Part 14

Ilo välähti ciboleron silmistä nähdessään muitten hevosten joukossa ylvään mustan ratsunsa. Antonio oli yleisessä hälinässä saanut sen kiinni vankeja torille vietäessä. Rosita istui jo satulassa, samoin Antonio ja pari peonia, jotka halusivat seurata herraansa, kun samassa don Juan juoksi paikalle ja huusi:

"Minä olen päässyt vapaaksi, ystävät; eversti on tyytyväinen kostoonsa ja on laskenut minut vapaaksi, kun pelkäsi todistustani oikeuden edessä. Ottakaa minut mukaan minne tahansa menettekin, seuraan teitä!"

"Onhan taivas meille vielä sentään armollinen!" huudahti Carlos. "Tervetuloa!"

"Ratsastammeko alas laaksoa, herra?" kysyi Antonio, jolla oli kiire matkalle.

"Ei", sanoi Carlos hetken mietittyään; "menemme La Ninan kautta. He eivät arvaa meidän paenneen sen kautta. -- Aja edellä, Antonio! -- Eteenpäin!"

Pieni seurue ratsasti pois, ja tunnin ratsastettuaan, kuiskaillen vaan keskenään, ehtivät he ylängölle.

Äkkiä pysähtyi Carlos, ja muut kokoontuivat viittauksesta hänen luokseen.

"Täällä voi äitini nukkua rauhassa. Kallioita ei voi kukaan kääntää. Haudatkaamme hänet tänne!"

Näin sanoen alkoi hän puukollaan kaivaa hautaa. Toiset auttoivat siinä vaivaloisessa työssä, ja hartain rukouksin peitettiin vainaja haudan lepoon.

Hautakummulle koottiin ruohoisia turpeita, ja Rosita kostutti kyynelillään nurmen nukkaa. Sitten ratsasti Carlos kallionkielekkeelle, josta saattoi nähdä yli laakson, presidion ja kaupungin tuikkivine valoineen.

Uhkaavin liikkein ja kumealla äänellä huudahti hän: "Äiti, jos vielä silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, niin kuule valani! Vannon kostavani puolestasi. Tästä hetkestä asti omistan henkeni ja ruumiini kostolle. -- Kostolleko?! -- Miksi käytän sitä sanaa? -- Ei kostoa, vaan oikeutta. Oikeutta heille, jotka ovat tehneet tämän häpeällisen murhan! Oi, äitini henki, kuule minua! -- Iloitkaa vaan, te kurjat konnat! Teidän aikanne on tuleva pian! -- Minä lähden nyt -- mutta palaan ennenkuin aavistattekaan. Vielä kerran näette kasvoista kasvoihin cibolero Carloksen!"

Uhaten ojensi hän oikean kätensä kaupunkia kohden, ja voitonvälke loisti hänen silmistään. Hepo hirnahti rajusti, aivankuin sekin olisi tahtonut yhtyä herransa sanoihin. Sitten kääntyi ratsastaja ympäri ja nelisti pois.

KOLMASTOISTA LUKU.

Carlos täyttää valansa. Loppu.

Kauhean näytelmän jälkeen torilla olivat upseerit saaneet onnentoivotuksia San Ildefonson asukkailta, sillä näitä urhoollisia miehiähän saatiin kiittää siitä, että peljätty cibolero oli vihdoin vangittu. Päivän kunniaksi oli yhteiskunnan arvohenkilöt kutsuttu juhlaan presidioon. Se oli loistava. Viini, soitto ja pila kohotti mielialaa, ja kaikki olivat iloisia.

Oli jo tullut myöhäinen ilta. Silloin ehdotteli joku vieraista, että vaarallinen vanki tuotaisiin juhlaan.

Ehdotus oli tosin omituinen, mutta sitä kannattivat monet, ja eversti myöntyi lopulta vieraittensa pyyntöön.

Kersantti Gomez kutsuttiin sisälle, ja hän sai määräyksen hakea vanki.

Juominkeja jatkettiin sitten, mutta ne saivat äkkiä lopun, kun kersantti Gomez tuli kiiruusti sisälle ja huusi kovalla äänellä:

"Vanki on karannut".

Tämä uutinen teki seurassa pahempaa jälkeä kuin pommin räjähtäminen. Kaikki hypähtivät seisoalleen, tuolia ja pöytiä kaadettiin, laseja heitettiin lattiaan, syntyi suuri mylläkkä.

Sali tyhjeni pian; toiset menivät kotiin katsomaan vieläkö heidän perheensä oli turvassa, toiset taas riensivät kaupungin vankilaan ottamaan tarkempaa selvää asiasta.

Vizcarra ja Roblado olivat raivoissaan.

Ei kauvan viipynyt kun rakuunat istuivat satulassa ja ratsastivat kaupunkiin.

Vankila saarrettiin.

Seinässä huomattiin silloin tosiaankin se aukko, josta vanki oli karannut, mutta kuka oli päästänyt hänen siteensä? Mistä oli hän saanut puukon? Vartijoita tutkittiin ja piestiin -- piestiin ja tutkittiin, mutta ei siitä asia selvinnyt. Heillä ei ollut aavistustakaan vangin karkaamisesta ennenkuin Gomez tuli häntä hakemaan.

Rakuunoita lähetettiin kaikille suunnille, kaikki talot tutkittiin, mutta jälkiä oli mahdotonta nähdä pimeässä.

Seuraavana aamuna haettiin karkulaista vielä innokkaammin. Käytiin ciboleron kodissakin, mutta siellä ei ollut ketään ollut. Tutkittiin tiet, polut, ja rotkot, mutta turhaan. Lopulta arveltiin hänen jo päässeen pakoon kauvaksi.

Tämä arvelu näyttäytyi todeksi.

Joukko ystävällisiä comancheja, jotka aika-ajoin kävivät siirtolassa, kertoivat tavanneensa ciboleron joukkueen Llano estacadolla. Siinä oli ollut muuan nuori tyttö ja useita miehiä, sekä ruokavaroilla kuormitettuja muuleja. Cibolero oli sanonut matkustavansa kauvaksi, ylätasangon toiselle puolelle.

Sellaista uutista ei voitu epäillä. Cibolero oli usein lausunut aikovansa palata kotimaahaan, Pohjois-Amerikaan. Olihan siis luonnollista, että hän tällaisissa oloissa etenkin oli pannut tämän aikeensa täytäntöön. Häntä ei enää voitu ahdistaa, ja useimmat luulivat päässeensä hänestä ijäksi, sillä ei suinkaan maasta karkotettu uskaltaisi enää palata Uuteen Meksikoon?

Kauvan puhuttiin ciboleron töistä, mutta tuli taas uusia tapauksia, jotka kiinnittivät enemmän ihmisten huomiota, ja niin unohdettiin noidan perhe.

Vizcarra vaan ei lakannut muistelemasta sitä miestä, joka oli jättänyt hänelle muistomarjan elinijäkseen, ja kapteeni Robladon täytyi suorittaa tavantakaa rahalahjuksia sille miehelle, joka oli välittänyt kauppoja salamurhaajien kanssa; varsinkin kun hän oli saanut tietoonsa yksiä ja toisia seikkoja Rositan ryöstöstä ja uhkasi antaa upseerit ilmi. Petetty kapteeni sadatteli usein maanpakolaista.

Oli sentään pari rehellistä ihmistä, jotka myötätuntoisesti muistelivat usein pakolaisia. Kun don Ambrosio useitten viikkojen kuluttua oli toipunut sairasvuoteeltaan, ilmotti Catalina hänelle, kuinka cibolero oli päässyt karkaamaan. Aluksi ei vanha herra tahtonut voida uskoa upseerien kataluutta, mutta lopulta ei hän enää voinut sitä epäillä. Kun comanchit sitten saapuivat San Ildefonsoon, hämmästyi hän suuresti, kun comanchien päällikkö halusi puhutella häntä.

Päällikkö antoi don Ambrosiolle kaksi kirjettä, joista toisessa vakavasti kehotettiin häntä tyttärineen lähtemään siirtolasta. Toisen oli lähettänyt don Juan. Siinä jätti don Juan don Ambrosiolle valtakirjan hänen talonsa myymiseen ja pyysi samalla häntä välittämään kaupan. Entinen tilanomistaja ilmotti siinä nykyisen asumapaikkansa ja sanoi hyvin menestyvänsä.

Saatuaan don Ambrosiolta Carloksen kirjeen punastui Catalina mielihyvästä, ja sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun don Ambrosio sanoi päättäneensä myydä maatilansa ja siirtyä samalle seudulle, jossa hänen ystävänsä jo olivat. Catalina oli hyvin kiitollinen isälleen.

Ei kauvan kestänytkään kun asiat olivat järjestyksessä, ja molemmat lähtivät San Ildefonsosta.

* * * * *

Mitä teki Carlos? Oliko hän tosiaan kulkenut yli ylätasangon? Eikö hän enää koskaan palaisi? Kuinka kävi San Ildefonson?

Näin kysyy varmaan lukija, ja niihin vastataan järjestyksessä.

Niin, Carlos palasi vielä San Ildefonsoon, mutta hän ei tullut yksinään!

Häntä seurasi viisisataa soturia -- punaista soturia, jotka olivat valinneet hänet päällikökseen, -- 'valkoiseksi päälliköksi'. Ne olivat wacoheimon urhoollisia sotureita, jotka olivat saaneet kuulla hänen kärsimänsä vääryydet ja olivat päättäneet kostaa hänen puolestaan.

Oli jo myöhäinen syksy, kaunein vuodenaika Amerikassa, aika, jolloin luonto niin runsaasti jakaa antimiaan. Oli ihana kuutamoyö; vuoret ja laaksot oli hopeoinut se lempeä valo, josta niin paljo on runoiltu. Llano estacadon autioille lakeuksillekin loi kuu valoaan. Muuan lammaspaimen oli siellä laskeutunut yölevolle laumansa lähelle, kun hän samassa heräsi koiransa vihaiseen murinaan. Hän hypähti äkkiä ylös ja katseli varovasti ympärilleen. Oliko se susi, harmaa karhu vai punainen puma? [puma = amerikalainen leijona] -- Ei, muuta hän sai nähdä, sellaista mikä sai hänet vapisemaan.

Tasankoa pitkin kulki jono mustia olennoita. Siinä oli paljo hevosia ja ratsastajia. Hevonen seurasi hevosta pitkänä ketjuna. Se kulki idästä länteen. Se oli jo parinsadan askeleen päässä paimenesta, mutta niin hiljaa se kulki, että sitä olisi voinut luulla henkinäyksi. Ei kuulunut hiljaisessa yössä kuolainten kalinaa eikä aseitten kalsketta. Kengittämättömien kavioitten kumeat iskut nurmeen ja jokunen hirnahdus vaan todisti niitten olevan eläviä olennoita.

Juuri herännyt paimen vapisi nähdessään tämän jonon, sillä pian huomasi hän, ettei tämä ollut mikään henkinäky, vaan sotajalalla olevia intiaaneja.

Kirkkaassa kuunvalossa näki hän heidät vieläkin selvemmin. Hän näki näitten intiaanien olevan täysissä sotavarusteissa; rinta ja käsivarret maalattuina, yllään jouset, nuolet ja keihäät -- sanalla sanoen, ne olivat sotaretkellä olevia intiaanisotureita.

Merkillisimmältä näytti kuitenkin tämän äänettömän joukon johtaja. Paimen saattoi tuskin uskoa silmiään huomatessaan tämän päällikön niin paljo eroavan muista muodoltaan ja varustuksiltaan. Paimen huomasi hänet selvästi valkoiseksi mieheksi, jolla oli yllään rancheron puku.

Silloin muisti hän äkkiä ne merkilliset tapaukset, joista pari kuukautta sitten San Ildefonsossa niin paljo puhuttiin. Hän muisti maanpakolaisen; eikä enää epäillytkään:

Cibolero Carlos palasi siirtolaan kostamaan vihollisilleen.

Osaksi isänmaanrakkaudesta, osaksi suuren palkkion toivossa päätti paimen ilmaista asian. Hän aikoi lähteä laaksoon ilmottamaan intiaanien tulosta presidioon. Kun jono oli päässyt hänen ohitseen, aikoi hän lähteä, mutta hän ei osannutkaan arvata valkoisen päällikön älyä.

Ennenkuin paimen oli ehtinyt paeta, saarrettiin hän laumoineen. Osa laumasta paistettiin illalliseksi niille, jotka hän aikoi antaa ilmi. Paimen vangittiin.

Vähän matkaa jakaantui tie kahtia. Vaiti ratsasti päällikkö sitten edelleen, vaiti seurasivat sotilaat. Jono kulki kuin käärme tasangolla.

Hitaasti kulkivat intiaanit. Tunnin kuluttua saapuivat he tasangon länsireunalle, sille rotkolle, jossa heidän päällikkönsä oli piilotellut. Surullisin mielin muisteli Carlos mennyttä aikaa.

Kuu valaisi kyllä lakeuden, mutta rotkoon se ei enää paistanut. Siellä oli pimeä. Laskeutuminen sinne oli vaikeata, mutta ei sellaisille miehille niin taitavan päällikön johdossa.

Valkoinen päällikkö sanoi hiljaa muutamia sanoja lähimmäiselle wacolle, ajoi rotkoon ja katosi kallioitten varjoon.

Intiaani kertasi samat sanat seuraajalleen ja katosi hänkin rotkoon; samoin tekivät kaikki, ja lopulta olivat kaikki viisisataa soturia rotkossa.

Kavionkapse sorassa kuului vielä kauvan; mutta kun ei niitä enää kuulunut, ääntelivät taas piilopaikkoihinsa paenneet pedot.

Kuului haukan kimeätä huutoa, kehrääjän valittavaa ääntä ja arosuden ulvontaa.

* * * * *

Vuorokausi oli kulunut. Jälleen oli kuu noussut taivaalle. Silloin näkyi jälleen sama suuri käärme kiemurtelevan rotkosta ulos tasangolle Pecos-jokea kohden. Se kulkee joen poikki ja tulee sille ylängölle, jolle jo näkyy San Ildefonson laakso.

Ylängölle se seisahtuu -- kuun mentyä pilveen johtaa valkoinen päällikkö joukkonsa tammilehdon suojaan. Sotilaat laskeutuvat maahan ratsailta ja sitovat hevosensa puihin.

Mustalta näyttää presidion laaja rakennusryhmä; torninvartijaa ei näy, mutta hänen säännöllisesti uusiintuva huutonsa: "centinela alerta!" -- "vartija, varoillasi!" -- ilmaisee hänen olevan valveilla.

Huutoon vastaa portinvartija; sen jälkeen on kaikki taas hiljaista.

Pian on koko linnotusväestö raskaassa unessa. Yövartijakin portilla on oikassut väsyneet raajansa kivipenkille ja nukkuu makeasti.

Kaikki silmät ovat sulkeutuneet, ei kukaan aavista vaaran olevan niin lähellä.

Taas kuuluu: "centinela alerta!" ja huuto vastaa portilta, mutta ei kukaan vartijoista huomaa niitä tummia haamuja, jotka matavat maata pitkin suurien sisiliskojen lailla kohti linnanmuuria.

Ne luikertelevat ruohikossa yhä lähemmäs linnoituksen porttia.

Portinpielessä on valaistu lyhty, joka valaisee lähintä ympäristöä, mutta vartijan selkä on hiipijöihin päin.

Äkkiä sattuu rasahdus hänen korvaansa. Huudahdus: "quien viva?" -- "kuka siellä?" häipyy hänen huuliltaan, sillä hän kaatuu kuolleena maahan. Puolitusinaa nuolia lävistää hänen sydämensä.

Joukko tummia olennoita syöksyy avonaisesta portista sisälle, ja juuri unesta herätä sävähtäneet sotilaat surmataan ennenkuin ovat kerinneet tarttua edes aseisiinsa.

Kuuluu wacojen kamala sotahuuto, ja sadottain hyökkää intiaaneja linnaan. He tunkeutuvat pihalle ja sulkevat rakuunoitten kasarmien ovet.

Säikähtyneinä juoksevat puolialastomat sotilaat ulos ja syöksyvät intiaanien keihäisiin. Karbinien ja pistoolien laukauksia kuuluu kaikkialta, mutta ampujat kaatuvat ennenkuin ehtivät ladata uudelleen.

Taistelu oli lyhyt ja vimmattu.

Huutoja, laukauksia ja huokauksia kuuluu kaikkialta; ovia lyödään rikki, sapelit kalisevat, ja ruumiita kaatuu maahan.

Vihdoin päättyy hirveä verilöyly. Kaikkialla on uudelleen hiljaista. Ei enään kuulu intiaanien villiä sotahuutoa. Kaikki sotilaat on surmattu.

Ei sentään ihan kaikkia. Kahden miehen henki on säästetty.

Vizcarra ja Roblado eivät ole kuolleet. Heitä odottaa kauheampi kuolema kuin kaatuminen taistelussa. Heidät viedään ylpeästä presidiosta kamalaa kohtaloaan kohden.

Sitä ennen oli hävitettävä muurit ja vahvat varustukset. Monet kädet olivat hävittämässä, mutta pahinta jälkeä tekivät liekit. Kaikkialla ne roihusivat, ja savu tuprusi esiin joka raosta. Pian on penkere suurena tulimerenä; palkit palavat ja putoavat ryskyen. Muurit kaatuvat. Lopulta on presidio vaan tulta ja savua syöksevä raunio.

Mutta vielä ei ole kauhun mitta täysi. Pakolainen ei halunnut kostaa ainoastaan rakuunoille, vaan kaupungin asukkaillekin, jotka sydämettöminä olivat katselleet ja vaatineet vanhan vaimon ruoskimista aina kuolemaan saakka ja nuoren viattoman tytön häpeällistä rääkkäystä. -- San Ildefonson asukkaatkin saivat tuta cibolero Carloksen kostoa.

Hän täytti valansa, sillä ennen auringon nousua paloi kaupunki kaikkialla, ja miehet, naiset ja lapset, nimittäin ne, joita ei kohta surmattu, pakenivat henkensä tiestä tasangolle, onnellisina kun sen saivat pelastettua.

San Ildefonson ihanasta laaksosta oli kadonnut ihmiskätten jälki.

* * * * *

Olemme nyt tämän murhenäytelmän loppukohtauksessa, mutta sanoin ei voi kuvailla todellisuutta, sillä se on julmempi kaikkia tähänastisia tapauksia.

Näyttämönä on La Nina, sama kallionkieleke, jolla cibolero Juhannuksena suoritti loistavan ratsastusnäytteensä.

Taaskin odottaa jännityksissään utelias katsojajoukko, kuten silläkin kertaa. Odotetaan uutta näytelmää. Mutta kuinka toisellaiset ovatkaan nyt osanottajat ja katselijat!

Kalliolla istuu kaksi miestä hevosten selissä. Mutta he eivät ole siellä vapaasta tahdostaan. Heidän kätensä on sidottu selän taakse, ja jalat hevosen mahan alle. Satulat ovat lujasti kiinni. Rajaton epätoivo ja pelkuruus kuvastuu heidän kasvoistaan!

He ovat keski-ikäisiä miehiä, molemmat täydessä upseerinpuvussa. Toinen on linnanpäällikkö, eversti Vizcarra, toinen on kapteeni Roblado.

Pakolaisen petomaiset vainoojat ovat nyt hänen vankejaan, hänen vallassaan. -- Mutta mitä varten istuvat he ratsailla juuri täällä? Ja mitä varten on heidät sidottu? Mikähän näytelmä täällä alkaa?

Huomatkaa! -- Heidän allaan olevat hevoset ovat villejä mustangeja! Katsokaa niitä tarkemmin! -- Hevosten silmille on sidottu huivi!

Kumpaakin hevosta pitelee vaivoin tagno. Hevosten päät on käännetty La Ninan äkkijyrkännettä kohden.

Intiaanit muodostavat pitkän rivin vähän matkan päässä ratsastajista. Villit soturit ovat hiljaa kuin haudassa. Kaikki katsovat valkoiseen päällikköön, odottavat merkkiä häneltä. Hänen kasvonsa ovat kalmankalpeat, niitten ilme ankara, hänen siinä istuessaan pikimustan ratsunsa selässä.

Sanaakaan ei kostaja lausu uhreilleen valmistaakseen heitä kohtaloonsa. Se on tehty. He tietävät jo tuomionsa. -- Kamalan hiljaisuuden vallitessa annetaan merkki. Tagnot juoksevat sivulle ja jättävät mustangit vapaiksi.

Uusi merkki annetaan ratsastaville intiaaneille. He ratsastavat eteenpäin hurjasti kiljuen. He pistävät mustangeja keihäillään. Ne eivät mitään näe ja syöksyvät suoraan kohti jyrkännettä.

Sidottujen ratsastajien tuskanhuudot voittaa villien kiljunta. -- Vielä silmänräpäys -- ja näytös on päättynyt! Säikähtäneet mustangit ovat syöksyneet jyrkänteeltä alas ja vieneet mennessään ratsastajat.

Tummat ratsastajat pidättävät hevosiaan jyrkänteen reunoilla ja katselevat kauhistuneina toisiansa.

Muuan ratsastaja meni vielä lähemmäs reunaa ja katseli syvyyteen. -- Se oli valkoinen päällikkö.

Hetkisen katseli hän ruhjoutuneita ruumiita siellä alhaalla. Ne eivät liikahtaneet. Hevoset ja miehet olivat murskautuneet kuoliaaksi.

Syvä huokaus pääsi ciboleron rinnasta, aivan kuin olisi taakka siltä pois nostettu; sen jälkeen kääntyi hän ympäri ja sanoi vakavasti ja juhlallisesti ystävälleen:

"Don Juan! Olen täyttänyt valani! Olen kostanut äitini puolesta!"

* * * * *

Ilta-auringon valossa näkyi intiaanijono ratsastavan pois laaksosta Llano estacadoa kohden; mutta he eivät palanneet kuten olivat tulleet. Heillä oli nyt runsaasti saalista San Ildefonsosta.

Edellä ratsasti cibolero, ja hänen rinnallaan don Juan.

Kauheat tapaukset olivat luoneet synkät varjot heidän otsalleen, mutta haihtuivat vähitellen ajatellessa uutta, onnellisempaa tulevaisuutta.

Carlos ei jäänyt pitkäksi aikaa wacoystävien luo. Hän sai runsaasti lahjoja ja ratsasti sitten itään päin uuteen, rauhalliseen kotiinsa.

Siellä otti hänet ystävällisesti vastaan don Ambrosio; ja toteen näkyivät käyneen Catalinan sanat, että don Ambrosio korvaisi entisen väärinkäytöksensä, kun oli halveksinut Carlosta.

Kun entinen cibolero pyysi vaimokseen Catalinaa, siunasi isä nuorikoita ja iloitsi heidän onnestaan.

Toteutui myöskin don Juanin hartain toive; hän järjesti onnellisen kodin puolisolleen Rositalle.

Antonio oli aina tervetullut ystävä molempiin perheisiin, ja kun Carlos silloin tällöin kävi metsästysretkillä wacoystäviensä luona, oli Antonio aina mukana.

Siitä ajasta lähtien ei enää kuultu puhuttavan San Ildefonsosta. Eikä uuttakaan siirtolaa perustettu tuohon ihanaan laaksoon.

Sen häviö olisi toisina aikoina ehkä herättänyt suurempaakin huomiota, mutta se tapahtui aikana, jolloin Espanjan valta Amerikan mantereella jo oli häviämässä. San Ildefonson hävitys oli vaan yksi monista samallaisista surullisista tapauksista siihen aikaan. -- Melkein samaan aikaan joutui sadottain kukoistavia siirtoloita intiaanien käsiin. Niillä on oma historiansa, ehkä vielä jännittävämpi kuin tämä.

Carlos ei enää siihen laaksoon palannut, mutta wacointiaanit muistelivat kauvan kiitollisuudella valkoista päällikköään.