Part 4

Carlos katui jo melkein sitä, että oli epäillyt wacoja niin kurjasta menettelystä, mutta samassa alkoi häntä arveluttaa muuan toinen seikka. Mitähän jos he olisivat vaan pettääkseen häntä jäljitelleet pawneepillejä? Pakenivathan he juuri wacoleiriä kohden? Oikein hänen tuli mielensä pahaksi ajatellessaan, että ihmiset, jotka ystävällisellä käytöksellään olivat herättäneet hänen myötätuntonsa ja luottamuksensa, taas niin ilkeällä tavalla olisivat sen menettäneet. Mutta toisaalta todisti wacojen puolesta se seikka, että he olivat metsästelleet etelässäpäin, jotavastoin puhveleita ilmeisesti viime päivinä oli ahdisteltu pohjoisesta päin.

Mietteet eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään lopulliseen varmuuteen. Sitävarten täytyi toimia; ja siitä syystä päätti hän ratsastaa wacoleiriin katsomaan varastettuja muulejaan tai ainakin ottamaan selvää asiasta.

Kun auringon ensi säteet valaisivat kukkuloitten huippuja, ja hämärä alkoi hälvetä, tutkiskeli Antonio jälkiä leirin läheistössä. Ja pian huomasikin hän merkillisiä asioita.

Lähellä muulien seisontapaikkaa näkyi maassa jotakin. Se ei voinut olla pensas. Se oli kuin jokin makaava eläin. Suuremmalta se näytti kuin susi.

Arriero näytti herralleen esinettä. Molemmat katselivat sitä. Oli kuitenkin vielä siksi hämärä ja matka pitkä, etteivät voineet tarkkaan erottaa mitä se oli. Mielellään olisi cibolero poistunut turvallisesta vaunuaitauksesta katsomaan esinettä, mutta täytyi olla varoillaan.

Kun päivä kokonaan valkeni riensivät he paikalle ja saivat arveluittensa vakuudeksi nähdä kauhean totuuden.

Heidän edessään makasi ruoholla kuollut intiaani. Kasvot olivat maata vasten, ja ohauksessa oli haava, josta näkyi verta juosseen kedolle. Se oli kuulan jälki. Amerikalaisen pyssynlaukaus oli siis osunut. He kumartuivat katsomaan ruumista ja käänsivät sen selälleen. Villi oli täydessä sotavarustuksessa, mutta alasti lantioihin saakka. Rinta ja kasvot oli maalattu hirveillä kuvilla.

Eniten herättivät ciboleron huomiota pään koristeet. Aina ohauksiin ja korviin asti oli pää paljaaksi keritty, keskelle vaan oli jätetty hiustukko, joka oli lujaan palmikoitu. Siihen oli kiinnitetty kirjavia sulkia, ja se riippui kuin naisten palmikko pitkin selkää. Sellainen komeapalmikkoinen päänahka on intiaanisoturin suurin ylpeys. Sen riistäminen viholliselta on sankarityö.

Tulipunaiset pilkut poskilla ja ohauksilla olivat kauheana vastakohtana jo ilmenneelle kalmanvärille huulissa ja muualla ruumiissa. Hetkisen tarkasteli cibolero vielä ruumista ja viitaten päähän ja mokassiineihin sanoi tyytyväisenä: "pawnee".

Katkeruus wacoja kohtaan oli hänen mielestään haihtunut. Hän tunsi heitä kohtaan samaa myötätuntoa kuin ennenkin. Eikä intiaanin kuolema hänen mieltään painostanut, päinvastoin tunsi hän tyytyväisyyttä kun tiesi voivansa puolustautua ylivoimaakin vastaan.

Ihmisen surmaamista olisi hän kyllä muissa olosuhteissa katunut, mutta olihan tämä heimolaisineen tullut tuhoamaan viattoman miehen onnea.

Wacot olivat siis viattomia. He ehkä auttaisivat häntä saamaan muulinsa vielä takaisin.

Se saattoi hyvinkin olla mahdollista, koska nämä heimot olivat verivihollisia. He auttaisivat häntä vihollisen ajamisessa jo siitäkin syystä, että heidän oma leirinsä oli vaarassa.

Itse aikoi hän lähteä viemään heille sanaa ja samalla lupautua miehineen liittyä heihin.

Ensin aikoi hän lähteä kohta, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että pawneet jo ehkä olivat ehtineet hyökätä wacojen kimppuun, koskapa yöllä olivat paenneet juuri sille taholle.

Se oli hyvinkin todennäköistä.

Hyökkäys Carloksen leiriin oli tapahtunut ensimäisen yövartion aikana, ja puolenyön seuduissa olivat villit sitten kiljuen paenneet ajaen muuleja edellään. Heillä oli siis hyvää aikaa aamuyöllä hyökätä wacoleiriin. Ja se oli sitäkin luultavampaa kun intiaanit mieluummin juuri silloin tekevät hyökkäyksensä, vihollisten maatessa raskaassa unessa.

Siitä syystä pelkäsikin cibolero myöhästyvänsä ja wacojen jo joutuneen turmioon. Mutta siitä huolimatta päätti hän lähteä auttamaan heitä.

Käskettyään miestensä tarkkaan vartioida leiriä ja puolustaa sitä tarpeen tullen viimeiseen saakka, otti hän pyssynsä ja jousensa, nousi mustanginsa selkään ja ratsasti wacoleiriä kohden. Matkalla eteni hän hyvin varovaisesti. Jokaista pensasta, puuta ja lehtoa hän tarkasti, joka kukkulan rinnettä tähysteli, ettei vihollisnuoli sieltä lentäisi. Eikä se tarpeetonta ollut, sillä saattoivathan pawneet hyvinkin jossain tällä matkalla väijyä häntä.

Ei hän pelännyt. Voimaan ja taitavuuteen nähden olisi hän helposti suoriutunut mistä vastustajasta tahansa, jopa kolmestakin kerrallaan. Sitäpaitsi saattoi hän täydellisesti luottaa hyvään hepoonsa, jota yksikään intiaanihevonen ei olisi voinut nopeudessa saavuttaa. Mutta saattoihan käydä, että he äkkiä ympäröisivät hänet, ennenkuin hän ehtisi wacoleiriin!

Tämä saattoi hänen varovaisuutensa äärimmilleen. Hän epäili villikalkkunan kuherrusta tammenoksilla, ja kauluskanan kaakatusta jollain kukkulalla; metsäpeuran vihellys ja arokoiran heikko haukunta pani hänet pysäyttämään hevosensa, vaikka ne muulloin olivat hänelle tuttuja ääniä.

Tänään täytyi epäillä kaikkea, sillä hän tiesi kuinka taitavia intiaanit ovat luonnonäänien matkimisessa. He antavat niillä merkkejä toisilleen.

Selvästi huomasi hän yölliset pawneejäljet. Lukuisat muulinkavion jäljet nurmikolla ja sandaalien monet jäljet jonkun ylikahlatun joen rantahiekalla todistivat sotajalalla olevan intiaaniheimon lukuisuutta.

Hänen kauniit muulinsa veivät seljässään monta miestä, mutta valtavampi oli vielä jalkamiesten luku. Sitä suuremmalla varovaisuudella kulki cibolero. Jo oli hän ehtinyt puoliväliin wacoleiriä, ja yhä vaan kulkivat vihollisjäljet samalle suunnalle. Varmaankin olivat niin tarkkavainuiset intiaanit kuin pawneet haistaneet hyvän saaliin wacojen leirissä. Eläimiä oli siellä varsinkin paljo.

Jo kuvitteli cibolero mielessään intiaanien taistelua. Varmaankin tapahtui hirmutöitä, kun elämästä ja kuolemasta oteltiin!

Äkkiä keskeytti kaukainen huuto ciboleron mietteet. Hän pysähtyi heti, mutta oli vielä niin etäällä, ettei huutoa selvemmin voinut erottaa. Sekavaa meteliä kuului. Hän säpsähti. Se oli siis tapahtunut! Wacot ja pawneet taistelivat. Raaka kiljunta todisti, että kamppailu oli kauheimmillaan.

Väliin kuului voitonhuutoja ja ilon karjuntaa, väliin taas halkoi ilmaa ja kuului yli taistelun melun terävä pillin ääni, tietäen kostoa tai voittoa.

Vallan hyvin tiesi Carlos mitä nämä äänet merkitsivät. Aikaisemmin olisi hänen pitänyt rientää auttamaan ystäviään! Pelastus ehkä oli riippunut vaan muutamista minuuteista. -- "Liian myöhään cibolero", ajatteli hän, "ystäviäsi et enää voi pelastaa!"

"Eteenpäin!" huudahti kuitenkin rohkea ratsastaja kannustaen hevostaan.

Taistelun rymäkkä kuului kukkulan toiselta puolen. Toista puolta ratsasti hän ylös täyttä nelistä ja sieltä saattoi hän nyt nähdä koko wacoleirin laaksossa.

Hänen edessään raivosi villi, eläimellinen taistelu. Hyvin saattoi hän sitä seurata, nähdä sen kaikki kauhut.

Noin kuusisataa punaista ratsastajaa kiiti arolla. Keihäät ojossa syöksyivät he vihollisia vastaan. Ilmassa suhahtelivat nuolet Toiset iskivät tomahawkeillaan. Kaikkialta kuului kauheata huutoa. Hyökkäyksiä tehtiin ryhmittäin. Hevosetkin näkyivät purren ja potkien ottavan osaa taisteluun. Muutamat intiaaneista olivat, saadakseen varman jalansijan, hypänneet maahan ratsuiltaan ja heiluttivat sieltä tuhoisia tapparoitaan vihollisen pään menoksi. Jotkut nuoret soturit piiloutuivat puiden taa ja ampuivat sieltä otollisella hetkellä nuoliaan, tai lävistivät keihäällä vihollisen selän.

Siten jatkui kiivas taistelu.

Ei kuulunut yhtään pyssyn laukausta. Ei torvien räiske eikä rummunpärinä kiihoittanut taistelijoita; eivät tykit ukkosena jyrisseet, ei savu taistelukenttää peittänyt. Sellaista ei korvan tarvinnut kuulla eikä silmän nähdä, jotta katselija olisi tullut vakuutetuksi siitä, että edessä oli villein näytelmä mitä nähdä voi -- taistelu tasangolla.

Hyökkääjien sotahuuto, ja ahdinkoon joutuneitten pillienvihellys, aaltoilevat soturijoukot, voitto- ja kostohuudot, isännättöminä laukkaavat hevoset, siellä täällä makaavat intiaanit, joilta oli päänahka riistetty, ja verinen päälaki auringon valossa loisti, vierellään verinen keihäs tai kirves. Kaikki tämä todisti taistelun vakavuutta. -- Cibolero kukkulallaan käsitti koko aseman kauheuden. Jo ensi silmäys sen sanoi.

Helppo oli hänen eroittaa pawneet täydellisestä sota-asustaan ja heidän sulkakoristeisista palmikoistaan. Wacoilla, joitten päälle epäilemättä oli hyökätty, ei ollut muuta tuntomerkkiä kuin metsästyspaitansa ja nahkahousunsa. Joiltakuilta puuttuivat nekin. Sitäpaitsi liehuivat heidän pitkät hiuksensa vapaasti tuulessa.

Ensin aikoi cibolero ratsastaa alas kukkulan rinnettä ja ryhtyä taistelemaan wacojen rinnalla. Ystäviensä ankara ahdistaminen ja niitten rosvojen näky, jotka muutamia tunteja sitten olivat tehneet hänestä kerjäläisen, saattoi hänen verensä kovaan kuohuntaan ja kiihotti häntä kostoon. Monet punanahat istuivat juuri häneltä ryöstämiensä muulien selässä. Carlos tahtoi saada edes osan niistä takaisin.

Jo oli hän aikeessa kannustaa vireätä mustangiansa ja sekaantua taisteluun, mutta se sai silloin sellaisen käänteen, että hän jäi paikoilleen -- pawneet pakenivat.

Hän huomasi yhä useampien heistä kääntävän viholliselle selkänsä.

Samassa näki hän kolmen pawneesoturin rientävän sitä kukkulaa kohden, jolla hän oli. Suurin osa heimoa pakeni taistellen toiselle suunnalle, mutta nämä kolme olivat joutuneet erilleen muista.

Nopeasti kätkeytyi cibolero erään pensaikon taakse odottamaan intiaaneja.

Samassa kuului heidän takanaan wacojen sotahuuto ja Carlos näki kaksi wacoa ajavan takaa pawneita.

Kun pakenijat huomasivat ahdistajiaan olevan vaan kaksi, pysähtyivät he ryhtyäkseen taisteluun.

Ensi kahakassa kaatui jo toinen waco, ja toinen, jonka Carlos tunsi wacojen päälliköksi, joutui yksin taistelemaan kolmea vastaan.

Nyt sekaantui cibolerokin verileikkiin. Hänen pyssynsä pamahti, ja kohta suistui yksi pawnee satulasta. Toiset eivät tietäneet kuka ampui. Wacopäällikkö hyökkäsi rajusti päälle ja halkaisi valtavalla sotakirveen iskulla toisen pawneen pään. Mutta kun ei hän kyllin nopeasti voinut kääntää kovassa vauhdissa olevaa hevostaan, iski pawnee, jättiläiskokoinen mies, keihään takaapäin hänen selkäänsä. Kovasti rääkäisten kaatui waco kuolleena maahan.

Ciboleron nuoli suhahti nyt ilmassa, myöhään tosin pelastaakseen päällikön, mutta varhain kyllä kostaakseen. Nuoli lävisti pawneen sydämen melkein samalla hetkellä kun hän heitti keihäänsä, ja kuolleena vaipui hän wacon viereen. Vielä kaatuessaankin puristi hän suonenvedontapaisesti keihäsvartta.

Carlos katseli mielenliikutuksella kaatuneita. Kun oli tarpeetonta viipyä kukkulalla, ja wacot hyvinkin saattoivat tarvita hänen pyssyään ja joustaan, riensi hän nopeasti alas laaksoon, missä asema sillävälin oli huomattavasti muuttunut.

Pawneet olivat kadottaneet paljo parhaita sotureitaan, ja huomatessaan kaatuneitten heimolaistensa suuren luvun, peljästyivät he ja syöksyivät pakoon.

Sitten alkoi takaa-ajo, johon cibolerokin otti osaa, silloin tällöin laukaisten pyssynsä ja surmaten ryöstäjiään.

Hänen tuoma apunsa oli varmaan hyvin tervetullut wacoille, mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että joku joukko pakenevia pawneita ehkä menee hänen leirilleen uuteen ryöstöön.

Hän erosi siitä syystä vainoojista ja ratsasti leirilleen. Antonio oli hyvin iloinen herransa pikaisesta paluusta.

Ylpeydellä näytti hän mihin toimeen hän miesten kanssa oli ryhtynyt corralin suojelemiseksi. Kaikkia täytyi Carloksen katsoa.

Parvi intiaaneja oli kyllä ratsastanut leirin ohi, mutta tunsivat kai verisen tappionsa jälkeen haluttomuutta ryöstöön.

Nämä tiedot vakuuttivat hänelle leirin turvallisuuden, ja kohta lähtikin hän jälleen taistelukentälle, jättäen arrieron vartioimaan corralia.

Äskeisellä kukkulalla pysäytti hän mustanginsa, sillä wacopäällikön ruumiin ympärillä oli suuri joukko surevia heimolaisia. He alkoivat laulaa kuolonvirttä, joka soi synkänkamalasti.

Takaa-ajosta palanneet sotilaatkin yhtyivät toisten lauluun.

Cibolero laskeutui alas ratsailta ja läheni joukkoa. Toiset katselivat häntä ihmetellen, toiset taas, jotka olivat nähneet hänet taistelussa, tulivat häntä tervehtimään.

Muuan vanha soturi tarttui Carloksen käteen, johdatti hänet ruumiin luo ja viittasi sen kasvoihin, ikäänkuin aikoen sanoa: "Siinä makaa nyt kuolleena päällikkömme!"

Ei hän eivätkä toisetkaan soturit tienneet mitä Carlos oli tehnyt samalla kukkulalla. Kaikki olivat olleet sellaisessa taistelun tuoksinassa toisaalla, etteivät olleet sinne katselleet. Sitäpaitsi esti näkyä taaja pensasto. Vanhus tahtoi siis tavallaan selittää tapausta, eikä Carlos puhunut mitään.

Sen hän huomasi, ettei waco voinut selittää tapausta.

Maassa oli kuolleena viisi intiaania, eikä yhdeltäkään oltu päänahkaa nyljetty. Sehän oli arvotus. Eihän ne suinkaan olleet toisiaan tappaneet pawneet?

Yksi waco ja yksi pawnee olivat vähän erillään muista, mutta kaksi pawneeta ja wacopäällikkö olivat yhdessä kasassa.

Päällikön käsi oli vielä lujasti kiinni sotakirveen varressa, ja pawneen halkaistu pää kyllä osotti kirveen tekemää jälkeä.

Se oli kyllä selvää. Mutta kuka oli sitten tappanut päällikön surmaajan? Siinä kysymys. Joku tästä joukosta oli varmaan jäänyt eloon siitä hirveästä ottelusta, joka muutamissa minuuteissa oli vaatinut viisi uhria. -- Jos se olisi ollut joku pawnee, olisi hän varmaan nylkenyt wacopäälliköltä päänahan, sillä se olisi tehnyt hänestä kuuluisan miehen elinijäkseen. Jos se taas oli joku waco, niin missä oli hän? Ei kukaan voinut selittää tätä merkillistä tapausta.

Kun takaa-ajossa oli vielä joitakuita sotureita, päätettiin odottaa heidän paluutaan. Uudelleen laulettiin kuolonvirttä. Vihdoinkin olivat kaikki soturit paikalla suuressa kehässä kuuluisan vainajan ympärillä.

Silloin astui joukosta esiin päällikön arvoinen waco, viittasi kädellään vaikenemaan ja merkiten haluavansa puhua heimolle.

Vallitsi hiljaisuus kun soturi alkoi puhua: "Wacot! Keskellä voitonriemua valittavat teidän huulenne, ja teidän sydämistänne vuotaa suuri tuska. Emme näe kaatuneita taistelukentällä, sillä emme voi siirtää katsettamme tästä vainajasta, joka oli isämme ja veljemme. Kylmänä ja elottomana lepää hän jalkojemme juuressa, tämä kansamme suuri päällikkö, joka kuoloa silmiin katsoen niin monasti johdatti meidät ihaniin voittoihin. Voi, miksi juuri voitonpäivä tuli hänen kuolinpäiväkseen? --

"Kuinka olisimmekaan riemuinneet vihollisten tappiosta, jos hän olisi nyt elävänä joukossamme! --

"Surkaa, veljet, kauvan surkaa, mutta lohduttakaa itseänne sillä tiedolla, ettei hän ole kuollut kostamatta! --

"Hänen surmaajansa makaa myöskin kuolleena nuolen lävistämänä. Kuka teistä on hänet surmannut?"

Tällä kohtaa puheessaan pysähtyi puhuja kuin vastausta odottaen. Mutta kaikki vaikenivat.

"Wacot!" jatkoi hän jälleen, "näettehän, että päällikkömme surmaajalla vielä on päänahka jäljellä? -- Kenelle teistä, urhoolliset soturit, kuuluu tämä voitonmerkki? Hän lähestyköön kuollutta ja ottakoon oikeutensa mukaan päänahan!"

Taas tuli hiljaisuus. Ei kukaan tullut omistamaan tekoa. Ei puhunut cibolerokaan mitään. Hän ei ymmärtänyt tarpeeksi wacokieltä, mutta hän arvasi puhuttavan kuolleesta päälliköstä.

Puhuja jatkoi uudelleen:

"Veljet! Vaatimattomuus kaunistaa urhoollista soturia, ja vaiteliaisuus on hänelle kunniaksi, mutta tänään kehotan päällikkömme puolesta kostajaa esiintymään saadakseen kiitoksen ansiokkaasta teostaan. Olemme hänelle ikuisesti kiitollisia!"

Jatkaessaan puhetta hänen äänensä vapisi:

"Teen teille erään ehdotuksen"

Kaikki kuuntelivat jännityksellä.

Korotetulla äänellä jatkoi nyt waco:

"Tapa on heimomme keskuudessa sellainen, että päällikkö valitaan urhoollisimpain joukosta. Ehdotan, että tässä kaatuneen päällikkömme ruumiin ääressä valitsemme hänen seuraajakseen sen, joka hänen puolestaan on kostanut."

Näin sanoen viittasi waco kaatuneeseen pawneesoturiin. --

"Minä äänestän sitä, joka on surmannut pawneen", sanoi kohta muuan soturi.

"Minä samoin!" huusi muuan toinen.

"Häntä kaikki äänestämme!" vakuuttivat soturit.

"Täten siis julistetaan", lausui puhuja, "että jolle pawneen päänahka kuuluu, hän on wacokansan päällikkö!"

"Sen vakuutamme juhlallisesti!" sanoivat läsnäolijat, pannen valansa merkiksi oikean kätensä sydämelleen.

"Jo riittää!" sanoi vanha soturi, kun muutamat nuoremmat alkoivat kovin äänekkäästi osottaa suosiotaan. -- "Kuka on siis wacoheimon päällikkö, astukoon esiin!"

Seurasi täydellinen hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan että kuka esiintyisi. Ilolla olisi häntä tervehditty.

Carlos ei aavistanutkaan sitä kunniaa mikä häntä odotti. Vaiti seisoi hän punasten soturien keskuudessa ja seurasi uteliaisuudella heidän toimiaan. Muuan hänen lähellään seisova intiaani, joka osasi vähän espanjaa, ihmetteli Carlokselle tapausta ja selitti hänelle mitä oli tapahtunut.

Jo aikoi metsästäjä esiintyä ja vaatimattomasti tunnustaa ampuneensa nuolen, kun samassa muuan arvokas soturi lausui:

"Miksipä olisimme kauvemmin epätietoiset? Helppohan on saada selvä ampujasta. Jos vaatimattomuus kahlehtii soturin kielen, niin puhukoon hänen aseensa! -- Kas tässä on vielä hänen nuolensa vihollisen sydämessä. Se meille kyllä puhuu ampujastaan. Katsokaa, varressa on merkki?"

"Todellakin!" huudahti vanha soturi, "siitähän nähdään."

Hän meni kuolleen pawneen luo, tempasi nuolen hänen ruumiistaan ja piti sitä korkealla ilmassa.

Ympärilläolijat huomasivat heti hämmästyksellä, että nuolen kärki oli rautainen.

Ei kellään wacolla voinut olla sellaista asetta. Kukapa muu siis olisi voinut olla ampuja kuin vieras, jonka silmistä loisti tyytyväisyys nähdessään nuolensa. Häntä katseltiin nyt ihmetellen, ja viimeinenkin epäilys haihtui, kun muuan waco huomasi toisen pawneen kaatuneen kiväärin kuulasta. Jokainen siis tiesi, että valkonaama oli kostanut päällikön kuoleman. Olivathan he kauppaa tehdessään nähneet hänen pitkän pyssynsä.

Kun he tahtoivat osottaa hänelle kiitollisuuttaan, astui hän esille ja kertoi äskeisen tulkin kautta vaatimattomasti päällikön kuolemasta, ja siitä mitä hän oli tehnyt tässä kahakassa.

Hyväksymisen hyminä kuului sotilaitten piiristä kertomuksen päätyttyä, ja monet riensivät osottamaan kiitollisuuttaan cibolerolle, puristamalla hänen käsiään ja monella muulla tavalla.

Useimmat punanahat tiesivät ciboleron yöllisen pyssynlaukauksen juuri olleen heille varotusmerkkinä. Ja se saattoi pawneitten yöllisen hyökkäyksen epäonnistumaan. Vallan toisin olisi voinut käydä, jollei tuo varotuslaukaus olisi kajahtanut. Sitäpaitsi oli cibolero auttanut heitä vielä itse taistelussa, kostaen heidän päällikkönsä kuoleman.

Kiitollisuus kohosi ihastukseksi, ja hyvähuudot huumasivat korvia.

Kun melu ja kiihtynyt mieliala olivat jonkun verran asettuneet, astui taas piiristä esiin se vanha wacosoturi, joka oli esiintynyt puhujana, ja jota varmaan pidettiin suuressa arvossa, ja lausui Carlokselle seuraavat sanat:

"Valkoinen päällikkö! Olen puhunut heimojen urhoollisimpien miesten kanssa. He ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, etteivät sanat riitä kylliksi selittämään kiitollisuuttamme. Neuvottelustamme olet jo saanut tietää, ja olet kuullut, että olemme valinneet itsellemme uuden päällikön. Emme aavistaneet, että urhoollisin taistelussa oli valkoinen veljemme. Mutta pitäisikö meidän siitä syystä rikkoa sanamme, että sinä olet toista heimoa, toisellainen väriltäsi ja muodoltasi? Niin emme ajattele. Ja tällä samalla paikalla vahvistamme siis valamme!"

"Vala vahvistetaan!" kuului kaikkialta sotilaitten piiristä samalla kuin he laskivat kätensä sydämelleen.

"Valkoinen soturi!" jatkoi wacopuhuja, "vala on meille pyhä. Me osotamme sinulle korkeinta kunniaa mitä voimme. Ei sitä ole ennen koskaan osotettu muille kuin wacoheimon omille sankarisotureille. Ei urhoollisimmankaan päällikön poika, jolta on voimaa ja urhoollisuutta puuttunut, ole hallinnut wacoheimoa. Emme pelkää jättää kohtaloamme sinun käsiisi, olemme ylpeitä 'valkoisesta päälliköstä'; ja hän johtaa meitä ja neuvoo meitä. Johda meitä mihin tahdot, me seuraamme sinua! --

"Tunnemme sinut paremmin kuin luuletkaan. Liittolaisemme comanchit ovat sinusta puhuneet. Tunnemme hyvin cibolero Carloksen. Tiedämme sinut suureksi soturiksi ja tiedämme senkin, ettei sinua kotiseudullasi kunnioiteta arvoasi vastaavalla tavalla. Suo meille anteeksi suorapuheisuutemme. Koettele meidän sanojemme totuutta, äläkä palaja sinne missä selkääsi tahdotaan nöyryyttää ja missä ahneus ja kateus estävät miehuullisia tekojasi. Jää meidän joukkoomme, me rakastamme ja kunnioitamme sinua! --

"Sinä olet uskollisten miestesi keskellä, ja jolleivät muut siteet sinua pidätä kotiseudullasi, niin tule meidän päälliköksemme!"

Kun puhuja oli vaijennut, kertasivat kaikki piirissäolijat hänen sanansa. Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus.

Carlos oli niin hämmästyksissään, ettei hän hetkiseksi voinut sanaakaan sanoa. Tämä omituinen ehdotus, tehtynä niin merkillisissä olosuhteissa, kummastutti häntä suuresti. Merkillistä oli hänestä sekin, että hänet tunnettiin, vaikkei hän puolestaan tuntenut ketään koko heimosta.

Viimemainitusta seikasta sai hän siis kiittää comancheja, joitten kanssa hän tosiaankin oli tehnyt silloin tällöin kauppoja, ja yleensä ollut ystävällisessä suhteessa heihin, niin että joku oli käynyt häntä tervehtimässäkin rauhan aikana San Ildefonsossa.

Mutta omituista oli se, että villit olivat huomanneet hänen suhteensa kansaansa, sillä näyttihän tosiaankin siltä kuin eläisi hän maanpaossa. Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan aikaa miettiä kaikkia merkillisiä seikkoja, sillä intiaanisoturit odottivat vastausta.

Ja mitä hän vastaisi? Saattoiko hän, köyhä cibolero, jolla oli omassa yhteiskunnassaan niin mahtavia vihollisia, hyljätä niin kunnioittavan tarjouksen? Kotona pidettiin häntä tuskin orjaa parempana, täällä tulisi hän hallitsijaksi, kokonaisen kansan päälliköksi!

Vaikka wacoja kutsuttiin villeiksi, niin oli hän huomannut heidät rehellisiksi ihmisiksi. Ehkäpä haluaisivat hänen äitinsä ja sisarensakin vaihtaa sivistyneen yhteiskunnan levottoman elämän erämaan rauhaan? Mutta uskalsiko hän vaatia niin paljon heidän rakkaudeltaan? Ja Catalina! Väärin olisi temmata häntä toimialaltaan erämaahan villien keskuuteen!

Ei hän kauvaa arvellut, hän oli tehnyt päätöksensä.

"Jalot soturit!" lausui hän. "Käsitän täydellisesti sen suuren kunnian, jota minulle osotatte. -- En voi sanoin lausua kiitollisuuttani. Puheeni on siitä syystä lyhyt mutta avomielinen. -- Totta on, etten juuri suurta kunnioitusta ole saanut osakseni nykyisessä isänmaassani, asettuessani sinne asumaan. Kaikkein köyhimpien kirjoissa elän kansani keskuudessa, mutta siitä huolimatta kiinnittävät monet siteet ja pyhät velvollisuudet minut sinne. Mikään muu ei saattaisi minua hylkäämään teidän ylevämielistä tarjoustanne. -- Wacot, olen puhunut!"

"Se riittää, urhea valkoinen päällikkö", sanoi vanha wacosoturi. "Ei ole meidän asiamme udella sinun syitäsi. -- Jollemme saakaan tervehtiä sinua päälliköksemme, niin toivomme sinun aina pysyvän ystävänämme, vaikka oletkin poissa keskuudestamme! Vielä enemmänkin! Suo meidän jollain tavalla osottaa kiitollisuuttamme! Vähäisen lahjan voivat wacot tarjota, mutta sitä lahjaa seuraavat sitä runsaammat onnentoivotukset ystävällemme. --

"Iloisen sanoman kerron sinulle. Suuresti sait kärsiä pawneitten ryöstöstä, omaisuutesi on nyt meidän hallussamme, ja saat sen jälleen poistuessasi meidän majoistamme. Jos haluat suoda meille suuren ilon, niin jää vieraaksemme muutamiksi päiviksi nauttimaan yksinkertaista vieraanvaraisuuttamme! Sano, jääthän?"

Pyyntöön yhtyivät toiset, ja cibolero otti kutsun vastaan.

* * * * *