Part 12

"Sinä luulet hänen ehkä yöpyvän tässä jossain lähellä. Ei, Manuele, kyllä hän ratsastaa yhden kymmenisen penikulmaa, ennenkuin yötulensa virittää; emme häntä tänä yönä tavota, mutta huomenna".

"Tuhmahan sinä olet taas, Pepe! Väsyttäisikö hän hevosensa sillä tavalla? -- Ei hän ratsasta pariakaan penikulmaa. -- Ei tiedä olevan verikoiraa -- ei luule meidän osaavan seurata jälkiä pimeässä. -- Jollei sitä koiraa olisi ollut. Arvasinhan sen!"

"Ei se meitä enää häiritse!"

"Kuinka niin luulet, Pepe?"

"Minä iskin siihen puukkoni, veli Manuele. Pitkältä se ei linkuta perässä!"

"Toivoisin olevasi oikeassa! -- Jollei sitä koiralurjusta olisi ollut, niin mies olisi köysissä. -- Hän ei epäile mitään -- pysähtyy pian -- sen vakuutan. Hyökkäämme hänen kimppuunsa nukkuessa!"

"Eikä hänellä ole enää silloin koiraa, sen takaan".

"Se olisi hyvä, poikaseni! -- Koetamme joka tapauksessa -- tule!"

Näin sanoen nousi mulatti satulaan, ja koko seurue kulki rotkotietä alas.

Päästyään sille kohtaa, missä olivat nähneet ratsastajan häviävän, laskeutui mulatti maahan ja kutsui verikoiran luokseen. Muutamat sanat ja viittaukset riittivät sille selittämään mitä tahdottiin. Heti alkoi se nuuskia ja juosta. -- Metsästäjä istui jälleen satulaan, ja molemmat saivat kannustaa hevosiaan voidakseen seurata verikoiraa.

Kuu ei tosin enää loistanut, mutta valkokarvainen koira oli helppo nähdä viheriällä nurmella.

Mulatti oli hyvin opettanut koiransa. Sana tai ääni sai sen hänen sivulleen, ja vaikka se mielellään kaikin voiminsa olisi halunnut seurata löytämiään tuoreita jälkiä, oli mulatti opettanut sen yöllä ajamaan otusta hitaasti eikä haukkumaan; toiset samanrotuiset koirat olisivat päästäneet kaikuvan haukunnan.

Pari tuntia kesti metsästäjäin kulkea, ennenkuin näkivät edessään sen lehdon, jossa cibolero vietti yötä.

Nähdessään sen viittasi mulatti sitä kohden kädellään ja sanoi seuralaiselleen:

"Katsos, Pepe poikaseni, tänne on koira meidät johdattanut! Panenpa onzan vetoa, että cibolero on täällä! -- Niin totta kuin olen Manuele, niin täällä hän on!"

Päästyään noin 500 askeleen päähän lehdosta, huusi mulatti koiran takaisin jäljiltä ja käski sen seurata perässä. Samantekevää oli oliko vainottu lehdossa tai ratsastanut läheltä, koiran levoton käytös osotti, että saalis oli lähellä. Sentähden ei enää tarvittu viisaan eläimen apua. Nyt tarvittiin kavalaa metsästäjää, ja viekkaasti oli meneteltävä.

Keltainen metsästäjä ei ratsastanut suoraan lehtoon, vaan kiersi kaaressa, aina yhtä etäältä. Zambo ja koirat seurasivat häntä.

Päästyään rantaan vievän leveän tien aukolle näkivät he äkkiä kirkkaan valkean, joka sai heidät hämmästyneinä pidättämään hevosensa. He näkivät nyt selvästi nuotiotulen keskellä lehdon sisällä olevaa aukkoa.

"Johan sen arvasin, Pepe poikaseni!" sanoi mulatti hiljaa tyytyväisenä. "Se narri nukkuu kai tuolla -- ei aavistakaan, että me voisimme yöllä seurata jälkiä -- ei pidä yöilmasta -- on tehnyt tulen -- luulee olevansa turvassa. -- Tietää paikan -- viekkaasti ajateltu -- tuli näkyy vaan kahdelta puolen. -- Kas, tuolla on hevonenkin; Nyt se saadaan!"

Selvästi näkyi hevonen lähellä nuotiota.

"Onpa totisesti amerikalainen tuhmempi kuin luulinkaan", jatkoi mulatti. "Mutta katsos! Tuollahan se mies nukkuu! Tosiaankin!"

Tyytyväisenä viittasi mulatti mustaan olentoon lähellä tulta.

Ei epäilemistäkään, cibolero nukkui lähellä tulta.

"Santisima! Hän se on", selitti Zambo; "vallan tulen vieressä; hän on tuhma, mutta hän luottaa pimeään yöhön".

"Siellä ei ole koiraa; oikeassa olit Pepe! Hiljaa -- nyt se ratkee! -- Ei enää sanaakaan -- seuraa minua!"

He ratsastivat nyt kaartaen joen rantaa kohden. Suuri halu oli heillä hyökätä kohta uhrinsa päälle.

He tunsivat hyvin lehdon, sillä he olivat ampuneet siellä usein pensastosta hirviä. Lähellä rantaa sitoivat he hevoset ja koirat pajukkoon ja alkoivat hiipiä tulta kohden.

Yö oli tyyni. Ei lehtikään värähtänyt, ja pieninkin kahahdus olisi voinut kuulua tulelle. Kauvempaa kuului veden loiske Pecos-joessa, arosuden ulvontaa, ja yölinnun valittavaa ääntä. -- Kaikki oli muuten hiljaa, ja vaikka rosvot kulkivat tiheätä pensastoa, ei risaustakaan kuulunut. Ei lehtien kahina, ei taittuvien oksien ritinä, eikä kuivan riisin kahina polven tai käden painosta ilmaissut ihmisten liikkeitä.

Miehet luikertelivat käärmeinä tiheikössä. Lopulta pääsivät he niin lähelle, että saattoivat helposti nähdä kaikki esineet tulen lähellä. Siellä näkivät he ciboleron mangan, sombreron, saappaat kannuksineen. Hevosen liekana oli lasso, jonka toinen pää varmaan oli sidottu nukkuvan käteen. Heti tunsivat he varman saalinsa.

Hevonen näkyi äkkiä säpsähtävän. Se polki maata, mutta oli sitten taas ihan hiljaa. Mikähän peljästytti valpasta ratsua? Olikohan petoja läheistöllä?

Ei, peto se ei ollut -- jokin suurempi vaara uhkasi; onnettomuus uhkasi nukkuvaa pakolaista, eikä ollut ketään varottamassa häntä.

Aukon etelänpuolisesta pensaikosta pistihe näkyviin ihmisen kasvot. Ne näyttäytyivät vaan hetkiseksi, sitten ne jälleen katosivat. Kerran nämä kasvot nähtyään ei niitä enää saattanut unohtaa.

Kasvojen keltainen väri ilmaisi, että mies oli Manuele.

Minkälainen ilme niillä kasvoilla oli? Silmissä oli kauhean ilon ilme ja huulilla hirvittävä hymy! Se tiesi sitä, ettei onnettomalla uhrilla ollut armoa odotettavissa.

Pian ilmestyi mulatin naama uudelleen, ja tällä kertaa Zambonkin.

Molemmat katselivat nukkuvaa kohden. Menestys näytti varmalta -- uhri oli heidän vallassaan.

Jälleen katosivat vakoojat. Mutta pian ilmestyi mulatin pää uudelleen aukosta ihan lähellä maata. Sitten seurasi koko ruumis. Ja kohta oli mulatti matkalla nukkujaa kohden. Zambo seurasi jäljessä. Pehmeä ruoho ei kahissut heidän allaan. He ryömivät vatsallaan ja näyttivät suurilta sisiliskoilta. He siirtyivät yhä eteenpäin perätysten.

Keltainen metsästäjä kulki edellä. Oikeassa kädessä oli hänellä pitkäteräinen metsästyspuukko, vasemmassa pyssy.

Molemmat olivat valmiit heittäytymään uhrinsa kimppuun, jos hän sattumalta äkkiä heräisi.

Vihdoin oli mulatti enää kolmen jalan päässä nukkujasta. Silloin kohosi hän polvilleen tehdäkseen loppuhyökkäyksen.

Kun hän oikasi itsensä, valaisi tuli hänen kasvonsa. Mutta silloin tulikin ratkaiseva hetki.

Kuului rihlapyssyn laukaus, ja erään lähellä olevan tuuhean tammen latvasta leiskahti tuli ja hulmahti savua. Mulatti hypähti ilmaan kauheasti karjaisten, levitti kätensä, horjui muutamia askelia eteenpäin, pudotti käsistään aseet ja kaatui suulleen tulta kohden. Zambokin hypähti seisaalleen ja, luullen nukkujan ampuneen, syöksyi hänen kimppuunsa. Rajusti iski hän puukkonsa nukkujan kylkeen. Mutta tämä makasi vaan yhtä rauhallisesti.

Mutta samassa peräytyi hän kauhusta huudahtaen ja pakeni, välittämättä haavottuneesta toveristaan, suoraa päätä tiheään pensaikkoon. Merkillinen ruumis makasi nuotion ääressä yhtä rauhallisesti.

Kun Zambo oli poistunut, kiipesi tammen oksia alas musta olento. Se oli sama tammi, josta laukaus oli ammuttu. Kuului kimeä vihellys, ja samassa oli ciboleron mustangi tammen juurella, laahaten lassoa.

Puolialaston mies pitkä pyssy kädessään istahti kohta sen selkään, jonka jälkeen ratsastaja kiiruusti katosi tasangolle.

Kukahan sitten oli se merkillinen olento nuotion ääressä, kun se ei ollut cibolero Carlos? Olihan siinä hänen mangansa -- saappaansa -- sombreronsa kaikki vaatteensa! -- Mutta itse ei hän ollut niissä. Sitä vastoin oli juuri hän se, joka tammesta oli laskeutunut hevosen selkään.

Katsokaamme mitä hän puuhaili lehdossa yksin ollessaan, sillä aikaa kun rosvot olivat matkalla sinne. Siitä arvotus selviää.

Päästyään lehdon aukkoon pysähtyi Carlos ja alkoi kohta vaalia Ciboloa. Varovasti laski hän koiransa pehmeälle ruoholle, silitti hiljaa sen karvaa ja jutteli lohduttavasti, kuin koira olisi voinut sitä ymmärtää.

"Odota vielä hetkinen, vanha ystävä, tehdään olo täällä ensin turvalliseksi, sitten hoidellaan haavojasi!"

Mielellään hän ne olisi kohtakin sitonut, mutta ensin oli suoritettava muutamia tärkeitä töitä.

Hevosen syödessä nurmiheinää toteutti cibolero matkalla tekemänsä suunnitelman.

Ensin viritti hän tulen. Yö oli kylmä, ja niinkin karaistuneelle miehelle kuin cibolero teki nuotio hyvää. Kuivia oksia ja puunrunkoja oli kaikkialla, joten niistä helposti sai oivallisen kokon. Liekit valaisivat kirkkaasti koko aukon.

Mahtavat pitahayakaktukset kohosivat matalasta pensaikosta kuin kivipatsaat, ja herättivät hänen huomionsa.

Hän meni erään kaktuksen luo ja taittoi sen puukollaan. Sitten veisteli ja lyhenteli hän siitä oksia ja laahasi sen nuotion luo. Ei suinkaan hän aikonut heittää sitä tuleen?

Tuore, mehevä puuhan sammuttaisi tulen -- Eikä hän niin aikonutkaan.

Hän asetti puun muutamien jalkojen päähän tulesta niin ja sovitteli oksat siten, että se näytti ruumiilta.

Sitten levitti hän avaran mangansa sen yli. Ei puuttunut kuvalta muuta kuin pää ja jalat. Ruohoista teki hän pään kokoisen pallon, kääri kaulahuivinsa taitavasti sen ympärille ja pani sitten hattunsa sen päälle kuin tahtoisi nukkuja suojella kasvojaan kasteelta tai moskiitoilta. Ruoholla täytetyt saappaat toimittivat jalkojen virkaa.

Se työ oli vaikein petoksen peittämiseksi, sillä metsästäjien tapaan olivat jalat tuleen päin. Varret asetti hän koukkuun kaktusreisiä vastaan ja jätti kannukset paikoilleen, niin että ne tulen valossa jo kaukaa välähtelivät. Viitan liepeet heitti hän sopivasti varsien suitten yli.

Lopuksi vielä silitteli hän työtään, korjaili viitan poimuja hiukan. Ja kuva oli tosiaan nukkuvan miehen näköinen.

Cibolero katseli sitten eri puolilta työtään ja arvattavasti piti sitä onnistuneena, koskapa huulille tuli tyytyväinen hymy. Jopa häntä vähän naurattikin.

Ja jokainen olisi varmaan pitänyt sitä väsyneenä matkamiehenä, joka nukkui kannukset saappaissa.

Carlos kutsui sitten luokseen hevosen, joka kohta tulikin; talutti sen vähään matkaan tulesta ja sitoi suitset satulannuppiin.

Hyvin opetettu eläin tiesi kyllä mitä tarkotettiin: se ei saisi syödä ennenkuin herra päästi ohjakset irti.

Sitten irrotti cibolero lasson; toisen pään solmi hän kuolaimiin, toisen pään vei kuvan käteen, jotta näyttäisi siltä kuin pitäisi nukkuja lasson päästä kiinni.

Vielä ei ollut kaikki kunnossa. Cibolero katseli puita ja huomasi silloin aukon reunassa suuren tammen, jonka vaakasuorat oksat ulottuivat kauvas aukolle. Latvapuoli oli taajalehväistä, ja lianit sitä vielä tihensivät. Tämä puu oli suurempi ja tuuheampi kuin muut.

"Kuin minua varten luotu", ajatteli cibolero. "Kolmenkymmenen askeleen päässä. Juuri parhaalla matkalla pyssylleni".

"He eivät nähtävästi tule isoa tietä joelta, sillä heidät voisi silloin helposti nähdä -- sellaista varomattomuutta eivät jälkien seuraajat koskaan tee; siltä taholta he kaiketi tulevat, mutta ryömivät kai pensastosta ukkoani kohden".

Cibolero kiipesi sitten tammeen ja teki siellä oksien haarukkaan sammaleista mukavan sijan ja kiipesi jälleen alas. Sitten otti hän koiran syliinsä, nosti sen olalleen ja kiipesi jälleen puuhun, laski koiransa pehmeälle sammalvuoteelle; ja siinä tuntui Cibolo viihtyvän hyvin.

Carlos näytti tämän suoritettuaan rauhottuneen.

Pian löysi hän itselleenkin sopivan oksahaarukan. Hän kävi noutamassa pyssyn maasta. Selkänsä nojasi hän erääseen vahvaan oksaan, ponnisti jalkansa toiseen oksaan ja kolmanteen tuki hän käsivarttaan.

Pyssynpiipun asetti hän erääseen oksanhaaruun pitäen kiinni tukista. Pyssy oli tosin ladattu, mutta vielä halusi hän sitä tarkastaa. Olisihan kaste voinut kostuttaa sytytysruudin. Hän pani huolellisesti uutta ruutia sytykkeeksi.

Cibolero ei heittänyt mitään sattuman varaan, jo ennestään tiesi hän varovaisuuden suuren hyödyn.

Eikä ollut ensinkään ihmeellistä, että hän nyt oli varovainen, sillä uhkasihan häntä entistä suurempi vaara. Kostean sytytysruudin tai väärään osuneen laukauksen vuoksi olisi hän voinut menettää henkensä. Sillä vaikeata oli paeta sellaisia vainoojia kuin mulattia ja zamboa.

Hyvin hän oli valinnut yösijansa. Sieltä näki hän yli koko aukon. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, ja tavallisella sitkeydellään päätti hän tyynesti odottaa, eikä suotta olla liiaksi rauhaton.

Siten kului tunti. Se tuntui hänestä ijankaikkisen pitkältä, sillä joka hetkihän saattoi varrota vimmattua taistelua.

Carlos raukka! Olisivatpa vihollisesi presidiossa tietäneet, kuinka uni karttoi silmääsi, ja kuinka suuria tuskia kärsit, niin ehkä olisivat heittäneet kostonsa.

Vihdoin kuitenkin odotus loppui. Hän näki mulatin keltaisen naaman pilkistävän pensastosta, ja mielellään olisi hän jo silloin laukaissut. Mutta pää katosi aina yhtä nopeasti.

Nyt tuli hän taas näkyviin. Jokohan nyt laskisi?

Lähemmäksi ryömi mulatti yhä toverinsa seuraamana.

Äärimmäisilleen jännityksissään odotti Carlos, kunnes mulatti kohosi polvilleen kasvot tulta ja tammea kohden. Se oli ratkaiseva hetki. Sormi koski liipasinta; tulisuihku suhahti tammen latvasta, ja ciboleron tarkka kuula oli lävistänyt mulatin pään.

Kun zambo kauhun vallassa oli poistunut läpi tiheikön, ja cibolero lähtenyt ratsullaan ajamaan häntä takaan, ei paikalle jäänyt ketään elävää olentoa.

Mulatin jättiläismäinen ruumis oli entisessä asennossaan, kädet levällään ja toinen käsi tulessa. Se sammutti allaan olevat kekäleet. Tulen valossa näyttivät hänen kasvonsa kamalilta.

Keltainen metsästäjä oli kuollut.

Hänen kättään nuoleksivat liekit eivät enää tuottaneet tuskaa.

Toverinsa hylkäämällä, eikä kenenkään suremana makasi siinä se konna, joka rahanhimosta oli tarjoutunut salamurhaajaksi.

Mutta mihinkä olivat toiset joutuneet? He näyttivät syösseen eri haaralle kuin toisiaan pakoon. Zambo oli juossut sille taholle mistä oli tullutkin. Ei hetkeksikään hän pysähtynyt, juoksi vaan hengen tiestä. Oksien kahina ja räiske todisti hänen hurjaa menoaan. Kaikki oli taas hiljaista. Ei kuulunut edes kaukaista kavionkapsetta.

Carlos ei ollut suinkaan lähtenyt zamboa pakoon. Zambo kyllä olisi välttänyt mielelläänkin kohtausta, mutta cibolero tahtoi saada tavata häntä.

Hän tiesi zambon nyt menettäneen kaiken rohkeutensa. Toverinsa kuolema niin merkillisellä tavalla oli saanut mustan miehen ihan kauhusta hulluksi.

Hän tahtoi vaan päästä pakoon -- sen tiesi cibolero.

Carlos oli arvannut vihollisten lähenevän lehdon eteläpuolelta, senvuoksi olikin hän etupäässä sinnepäin tähystellyt. Hän oli oikein arvannut.

Edelleen arveli hän heidän jättäneen hevosensa vähän loitommalle samalle suunnalle etteivät kavionäänet kuuluisi. Siinäkin oli hän oikeassa. Ja selvää oli edelleen, että zambo rientäisi suoraa päätä hevosten luo. Sitä Carlos mietti nähdessään vihollisensa syöksyvän pensastoon.

Ja juuri niin menetteli zambo. Nähdessään toverinsa kaatuvan, ajatteli zambo heti pakoa.

Hän aikoi juosta hevosten luo niin pian kuin mahdollista, istua satulaan ja nelistää karkuun. Hän toivoi, ettei cibolero niin pian löytäisi hänen jälkiään; ja yön pimeydessä toivoi hän pääsevänsä pakoon lumousta ja näkymätöntä vihollistaan.

Mutta hän erehtyi.

Cibolero oli arvannut hänen aikeensa ja ratsasti nyt minkä mustangin kavioista lähti sinnepäin, missä arveli rosvojen hevosten olevan.

Tasangolla kääntyi hän oikealle kiertämään lehtoa joelle päin.

Joelle varmaan zambokin ratsastaisi; siellä voisi hänet ampua.

Carlos aikoi nyt ladata pyssynsä. Ei ollut ehtinyt ennen. Hän etsi ruutisarvea. Mutta se oli poissa. Samoin oli poissa kannikehihnakin. Ne olivat varmaan tarttuneet johonkin tammen oksaan, kun hän laskeutui alas.

Kiukussaan tästä seikasta aikoi hän juuri palata hakemaan niitä, kun samassa tiheiköstä vähän matkan päässä hiipi musta varjo. Se oli zambo.

Hetkisen oli Carlos epätietoinen. Pitikö hänen palata hakemaan ruutisarvea ladatakseen pyssyn ja päästää vihollisensa pakoon? Pitkää aikaa ei zambo tarvinnut päästäkseen hevosten luo. Sitten oli ciboleron enää vaikeata saavuttaa vihollisensa, kun tämä pääsisi ratsaille ja niinkin paljo edelle. Sitäpaitsi oli yö.

Toinen vihollinen oli tosin kuollut, mutta mielellään hän halusi päästä tästä toisestakin.

Siihen kehotti häntä viisaus ja kostonhimo, jota vielä oli kiihottanut salamurhaajien hankkeet.

Sitäpaitsi tiesi cibolero, ettei hänen henkensä ollut turvassa niin kauvan, kun vaan toinenkin rosvoista oli elossa. Sentähden ei zambokaan saanut hengissä lähteä. -- Nopeasti teki Carlos päätöksensä, jätti pyssynsä maahan, käänsi hevosensa ja ratsasti nopeasti joellepäin. Pian oli hän vihollisensa luona.

Kun zambo näki, että tie hevosien luo oli suljettu, päätti hänkin antautua ratkaisevaan taisteluun. Mutta ennenkuin Carlos ehti hypätä alas hevoseltaan ja käydä vihollisensa kimppuun, valtasi pelko uudelleen zambon, ja kiiruusti heittäytyi hän pajukon läpi jokeen.

Sitä ei Carlos osannut arvatakaan. Hämmästyneenä ja pettyneenä näki hän vihollisensa pakenevan.

Seuraisiko hän perässä jalkasin vaiko hevosella? Ei ollut aikaa pitkältä siekailla, sillä jo nousi zambo vastaiselle rannalle ja juoksi tasankoa minkä vaan jaloista lähti.

Hevosen olisi ollut mahdotonta nousta äkkijyrkälle vastaiselle rannalle, eikä ollut aikaa hakea kaalamoa. Joka hetki oli kallis, ja zambo pakeni kuin vainottu hirvi.

"Minäkin koetan", sanoi päättäväinen cibolero ja syöksyi jokeen.

Pian ui hän toiselle rannalle. Nopeasti kiipesi hän rantatörmää ylös ja juoksi vihollisensa jälkeen.

Tämä oli tosin edellä noin pari sataa askelta, mutta cibolero oli paljoa nopeampi juoksija. Ennenkuin zambo oli ehtinyt juosta vielä parisataa askelta, oli matka heidän välillään jo lyhentynyt puoleksi. Selvää oli siis, että cibolero pian saavuttaisi zambon, vaikka tämä juoksikin hengen tiestä.

Ajoa kesti tuskin kymmentä minuuttia. Carlos läheni yhä. Zambo kuuli hänen askeleensa jo ihan takanaan. Hän huomasi, että oli suotta enää juosta. Sentähden pysähtyi hän odottamaan päällehyökkäävää vihollista. Seuraavassa hetkessä seisoivat he jo lähekkäin, tuskin kymmenen askeleen päässä toisistaan. Molemmilla oli käsissään suuret puukot, joitten terät hämärässä yössä kamalasti välähtelivät. Tuskin ehtivät he henkeä vetämään. Raivoisasti iskivät he yhteen ja alkoivat hirvittävän kaksintaistelun.

Kauvan ei tämä ottelu kestänyt, tuskin minuuttiakaan. Väkevin ottein pitivät he kiinni toisilla käsillään koettaen väistää iskuja, hypähtelivät ja kiemurtelivat. Mutta sitten kaatui toinen maahan raskaasti huokaisten. Zambo kaatui. Hetkisen kiemurteli hän tuskissaan maassa koettaen päästä jalkeille, mutta kaatui jälleen maahan. Vielä muutamia sätkähdyksiä, ja sitten makasi hän liikkumatta. Henki oli lähtenyt. Cibolero kumartui tarkastamaan ruumista. Hämärässä saattoi hän tuskin nähdä että kuolema jo löi leimansa näille inhottaville kasvoille. Huulet valkenivat ja silmät kangistuivat.

Kauvempaa ei tarvinnut Carloksen epäillä, tästä vihollisesta oli hän päässyt rauhaan elinijäkseen. Tultuaan siitä vakuutetuksi palasi hän hitaasti Pecos-joelle. Toisin tuntein ui hän nyt joen yli uudelleen, otti pyssynsä ja meni etsimään ruutisarveaan. Se olikin tammen alla. Ladattuaan kiväärinsä uudelleen, meni hän rosvojen hevosia hakemaan.

Ne löysi hän läheltä pajukkoa. Koirat makasivat erään puun juurella vähässä matkaa sieltä. Ne molemmat hän ampui. Hevoset irrotti hän ja laski vapaiksi tasangolle. Sitten palasi hän lehtoaukolle.

Siellä kantoi hän koiran alas puusta ja toi nuotiolle. Tuli oli jo osittain korventanut keltaisen metsästäjän. Inholla katseli Carlos tätä kamalaa näkyä, puki ylleen vaatteensa, istui ratsaille ja kulki mietteisiin vajonneena takaisin luolalle.

KAHDESTOISTA LUKU.

Cibolero vangitaan.

Kolme päivää oli kulunut siitä kun kapteeni Roblado kävi rosvojen luona, ja nämä hyvän palkkion yllyttäminä lähtivät hyvin toivein ihmismetsästykseen.

Aika tuntui upseereista ijankaikkisen pitkältä. Joka tunti odottivat he uutisia salamurhaajilta.

He eivät voineet epäillä metsästäjien intoa -- siihen oli tapporaha liian suuri --, ja keltaisen metsästäjän tunnettu taito taas oli takeena hankkeen onnistumisesta.

Mutta kärsimättömästi he sittenkin vartosivat tietoja, ainakin sitä, että metsästäjät jo olivat jäljillä, vaikkeivät vielä olleet saavuttaneetkaan ciboleroa.

Hyvin he siitä syystä hämmästyivät, kun muuan paimen kertoi löytäneensä tasangolta kaksi miehen ruumista. Toisen oli hän tuntenut mulatti Manueleksi, toisen hänen arvoisaksi toverikseen Pepeksi. Varmasti olivat he murhatut. Ruumiit olivat olleet lähellä erästä lehtoa Pecos-joen rannalla. Sudet ja muut pedot olivat ne jo suureksi osaksi syöneet. Vaatteenriekaleista ja aseista vakuutti paimen ne tunteneensa.

Aluksi ei San Ildefonsossa ensinkään voitu selittää tätä merkillistä murhaa, mutta otaksuttiin, että indios bravos sen olivat tehneet.

Kuinkapa hyvät ildefonsolaiset olisivatkaan voineet aavistaa, että heidän oma kuvernöörinsä kapteeni Robladon kautta oli palkannut ciboleron salamurhaajiksi nämä rosvot, jotka niin arvaamatta nyt itse olivat joutuneet surman omiksi.

Luultiin intiaanien metsästysretkellä surmanneen nämä siirtolaiset.

Vizcarra käski heti rakuunaosaston lähtemään paimenen opastamana murhapaikalle. Rakuunat palasivat ja kertoivat asian kokolailla toisin kuin paimen.

Oli käynyt selville, etteivät intiaanien nuolet olleet surmanneet metsästäjiä, vaan jonkun valkoisen miehen pyssy.

Sitä otaksumaa vahvisti sekin seikka, ettei heidän hevosiaan oltu viety, vaan laskettu vapauteen tasangolle, ja että koirat oli ammuttu. Se nähtiin niitten raadoista joen rannalla.

Murhaaja tai murhaajat eivät olleet myöskään huolineet metsästäjien vaatteista eikä aseista, jota eivät suinkaan intiaanit olisi tehneet.

Kun koirien raatojen lähellä oli hevosen jälkiä, joista useat varmuudella sanoivat tuntevansa ciboleron mustangin kaviot, niin jo arvattiin, että murhaaja oli ollut cibolero.

Häntä epäiltiin sitäkin suuremmalla syyllä, kun cibolero ja keltainen metsästäjä aina olivat olleet vihamielisellä kannalla toisiinsa. Luultavasti oli mulatti ammuttu nukkuessaan nuotion ääressä, koskapa hänen ruumiinsa oli pudonnut tuleen ja osaksi hiiltynyt; toveri sitävastoin oli paennut, mutta cibolero oli saavuttanut hänet ja tappanut puukolla.

Siirtolaiset sadattelivat yhä kovemmin sitä jumalatonta miestä. Hänen nimeään mainittaessa ristivät ihmiset itsensä tai lausuivat rukouksen; äidit pelottivat hänellä pahankurisia lapsiaan.

Ciboleron nimi herätti laajalti suurempaa kauhua kuin intiaanien hyökkäys.

Taikausko sai nyt hyvää vauhtia.

Ei enää monikaan epäillyt sitä, ettekö hänen äitinsä ollut noita, ja hänen äitinsä avustamiksi tai yllyttämiksi luultiin ne monet ihmeelliset teot, joista poikaa syytettiin.

Jospa se kauhea mies vaan olisi voitu vangita! Mutta kukas paholaisen kiinni voisi saada ja rangaista?

Moni hurskas ja kunniallinen porvari ehdotti totuudessa, että Carloksen äiti -- noita -- vangittaisiin ja poltettaisiin. Jollei sitä tehtäisi, ei ciboleroa koskaan saataisi kiinni. Vasta kun noita oli poltettu, voitaisiin poika saada oikeuden rankaiseviin käsiin.

Todennäköisesti olisi näitten yltiöhaaveksijain mielipide voittanut rauhallisemmin ajattelevan vähemmistön, jollei samaan aikaan olisi sattunut tapauksia, jotka kokonaan muuttivat aseman.

* * * * *

Eräänä sunnuntai-aamuna tulivat ihmiset juuri ulos kirkosta, kun eräs hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti katuja ja pysähtyi plazalle -- torille.

Kaikki seisahtuivat ihmettelemään kuka niin meluavasti häiritsi pyhärauhaa. Miehellä oli yllään rakuunan asepuku, ja hänen kasvoistaan saattoi päättää hänellä olevan tärkeitä uutisia.

Ratsastaja oli kersantti Gomez.

Pian oli uteliaita suuri joukko hänen ympärillään, ja tuskin oli hän ehtinyt lausua muutaman sanan, kun jo ilo remahti julki väkijoukosta.

Päivän pyhyys oli unohdettu, hattuja heitettiin ilmaan ja vivat-huutoja kuului kaikkialla.

Miehestä mieheen kulki sana:

"Pakolainen on vangittu!"

Voiko parempaa uutista odottaa?

Ratsastaja oli puhunut totta.

Carlos oli vangittu, ja nyt rakuunain hallussa.