Part 13

Ei oltu häntä vangittu väkivallalla eikä viekkaudella. Petos oli suorittanut asian. Eräs hänen omasta väestään oli hänen pettänyt.

Mutta kuinka oli muuten niin valpas Carlos joutunut sellaiseen onnettomuuteen?

Catalina oli luvannut isälleen selittää asioitten oikean laidan ja tapausten kulun presidiossa. Siten paljastuisi upseerien katala menettely. -- Niin toivoi Carlos, mutta siinä hän pettyi.

Don Ambrosio oli sairastunut, ja tytär pelkäsi hänen kuolevan.

Cibolero ei tahtonut eikä voinut jättää omaisiaan enää siirtolaan, mistä hän oli ajettu maanpakoon, ja missä ei heilläkään ollut mitään turvaa.

Tilapäinen asunto erämaassakin oli varmempi, kuin asunto vihollisten keskellä.

Vaikeata tosin oli kuljettaa pois tarkkaan vartioidut omaiset, mutta cibolero oli keksinyt siihen keinon.

Ja se olisi varmaan onnistunut, jollei hänen omassa väessään olisi petturiksi ruvennut muuan peoni, renki, joka oli ollut muassa viimeisellä metsästysmatkalla. Tämä mies ilmiantoi hänet vihollisille.

Carlos oli ranchossa suorittamassa viimeisiä valmistuksia.

Äiti ja sisar olivat hyvin iloissaan, kun kauvan kaivattu Carlos oli jälleen kotona. Innolla järjestelivät he asioita kuntoon. Hevosen oli hän piilottanut pensaikkoon vähän matkan päähän majasta. Koira ei pahaksi onneksi ollut hänellä mukana. Se sairasti vielä haavojaan luolassa.

Eräs hänen rengeistään oli vartioimassa. Koira oli ennen hoitanut sen tehtävän erinomaisesti.

Tämän rengin olivat Vizcarra ja Roblado hiljan lahjoneet, ja niinpä menikin petturi, sensijaan että olisi isäntäänsä suojellut, heti ilmiantamaan hänet presidioon, sanoen kapteenille:

"Cibolero on täällä. -- Tulkaa heti!"

Heti ratsasti asestettu joukko majalle ja piiritti sen. Taistelussa haavottui ja kuoli usea rakuuna, mutta ylivoimalla sentään Carlos lopulta voitettiin, vaikka hän tekikin vimmattua vastarintaa.

Tuskin oli Gomez ollut viittä minuuttia torilla, kun torven ääni ilmotti sotilasosaston lähestyvän.

Keskellä sotilasryhmää oli cibolero, lujasti sidottuna muulin selkään ja lukuisan sotilasjoukon vartioimana.

Huhu sellaisesta yleistä mielenkiintoa herättävästä tapauksesta levisi kulovalkean tavoin kaupungissa, ja torille riensi kuka kynnelle kykeni katsomaan kuuluisaa cibolero Carlosta.

Ei enää nyt peljätty tätä koko seudun kauhua; hän ei voinut enää vahingoittaa.

Mutta ei Carlos yksin kiinnittänyt puoleensa yleisön huomiota. Siellä oli muutakin merkillistä katseltavaa.

Hetken päästä nähtiin lähestyvän erään toisen sotilasryhmän.

Ne kuljettivat hitaasti kahta muuta vankia.

He olivat naisia. Toinen, vanhempi nainen oli ciboleron äiti, ja nuori kalvakka tyttö hänen rinnallaan oli ciboleron sisar Rosita.

Luultuja noitia kuljetettaessa väkijoukon halki, iskivät heihin vaan tylyt katseet. Ihmiset kammosivat heitä. Sadatellen saatettiin heitä raskasta tietä vankilaan.

"Muera la hechicera! Muera!" -- "Kuolemaan noita!" -- kuului huutoja armottomasta kansajoukosta.

Ei edes nuori, katkerasti itkevä, hajahapsinen tyttö herättänyt sääliä tässä intohimojen sokaisemassa väkijoukossa. Kuului vaan kolkkoja huutoja:

"Muera las dos! Madre y hija!" -- "Kuolemaan molemmat, äiti ja tytär!"

Sotilaitten täytyi suojella heitä ihmisten raivolta, kunnes heidät lopulta työnnettiin vankilaan.

Onneksi ei Carlos nähnyt sitä.

Hän ei edes tiennyt heitä vangitun. Hän luuli heidät jätetyn rauhaan kotiin, ajatteli vihollisten koston rajottuvan vaan häneen. -- Ei hän tiennyt vihollistensa katalia aikeita.

* * * * *

Naiset vietiin calabozoon -- kaupungin vankilaan, -- mutta nuori ja voimakas cibolero, jonka irtipääsöä peljättiin, vietiin presidion holveihin, josta hänen oli mahdoton paeta.

Synkissä mietteissään ei hän huomannut sitä, kuinka illalla myöhään ovi avautui, ja joku tuli hänen koppiinsa.

Linnanpäällikkö ja Roblado tahtoivat nauttia kostostaan täydellisesti.

Yhdessä ystävineen olivat he juoneet iloissaan yrityksensä lopullisesta onnistumisesta. Nyt tulivat he pilkkaamaan sidottua vankiaan. He loukkasivat ja häpäisivät häntä kaikin tavoin, ja kauan kuunteli hän sitä vaieten.

Vihdoin loppui vangin kärsivällisyys. Vizcarran viimeinen raaka pilkka sai hänet vastaamaan, ja kun cibolero siinä viittasi muun muassa everstin kasvoihin saamaan kolahdukseen, oli Vizcarran kiukku vallan tavaton. Tikari kädessä hyökkäsi hän vangitun uhrin päälle ja olisi ehkä tappanut hänet, jollei Roblado olisi häntä hillinnyt.

Hän kuvaili everstille vastaista koston suloisuutta, josta niin paljo toivoivat. Everstihän aikoi pilata koko huvin.

"Antakaa sen kurjan raukan elää!" sanoi hän everstille, ivallisesti silmäillen Carlosta, "huomennahan on hänellä juhlapäivä, olisihan vahinko, jollei hän saisi myöskin juhlia!"

Everstikin vähitellen tyyntyi, purettuaan vihansa ukkosta ensin siten, että iski puolustukseen kykenemätöntä vankia nyrkillä kasvoihin. Sitten jättivät upseerit vangin yksin miettimään sitä huomenna luvattua 'juhlaa.'

Carlos saattoi syystä odottaa mitä pahinta. Armoa ei hänen tarvinnut toivoa kunnan -- eikä sotilashallinnon puolelta.

Varmaan tarkotettiin 'juhlalla' sitä, että hän vietäisiin mestattavaksi.

Hänen sielunsa oli suuresti murheissaan, ei niinkään paljo itsensä kuin vangittujen omaistensa tähden.

Pitkän yön kuluttua tunkeutui ikkunaluukusta hiukan aamuhämärää.

Aina vangitsemisestaan asti ei hän ollut saanut syödä eikä juoda. Ei lohdutuksen sanaa, ei katsettakaan! Ei yksikään ystävä käynyt häntä katsomassa -- ei näkynyt merkkiäkään siitä, että yksikään sydän sykki myötätuntoisesti hänelle, tai kärsi hänen puolestaan!

Tuli puolipäivän aika.

Hänet laahattiin ulos vankilasta. Sotilaat asettuivat järjestykseen hänen ympärilleen ja veivät hänet pois.

Mihin hänet vietäisiin?

Jokohan mestattavaksi?

Hänen silmiään ei oltu peitetty, senvuoksi näki hän kuljettavan torille, joka oli täynnä ihmisiä.

Ihmisiä oli asettunut niin paljo kuin oli mahtunut. Katoille ja parvekkeille ympäri torin. Siinä oli hacendadoja, rancheroja, vuorikaivoksien omistajia, kaivostyömiehiä ja muita.

Jokin merkillinen tapaus varmaan oli koonnut heidät tänne; ja sen näki heidän kasvoistaankin, että he odottivat jotakin merkillistä näytelmää, ehkä juuri sitä, josta Roblado oli puhunut.

Kaikkialla, missä vanki kulki, pilkattiin häntä.

Edelleen laahattiin häntä ja paiskattiin lopulta kaupungin vankilan kovalle lavitsalle.

Siinä asettui hän pitkälleen, kun lujaan sidotut kädet ja jalat estivät häntä istumasta.

Hän jäi yksin.

Se sotilaspatrulli, joka oli hänet tuonut, jätti vartijat lukituille oville ja poistui. Sitä todisti aseitten kalina.

Hetkisen makasi vanki liikkumatta, melkein ajattelematta.

Onnettomuus oli murtanut hänen voimansa, hän oli epätoivoinen kohtalostaan. Ei voinut ajatellakaan pääsevänsä täältä vapaaksi.

Eivät tosin seinät olleet erittäin paksut, eivätkä kiviset, vaan tehdyt huonosta tiilestä. Mutta hänhän oli vangittu ja sidottu! Sitäpaitsi ei hänellä ollut aseita eikä aikaa murtautua niitten läpi.

Varmaankin läheni jo hänen mestauksensa täytäntöönpano.

Ei hän peljännyt kuolemaa, mutta ero rakkaasta äidistä tuntui katkeralta; -- hän ajatteli sisartaan ja hänen uhrautuvaista sydäntään; hän ajatteli lapsuutensa leikkitoveria, ystävätärtään ja rakastettuaan.

Eikä hän voinut edes heille lähettää mitään jäähyväistervehdystä?

Näissä synkissä mietteissä ei hän huomannut, kuinka valo kopissa joskus väheni.

Joku lepero -- kerjäläinen -- oli kiivennyt toisen hartioille katselemaan ikkunasta vankia.

Carlos kuuli naurua, karkeata pilkkaa ja äitinsä nimen.

Hetkisen päästä avautui ovi, ja Roblado huusi hänelle:

"Kas niin, tappelukukko, olemme luvanneet teille tänään huvitusta, ja sana on pidettävä. Nouskaa lavitsalle ja katsokaa torille! Siellä on erinomainen näky! Nouskaa ylös nopeasti vaan, niin saatte nähdä itse! Ha, ha, ha!"

Kapteeni purskahti käheään nauruun, ja siihen yhtyivät toisetkin käytävässä olijat. Ovi suljettiin jälleen, ja turhaan koetti Carlos selittää tämän kehotuksen sisällystä.

Mestattaisiinko torilla hänen viaton ystävänsä don Juan?

Hänen mietteensä keskeytyivät pian; ikkuna-aukossa näkyi taas pää, ja raaka ääni huusi:

"Halloo, Carlos, puhvelinteurastaja, katsokaas tänne torille! Täällä on teillä nähtävää. Katsokaapa äitiänne, noitavaimoa! Katsokaa kuinka hän irvistelee! Ha ha, ha!"

Ei myrkyllisen käärmeen puraisu -- ei vihollisen nyrkinisku kasvoihin olisi voinut pikemmin ponnahuttaa Carlosta ylös kuin tämä puhe.

Mutta hän oli unohtanut siteensä; pari kertaa horjahti hän ja kaatui sitten polvilleen.

Hän koetti uudelleen ja varovammin; se onnistui. Lopulta pääsi hän vaivoin penkille ja saattoi katsella ulos ikkunasta.

Siellä näki hän sellaista, mikä sai melkein jähmettymään hänen verensä ja pusersi tuskanhien hänen otsalleen.

Mikä kamala näytelmä!

Hänen sydäntään ahdisti sanomaton tuska. Oli kuin joku olisi tarttunut siihen rautakourin ja sitä äkkiä pusertanut.

Osa toria oli väestä tyhjänä, ja rakuunat ajoivat tungeksijoita loitommalle.

Keskelle oli järjestetty istumasijoja upseereille, alcaldille, kaupungin hallinnon jäsenille ja siirtolan arvohenkilöille. Toisissa olosuhteissa olisi yleisö katsellut heitä, mutta nyt kiinnitti muu heidän huomiotaan. Se oli muuan ryhmä lähellä Carloksen vankilaa. Tämän ryhmän huomasi hän ensin. -- Mutta sitten ei hän muuta nähnytkään, ei väkijoukkoa, eikä koreapukuisia herroja.

Hän näki seuraavaa:

Kahden pörrökarvaisen aasin selkään oli heitetty melkein maahan saakka ulottuvat karkeat, mustat loimet. Niitä talutti merkilliseen mustaan pukuun puettu lepero. Pari leperoa huiski piiskalla aaseja.

Kummankin aasin seljässä oli ihmisolento, jonka jalat oli sidottu aasin mahan alle. Kädet oli sidottu jonkinlaiseen punikeeseen aasin kaulalle. Siten tuli istujan selkä kumaraan, ja pää roikkui alaspäin. Asento oli muutenkin vaikea. He olivat naisia. He olivat paitasillaan vyötäisille asti, hiukset olivat hajallaan ja roikkuivat aasin kaulalle. Toinen naisista oli vanha ja harmaa, toinen taas elämänsä keväässä, hän näytti kauniilta ja hänellä oli runsas kullankeltainen tukka.

Voi, Jumala, mikä näky se oli Carlokselle! Nyt ymmärsi hän Robladon sanat. Uhreina olivat hänen äitinsä ja sisarensa. Hän tunsi heidät heti.

Ei sydämeen ammuttu nuolikaan olisi tehnyt kipeämpää kuin tämä näky.

Terävä, puoleksi tukahutettu huuto pääsi hänen huuliltaan, mutta siinä oli suuren tuskan tuimuus!

Senjälkeen oli hän vaiti. -- Hän näytti marmorikuvalta, ei käynyt värähdystäkään kasvoissa -- sydämen tykytys näkyi pysähtyneen, silmien katse oli tuijottava ja suu oli tiviisti kiinni.

Vizcarra ja Roblado nauttivat suuresti kostostaan, joka jo näytti hyvin onnistuneen. He seisoivat keskellä toria ja näkivät Carloksen vankilanluukusta. He hymyilivät tyytyväisyydestä, mutta cibolero ei nähnyt heitä.

Muuan kirkonkello alkoi soida, mutta vaikeni pian.

Se oli merkkinä kauhean toimituksen alkamiseen.

Mustapukuiset aasinajajat taluttivat eläimet loitommalle vankilasta.

Naisten kasvot olivat nyt osittain yleisöönpäin, mutta hiukset peittivät ne. Kaksi pappia läheni heitä heiluttaen ristiinnaulitunkuviaan ja mutisten naisille jotakin. Sitten peräytyivät he jälleen.

Sitten tulivat piiskamiehet. Merkin saatuaan kiinnittivät he ranteensa ympärille varren tyvessä olevan hihnanmutkan ja alkoivat voimakkaasti ruoskia melkein alastomia naisia.

Iskuja annettiin säännöllisesti, ne laskettiin. Joka iskua seurasi vako, ja jos siima sattui toisesti samalle kohtaa, tuli verinen viiru ohueen paidanselkämystään.

Mutta naiset eivät huutaneet, kummallista kyllä!

Tyttö vähän kääntelehti iskujen sattuessa ja valitti hiljaa, mutta ei huutanut. Karaistunut vanha äiti ei liikahtanutkaan. Ei mikään merkki osottanut hänen kärsivän.

Kun leperot olivat kukin kymmenen iskuansa jakaneet, kuului ääni kansanjoukosta:

"Basta por la nina! -- kylliksi tytölle!"

Joukko yhtyi siihen, ja se lepero, jonka tehtävänä oli lyödä noidan tytärtä, kiersi kokoon piiskansa ja astui sivulle. Toinen iski äitiä täydet kaksikymmentäviisi kertaa.

Rummunpärrytyksellä annettiin merkki, että ruoskinta keskeytettiin. Aasit talutettiin torin toiseen kulmaan.

Siellä alkoi ruoskinta uudelleen, ja julma lepero näytti lyövän entistä kovemmin, aivan kuin vanhan vaimon selkä ei olisikaan ollut verillä.

Tällä kertaa pelastui tyttö kidutuksesta väkijoukon vaatimuksesta, mutta hänen täytyi sitä seurata häpeällisessä kulkueessa.

Ruoskinnan jälkeen pärrytettiin taas rumpua, ja siirryttiin kolmanteen ja neljänteen kulmaan, kunnes vaimo oli saanut täyden rangaistuksensa -- sata iskua.

Kauhea näytelmä oli päättynyt, mutta vieläkään ei yleisö malttanut poistua. Tunkeuduttiin naisraukkojen ympärille, jotka olivat joutuneet ilkeän koston ja sokean taikauskon uhreiksi.

Ihmiset olivat uteliaita. Ja vaikka he juuri olivat päässeet näkemästä niin kauheaa rääkkäystä, ei sääliä missään näkynyt.

Uskonkiihko tukahutti ihmisten lempeämmät tunteet. Ei kukaan säälinyt noitaa eikä vääräuskoista murhaaja-ciboleron sisarta.

Oli sentään sääliväisiäkin ihmisiä joukossa, koskapa hellät kädet päästivät siteet, virvottivat vedellä taintuneitten päätä ja huulia.

* * * * *

Heitä odottivat yksinkertaiset ja karkeatekoiset rattaat. Ei tiedetty mistä ne olivat tulleet, eikä siitä välitettykään. Alkoi hämärtää, ja kun yleisö sai uteliaisuutensa tyydytettyä ja alkoi väsyä ja nälkiintyä, niin hajosi se vähitellen.

Vankkurien ääressä seisoi voimakas-vartaloinen mies, joka Josefan käskystä parin intiaanin avulla nosti naiset rattaille. Sitten nousi mies itse sinne ja ajoi pois. Josefa ja tagnot seurasivat perässä.

Päästyään ulos kaupungista poikkesi joukkue eräälle sivutielle, joka vei sille yksinäiselle rancholle, missä Rosita jo kerran ennen oli saanut suojaa.

Avuttomat naiset kannettiin huoneeseen, ja heitä koetettiin kaikin keinoin herättää henkiin. Lopulta saivat ystävälliset ihmiset Rositan virkoamaan, mutta hän heräsi vaan näkemään, kuinka hänen äitinsä rääkätystä ruumiista pakeni viimeinenkin elon kipinä.

Vanhan vaimon ohimoita hierottiin, huulia kostutettiin, ja verta koetettiin saada liikkeelle, mutta turhaan. Hänen korvansa eivät kuulleet rakastetun tyttären tuskanhuutoja, eivätkä hänen silmänsä nähneet tyttären katkeria kyyneleitä -- kuolema oli vienyt hänen sielunsa ikuisen rauhan maille.

* * * * *

Carlos oli vankilan ikkuna-aukosta nähnyt koko rääkkäyksen. Voimatta liikkua paikaltaan katseli hän vaieten tätä kauheata näkyä, vaan sillointällöin, piiskan vinhemmin sattuessa, huokasi hän raskaasti. Se oli rajatonta sielun tuskaa.

Kasvot olivat hirvittävästi vääntyneet. Ne kuvastivat hänen sisässään palavaa tuskan tulta. Joka sattumalta näki vankilan ikkunassa nämä kasvot, se kauhistui niitten hirvittävää ilmettä.

Lihakset olivat jännityksestä paisuneet, hampaat karskahtelivat yhteen, huulet olivat lujasti puristetut yhteen, ja tuskanhiki virtasi otsalla. Poskien miehuullisen punan sijaan oli tullut kalman kalpeus.

Ikkunastaan oli hän nähnyt vaan ruoskinnan kahdessa ensimäisessä torin kulmassa, mutta hän tiesi sitä jatkettavan.

Kuolema olisi ollut hänelle otollinen; miksei se pelastanutkin häntä näistä tuskista? -- Epätoivo toi hänelle jättiläisvoimat; hän tunsi hihnojen ranteitten ympäriltä hien tähden liestyneen. Kaikin voimin jännitti hän ranteensa auki, ja siteet heltisivät, kädet olivat vapaat.

Nyt voi hän helpommin liikkua. Ehkä saisi hän vielä kerran nähdä omaisensa rääkkäyksen jälkeen.

Mielellään olisi hän heille antanut jonkin merkin, mutta tiesivätköhän he että hän oli täällä?

Silloin kuuli hänen herkkä korvansa piiskan viimeiset iskut. Hän oli kuulevinaan äitinsä huutavan hänen nimeään.

"Laupias Jumala, armahda minua! Hän kutsuu poikaansa, enkä minä voi rientää hänen avukseen. Voi minua! Ja minun täytyy elää! Mutta vielä minä sinun puolestasi kostan niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

Raivoisasti pudisteli hän rautakalteria ikkunassa. Mutta se ei heilunut -- mutta mitä se oli? -- Raskas esine putosi lavitsalle.

Hän luuli sitä ensin kiveksi, jonka joku oli heittänyt torilta, mutta siinä kolahduksessa kuului metallin helinää, ja käärö oli pitkulainen. Nopeasti otti hän sen ylös.

Paketti oli kääritty huolellisesti silkkihuiviin.

Nopeasti avasi hän sen ja katseli sisällystä.

Saattoiko hän uskoa silmiään? Käärössä oli kultarahoja, pitkä puukko ja kirje.

Cibolero nousi lavitsalle lukemaan kirjettä ikkunan hämärässä valossa. Siinä oli kirjoitettuna:

"Sinun mestauksesi on päätetty suorittaa huomenna. En tiedä jätetäänkö sinut yöksi kaupungin vankilaan vai viedäänkö presidioon. Jos saat jäädä kaupungin vankilaan, voin helpommin sinua auttaa.

"Lähetän kaksi asetta: kultaa ja terävän puukon. Käytä kumpaa tahdot, tai molempia! Seinät ovat savesta, niihin voi helposti kaivaa aukon, Jos se sinulle onnistuu, on ulkopuolella apua odottamassa. Jos sinut kuljetetaan presidioon, niin koeta paeta matkalla; se on ainoa keino! Uskaliaisuutta ei sinulta puutu ratkaisevalla hetkellä, minä tunnen Carloksen! Riennä Josefan rancholle, siellä on uskollisia ystäviä odottamassa. --

"Voi hyvin, kovaosainen ystäväni, Jumala kanssasi!"

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta ilman sitäkin tiesi Carlos, keneltä se oli.

"Rohkea, jalo tyttö", ajatteli hän kätkiessään kirjeen povelleen; "sinun uskollinen rakkautesi antaa minulle uutta voimaa taisteluun. --

"Jos kuolen, niin en saa surmaani ainakaan pyövelin kädestä. Käteni ovat nyt vapaat, eikä niitä sidota niin kauvan kuin vähänkin on eloa jäljellä. -- Kuolo vaan voi minut lannistaa ja voittaa."

Näin rohkaistuaan itseään istuutui hän lavitsalle ja katkoi nopeasti hihnat jaloista. Taas voi hän seisoa varmasti jaloillaan. Puukko kourassa asteli hän vinhasti edestakaisin kopissaan kiihkoisena. Kauheita silmäyksiä heitti hän ovelle ja varmaan oli hän päättänyt surmata ensimäisen tulijan.

Silloin näkyi hänen mieleensä äkkiä juolahtaneen jotain uutta.

Hän pujotti jalkansa jälleen siteisiin, pani poveensa rahat ja puukon, kietoi kätensäkin äskeisiin siteisiin, vaikka lievästi, ja paneutui pitkälleen penkille.

Kasvot olivat oveen päin, ja muuten oli hän niin liikkumaton kuin olisi nukkunut.

Vanki olisi mieluummin kohta ruvennut murtautumaan ulos, mutta hän piti viisaampana odottaa vahdinvaihtoa.

Hän tiesi uuden vartion toimensa alkaessa tulevan tarkastamaan, että kaikki olisi kunnossa. Ja sitä hän päätti odottaa.

Sitäpaitsi halusi hän vähän levätä. Nukkua ei voinut, sillä voisivathan he yöllä kuljettaa hänet presidioon, ja sitä ennen piti paon tapahtua. Jos hän vaan pääsisi täältä pois, niin takaa-ajajista ei ollut suurtakaan pelkoa voimakkaalle ja keinokkaalle miehelle. Ainoa pelon aihe oli karbinit, mutta vaikeata oli niilläkin osata, kun oli pimeä yö, eivätkä rakuunat muutenkaan olleet hyviä ampujia.

Runsaan tunnin makasi hän siinä mietteissään, valmiina äärimmäiseen uhkarohkeuteen, kun samassa kuului askeleita käytävässä. Uusi vartio oli tullut.

Hänen sydämensä sykki levottomasti. Veisiköhän tämä vartio hänet jo presidioon? Levottomana kuunteli hän joka sanaa. Suureksi ilokseen huomasi hän vartijoitten vaan vaihtuvan, ja ymmärsi joistakuista sanoista, että häntä vartioitaisiin tässä vankilassa koko yö. Se tieto oli hänelle arvokas. Heti senjälkeen avautui ovi, ja useita sotilaita tuli koppiin; eräällä oli kädessään lyhty. Sen valossa he karkeita pilkkapuheita lasketellen tutkivat vankia, ja huomattuaan hänen siteensä olevan ennallaan lähtivät pois uskoen hänen olevan varmassa tallessa. Sitten lukitsivat he oven, ja huone tuli jälleen pimeäksi.

Cibolero makasi vielä hetkisen hiljaa kunnes oli vakuutettu siitä, etteivät he enää palaisi. Pari miestä jätettiin vartioimaan ovea, muut lähtivät pois. Nyt tiesi hän heidän varmaan poistuneen.

Oli aika käydä työhän. Nopeasti kiskasi hän jälleen vapaiksi kätensä ja jalkansa, otti esille pitkän puukkonsa ja ryhtyi kaivamaan aukkoa seinään.

Jo maatessaan oli hän miettinyt vankilansa asemaa ja sopivaa paikkaa aukolle. Hän valitsi sen nurkan, joka oli kauvimpana ovesta ja huoneen peräseinällä. Tosin ei hän varmaan tiennyt, kaivoiko hän aukon ehkä toisen koppiin, vai pääsisikö ulos. Mutta hän luotti onneensa. Muuten tiesi hän, ettei muita vankeja tällä kertaa vankilassa ollut. Tämä oli nimittäin pienempien pahantekijöitten vankila, jossa pidettiin heitä vaan lyhemmän aikaa.

Eipä siis hänelle sekään tuottaisi lopullista estettä, että hän mahdollisesti tulisi aukosta toiseen koppiin. Hän alotti siis työnsä hyvin toivein. -- Saviseinä mureni verrattain helposti. Se oli tehty kuivatuista savitiilistä, ja vaikka seinä oli puoli metriä paksu, onnistui Carloksen puolessa tunnissa saada niin suuri aukko, että ruumis siitä mahtuisi. Pikemminkin hän sen työn olisi voinut suorittaa, mutta kun oli työskenneltävä niin varovaisesti, ettei kolinaa yhtään kuuluisi, hidastutti se työtä. Pari kertaa luuli hän jo vartijoitten tulevan koppiinsa, ja hypähti jo seisaalle hyökätäkseen heidän kimppuunsa.

Se oli onneksi vaan mielikuvitusta. Ei kukaan hänen työtään huomannut. Vielä viimeiset iskut, ja työ oli valmis.

Se toi hänelle uutta elinvoimaa. Täysin siemauksin hengitti hän raikasta ilmaa; kuunteli sentään samalla tarkasti. Kaikki oli hiljaista tällä puolen vankilaa. Hän pisti päänsä ulos aukosta ja koetti katsella ympärilleen. Hän näki vaan ruohoa ja villiä kaktuksia seinän vierellä.

Varovasti ryömi hän ulos aukosta ja nousi seisaalleen puukko kädessä. Hän oli rakennusten takana pensastossa. Ei ollut enää esteitä. Hän oli vapaa!

Varovasti pysytellen pensaitten varjossa hiipi hän eteenpäin. Silloin huomasi hän mustan olennon lähellään äkkiä kohoavan maasta ja hiljaa lausuvan hänen nimensä. Hän tunsi Josefan, joka viittasi häntä seuraamaan.

Hiljaa kulkivat he rautatammilehtoon ja kääntyivät eräälle sivutielle. Pian olivat he sen yksinäisen ranchon luona, jota kirjeessä oli suositeltu.

Hetkistä senjälkeen katseli Carlos äitivainajansa ruumista. Ei mikään raju tuskan ääni häirinnyt tätä juhlallista hetkeä.

Jo ennakolta oli hän aavistanut surua kohtaavansa tavatessaan jälleen rakkaat omaisensa. Hän polvistui vainajan sivulle, tarttui käteen, joka niin hellästi oli häntä vaalinut, suuteli vielä kerran kalvenneita huulia, mutta ei itkenyt. Liiaksi olivat tämän päivän kauheat koettelemukset häntä murjoneet, jotta mikään uusi suru enää olisi voinut suoda hänelle itkun lievitystä. Tuskien pikarin oli hän juonut pohjaan saakka, ja tiesi kaiken tulleen kohtalon kädestä. Äitinsä ruumiin vieressä rukoili hän Jumalalta uutta voimaa.

Hän oli juuri noussut seisaalleen, kun samassa koputettiin ovelle. Itkuun pakahtumaisillaan avasi Rosita oven ja heittäytyi ystävättärensä Catalinan syliin. Hän oli tulija. Mikä tuskallinen kohtaus! Saattoiko hän tuoda näille kovanonnen lapsille lohdutusta!

Tosin oli don Ambrosion tytär tehnyt kaikki voitavansa lievittääkseen näitten onnettomien naisten tuskia, mutta Josefa oli suorittanut itse rakkauden työt. Turhaan oli hän koettanut puhdistaa Carlosta ja paljastaa konnamaisten upseerien työt. Hänen isänsä oli edelleen sairaana, eikä hän voisi terveeksi tultuaan -- vaikka olisi tahtonutkin -- mitään vallanpitäjille. Sen tiesi Catalina.

Mutta Catalina sanoi tehneensä päätöksen. Kun isä vaan paranisi, oli hän päättänyt taivuttaa hänet lähtemään tällaisesta maasta, jossa väkivalta ja taikausko piti kansaa kahleissaan. Hänen jalomielinen isänsä varmaan tulisi jälleen Carloksen ystäväksi, ja sitten asuisivat he kaikessa ystävyydessä.

Kiitollisena ojensi Carlos rakastettavalle tytölle kätensä, jäähyväiset sanottiin, ja señorita kiiruhti jälleen isänsä vuoteen luo.

"Rosita raukka, kuinka paljo oletkaan saanut kärsiä!" sanoi cibolero. "Kaikki sinun täytyy minulle myöhemmin kertoa! Mutta nyt kiiruusti pakoon. Missä ovat hevoset?"

"Ne ovat ihan lähellä -- aitauksessa."

"Tule sitten, ei ole hetkeäkään aikailtavaa!"

Näin sanoen käänsi hän sarapeensa äidin ruumiin ympärille, otti sen syliinsä ja lähti huoneesta.