Part 11

Jälkien seuraajat olivat sitoneet hevosensa erääseen lehtoon luolan lähelle ja odottivat kärsimättömästi yön tuloa. Se oli sama rotko, missä don Juanin karja oli surmattu. Kaikkialla oli jo valkenevia luita. Korppikotkat, sudet ja karhut olivat kalvaneet niistä lihat.

Päivällä heidän uhrinsa tuskin uskaltaisi tulla ulos kätköstään, mutta illalla ja yöllä ei häntä olisi voinut löytää luolan ulkopuoleltakaan.

Yö oli tullut. Kuu valaisi taivaalta kaikella loistollaan kallioita, rotkon seinämiä, ja puuryhmiä; vaan silloin tällöin kulki sen yli jokin pilvenhattara, pimittäen hetkiseksi seudun.

Valppaina rosvot katselivat ympärilleen. He olivat piilossa kallionlohkareitten takana ja kuuntelivat jokaista ääntäkin.

Tällä korkealla seudulla, jossa ilma oli ohutta ja puhdasta, kuului pieninkin ääni kauvaksi. He kuulivatkin sellaista, mutta sen aikaansaivat yöllä liikkuvat eläimet. Kuului harmaan karhun kuorskuntaa, arosuden ulvontaa, huuhkaimen huuhuntaa, ja yökehrääjän kimeitä ääniä.

Oli jo kulunut puolisen tuntia, ja he alkoivat peljätä yön kuluvan ilman saaliin ilmestymistä Silloin kuului joku tulevan rotkon toisesta päästä. Kuului kavionkapsetta ja kivisoran vierintää.

Rosvot odottivat liikahtamatta; he tarkastelivat rotkon tietä, joka kulki pitkin piikivistä muodostunutta pohjaa.

Tietä pitkin tuli muuan ratsumies.

"Tuolla hän tulee; se on vaaleatukkainen amerikalainen! Katsohan, Pepe!" sanoi mulatti.

"Sinä olit, Manuele, tosiaankin oikeassa otaksumisessasi. Ne olivat oikeat jäljet, ne veivät luolaan. Otamme hänet kun hän palaa. Tuolla hän on!"

Zambon vielä puhuessa näkyi luolasta poistuvan synkkä varjo. Rosvot olivat vakuutettuja siitä, että se oli heidän uhrinsa.

"Veli Emanuele", kuiskasi Pepe, "jos hän ratsastaa lähemmä, niin ammu hevonen! Näin kirkkaassa kuutamossa varmaan osaat hyvin. Kun hevonen on ammuttu, on mies helppo saada kiinni."

"Ei käy päinsä, poikani! -- Haluaisitko saada hänet kiinni jalkaisin? -- Hän pääsee kallioitten välistä karkuun ja pysyy siellä monta päivää. -- Hän juoksee nopeammin kuin me. Etkö sitä tiedä? -- Vanha suunnitelma on paras -- annamme hänen kulkea rauhassa sivutse. -- Kun hän sitten palaa, saamme hänet varmaan kiinni!"

"Mutta Manuele!"

"Oletko sinä minua viisaampi? Sanotko taas mutta?" sadatteli mulatti ystäväänsä, joka ei enää tehnyt vastaväitteitä. "Ei, Pepe, kärsivällisyys tässä on paras! -- Mutta katsos!"

Tällä huudahduksella kiinnitti hän toverinsa huomion siihen, että hevosen ampuminen oli mahdotonta.

Ratsastaja ei tullut kantomatkallekaan kulkiessaan heidän sivutseen. Hän ratsasti keskellä tietä.

He eivät enää aikoneetkaan ampua. He makasivat aivan ääneti painaen koiria maahan ja varottaen niitä ääntä päästämästä.

Hevosen hidas kulku osotti ciboleron varovaisuutta.

Täydessä kuuvalossa tunsi helposti ciboleron komeasta ryhdistään, vaaleasta ihostaan ja vaaleista hiuksistaan. Helppo oli myöskin tuntea hänen kaunis mustanginsa.

"Mitäs hänen edellään kulkee?"

"Kas, sitä en ennen huomannutkaan. Kirottua! Se on koira. -- Ja minkälainen sitten vielä!"

"Kuinka tavaton kita ja suuret hampaat!" huomautti Pepe julmistuneena.

"Olen kuullut siitä puhuttavan, Pepe. -- Sen pitäisi olla erinomainen vainukoira! -- Sanonpa sinulle, että se elukka vielä tekee meille kolttoset. Onneksi tuulee toisaalle; -- ei hätää. -- Mutta katsos!"

Samassa pysähtyi ratsastaja ja tähysteli epäluuloisesti sille taholle, missä rosvot olivat piilossa.

Koira oli vainunnut jotain ja alkoi hiljaa urahdella.

"Koiraryökäle pilaa pian koko asiamme! -- Näyttää siltä kuin se vainuaisi meidät. -- Hyvä on, että tuuli puhaltaa meitä vastaan?"

Siitä huolimatta ei paljoa puuttunut, ettei cibolero huomannut heitä.

Jokin heikko kolahdus -- ehkä hevosen kavion tömähdys nurmeen -- oli herättänyt koiran epäluulon, vaikkei sen herra ollut sitä huomannut. Ei sentään koirakaan ollut varma huomiostaan, koskapa jo taas lähti juoksemaan edelleen. Ratsastaja seurasi perässä, ja pian katosivat molemmat näkyvistä.

"Nyt, Pepe, luolaan!"

"Erinomaista! Tästäpä hauskaa tulee."

Miehet ratsastivat pian senjälkeen luolaa kohden samaa tietä jota cibolero oli kulkenut.

Vihdoin näkivät he luolan aukon mustana pilkkuna vuoren kyljessä. Sanaakaan sanomatta hyppäsi mulatti maahan, viittasi zambon tekemään samoin ja alkoi tutkia sisäänkäytävää. Voihan joku olla luolassa arveli varovainen metsästäjä. Kuunneltuaan hetkisen luolan suulla päästi hän koirat sinne sisälle, ja kun ne eivät haukkuneet eivätkä osottaneet muitakaan epäluulon merkkejä, oli hän vakuutettu siitä, ettei luolassa ollut ketään. Hänkin meni luolaan, kulkien pitkin sen pimeintä seinäviertä. Sitten iski hän valkeata, varjostaen kuitenkin kädellään niin, ettei liekki näkynyt ulos. Tutkittuaan luolan ja huomattuaan sen tyhjäksi, meni hän jälleen ulos hakemaan zamboa ja hevosia.

Hevosille oli siellä hyvästi tilaa. Soihdun valossa tarkastelivat uudet tulokkaat nyt luolaa ja näkivät ne vähäiset varustukset, joita cibolero käytti siellä asuessaan. Siellä oli sarape, pieni kirves puitten hakkausta varten, pata, muutamia saviastioita, kuivattua lihaa ja leipää. Siinä koko varasto. Parempaa saalista olivat he toivoneet ja heittivät sentähden kiukkuisesti sivulle sen, mitä eivät katsoneet tarvitsevansa.

Sitten hakivat he itselleen sopivat hyökkäyspaikat, sammuttivat tulisoihtunsa ja odottivat väijyen saalistaan kuin pedot. --

Kun Cibolo rosvojen kohdalla oli murahtanut, mutta sitten taas lähtenyt juoksemaan, seurasi cibolero, kuten mainittiin, koiraansa tietä pitkin edelleen.

Aavalle tasangolle päästyään antoi hän mustanginsa juosta nopeammin ja saapui pian Pecos-joen rannalle. Sieltä ratsasti hän myötävirran suuntaan ja tuli erääseen taajaan lehtoon. Se oli kohtauspaikka. Kauvan ei hänen tarvinnut lähettiä odottaa. Muuan mies tuli hiipien yli kentän. Hän vihelsi hiljaa. Cibolero vastasi siihen sopimuksen mukaan, ja pian oli Antonio -- hän oli lähetti -- herransa luona.

"Onko sinua seurattu, Antonio?" kysyi cibolero, mielihyvillään nähdessään uskollisen ystävänsä kasvot.

"On kuten tavallisesti, herra, mutta minun oli helppo eksyttää vakoilijat jäljiltäni."

"Taivas suokoon, että vielä muutamia päiviä voisimme eksyttää vainoojiani, kunnes ehtisin pelastaa äitini ja sisareni vaarallisesta siirtolasta. En voi saada hetkeksikään rauhaa niinkauvan kun he ovat siellä. Mutta asiat ovatkin sentään jo niin valmiit, ettei vapautukseen ole kuin muutamia tunteja."

Antonio katsoi niin kummastuneena isäntäänsä, että tämä puolestaan ihmeissään kysyi:

"Onko mitään erinomaista tapahtunut? Minä uskon jo kaikkia. Puhu!"

"Voi, herra, surullisia uutisia minun täytyy teille kertoa!"

"Puhu sitten pian. Epätietoisuus kiusaa minua!"

"Keltainen metsästäjä ja hänen toverinsa ovat taas täällä."

Ciboleron suu vähän värähti. Ei hän sanaakaan vastannut siihen, mutta selvästi huomasi hän nyt vaaran entistä uhkaavammaksi, sillä mulatti ja zambo olivat mainioita metsänkävijöitä ja rahasta valmiit mihin konnuuteen tahansa.

"He ovat äkkiarvaamatta palanneet; mutta vielä pahempaakin on tapahtunut."

"Pahempaakin? Mitä?"

"He väijyvät teidän henkeänne."

"En luullut heillä olevan niin kiirettä siihen. -- Mutta kuinka sen tiedät, Antonio?"

"Josefa on ottanut siitä selvää. Hänen veljensä on juoksupoikana isien luona luostarissa. Tänä aamuna lähetettiin hän näyttämään tietä keltaisen metsästäjän majalle. Hän palasi hyvin tyytyväisenä saatuaan hopearahan kapteenilta. Josefa epäili jotain ja koetti pojalta saada tietoja, vaikka poikaa oli uhkaillen varotettu vaikenemaan. Hän arveli metsästäjien kohta lähteneen retkelle. Puhelu kapteenin ja metsästäjien kesken oli ollut salainen. -- Josefa riensi sitten kohta ilmottamaan asiaa minulle, sillä hän aavisti pahaa. -- Minä luulen heidän parhaillaan etsivän teidän jälkiänne."

"Siinä olet oikeassa, en sitä epäilekään. Minä siis karkotetaan luolastani, se on nyt jotenkin varmaa. He aavistavat kyllä piilopaikkani. Minun täytyy hakea itselleni uusi. -- Onpa tosiaankin onni, että sain heistä kuulla. He toivovat saavansa minut kiinni nukkuessani, mutta sen vaivan cibolero heiltä säästää."

"Mitä muuta tiedät?"

"Olen käynyt katsomassa äitiänne ja sisartanne, he ajattelevat aina teitä ja haluavat kuulla mitenkä voitte."

"Oletko nähnyt don Juania?"

"Don Juan vangittiin sen presidiojutun jälkeen, ja senjälkeen on häntä ankarasti vartioitu. Häntä syytetään osalliseksi teidän töihinne; tutkinto häntä vastaan aletaan kohta, kun teidät on saatu kiinni."

"Silloinpa melkein voisin toivoa heidän löytävän kätköpaikkani, sillä häntä he eivät voi mistään todistaa syylliseksi. Heidän täytyy vapauttaa hänet, sillä heille ei hän ole tehnyt mitään. Hän on vaan ollut minun ystäväni." --

"Eikö Josefalla ollut mitään sanottavaa neidiltään?"

"Mielelläni olisin vaijennut siitä, mitä tiedän señoritasta, mutta kun kerran kysytte, niin vastattava kai on. -- Puutarhakohtauksen perästä on isä hänet sulkenut haciendaan. Josefa ei ole voinut tavata häntä; siinä kaikki."

Carlos oli kauvan synkissä mietteissä, mutta lopulta sanoi hän:

"Surullisia uutisia sinä tuot minulle tänään, Antonio, mutta kiitän sinua sentään tulostasi! Aijoin puhua sinulle suunnitelmastani hiipiä varovasti rancholleni ja vapauttaa omaiseni, mutta kertomasi uutiset pakottavat minun muuttamaan aikeeni. --

"Yksin on vaikeata taistella kahta niin vaarallista vihollista vastaan kuin mulatti ja zambo. Ja varmaankin he jo ovat jäljilläni. --

"Rauhota äitiäni ja sisartani ja tuo parempia uutisia huomenna! Jos jokin seikka estäisi minua tulemasta tänne, niin tule seuraavana yönä tai sitä seuraavana! Ratsastan nyt luolalle hakemaan vähät tavarani viedäkseni ne toiseen piilopaikkaan. -- Kiitos runsaista ruokavaroistasi! -- Tervehdi kotiväkeä -- buenas noches, amigo -- hyvää yötä, ystävä!"

Antonio hiipi jälleen varovaisesti laaksoon, mutta cibolero ratsasti ylätasangolle luolaansa kohden.

Arrieron uutiset saattoivat hänet synkälle tuulelle ja olisivat häntä peljättäneetkin, jollei sellainen tunne olisi ollut hänelle outo.

Keskustelun johdosta oli Carlos tullut entistään varovaisemmaksi ja jännitti kaikki aistimensa voidakseen menestyksellä suojella itseään.

Jos olisikin ollut edessä vaan avoin taistelu, vaikkapa niinkin vahvoja miehiä vastaan, niin ei hän olisi ollut niin levoton, mutta hän tiesi heidän tavattoman kavaluutensa. Hän tiesi, etteivät nämä rosvot koskaan hyökkäisi avoimesti hänen kimppuunsa, jollei heillä ollut suoranaista etua puolellaan; he mietiskelivät varmaan juonia vangitakseen tai surmatakseen hänet nukkuessa. Heidän juoniaan vastaan täytyi hänen siis erikoisesti olla varoillaan.

"He tietävät luolan", puheli cibolero itsekseen: "Jos he nyt poissaollessani ovat jo ehtineet sinne, niin mitäs on sitten tehtävä? -- Niin, heillä on tosiaan ollut tarpeeksi aikaa ehtiä sinne, jos vaan ovat lähteneet retkelleen kohta Robladon keskustelun jälkeen. Onpa, taivaan kautta, minun aika pitää silmä kovana!"

Näin miettien kiristi hän ohjaksia niin, että hepo kulki vaan hiljalleen; hän kurottautui yli hevosen kaulan ja tähysteli pimeään yöhön. Pian oli hän rotkon alapäässä ja samalla tiellä, jolla rosvot olivat hänet ensin nähneet. Mutta kuu ei enää loistanut, eikä valaissut rotkoa.

"Olisipa juuri heidän kavaluutensa mukaista", ajatteli hän, "jos olisivat hiipineet rotkon kapeimmalle kohtaa odottamaan luolasta lähtöäni. Nuoli tai kuula osuu siellä minuun helposti, sillä he ovat maan parhaita ampujia. Mitäs jos jo olisivat siellä!"

Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta jatkoi sitten taas matkaa. Cibolo saisi tutkia luolan jo edeltäpäin pyssynkantaman päässä hänestä.

"Jos he ovat siellä niin piilossa, ettei koirani heitä löydä, niin ovatpa tosiaan viekkaampia kuin luulinkaan. Jos taas koira heidät löytää, on minulla aikaa pelastua. -- Tule tänne, Cibolo!"

Koira juoksi herransa luokse ja katseli häntä älykkäin silmin. Isäntä viittasi mihin suuntaan oli haettava ja sanoi: "Anda! -- Mene!"

Se juoksi heti vainuamaan ympäristöä, Carloksen ratsastaessa yhä luolaa kohden.

Koira tuli levottomaksi vainutessaan metsästäjien jäljet rotkon keskellä.

Kuu valaisi jälleen kirkkaasti, ja Carlos näki, mitenkä koira syöksyi luolan suuta kohden.

Carlos aikoi huutaa koiran takaisin, kun se oli jättänyt muutamia kiviryhmiä tutkimatta, ja oli vaarallista edetä muuten, mutta koiran kiihko oli tavaton.

Cibolo oli varmaan päässyt tuoreille jäljille, niin vinhasti se juoksi -- mutta silloinpa juolahtikin ciboleron mieleen, että vihollinen voi jo olla itse luolassa.

Jo haukahteli koira useasti, ja vaikkei sitä näkynyt, kuuli cibolero sen olevan luolan lähellä.

Heti pysäytti cibolero hevosensa. Edemmäs ei hän uskaltanut ratsastaa, eikä huutaa koiraakaan takaisin. Rosvot olisivat silloin, jos heitä oli luolassa, saaneet tietää, millä kohtaa hän oli.

Hän päätti senvuoksi odottaa, kunnes koira palaisi tai haukunnallaan osottaisi jotain löytäneensä. Saattoihan siellä olla jokin petokin, harmaa karhu tai susia.

Vaiti istui Carlos satulassaan valmiina kaikkeen. Hyvän pyssynsä oli hän asettanut eteensä poikittain, tarkoin tutkittuaan sytytysruudin.

Kaikkia ääniä kuunteli hän ja koetteli pimeässä tähystellä ympärilleen.

Mutta missä oli Cibolo? Odotus oli tosin lyhyt, mutta se alkoi tuskastuttaa.

Silloin kuului äkkiä yön hiljaisuudessa niin kamala kiljunta ja elämä kaikuvassa luolassa, että cibolero säikähti siinä istuessaan varoillaan.

Kuului siltä kuin koirat olisivat tapelleet, vai olisiko Cibolo tavannut karhun? -- Ei, amerikalaisen tarkka korva erotti heti mylläkästä verikoiran haukunnan.

Heti selvisi hänelle asema -- viholliset odottivat häntä luolassa -- siitä meteli -- villi meteli lähti keltaisen metsästäjän koirasta. --

Pakolainen aikoi ensin kääntää hevosensa ja ratsastaa kiireesti pois rotkosta, mutta sitten muutti hän mieltä. -- Hän kuunteli.

Vimmattu taistelu jatkui yhä, ja koirankiljunnan keskeltä kuuli Carlos miesääniä, jotka kiihottivat koiria ja puhuivat keskenään.

Vihdoin kuului taistelu päättyneen, verikoira vaan enää sillointällöin päästi kiukkuisen haukahduksen, mutta sekin jo vaikeni.

Amerikalainen päätti siitä, että Cibolo oli joko surmattu tai lähtenyt ihmisten ahdistamana pois luolasta. Edellisessä tapauksessa oli odottaminen turhaa, jälkimäisessä taas koira kyllä hänet hakisi vaikka kymmenen penikulman päästä.

Sentähden käänsi hän hevosensa ja ratsasti kiireesti alas rotkoa.

YHDESTOISTA LUKU.

Ihmismetsästäjäin kuolema.

Rotkon päähän päästyään pysähtyi Carlos samojen kallionlohkareitten taa, joilta rosvot ensin olivat häntä väijyneet.

Yhä edelleen satulassa istuen kuunteli hän ajettaisiinko häntä takaan.

Pian näki hän mustan esineen lähenevän hitaasti.

Suuresti iloitsi Carlos huomatessaan sen Ciboloksi. Se seurasi vaivaloisesti nyt herransa jälkiä. -- Cibolo raukka! Pahasti oli sitä revitty, ja monista haavoista vuoti runsaasti verta. Kyljistä oli purtu suuria paloja ja kaulassakin oli iso haava. Koira näytti olevan ihan uupunut verenvuodosta ja pääsi vaan horjuen kulkemaan.

"Uskollinen toverini", sanoi Carlos, "sinä olet pelastanut minun henkeni! Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, jos se on enää mahdollista".

Näin jutellen nelijalkaiselle ystävälleen hyppäsi Carlos maahan, nosti koiran syliinsä ja nousi jälleen ratsaille.

Cibolero tiesi nyt varmaan keitä oli hänen piilopaikassaan.

Verikoiran haukunta todisti keltaisen metsästäjän siellä oloa, eikä Zambon olosta ollut mitään epäilystäkään.

"Nyt ratsastan joen lähelle lehtoon odottamaan Antoniota ja kätkeydyn sinne", puheli hän itsekseen, "eivät ne lurjukset voi kuitenkaan jälkiäni seurata näin pimeänä yönä. Taivas kai suosii minua, koskapa ei näy tulevan kuuvaloakaan. Koko huomisen päivän voin piileksiä siellä, jolleivät näe jälkiäni, ja jos taas löytävät ne ja seuraavat niitä lehtoon, niin nopea ratsuni minut kyllä pelastaa. -- Voi, Cibolo raukka, kuinka sinusta vuotaa verta! Kuinka kauheita haavoja! Koeta nyt kestää. Kohta kun päästään suojaan, koetan parantaa niitä. -- Niin, lehtoon ratsastan. He eivät luule minun uskaltaneen sinne, kun se on siirtolassa päin, yöllä he eivät taas voi nähdä jälkiäni. -- Voi, unohdinhan verikoiran! Jumala minua armahtakoon! Ne voivat nyt seurata minua yölläkin!" Hänen kasvoilleen ilmestyi pelko, ja osaksi koiran painon väsyttämänä, osaksi levottomuuden vaivaamana, laski hän päänsä vaipumaan rinnalle. Ensi kertaa oli pakolainen suurimman epätoivon ja lannistuksen vallassa.

Kauvan ratsasti hän siten pää kumarassa, mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän näkyi tehneen jonkin päätöksen, joka herätti hänessä uutta toivoa ja viritti hänen elintarmonsa.

"Ratsastanpa sittenkin sinne lehtoon", puheli hän itsekseen, "panen teidän taitonne koetukselle, verenhimoiset rosvot. Tänään ehkä saatte palkkanne, vaikka se voi ollakin toisellainen kuin mitä odotitte!"

Näin miettien kohensi hän ryhtinsä, nosti Cibolon mukavampaan asentoon ja ratsasti nopeammin. Ei hän kiirehtinyt pelosta joutua kiinni, sillä hevosensa nopeuteen saattoi hän aina luottaa, mutta Cibololle oli pikainen apu tarpeen.

Silloin tällöin puhutteli hän ystävällisesti koiraansa, jonka veri vuosi hänen reisilleen ja pitkin hevosen kylkiä. Siinä hevosen kaulalla ja vinhassa juoksussa oli koiralla hyvin tukala olla.

"Kärsi vielä hetkinen, uskollinen toverini. Tärinä tekee sinulle kipeätä, mutta pian saat lievitystä".

Vajaassa tunnissa ehti hän Pecos-virran lehtoon, samaan paikkaan, jossa hiljan oli Antoniosta eronnut. Sinne pysähtyi hän.

Se oli toistaiseksi suojapaikkana yön ja seuraavan päivänkin, jollei häntä häirittäisi.

Pecos-virran ranta oli tällä kohtaa matalaa; se oli autiota, melkein puutonta lakeutta; siellä täällä vaan oli joitakuita puuryhmiä. Rannalla kasvoi pajukkoa. Sen aukoista voi nähdä isot alat virtaa.

Se lehto, johon cibolero nyt oli tullut, oli vähän erillään muista, jotenka sieltä näki laajemmalle tasankoa.

Lehto näytti etäämmälle laajemmalta kun joen pajukko näytti myöskin kuuluvan siihen. Sen keskellä oli puuton aukko, jossa kasvoi tasainen grammaheinänurmikko. Se oli noin sadan jalan laajuinen, ja sen toinen reuna oli ihan lähellä rantaa ja puuton, jotenka sille taholle näki yli joen kauas tasangollekin.

Matalaa pensaikkoa ja pientä akasiapuuta kasvoi aukon reunoilla. Kauvempana oli nuorta tammimetsää. Puitten runkoihin kietoutui runsaasti lianeja. Pensaitten läpi ei voinut nähdä, vaikka metsästäjä kyllä saattoi tunkeutua niitten lävitse. Yöllä näytti se läpipääsemättömältä tiheiköltä. Tasangon puolella aukkoa kasvoi melkein tammien korkuisia kaktuksia. Maa oli kuivaa ja hiekkaista. Ne seisoivat yksinään kuin valtavat patsaat -- tai ehkä voisi niitä verrata pikemminkin jättiläismäisiin kynttilähaarukoihin -- ja tekivät paikan omituisen näköiseksi.

Tänne siis oli pakolainen tullut hakemaan yösijaa ja suojaa.

* * * * *

Niin varmoja kuin rosvot olivatkin hankkeensa menestymisestä, alkoi heitä sentään arveluttaa nähdessään Cibolon tulevan luolaan.

Robladon palkkaamat salamurhaajat olivat ryhtyneet kaikkiin varokeinoihin.

Hevosensa olivat he taluttaneet syvälle luolaan ja itse asettuneet suurien kivien taa luolan seinävierellä, hyökätäkseen sitten sopivana hetkenä tiikerien tavoin uhrinsa kimppuun.

Koirat olivat heille suurena apuna. Odottaessa makasivat ne hiljaa, mutta ensi viittauksesta hyökkäisivät ne uhrinsa kurkkuun.

Mulatti oli tehnyt tämän nerokkaan suunnitelman, ja Zambokin tunnusti sen oivalliseksi.

Heidän salainen lähtönsä siirtolasta, kiertoteitä tulo luolalle, kärsivällinen odotuksensa, että Carlos lähtisi ulos luolasta, ja luolan älykäs valtaaminen - sanalla sanoen kaikki varustukset oli suoritettu hyvin ja älykkäästi.

Enemmän vielä varmistutti heitä onnistumisestaan se, etteivät luulleet ciboleron tietävän heidän paluutaan siirtolaan. Sitäpaitsi ei kivisorassa voinut nähdä heidän jälkiään.

Lieneekö väijyntää koskaan paremmin suoritettu kuin tämä.

Kärsimättöminä odottivat he sitä hetkeä, jolloin cibolero tulisi luolaan, hevostaan taluttaen.

Silloin aikoivat he kohta hyökätä koirineen hänen niskaansa ja sitoa hänet, ennenkuin mies ehtisi tarttua pyssyyn tai puukkoonsa.

Ei heidän uhrillaan näyttänyt olevan mitään pelastumisen mahdollisuutta. Oli kuitenkin yksi sellainen: se oli koira. Sen tiesi keltainen metsästäjä. Olihan hän huomannut kuinka se jo päivemmällä vainusi heidän läsnäoloaan.

Maine kulki siirtolassa ciboleron taitavuudesta kaikissa miesten sankarileikeissä, intiaanit kehuivat hänen suurta taitoaan ampua jousella, mutta harvat tiesivät minkä hyvän opetuksen hän oli antanut viisaalle koiralleen.

Metsästäjät ajattelivat näin: joko koira kulkee isäntänsä edellä luolaan ja haukunnalla ilmottaa siellä olevan vieraita, tai sitten kulkee se isäntänsä rinnalla tai perässä, jossa tapauksessa voi ampua ciboleron tai hänen hevosensa.

Aikansa kuluksi söivät metsästäjät luolasta löytämiään ruokia, vaikkeivät ne ensin maittaneet.

Mulatti kääriytyi luolasta löytämäänsä sarapeehen ja avasi muassaan tuomansa kurbitsisäiliön, jossa oli paloviinaa; sitten viettivät he yötä koko mukavasti.

Mutta odotus ei tullutkaan niin pitkäksi kuin olivat luulleet.

He olivat otaksuneet ciboleron ratsastavan kauvemmaksi -- ehkä aina siirtolaan saakka -- ja palaavan vasta aamupuoleen yötä.

Äkkiä säpsähti mulatti, joka alituisesti katseli luolan suusta isolle rotkotielle -- oli vielä iltayö, -- ja tarttui toverinsa käsivarteen.

"Katsos tuonne, Pepe poikaseni! -- Tuolla tulee hän".

Kädellään viittasi hän ratsastajanhaamuun, joka tasangolta tuli rotkotielle.

Hämärässä saattoi vaan vaivoin erottaa sen ratsastajaksi.

"Carraï!" huudahti Zambo, koettaen tähystellä siihen suuntaan.

"Älä liiku, Pepe! -- Hiljaa! -- Pidätä koiraa! -- Jää tänne, minä menen tuonne vähän ulommas! -- Hiljaa!"

Zambo jäi paikalleen, mutta keltainen metsästäjä meni luolan suulle, taluttaen hihnasta verikoiraansa.

Sitten näkyi hän äkkiä säpsähtävän.

"Johan sen sanoin!" huudahti hän. "Kaikki menee helkkunaan! Ole varoillasi, Pepe! -- Koira on löytänyt jo jälkemme!"

"Manuele, mitäs tehdään?" kysyi Zambo, levottomana hänkin.

"Ole piilossa vaan; Antaa sen koiran tulla tänne vaan! Tapetaan se täällä luolassa!"

Miehet menivät peremmälle ja jäivät odottamaan. He päättivät ottaa koiran kiinni ja kuristaa sen.

Aikomus ei onnistunut, sillä viisas koira ei mennyt liian syvälle luolaan, jäi vaan eräälle kivelle ja alkoi vimmatusti haukkua.

Mulatti päästi karkean kirouksen, irrotti verikoiransa ja syöksyi puukko ojossa Cibolon kimppuun.

Nyt alkoi koirien kesken raivoisa taistelu, jossa verikoira varmaan olisi hävinnyt, jollei ylivoima -- mulatti, Zambo, verikoira ja susikoira -- olisi hyökännyt yhtaikaa sen päälle hampain ja puukoin.

Koira ymmärsi, ettei se voinut sellaista ylivoimaa vastaan kauvan taistella, sentähden se, viisaasti kyllä, pakeni ajoissa. Pahoja haavoja se jo oli sentään ehtinyt saada.

Rosvot eivät ajaneet sitä takaa, he näet toivoivat, että cibolero tulisi itse luolaan katsomaan mikä oli syynä meteliin.

Mutta siinä he erehtyivät, sillä pian näkivät he ratsastajan kiiruusti katoavan rotkotietä pitkin.

Karkeasti sadattelivat silloin rosvot, kun saalis näkyi päässeen heidän käsistään. Sitten menivät he hevostensa luo ja taluttivat ne ulos luolasta. Luolan suulla he jälleen hetkisen kiroilivat ja mietiskelivät mitä piti tehdä.

Ei ollut älykästä kohta ruveta seuraamaan ciboleroa, sillä hän oli jo päässyt hyvän matkaa edelle. Cibolo oli pelastanut uhrin heiltä. Siksi he koiraa kovasti kirosivat. Mutta mitäpä se auttoi.

Zambo arveli, ettei pitäisi enää yöllä seurata ciboleroa. He eivät saisi kuitenkaan kiinni niin hyvää ratsastajaa. Päivällä oli helppo seurata hänen jälkiään.

"Narri sinä olet, poikaseni Pepe!" sanoi mulatti, katsellen melkein säälien toveriaan. "Seuratako hänen jälkiään päivällä? -- Niin että hän näkee meidät. -- Mitä mietitkään, poikaseni?"

"Mitäs tässä sitten tehdään, Manuele?"

"Onhan meillä verikoira, Pepe. Etsiihän se jäljet yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Varmaan se löytää valkoisen miehen tuossa tuokiossa".