Part 3

Kun hämärä alkoi peittää maisemia, ja useat jo olivat väsyneitä, poistui tanssipaikalta jo väkeä, varsinkin hienompaa. Vaan kaikkein innokkain nuoriso karkeloi aamunkoittoon saakka.

NELJÄS LUKU.

Cibolero tapaa villiheimoja.

Omituisimpia luonnonmuodostuksia laajoilla amerikkalaisilla tasangoilla on Llano estacado s.o. paalutettu tasanko, kuten metsästäjät sitä kutsuvat.

Se muodostaa ylätasangon, joka on noin 600 m. korkeammalla ympäröivää seutua ja kulkee etelästä pohjoiseen. Leveimmältä kohdaltaan se on noin 40 penikulmaa, mutta pituutta on siinä yli 60 penikulmaa. Se on alaltaan melkein yhtä laaja kuin Irlanti.

Se on osittain autiota, vallan puutonta tasankoa, paikottain taas kasvaa siellä kituvaisia akasioita. Joskus sitä taas leikkaavat syvät rotkot, joita jyrkät kalliot usealta puolen reunustavat.

Rotkojen pohjalla on suuria murskaantuneita kallionlohkareita; siellä täällä on suuria rämeikköjä ja kasvullisuus supistuu muutamiin vaivaisseetreihin.

Ainoastaan muutamin paikoin voidaan kulkea näitten rotkojen ja syvänteitten yli, mutta itse ylätasangolla kulkee kautta koko sen pituuden luotettava tie. Grammaruoho muodostaa vihreän nurmikon.

Tasangon eteläpäässä herättää huomiotamme muuan omituinen luonnonilmiö. Siellä on nim. kokonainen vyöhyke hiekkakunnaita. Monet niistä ovat 30 m korkuisia, mutta kätkevät silti laguneja, joissa vesi säilyy aina.

Llano estacadoa rajottavat pohjoisessa, lännessä ja etelässä Kalliovuoret, sekä Canadia- ja Pecosvirrat. Idässä ei ole niin selviä rajoja.

Ei yksikään ihmisolento ollut rakentanut asumasijojaan tälle tasangolle, eivätkä edes intiaanitkaan halunneet sinne pysähtyä pitemmäksi aikaa kuin mitä oli välttämätöntä lepoon pitkien matkojen jälkeen; olipa siellä sellaisiakin seutuja, joihin eivät nämäkään aavikoilla tottuneet kulkijat uskaltaneet mennä.

Suurimman haitan tuotti matkustavaisille vedenpuute, sillä ruohoa oli kaikkina vuodenaikoina yltäkyllin, mutta parhaimmankin tien varrella sai olla joskus ilman vettä penikulmamääriä. Eräs tällainen tie Santa Fén ja San Antonio de Bexarin kaupunkien välillä Teksasissa oli viitotettu paaluilla, jotta kulkijat eivät eksyisi. Siitä johtui koko tasangon nimi.

Harvoin näki Llano estacadolla kulkijaa; vaan cibolerot ja comancherot -- intiaanikaupustelijat -- siellä liikuskelivat. Suurissa seurueissa kulkivat he metsästämässä puhveleita tai kaupustelemassa intiaaniheimojen kanssa, vaikka heitä enemmän houkuttelikin seikkailurikas elämä kuin saaliintoivo.

Ciboleron varustukset olivat siihen aikaan yksinkertaiset; hänellä oli jousi ja nuolia, metsästyspuukko, pitkä keihäs ja lasso. Ampuma-aseelle ei hän niin erittäin suurta arvoa pannut. Suurta huomiota kiinnitti hän hevoseen, joka oli aina hyvä ja mikäli mahdollista jalorotuinen. Tavaroita oli hänellä vähän. Muutamia säkillisiä karkeata leipää, joka oli intiaanien mieliruokaa, kirjavata ja koreata sälyä yhtä toista, helakoita viittoja ja kankaita y.m. Niillä vaihtoi hän vaarallisella matkallaan puhvelinlihaa ja vuotia. Sitäpaitsi hankki hän intiaaneilta hevosia, muuleja ja aaseja, joita intiaanit ehkä vähää ennen olivat varastaneet meksikolaisilta.

Omituinen oli puhvelinmetsästäjän seurue. Sillä useilla oli mukanaan vaimo ja lapset kuin intiaaneilla. Kullakin joukolla oli johtajansa. Intiaanit ottivat kyllä mielellään luokseen tällaisia kaupustelijoita, mutta koettivat samalla pettää ja varastaa minkä suinkin saattoivat.

Härät tai muulit vetivät tavallisesti raskaita ja kömpelösti tehtyjä tavaravaunuja. Ne näyttivät suurilta hinkaloilta, jotka oli pantu soikeitten, melkein nelikulmaisten pyörien päälle. Kulkiessaan kitisivät ja kolisivat ne vallan tavattomasti.

* * * * *

Noin kahdeksan päivää Juhannus-juhlien jälkeen kulki muuan seurue Pecos-joen erään kaalamopaikan yli. Siinä oli viisi henkilöä, nim. eräs puoli-intiaani, kolme intiaania, jotka ajoivat härkävaunuja, ja joukon johtaja cibolero Carlos. Puoli-intiaani, nimeltään Antonio, oli kulkueen arriero eli muulinajaja, ja johti vaivaloista kulkua kaalamon yli. Carlos ratsasti joukon edellä tietä tutkistellen. Hän oli vaihtanut komean mangansa, purppuravyönsä ja koreat samettihousunsa yksinkertaisempiin vaatteisiin, jottei herättäisi intiaanien ahneutta. Sillä nämä olisivat varmaan ensi tilassa nylkeneet häneltä päänahan saadakseen haltuunsa sellaiset aarteet.

Matka oli Carlokselle hyvin tärkeä. Juhlissa voittamillaan ja don Juanin auliisti lainaamilla rahoilla oli hän ostanut yhtä ja toista korusälyä intiaaneja varten, samoin joukon espanjalaisia aseita.

Päästyään joen yli jatkoi pieni joukkue matkaansa Llano estacadolla.

Leveätä rotkoa myöten pääsi kulkue ylätasangolle, missä oli edessä pensaaton tasanko. Ei tarvinnut cibolero opasta. Kukapa olisikaan tuntenut paremmin paalutetun tasangon kuin hän? Hän käänsi mustan hevosensa erästä Punaisen virran (Red River) haarajokea kohden Lousianassa, kun oli kuullut siellä liikuskelevan nykyään suuria puhvelilaumoja.

Ensi kertaa oli hän tässä osassa tasankoa, eikä hän nytkään olisi sinne tullut, jolleivät comanchit liittolaisineen olisi olleet yksinomaisia valtiaita niillä mailla, joilla hän oli ennen metsästellyt, missä he, alituisesti ahdistamalla puhvelilaumoja, olivat tehneet ne aroiksi ja villeiksi.

Toisin oli laita Punaisen virran seuduilla. Se oli puolueetonta maata, jossa tosin käytiin verisiä taisteluita waco-, pawnee- ja cherokesi-intiaanien välillä, kun tahdottiin riistää viholliselta saalis, mutta siitäpä johtuikin puhvelien suuri lisääntyminen, sillä villit vainosivat rajummin vihollisiaan kuin puhveleita.

Carloksella oli hyvät metsästysaseet, samoin Antoniolla, ja intiaaneista oli pari osottautunut taitaviksi metsästäjiksi. Cibolero oli vaan täydentänyt asevarastoaan eräällä pitkäpiippuisella amerikalaisella pyssyllä, joka lienee tarkoitettu jotakin suurempaa saalista varten, sillä puhvelit olisivat pelästyneet kovia laukauksia.

Tämä ase oli kallis muisto rakkaasta isästä ja entisestä kodista Pohjois-Amerikassa. Perhe oli vasta myöhemmin siirtynyt Meksikoon.

Ei voinut olla parempaa ampujaa kuin cibolero käyttäessään tätä isävainaansa asetta, joka jo oli tehnyt hänelle useita suuria palveluksia, kuten rakas mustangikin. --

Väsyttävää olisi kuvata yksityisseikoittain matkueen vaivaloista kulkua aavan tasangon halki. Hyvin oli tarpeen ciboleron erinomainen tarkkanäköisyys, suuret kokemukset ja taito. Vedenpuutteesta huolimatta ei yhtään vetojuhtaa kuollut.

Annettuaan juhtien viimeisellä vesipaikalla juoda kyllikseen, lähdettiin iltapäivällä matkalle ja kuljettiin koko yö, jolloin levättiin pari tuntia ja annettiin juhtien syödä kasteesta kosteata ruohoa, ja sitten jatkettiin matkaa taas uusin voimin iltapäivään saakka. Levättiin vähän ja taas jatkettiin matkaa.

Muutamien päivien kuluttua alettiin laskeutua ylätasangon itäistä rinnettä alangolle, jossa juoksi se aikaisemmin mainitsemamme Punaisen virran lisäjoki.

Täällä näytti maisema kokonaan muuttuneen. Heidän edessään oli laaja, vihreä aro mataline kukkuloilleen ja laaksoineen, joissa kirkasvetiset joet juoksivat. Kunnaitten rinteillä kasvoi puita. Kasvullisuus oli yleensä rehevä ja kukkia oli kaikkialla lukemattomia eri lajeja.

Ei tarvinnut ciboleron kauvan kulkea tässä ihanassa seudussa ennenkuin huomasi jäljistä, että siellä oli liikkeellä puhvelilaumoja, ja jo seuraavana aamuna oli hän keskellä suurta puhvelilaumaa, joka rauhassa käyskenteli nurmella ja söi, välittämättä ensinkään matkamiehistä.

Matkan päähän oli nyt päästy. Cibolero saattoi jo katsoa edessään käyskentelevää muhkeata karjaa kuin omakseen. Oli vaan sopivalla tavalla saatava se kotiin turvaan, ja siitä syystä oli metsästykseen ryhdyttävä viipymättä. Paljon työtä oli varmaan lihan valmistamisessa ja kuivaamisessa, ja kauppaan nähden intiaaniheimojen kanssa toivoi hän saavansa sopivan tilaisuuden seuraavassa kuussa.

Luonnon kauneutta ihailevana miehenä valitsi Carlos itselleen kauniin leiripaikan. Hän pysäytti joukkueensa nurmelle erään pienen joen rannalle. Lehtevät pekani- ja kinapuut tekivät katvea ja pieneen silkkiäispuulehtoon pystytti toivehikas cibolero telttansa.

Ripeästi ryhtyivät metsästäjät työhön ja runsaasti tuli saalista. Kun aurinko toisen kerran laski mailleen, oli heillä jo kaadettuna parikymmentä muhkeata puhvelia. Carlos ja Antonio olivat ahkerasti käyttäneet jousiaan. Intiaanit nylkivät ja palottelivat puhvelit. Lopuksi leikeltiin liha ohuihin viipaleisiin ja jätettiin kuivamaan päivänpaisteeseen. Carlos arveli tältä samalta paikalta saavansa niin paljo vuotia ja lihaa kuin suinkin jaksoi kotiin kuljettaa. Ja syyllä saattoi hän toivoa voivansa edullisesti myydä vuodat San Ildefonsossa ja muissa uusmeksikolaisissa kaupungeissa.

Kolmantena päivänä näytti kuitenkin puhvelilauman käytös muuttuneen. Ne olivat äkkiä tulleet villeiksi ja varovaisiksi. Joskus juoksi niitä pois laumottain vaikkei Carloksen miehet niitä hätyyttäneetkään.

Oikein siis arveli cibolero, että joku intiaaniheimo metsästi läheisyydessä, sillä kun hän eräältä kukkulalta katseli laajemmalle laaksoon, näki hän verrattain lähellä erään kukkulan takana intiaanileirin, jossa oli yli viisikymmentä majaa, jonkinlaisessa leirintapaisessa järjestyksessä.

Ne olivat keilanmuotoisia, tehty seipäistä, joitten yläpäät oli sidottu yhteen ja alapäät levitetty piiriin. Päälle oli heitetty puhvelinnahkoja.

"Wacomajoja!" huudahti Carlos kohta kun hänen tottunut katseensa sai eteensä nuo omituiset majat.

"Mitä sanotte, herra! Olisivatkohan ne niitä! Mistä sen päätätte?"

Antonion kokemus oli ilmeisesti pienempi kuin hänen herransa, sillä Carlos oli jo lapsuudestaan saakka elänyt näillä aroilla.

"Itse majoista juuri sen näen", sanoi Carlos.

"Minä puolestani pitäisin sitä comancheleirinä", sanoi puoli-intiaani, "sillä sellaisia juuri olen nähnyt 'puhvelinsyöjillä'".

"Sinä erehdyt, Antonio", sanoi hänen herransa; "comanchit tosin pystyttävät telttaseipäänsä samoin kuin wacotkin, mutta edellisillä ei ole savureikää, ja ne ovat sitäpaitsi kapeampia."

"Wacot eivät ole vihamielisiä meille", jatkoi cibolero, "ei meillä liene syytä peljätä heitä. Toivonpa päinvastoin, että voimme tehdä hyviä kauppoja heidän kanssaan. -- Mutta missä he ovat?" ihmetteli hän, "enhän näe yhtään miestä enkä naista, lapsia enkä edes eläimiäkään koko laaksossa. Ei suinkaan leiriä ole jätetty kylmilleen? Eivätkä intiaanit varmaankaan jätä kulkusalle noin hyviä telttoja kaluineen. -- Varmaankin metsästelevät he jossain tässä lähistöllä ja teurastavat pian ehkä koko puhvelilauman".

Vielä tarkasteli cibolero intiaanileiriä, kun samassa kuului kovaa huutoa. Yhä enemmän läheni melu, ja pian näkyikin suuri joukko, useita satoja ratsastajia kulkevan hitaasti leiriä kohden. Heidän vaahtoisista hevosistaan saattoi päättää, että he olivat suorittaneet raskaan päivätyön ja saaneet hyvän saaliin.

Heitä seurasi jonkin matkan päässä vielä suurempi joukko. Siinä oli hevosia ja muuleja kantaen suuria lihataakkoja ja melkein vaipuen niitten painosta maahan. Ajomiehet hätyyttivät niitä kiiruhtamaan.

Siinä oli menoa ja mylläkkää: vaimoja, poikanulikoita, parkuvia kakaroita ja suuret joukot koiria.

Intiaanit eivät ensin huomanneet Carlosta ja Antoniota, mutta kun lopulta eräs heidät huomasi, päästi hän kohta kaikuvan varotushuudon, ja silmänräpäyksessä istuivat sotilaat jälleen satulassa valmiina mahdolliseen taisteluun. Muuan ratsastajista kiiti heti ilmoittamaan jälkijoukolle uhkaavasta vaarasta. Intiaanien kasvot näyttivät säikähtäneiltä.

He luulivat varmaan verivihollistensa pawneeien olevan niskassaan.

Carlos päästi heidät kuitenkin pian tästä pelosta ratsastamalla kukkulalle, niin että he saattoivat nähdä hänet kokonaan.

Muutamilla jo aikaisemmilla retkillään oppimilla viittauksilla selitti hän heille rauhalliset aikeensa ja "amigo" -- ystävä -- vielä lisäsi heidän luottamustaan. Muuan nuori waco ratsasti silloin kukkulaa ylös, mutta pysähtyi päästyään kuulomatkan päähän cibolerosta.

Puhe heidän kesken kävi vaillinaisesti, mutta onneksi osasi waco jonkin sanan espanjaa, ja viittaillen sitten puhettaan täydensivät. Lähettilään selitykset lienevät hyvin tyydyttäneet intiaaneja, koskapa he lähettivät hänet toistamiseen neuvottelemaan ja pyytämään ciboleroa seurueineen vieraakseen.

Carlos hyväksyi luonnollisesti tarjouksen, ja pian istui hän kaikessa sovussa punanahkojen keskellä syöden vierasvaraista puhvelinliha-illallista, iloisesti heidän kanssaan jutellen.

Ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä ja varmaankin heimon keskuudessa arvossapidetty päällikkö näkyi suuresti kiintyneen Carlokseen. Hän puhui sotilaistaan, retkistään ja taisteluistaan, ja halusi puolestaan mielellään nähdä kaupunkia ja kuunteli jännitettynä vieraansa kertomusta. Kun hän kuuli vieraalla olevan muassaan kankaita, lupasi hän seuraavana aamuna tulla niitä ostamaan ja antaa heimonsakin tehdä kauppaa.

Intiaanit olivat todella wacoja, kuten cibolero oli arvannut. Heitä pidettiin yleensä suuressa arvossa.

Hyvillä mielin palasi Carlos omaan leiriinsä varmasti tietäen seuraavana päivänä tekevänsä hyviä kauppoja. Päällikkö oli luvannut muuleja. Ja sehän oli matkan tarkotuskin.

Seuraavana aamuna tuli intiaanipäällikkö Carloksen leiriin, muassaan suuri joukko heimolaisia. Pian oli koko ciboleron leirilaakso täynnä iloista elämää ja häärinää. Naisia ja lapsia tunkeili tavaroitten ympärillä. Kaikkia he halusivat nähdä. Huudahdellen ihastelivat he kaunisvärisiä kankaita, eivätkä voineet kyllikseen katsella kiiltäviä ja välähteleviä helyjä. Sitten saivat miehet valita, ja moni silmä välähti iloisesti, kun vaatekääröjen keskeltä ilmestyi kalliita miekkoja ja komeita pikareita.

Siten kului koko päivä iloisessa häärinnässä, eikä illalla ollut Carloksen koko varastosta mitään jälellä, mutta sensijaan oli hänen leirinsä lähellä kokonainen lauma muuleja, ainakin kolmekymmentä, paaluihin sidottuina.

Villit olivat kaupanteossa hyvin rehellisiä, petosyritystäkään ei tehty Hyvin oli kantanut satoa ciboleron 10 onzaa!

Kotona tiesi hän saavansa muuleista hyvän hinnan, sitäpaitsi aikoi hän lastata ne puhvelinvuodilla ja kuivatulla lihalla. Tämä aroretki tulisi kaikesta päättäen luonnistamaan hyvin, ja puoleksi se jo oli onnistunutkin. Unta odottaessaan kuvitteli cibolero jo mielessään vastaista rikkautta ja tyyntä kodin onnea.

Seuraavana päivänä jatkettiin innolla metsästystä. Olihan nyt tarpeeksi kuormajuhtia, eikä tarvinnut pelätä, että täytyi jättää liikoja lihoja tai vuotia mätänemään kedolle. Juhtia oli hänellä nyt omiensa kanssa 35 ja sitäpaitsi kahdet vankkurit, joihin mahtui tavaraa ainakin sadan dollarin arvosta.

Intiaanien kanssa oli hän vaihtanut muutamia valmiita puhvelinnahkoja. Vaihtotavaraksi oli kelvannut kaikki: napit, kultahetuleet, hänen sombreronsa soljet y.m. Hänen miehensä olivat tehneet samoin. Aseet vaan oli säästetty.

Wacoilla oli samallaiset aseet, jotenka he eivät niitä halunneet. Ciboleron pitkän pyssyn he tosin olisivat mielellään ottaneet, mutta sitä hän ei olisi myynyt vaikka olisi saanut kaksikymmentä muulia siitä.

Siten jatkettiin metsästystä muutamia päiviä. Mutta puhvelit alkoivat sillä välin tulla yhä levottomammiksi. Hän huomasi kuljeksivia joukkoja saapuvan yhä enemmän pohjoisesta päin, vaikka wacot metsästivät etelään päin. Siihen oli siis toinen syy, mutta mikä?

Yö tuli, ja metsästäjät panivat maata. Cibolerokin laskeutui makuulle. Antonion vuoro oli vartioida puoliyöhön, jolloin toinen hänet päästäisi.

Luja ratsastus ja jännittävä ajojahti olivat kuitenkin niin raukaisseet puoli-intiaanin, että hän unenvastustuksestaan huolimatta nukahti vartionsa viimeisellä tunnilla. Mutta sitten hän äkkiä kavahtikin seisaalleen kun muulilaumasta alkoi kuulua töminää ja korskahduksia.

Mitähän se oli? Oliko laumassa arosusi vai karhuko?

"Lähden herättämään Carloksen", ajatteli Antonio.

Hiljaa meni hän ciboleron makuusijalle ja nykäsi nukkujan kättä. Kohta oli nuori metsästäjä jalkeilla ja tarttui pyssyynsä. Se varmaan nytkin pulasta pelastaisi.

Carlos kuiskasi muutamia sanoja Antoniolle, ja pian oli hän herättänyt toisetkin miehet aseisiin vaunupiiriin, joka oli kuin pieni linnoitettu corral, aitaus. Vaunukorit suojelivat heitä kyllä nuolilta. Leirissä ei palanut tulta, se oli kokonaan pimennossa, varsinkin kun silkkiäispuut sitä pimittivät. Sen sijaan voivat he nähdä tasangolle.

Esteenä oli kuitenkin sinnepäin taaja pensaikko. Ja sen takana saattoivat viholliset piileksiä.

Metsästäjät olivat vaiti, he kuuntelivat tarkkaan oliko kenties vihollisia läheistössä.

Kerran näytti siltä kuin joku ihmisenmuotoinen olento olisi ryöminyt muulilaumaa kohden, joka oli heistä noin sadan askeleen päässä. Mutta oli vielä niin hämärä, ettei mitään voinut varmasti nähdä. Liikkuja eteni niin hitaasti, että se näytti joskus olevan ihan paikallaan.

Kauvaa ei Carlos odottanut. Hän tahtoi tietää lähestyikö todella joku elävä olento leiriä. Siitä syystä ryömi hän hiljaa liikkujaa kohden, pitäen sitä aina silmällä. Antonio seurasi häntä. Lopulta he tarkalla katseellaan huomasivat sen tosiaan liikkuvaksi olennoksi.

"Ei epäilystäkään!" kuiskasi cibolero.

Samassa korskahtelivat muulit vielä entistä kovemmin, ja peloissaan tömistyttivät maata.

"Se on varmaankin karhu", kuiskasi Carlos. "Se kömpelys ei näy jaksavan enää kulkea. Kun se vaan ei säikäyttäisi muulejani. Luulenpa melkein, että ne eivät laukausta niinkään säikähtäisi".

Näin sanoen ojensi hän pyssynsä, tähtäsi niin hyvin kuin hämärässä saattoi ja ampui.

Laukaus sai varmaan liikkeelle kaikki pahat henget. Sadasta kurkusta kuului kiljuna, ja sadat kaviot tömistivät maata. Koko muulilauma joutui liikkeeseen. Ne tempasivat itsensä irti paaluista, ja koko lauma juoksi ulospäin laaksosta täyttä laukkaa.

Joukko ratsastajia seurasi niitä ja ajoi armottomasti pimeässä yössä. Ennenkuin cibolero oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, olivat muulit ja intiaanit jo tiessään. Koko laumasta ei jäänyt paikalle ainoatakaan eläintä. Niin varmaksi luultu paikka oli nyt autio ja tyhjä.

"Sepä kävi joutuin", lausui cibolero synkkänä. "Koko kauniista muulilaumastani ei ole ainoatakaan jälellä. Kirotut intiaaniroistot!"

Hän oli täysin vakuutettu siitä, että varkaat olivat wacoja, ehkä juuri samoja, joilta hän oli muulit päivällä ostanut.

Jo entuudesta muisti hän samallaisia tapauksia. Kauppiaat olivat saaneet joskus ostaa toiseen kertaan tavarat.

"Kirotut intiaanilurjukset!" sadatteli Carlos kiukuissaan vielä toisenkin kerran. "Vieläkö ihme, että he olivat minulle niin vieraanvaraisia. He olivat varmaan jo etukäteen suunnitelleet varastavansa kaikki takaisin. Julkisesti eivät he sitä uskaltaneet, vaan yön turvissa. Nyt olen taas köyhä mies!"

Viimeiset sanat lausui hän kiukuissaan ja huolestuneena.

Ihanista tulevaisuudenunelmistaan oli hän täten joutunut äkkiä synkkään todellisuuteen. Haihtuneet olivat toiveet riippumattomuudesta ja onnesta. Koko omaisuus ryöstetty! Vaivaloinen aavikkomatka edessään. Synkkänä tuijotti maahan muutoin niin iloinen cibolero. Pahaksi onneksi olivat hänen omat kuormamuulinsakin seuranneet muita. Vaunuhärät ja hänen hevosensa olivat jääneet.

Mutta saattaisivatko ne edes kuljettaa matkalla välttämättömät ruokavarat? Köyhempänä kuin tullessaan täytyi hänen lähteä tästä ihanasta laaksosta, jossa jo oli ehtinyt niin suloisesti unelmoida tulevaisuudesta!

Näissä synkissä mietteissä katseli cibolero ryövärien katoamaan suuntaan. Jo arveli hän lähteä heitä ajamaan takaankin. Pianhan saavuttaisi hänen nopea hevosensa heidät. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Henkensä vaan menettäisi?

Syvään huokaisten palasi hän corralille varustautumaan uusien hyökkäyksien varalle. Hän käski kuljettaa härät sinne ja sitomaan ne vaunuihin, etteivät mahdollisesti jälelläolevat intiaanit niitäkin ryöstäisi.

Vaikka kaikki olivatkin hyvin väsyksissä, ei kukaan silti voinut nukkua. Vuorotellen oltiin nyt valppaassa vartiossa.

VIIDES LUKU.

Valkoinen päällikkö.

Carlos oli viettänyt surullisen yön. Kauhulla ajatteli hän mitenkä hänen silloin kävisi, jos villit palaisivat vielä laaksoon hänet lopullisesti ryöstääkseen. Ikävältä tuntui hänestä ajatella sitäkin, kuinka kotiseutulaiset ottaisivat ivalla vastaan hänet, palatessaan kotiin keppikerjäläisenä. Ei ollut myöskään ajateltavissa, että hallitus ryhtyisi puuhaamaan mitään erityistä retkeä muutamien vaivaisten muulien vuoksi. Ei linnanpäällikkö eikä ylpeä Roblado varmaankaan auttaisi ciboleroa?

Mutta eikö hän voisi saada apua muualta? -- Silloin heräsi hänessä ajatus itse ratkaista kohtalonsa. Päivän koittaessa aikoi hän mennä wacojen leiriin ja selittää heille ryöstön koko ilkeys. Mutta epätietoista oli vieläkö intiaanit olivat leirissään. Mutta uudet ajatukset ponnahuttivat hänet ylös. Jollei hän saanutkaan muulejaan takaisin, niin kostaa hänen kuitenkin piti.

Carlos tiesi wacoilla olevan vihollisia, vieläpä ihan rajan takana. Sellaisia olivat m.m. pawneet.

"Kova on kohtaloni, mutta kosto on sentään suloinen!" ajatteli hän. "Jos lähtisin etsimään pawneita ja puhuisin heille kostosuunnitelmistani? -- Mitähän jos tarjoisin heidän avukseen keihääni, jouseni ja tarkan pyssyni? En ole tosin ennen tavannut heitä, enkä tiedä mitenkä he ottaisivat minut vastaan, mutta hyvän liittolaisen he saisivat minusta. Tiedänpä varmaan miestenikin seuraavan minua ja taistelevan mielellään herransa puolesta. Menenpä tosiaankin hakemaan pawneita!"

Nopeasti teki cibolero yleensä päätöksensä ja pani ne myöskin kohta täytäntöön. Ei saata ihmetellä hänen päätöstään kun muistaa kuinka kurjasti intiaanit olivat häntä pettäneet. Sitäpaitsi toivoi hän saavansa osan muuleistaan takaisin kun vaan saisi apua pawneilta.

Jo oli hän aikeessa ilmottaa päätöksensä seuralaisilleen; kun samassa Antonio kiiruhti hänen luokseen.

"Herra", sanoi arriero, joka oli myöskin vakavasti miettinyt asiaa, "ettekö ole huomanneet mitään eriskummallista tässä tapauksessa?"

"Mitä sitten?"

"Siinä että useat rosvoista olivat jalkaisin."

"Se on totta, huomasin sen."

"Usein olen minäkin nähnyt comanchien rosvoavan karjalaumoja, mutta he liikkuvat aina ratsain."

"Mitäpä se merkitsee? Meidän rosvomme olivat wacoja eivätkä comancheja."

"Voi olla, mutta olen aina kuullut wacojen olevan oikeita hevosintiaaneja, jotka aina suorittavat tällaiset temput ratsain."

"Asia on tosiaankin niin", vastasi cibolero, ja näytti arvelevan asiaa. "Minusta tuntui heidän menettelytavassaan poikenneen wacojen tavoista."

"Sitäpaitsi tuntuu minusta muuan toinen seikka vähän merkilliseltä tässä hyökkäyksessä", huomautti arriero. "Ettekö ole, herra, sitä huomannut?"

"En mitään muuta erityistä. Kaikki tapahtui niin odottamatta. Mitä sinä huomasit muuta?"

"Ettekö kuulleet kiljunnan välillä kimeitä pillien ääniä?"

"Kuulitko sinä?"

"Useita kertoja."

"Missä minun korvani ovat olleet?" huudahti cibolero. "Oletko ihan varma siitä?"

"Vallan varma, herra!"

Carlos tuumiskeli asiaa. Lopulta näytti hän päässeen johonkin tulokseen ja lausui:

"Niin se on varmaan ollut, totisesti!"

"Kuinka sitten?"

"Että juuri pawneepillit niin säikäyttivät muuleja!"

"Sitäpä minäkin arvelen. Comanchit eivät kilju niin korkealla äänellä, eivät myöskään kiawait, enkä koskaan ole kuullut wacojen antavan sellaisia merkkejä. Mikseivät ne olisi voineet olla pawneita? Usein he kuljeksivat näin retkillään jalkaisin, eivätkä ole yleensä wacojen tavoin kuin kasvaneet hevosen selkään. Sitäpaitsi on tällainen salakavala yöllinen hyökkäys hyvin heidän viekkaan luonteensa mukainen."

Äkkiä oli ciboleron mielipide muuttunut. Antonion otaksuma oli hyvin todennäköinen. Ensinnäkin on pillienpuhallus pawneitten erityinen merkinantotapa, ja toiseksi kulkevat he usein retkillään jalkaisin. Vaikka he yleensä ovatkin ratsastavia intiaaneja, kulkevat he silti usein jalkaisin pitkiä matkoja etelään, toivoen viekkautensa palkaksi saavansa ratsut alleen kotiin palatessa, mikä myöskin useimmiten tapahtuu.