käymän eikä muuten. Asia on selvä, amigo!"

"Älkää enää kiusatko minua, selittäkää jo suunnitelmanne!"

"Odottakaahan kunnes ehdin ottaa ryypyn! Janottaa jo pelkkä sellainen keksintökin."

"No juokaa sitten!" huudahti eversti täyttäen mielihyvissään toisen lasin.

Roblado tyhjensi lasinsa yhdessä siemauksessa, siirtyi lähemmäs everstiä ja kertoi tälle tuttavallisesti kuiskaillen suunnitelmansa. Se näkyi suuresti miellyttävän kuulijaa, koskapa tämä äkkiä nousi seisaalle huudahtaen "bravo!"

Hetkisen käveli hän sitten edestakaisin huoneessa, puhkesi äänekkääseen nauruun ja huudahti:

"Caramba, hyvä veli! Tehän olette vallan nero! Enpä tiedä kuka teidät voittaisi. Santisima virgen! Suunnitelma on hyvin laadittu ja lupaan panna sen täytäntöön ensi tilassa!"

"Miksi viipyä? Miksei kohta täytäntöön?"

"Olette oikeassa. Kohta se on pantava toimeen tämä pieni huvinäytelmä."

* * * * *

Sillä välin tapahtui siirtokunnan sisä- ja ulkopuolella sellaisia asioita, jotka ehkä saattoivat estää herrojen kaunista hanketta toteutumasta.

Jo saman vuorokauden kuluessa levisi huhu, että intiaanit olivat tehneet hyökkäyksen. Sana levisi talosta taloon. Kerrottiin, että joukko indios bravos (ryöväri-intiaaneja) -- ei tiedetty varmaan olivatko ne apacheja, yutaeja vaiko comancheja -- oli näyttäytynyt täydessä sotamaalauksessa ja muussa asussa siirtokunnan lähettyvillä.

Hyökkäystä saatettiin odottaa koska tahansa. Vielä varmemmin kerrottiin, että intiaanit olivat hyökänneet eräitten lammaspaimenien kimppuun ylängöillä lähellä kaupunkia, surmanneet koirat ja vieneet paljo lampaita piilopaikkoihinsa. Paimenet olivat vaivoin päässeet pelastumaan.

Toiset väittivät näitten intiaanien olevan sotamaalauksista päättäen yutaeja ja kuuluvan siihen samaan heimoon, joka Pecos-joen itäpuolella oli ahdistellut kauniin Taos-laakson asukkaita. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin se, että he ennen palaamistaan kotiseuduilleen Rio del Norten lähteille tekisivät hyökkäyksen San Ildefonsoon, jonka rikkauksista puhuttiin yli koko maan? Muuten elettiin täällä täydessä rauhassa apachien ja comanchien kanssa, eikä oltu yleensä annettu pienintäkään aihetta sotaan.

Pahaa päivää seurasi vielä kamalampi yö, sillä villit uskalsivat jo ahdistaa itse kaupunkilaisia.

Eräältä rancherolta varastivat he kaikki nautaeläimet ihan paimenten nähden, jotka olivat niin säikähdyksissään, että kiittivät onneansa kun pelastuivat ehjin nahoin isäntänsä huoneisiin.

Ei ketään oltu vielä murhattu, luultavasti siitä syystä, ettei kukaan uskaltanut tehdä vastarintaa. Vielä ei tosin oltu taloja ahdisteltu, mutta se kai johtui intiaanien vähälukuisuudesta. Pian saattoi heitä kuitenkin olla kokonaisia laumoja, ja silloin saattoi tapahtua suurempia väkivaltaisuuksia.

Kaikki olivat levottomia. Kauvempana yksinäisissä taloissa asuvat ihmiset siirtyivät lähikartanoihin tai kaupunkiin. Kaupungin portit suljettiin yön tultua, ja valleilla kävelivät vartijat.

Oli syytä pelätä pahinta. Ennenkin olivat villit elämöineet mitä kauheimmalla tavalla, surmanneet miehet ja laahanneet mennessään naiset ja lapset. Vielä oli moni valkoihoinen heidän vankinaan turhaan pelastusta odottaen.

Linnanpäällikkö näytti kuitenkin kokonaan muuttuneen toiseksi mieheksi. Valppaana kulki hän sotilaineen lähiseuduilla, teki tarkastusmatkoja aina vuorille asti ja osotti muutenkin sellaista rohkeutta ja huolellisuutta siirtolaisia turvatakseen, että nämä alkoivat oikein kunnioittaa häntä ja pitää pelastajanaan. Ne monet jotka ennen olivat syyttäneet häntä pelkuruudesta, kiittivät nyt häntä ja kehuivat hänen uhrautuvalla esiintymisellään pelastaneen siirtokunnan perikadosta.

Ensi kertaa oli hänellä nyt toimessaan tilaisuutta näyttää kuntoaan.

Kaikkialla valvoi hän asukkaitten turvallisuutta ja neuvotteli heidän kanssaan ystävällisesti kaikista puolustusta koskevista seikoista. Tarkasti valvoi hän vartionpitoa. Ei siirtokunnalla vielä milloinkaan ollut ennen ollut sellaista sotilasturvaa!

Useita päiviä kesti levottomuutta, mutta suurempaa pahaa eivät intiaanit sentään tehneet.

Koko tämän ajan elivät ciboleron omaiset yksinäisessä talossaan kahden, ilman suojaa, ja pelkäsivät silti ehkä vähemmän kuin muut.

Siihen oli erityiset syynsä. Nämä naiset olivat jo tottuneet näkemään vaarallista ja vaivaloista elämää. Sitäpaitsi oli heidän kotinsa köyhä. Minkäpä vuoksi intiaanit tulisivat sinne ryöstämään, kun läheisessä naapuristossa oli paljo varakkaampia taloja, joissa oli enemmän saalista?

Sitäpaitsi rauhotti heitä vielä muuan toinen seikka. Carlos oli tehnyt kauppoja kaikkien lähettyvillä olevien intiaaniheimojen kanssa ja tunsi hyvin heidän päällikkönsä, joilta oli saanut monta ystävyydenosotusta juuri siitä syystä että hän oli amerikalainen. Amerikalaiset olivat aina kohdelleet inhimillisesti punanahkoja, ja siitä syystä nämä heitä kunnioittivatkin enemmän kuin meksikolaisia. -- Vasta myöhempinä aikoina muuttuivat nämä olosuhteet kokonaan.

Kun cibolero matkallaan tapasi ryöstöretkellä olevia intiaaneja, kehotti hän näitä säästämään ranchoaan San lldefonson laidassa. Ja sen ne olivat luvanneet. Siitä syystä saattoi hänen kotiväkensä olla rauhassa, punaiset ystävät eivät heille tekisi mitään pahaa.

Ainoa heimo, jonka kanssa Carlos ei ollut oikein hyvissä väleissä, oli kurja Jicarilla-heimo Santa Fé-vuorten koillispuolella.

Se oli muuan haara apacheja, mutta eli erillään siitä ja poikkesi muutenkin etelän kuuluisien "sudensyöjien" tavoista.

Nämä seikat etupäässä saattoivat ciboleron kotiväkeä noudattamasta don Juanin ystävällistä kutsua -- hän ratsasti usein tervehtimään morsiantaan -- muuttaa näinä levottomina aikoina rancheron lujasti varustettuun kartanoon, jossa oli paljo suojelusväkeä.

Äiti vaan hymyili sellaiselle turhalle pelolle, eikä Rosita tahtonut jättää yksin vanhaa äitiään.

Mutta hyvä olisi ollut jos eivät olisi niin rohkeasti luottaneet turvallisuuteensa!

Oli kulumassa kolmas yö siitä kuin intiaanit alkoivat ryöstönsä San Ildefonson seuduilla. Naiset olivat jo jättäneet kangaspuunsa lepäämään ja aikoivat itse lähteä nukkumaan, kun samassa Cibolo -- heidän suuri susikoiransa -- muristen syöksyi ovelle. Tämä uskollinen eläin oli heidän paras vartijansa, ja se näytti ciboleron, ainoan miespuolisen vartijan lähdettyä vielä entistä valppaammalta. Kaikki äänet se kuuli.

Cibolo oli aina ollut Rositan leikkitoverina, ja tyttö piti hyvää huolta koirastaan. -- Koira oli nyt levoton. Vihainen murina muuttui pian kiivaaksi haukunnaksi. Se oli varmaan kuullut jonkun vieraan lähestyvän asuntoa. Vaistomaisesti tuntui se aavistavan, ettei yöllinen vierailu merkinnyt hyvää.

Ovi oli tosin lukittu, mutta vanha rouva, joka ei mitään pahaa aavistanut, avasi sen, edes kysymättä keitä vieraat olivat.

Suuresti kauhistuivat naiset kun samassa kuului kamala intiaaniulvonta, ja nuijanisku kaatoi vanhan vaimon lattialle.

Vaikka koira raivoisasti hyökkäsi vihollisten päälle, syöksyi ovesta huoneeseen useita villejä, kauheasti maalattuina, huutaen ja aseitaan heiluttaen. Kiivaasta vastustuksestaan ja kovasta huudostaan huolimatta oli tyttö pian sidottuna erään muulin seljässä.

Huoneesta ryöstivät rosvot kaikki arvoesineet ja sytyttivät talon tuleen; lähtien nopeasti pakomatkalle.

Rosita näki liekkien kohoavan pimeälle yötaivaalle, näki äitinsä makaavan tunnottomana, ja tuli hänet varmaankin pian polttaisi. -- Tyttö koetti nousta ylös, mutta hän oli lujasti sidottu. Tuskassaan saattoi hän vaan tukahtuneella äänellä huokasta: "Voi Jumala! Voi Jumala! Kuinka käy äiti-raukalleni?"

Melkein samaan aikaan tai ehkä vähän jälkeen tämän ryöstön kävi intiaaneja myöskin don Juanin talolla. Kiljuivat kauheasti ja ammuskelivat nuolia oviin ja muualle ja lähtivät sitten pois.

Don Juan oli suuresti huolissaan ciboleron turvattoman naisväen tähden, siitä syystä hiipi hän pimeän yön suojassa sinne, kuultuaan intiaanien jo lähteneen.

Suuresti kauhistui hän nähdessään eräässä tienkäänteessä etäällä loimottavat liekit, ajattelematta lähettyvillä mahdollisesti väijyviä intiaaneja, kiiruhti hän pelastamaan rakkaita tuttujaan. Muutamien minuuttien kuluttua oli hän, nopeasti juostuaan, jo palopaikalla. Jo aikoi hän rohkeasti hypätä muutamien alassyöksyvien palavien hirsien yli, jo oli hän temmannut puukkonsa kostaakseen mahdollisesti ryöstäjille, kun hän samassa kauhukseen huomasi Rositan äidin makaavan verissään, kalman kalpeana liekkien kirkkaasti valaisemalla lattialla.

Vielä eivät olleet liekit häneen tarttuneet, mutta se saattoi tapahtua koska tahansa, ja savukin voi hänet pian tukahuttaa, jollei hän jo ollutkin kuollut.

Voimallisin käsivarsin kantoi ranchero vanhan tajuttoman vaimon pois liekkien ulottumilta ja riensi uudelleen etsimään rakasta Rositaansa, epätoivoisena huudellen häntä nimeltä.

Ei kuulunut ihmisääntä vastaukseksi.

Vain liekkien räiske, luhistuvan rakennuksen ryske, yötuulen humina ja huuhkainten huuto vastasi hänelle. Toivo oli loppunut!

Epätoivoisena, melkein tajuttomana palasi hän vaimon luo ja kumartui tutkimaan häntä. -- Vielä oli hän hengissä, ehkä oli pelastettavissakin. Hän kostutti taintuneen huulia ja kohotti korkeammalle hänen päätään hengityksen helpottamiseksi. Ilo kuvastui rancheron kasvoista, kun vanhus avasi silmänsä ja liikutti huuliaan. Isku oli hänet vaan tainnuttanut. Nyt oli hankittava pehmeämpi vuode. Hän nosti vanhuksen syliinsä ja kantoi tuttua tietä pitkin asunnolleen.

* * * * *

Seuraavana aamuna levisi tieto tästä intiaanien uudesta tuhotyöstä kautta koko siirtolan ja lisäsi vielä enemmän asukkaitten pelkoa. -- Linnanpäällikkö teki uudelleen urouden ihmeitä. Vahvan sotilasosaston etunenässä karahutti hän läpi kaupungin, komensi korkealla äänellä ja osotti muutenkin innostustaan, sitten ratsasti hän samaa tietä pitkin, jota myöden intiaanit todennäköisesti olivat uhriaan kuljettaneet.

Jo aikaisin iltapäivällä palasi kuitenkin sotilasosasto, tapansa mukaan selittäen:

"Villejä ei ole tavattu".

He kertoivat olleensa aina Pecos-joen rannalla asti, jonka toisella rannalla olevat jäljet selvästi osottivat, että yutait olivat jatkaneet matkaansa Llano estacadolle, jotenka takaa-ajo oli siihen keskeytetty. Se tieto yleensä rauhotti asukkaita, sillä arveltiin, että intiaanit jo tyytyivät ryöstämäänsä saaliiseen ja jättäisivät vihdoinkin kaupungin rauhaan. Intiaanit kaiketi yhtyivät johonkin suurempaan heimoryhmään läheisyydessä.

Vähää sen jälkeen kuin urhea isänmaanpuolustaja oli palannut, kulki samaa tietä siirtolaa kohden toinen kulkue. Se ei kuitenkaan ollut mikään ratsastajajoukkue, vaan jono raskaasti kuormitettuja muuleja, joita tomuset ja väsyneet intiaanit ajoivat, ja härkien vetämiä kuormavankkureita. Sen edellä oli vaan yksi ratsumies, jonka puvusta ja koko käytöksestä saattoi päättää hänet karavanin omistajaksi.

Huolimatta retken monista vaivoista ja miestä sekä hevosta peittävästä hiekasta, oli helppo tuntea ratsastaja. Se oli -- cibolero Carlos.

Niin lähellä oli hän jo siis retkensä päämäärää. Vielä penikulma matkaa tasangolla, sitten saisi hän nähdä rakkaan kotinsa ja sulkea syliinsä omaisensa.

Unohtuneen tuntuivat kaikki vaivat; sydän löi riemukkaammin hänen ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin muhkea muulijoukko pysähtyisi vaatimattoman kodin edustalle, ja äiti ja sisar rientäisivät ulos tervehtimään kauvan kaivattua. Kuinka he ihmettelisivätkään -- ajatteli hän -- hänen menestystään, rikkauttaan, ja etupäässä sitä, että neljäviikkoiseksi laskettu matka niin pian oli suoritettu!

Nyt saisi rakas sisar uuden puvun -- ei yksinkertaista, villaista naguasta [rimsuilla koristettu alushame], vaan loistavasta ulkomaan silkistä tehdyn, sievän mantillan, vieläpä silkkikengät ja silkkisukat!

Ylpeydellä ajatteli hän kuinka korealta pikku sisko näyttäisi ensi juhlissa, varsin don Juanin silmissä. Vanhalle, hyvälle äidille katettaisiin pöytään teetä, kahvia ja suklaata, josta hän niin paljo pitää; atolea [atole on muuan tavallinen meksikolainen juoma] hänen ei koskaan tarvitsisi juoda. Rancho sitäpaitsi ei sellaisena enää mitenkään voinut kelvata; uusi rakennus oli rakennettava, somempi ja mukavampi. Vanhaa majaa voitaisiin sitten käyttää tallina. Varmaankin saisi hän muuleistaan niin paljo rahaa, että saattoi ostaa isohkon maapalstan siihen kuuluvine eläimineen. Ja olihan hänellä vielä sitäpaitsi isot joukot nahkoja ja lihoja; ja kultahietaa! Mitä saattaisikaan tapahtua, jos cibolerosta tulisi ranchero, joka itsenäisesti hoitaisi omaa tilaansa? -- Hänen silmänsä loistivat ilosta sitä ajatellessa!