Part 1

VALKOINEN PÄÄLLIKKÖ

Kertomus Pohjois-Meksikosta

Kirj.

KAPTEENI MAYNE REID

Suomentanut

Siimes Kanervio

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1909.

SISÄLLYS:

1. Meksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä. 2. Vedonlyönti. 3. Kansanjuhla. 4. Cibolero kohtaa villiheimoja. 5. Valkoinen päällikkö. 6. Ryöstö. 7. Löytö. 8. Linnanpäällikön penkereellä. 9. Turmiollinen kirje. 10. Jälkien seuraajat. 11. Ihmismetsästäjäin kuolema. 12. Cibolero vangitaan. 13. Carlos täyttää valansa. Loppu.

ENSIMÄINEN LUKU.

Meksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä.

Seuraavassa kertomuksessa mainitut tapaukset sattuivat jo yli sata vuotta sitten siinä osassa Pohjois-Amerikaa, joka silloin vielä kuului Espanjan alusmaihin Uudessa maailmassa, nim. silloin Meksikon pohjoisimmassa osassa.

Tämän laajan alueen kautta kulkee Kalliovuorten jatko ja sen haarautumat, joista erästä sanotaan Sierra Blancaksi.

Kun vuorivaeltaja siihen aikaan katseli joltakin näistä vuorenkukkuloista ympäröivää maisemaa, näki hän idässä suunnattoman tasangon, sen liepeillä laajoja metsäseutuja ja hedelmällisiä viljelysmaita, niitten joukossa San Ildefonson ihanan laakson, jonka läpitse juoksi mutkitellen pieni Pecos-joki.

Astuessaan vuorilta alemmas laaksoon huomasi hän uutisasunnoita, kyläkuntia, vieläpä väkirikkaan ja kukoistavan kaupunginkin presidioineen (linnoineen), jonka valleilla liehui Espanjan lippu. Mainituilta kukkuloilta voi etäämpänä nähdä useita muitakin kaupungeita, kauppaloita ja kyliä.

Kaikki ovat ne jo aikoja sitten hävinneet maan päältä; niiden nimet on unohdettu, ja vähän vaan tunnetaan niiden historiaa, sitä surullista kohtaloa, mikä tuli näitten kerran niin onnellisten pikkuyhteiskuntien osaksi. Tarinoita niistä vaan enää kulkee.

Syynä onnettomuuksiin ja lopulliseen hävitykseen oli intiaaneissa kauvan kytenyt kostonhimo sortajiaan kohtaan, mikä vihdoin aiheutti suuren kostosodan koko seudulle.

Sitä käytiin suurella julmuudella. Kaupungeita, kyliä ja uutisasunnoita hävitettiin perustuksiaan myöden, onnettomat asukkaat surmattiin, jolleivät ehtineet paeta, ja niin täydellinen oli hävitys, etteivät meidänaikuiset tutkijat löydä muuta kuin vähäpätöisiä jälkiä entisistä asumasijoista.

Seuraavassa kertomuksessa puhutaan eräistä tapauksista, mitkä sattuivat tämän kostosodan aikana San Ildefonson laaksossa. Sekin oli onnettoman sodan alueella.

* * * * *

Eräänä juhannuspäivänä olivat el presidio [presidiolla tarkotetaan kaupunkia, jossa on linnotus, se voi myöskin tarkottaa vaan linnotusta varustuksineen] de San Ildefonson asukkaat kokoontuneet kaupungin ulkopuolelle suurelle ruohoiselle tasangolle odotellen alkaviksi niitä juhlaleikkejä, joita erittäin loistavasti vietettiin juuri San Juanin -- Pyhän Johanneksen -- päivänä.

Koko seudun väestö näytti kokoontuneen tänne, sillä jokainenhan tahtoi päästä tai ottaa osaa juhliin.

Siellä olivat jo molemmat jalosukuiset padres -- siirtokuntaan kuuluvat munkit -- pitkissä karkeissa viitoissaan, ruususeppele ja ristiinnaulitunkuva vyöstään roikkuen; heitä seurasi kaupungin kirkkoherra, joka helposti tunnettiin mustasta viitastaan, leveälierisestä hatustaan ja mustista silkkisukistaan. Kirkkoherra hymyilee tapansa mukaan yleisölle, joskus se taas katselee sitä vakavasti, jopa synkästikin, näyttelee taas väliin valkoisia, jalokivisormuksilla koristettuja käsiään auttaessaan jotakuta señoraa paikalleen.

Vielä eivät ole juhlaleikit alkaneet, sydämiä riemastuttaakseen, mutta paljon on siltä jo näkemistä.

Katselkaamme!

Edessämme on rivi penkkejä, jotka asteettain kohoavat niin, että etäämpänäkin istuvat voivat hyvin kaikki nähdä. Ne kai ovat las familias principales-henkilöille -- s.o. ylhäisimmille perheille.

Ja niin onkin, sillä tuollahan istuu rikas kauppias don José Rincon rehevän rouvansa rinnalla ja katselee itsetietoisena ja ylpeänä neljää komeasti puettua ja yhtä hyvinvoivaa tytärtään. Ja tuollahan tarkastelee el alcalde -- pormestari -- juhlavarusteita arvokkaan näköisenä! Hänen virka-arvoansa todistavat selvästi virkasauvan tupsut. Hänkin odottaa perheensä keskuudessa juhlallisuuksien alkamista.

Toisilla penkeillä on varakkaita tilanomistajia puolisoineen; niistä on rikkain hacendado, señor Gomez del Monte, jolla on hallussaan lukemattomia karjalaumoja ja laajoja maita.

Mutta suurinta huomiota herättää kuitenkin rakastettava ja kaunis Catalina de Cruces, rikkaan vuorikaivannonomistajan don Ambrosion tytär, ja moni itserakas nuori herra pitää itseään onnellisena, jos saa häneltä ystävällisen katseen tai hymyilyn. Sellainen oikea caballero seisoo nytkin hänen vieressään; se on isän suosima kosija, kapteeni Roblado, jolle kultaisten olkalappujen ja kultakudosten koristama puku antaa, yhdessä ylpeän käytöksen kanssa, jonkinlaisen ylhäisen leiman.

Nyt tunkeutuu koko joukko katselijoita toiselle puolelle, sillä siellä tulee linnotuksen päällikkö señor Vizcarra. Huojuvine hattutöyhtöineen, kultakoristeisine takkineen ja ylpeine ryhtineen muistuttaa suurikokoinen neljänkymmenenvuotias eversti aikalailla riikinkukkoa. Suopea hymy kohdistuu etupäässä naisiin. Vilkkaasti keskustelee hän milloin kirkkoherran milloin tuomarin kanssa.

Linnotuksen sotilaat jäljittelevät lystikkäällä tavalla käynnissään ja puheessaan upseereitaan, joita on saapuvilla kolme. Kannukset kilisten ja sapeli maata laahaten pysähtyvät sotilaat milloin minkin ryhmän luo, missä heitä mielellään kuunnellaan. He ovat varmoja siitä suotuisasta vaikutuksesta, minkä heidän henkilönsä tekee yleisöön.

Seudun nuoret tytöt, sekä rumat että kauniit, ovat kaikki juhlissa. Koreat liivit, lumivalkeat hiat ja kaulukset, kirjavat hameet, helmet ja hepeneet puhuvat heidän suuresta halustaan miellyttää miehiä.

Kaupungin miespuolinen nuoriso on sekin juhlapukineissaan lukuisasti läsnä. Se erkanee suuresti los pueblos-väestä -- köyhät kaivostyöläiset -- ja köyhästä kaupunkilaisväestä, varsinkin lähetysoppilaista. Meksikon pueblolla on yllään pussinmuotoinen takki, lyhyet nahkahousut, sandaalit ja leveälierinen hattu.

Sadottain kuljeskelee täällä noita vähävaraisempia miehiä. Heidän vaimonsa ja tyttärensä kaupittelevat nurmikolla pienten pöytien ääressä hedelmiä y.m., ostajia odotellen. --

Mutta keitä ovat nuo rohkeat ja ylpeät ratsastajat, joitten hevoset ovat koreissa hetuleissa tehden kauniita hyppäyksiä? Mainiosti osaavat he ohjata ratsujaan ja tänään saavat he vielä koetella kilpailuissa taitoaan. Heitä on useita satoja; kuuluvat eri säätyihin. Useimmat ovat ilmottautuneet osanottajiksi kilparatsastuksiin y.m. -- Tuolla tervehtivät toisiaan nuoret hacendadot ja rancherot -- suuret ja pienet tilanomistajat --; vaquerot -- karjanpaimenet ja cibolerot -- puhvelinpyydystäjät -- arvioiden tulevien kilpailijoidensa voimia. Heillä on kaikilla raikasväriset puvut, hyvin erilaiset, ja moni hieno señorita heitä ihastuksella katselee.

Ohjelman alussa on n.k. coleo de toros. [Coleo de toros voitanee parhaiten suomentaa sanalla häränheitto.] Tämä meksikolaisten mielileikki suoritetaan siten, että ratsastajat nelistäen ahdistavat pakenevaa härkää, kukin ensimäisenä koettaen saada sitä hännästä kiinni ja siitä heitetyksi juoksussa nurin. Leikki on aika vaarallista, sillä usein haavottuu hevonen tai ratsastaja tai molemmatkin. Jos hevonen kompastuu, joutuu se ratsastajineen armotta päälle ajavien kilpailijoiden jalkoihin. Koetukseen vaaditaan suurta voimaa, taitoa ja rohkeutta, ja siitäpä syystä haluaakin nuori meksikolainen tyydyttää kunnianhimoaan juuri tällaisessa yrityksessä.

Kun viimeiset juhlavarustukset oli suoritettu, huutaa muuan kuuluttaja että coleo alkaa. Katsojat peräytyvät nyt sivulle, jotta näyttämöksi jää suuri ala härän hurjaa pakoa varten.

Useat naiset rientävät carretaseihin -- kärryihin -- joilla katsojat ovat saapuneet juhliin. Mutta vähän peläten nousevat niihin señoritat, sillä voisihan härkä syöksyä yleisön keskuuteen. Ennenkin oli sellaista tapahtunut. Luonnollisesti tuntevat ylhäiset señorit ja señoritat itsensä varsin turvatuiksi penkeillään näyttämön sivulla. --

Tänään kilpailevista oli kaksitoista parasta valittu ensimäiseen kilpailuun, ja heidät asetettiin nyt riveihin. Samantekevää on niissä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat; koreapukuinen ranchero istuu ciboleron rinnalla, jolla on koti aavalla tasangolla; ja heidän rinnallaan ratsastaa linnotusväen rakuuna, haluten näyttää ratsastustaitonsa etevämmyyttä.

Merkki annetaan ja härkä päästetään lähelläolevasta corralista (talosta), jossa sitä on pidetty. Sen saattajat kulkevat ratsain härän sivulla, lassoilla pidellen härkää sarvista, valmiina nykäisemään härän polvilleen, jos se yrittäisi niskotella. Härkä näyttää jo vallan raivoisalta, sillä sen silmät välähtelevät vihaisina, ja otsalla oleva tuuhea tukka häilyy kiukkuisesti. Ei sitä näy enää tarvitsevan paljoa härsyttää, sillä se jo pieksee hännällä kylkiään, puhkoo ilmaa pitkillä sarvillaan, tohisee pahasti ja kuopii maata jaloillaan. Se on varmaan hyvärotuinen espanjalainen härkä.

Kaikki katselevat härkää suurella mielenkiinnolla.

Puhutaan sen ominaisuuksista, ja kun muutamat katselijoista väittävät sitä liian lihavaksi voidakseen coleossa juosta tarpeeksi nopeasti, ja toiset taas ovat päinvastaista mielipidettä, niin lyödään vetoja siitä ajasta mikä kuluu ennenkuin härkä on hännästä maahan kellistetty.

Kun ajattelee että tähän kilpakoetukseen oli valittu vahvin, nopein ja villein härkä, mitä löytää voitiin, niin saattaa käsittää voittoa vaikeaksi ja suuriarvoiseksi, varsinkin kun ei saanut käyttää edes lassoa. -- Kun härkä on ärsytetty, niin juoksee se melkein yhtä nopeasti kuin nelistävä hevonen -- ja mitä taitoa ja voimaa, tottumusta ja varmuutta tarvitaankaan ennenkuin ratsumies saattaa lähestyä rajua eläintä, tarttua sen häntään ja temmata se nurin! Mutta kun se onnistuu niin onkin se leikki lopussa.

Ainoastaan suurissa Meksikon kaupungeissa on todellinen Plaza de toros -- härkätaistelukenttä --, pienet kaupungit saavat tyytyä avonaiseen kenttään, jolla taistelut suoritetaan.

Yleisön jännitettynä katsoessa mitä tuleman pitää, kuljetetaan härkä muutamia satoja askeleita eteenpäin, pää avonaista kenttää kohden. Härkään ammutaan vielä pari palavaa nuolta, ja raivoissaan syöksee se eteenpäin yleisön huutaessa ja melutessa.

Silloin ratsastavat kisaveikot sen perään vielä huudoillaan härkää kiihottaen. Aluksi järjestetty ratsastajien rivi hajautuu. Eteenpäin syöstään hurjaa vauhtia. Kannuksia ja piiskoja käytetään ahkerasti.

Härkä juoksee sillävälin nopeasti eteenpäin, eivätkä parhaatkaan ratsastajat saavuta sitä niinkään nopeasti, varsinkin kun härälle on annettu vähän ennakkoaikaa.

Silloin vihdoin pääsee muuan vahvalla ruskealla hevosella ratsastava rakuuna härän sivulle, tarttuu sen häntään lujasti ja koettaa usealla voimakkaalla heitolla saada härkää nurin. Mutta se ei onnistu. Äkkiä kääntyy härkä sivullepäin ja jättää petetyn ahdistajan kauvaksi jälkeensä.

Lähin seuraaja, muuan nuori hacendado, joka ratsastaa komealla mustalla hevosella, koettaa sitten vuoroonsa onneaan. Mutta joka kerta kun hän ojentaa kätensä tekee härkä käänteen. Lopulta saa hacendado otteen härän häntään, mutta silloinkin vapautuu se ahdistajastaan hacendadon suureksi kiukuksi.

Häpeissään ratsastaa hän pois kuten äsken rakuuna, sillä järjestyssääntöjen mukaan saa tällaisen koetuksen tehdä vaan kerran kussakin kilpailulajissa.

Yhä kauvemmaksi juoksee härkä ahdistajien seuraamana.

Muuan toinen rakuuna koettaa sitten onneaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä kuin edellisetkin.

Järjestyksessä seuraa sitten kolme vaqueroa. He saavat osakseen vaan yleisön pilkkanaurua! Ja suurta riemua herättää katsojissa ratsastajan ja hevosen kaatuminen, vieläpä silloinkin kun härkä niitä puhkoo sarvillaan.

Monesta haavasta jo vuotaa veri, eikä kahdestatoista kilpailijasta ole enää jäljellä muita kuin yksi. Urhealle nelijalkaiselle taistelijalle huudetaan: "bravo toro! bravissimo!"

Jo lähestyy ratkaiseva hetki. Yleisö vaikenee. Ylpeänä ratsastaa viimeinen kilpailija. -- Jo ensi katseella näkee, että siinä on kentän paras hevonen ja komein ratsastaja.

Mutta ovatko myöskin paraat kilpailussa? Siitä kysymys.

Ratsu on pikimusta mustangi, jolla on pitkä ja tuuhea häntä. Komealta se näyttää vihreällä nurmikolla. Sen kaareva kaula ja jalomuotoinen pää herättävät yleistä ihastusta, kun se nelistäessään tuskin koskee maahan.

Ratsastaja on parinkymmenenneljänvuotias mies, jonka vaaleakiharaiset hiukset ja vaalea kasvonväri suuresti erkanevat muiden kilpailijoiden tummasta, auringonpolttamasta hipiästä.

Hänen yllään on täydellinen rancherovaatetus koreine neulouksineen; purppuranpunainen manga [Manga on yhdenvärisestä vaatteesta neulottu päällysviitta, jota reunustavat sametti-, kulta-, hopea- tai silkkitupsut. Sarape on muuten samallainen, on vaan koristettu kirjavammaksi. Se on aina meksikolaisen yllä paitsi kotona.], kauniimmasta ja kalliimmasta kankaasta kuin tavallinen sarape, riippuu miellyttävästi hänen olkapäiltään. Saadakseen kädet vapaiksi on hän heittänyt rikaspoimuisen viitan päätä taaksepäin, ja kun tuuli avaa sen poimut ja näyttää katselijalle koko sen väriloisteen, niin mielellään katselee jokainen tätä uutta kilpailijaa, vierasta ratsastajaa, jolla on niin uljas ryhti. Haluttiin tietää hänen nimensä.

"Cibolero Carlos!" Kuului silloin eräs ääni selvästi yli kentän.

Nähtävästi tunsivat jotkut hänet jo ennestään, mutta useimmat eivät tunteneet.

"Miksei hän ole aikaisemmin esiintynyt ahdistamaan härkää?" Kysyi muuan.

"Carramba! -- Varmasti olisi hän jo ennen voinut sen tehdä!" vastasi muuan. "Hän on vaan tahtonut antaa muitten ensin koettaa, hyvin tietäen ettei siitä mitään tulisi!"

"Mira! Mira! -- Katsokaapas!" --

Mainittu arvelu oli epäilemättä oikea.

Ensi silmäyksellä saattoi arvata, että tämä ratsastaja tulisi voittamaan härän. Hevonen nelisti tosin vielä lyhyeen, mutta sen heristetyistä korvista ja pärskyvistä sieramista saattoi päättää, että sitä jo ajo kiihotti, ja että vaan kireälle vedetyt suitset pidättivät sen vauhtia.

Kun huuto "mira!" kuului, niin näytti ratsastajassa tapahtuneen äkkinäinen muutos. Vielä oli hän noin parinkymmenen askeleen päässä härästä, mutta silloin syöksyi hepo lujaan vauhtiin ja oli pian pelättävän vastustajan sivulla; sitten nähtiin ratsastajan tarttuvan pitkään, ojossaolevaan härän häntään, kumartuvan syvälle eteenpäin, sitten äkkiä kohoutuvan satulassaan ja heittävän nurmelle kellelleen härän, joka sätkytteli koipiaan ilmassa.

Nopeasti, suurella taidolla ja helppoudella näkyi koko temppu suoritetun.

Hämmästynyt yleisö puhkesi kovaääniseen ja kestävään hyvähuutoon. Onnellinen voittaja kumarsi vaatimattomasti joka puolelle. Pian senjälkeen katosi hän katselijain sekaan.

Yksi ja toinen oli kyllä huomaavinaan, että cibolero kiittäessään erittäin haki silmillään kaunista Catalina de Crucea, ja että señorita vastasi lempeällä silmäniskulla ja suloisella hymyllä. Mutta voiko se olla mahdollista? Alentuisiko rikkaan don Ambrosion perijätär palkitsemaan ciboleron kunnioittavaa tervehdystä suosiollisella hymyllä?!

Varma oli kuitenkin, että muuan toinen silmäpari, erään viehättävän valkoverisen naisen, katseli ihastuneena nuorta sankaria.

Kun cibolero lähestyi sitä carretaa, jossa tyttö oli, ilmeni selvästi tytön riemu. -- Mutta kun heidät näki rinnakkain, huomasi selvästi, että he olivat sisarukset -- samat kasvonpiirteet, sama hipiä, sama ryhti ja vartalo!

Nuoren tytön takana carretassa istui vanha vaimo, jonka pitkät alasriippuvat hiukset olivat vallan valkoiset. Ei hän mieltään muuten ilmottanut, mutta hänen silmistään loisti mitä suurin ilo.

Muutamat katselivat vanhusta uteliaisuudella, toiset taas kauhulla, useat olivat kuulleet hänestä merkillisiä juttuja.

"Esta una bruja -- una hechicera! -- Hän on noita-akka!" kuiskailtiin siinä; ei kukaan kuitenkaan puhunut siitä niin, että Carlos tai nuori tyttö olisi sen kuullut. Kaikkien kammoama vanhus oli nuorten äiti.

Ciboleron kaatamalla härällä ei näyttänyt olevan mitään halua jatkaa tuimaa juoksuaan. Se ravasi vaan hiljalleen eteenpäin siksi kunnes se jälleen lassolla pyydystettiin kiinni ja annettiin palkinnoksi voittajalle.

Kilpailuja jatkettiin. Uusi härkä tuotiin tantereelle, ja kaksitoista uutta ratsumiestä koetteli onneaan. Joko heillä sitten oli yhtä hyvät hevoset kaikilla, tai oli härkä niin väsyksissä, ettei se enään jaksanut juosta kyllin nopeasti, joka tapauksessa sattui niin, että kilpailijat saavuttivat härän yhtaikaa, jopa toiset sen sivuttivatkin; mutta silloinpa kääntyikin härkä äkkiä ympäri ja alkoi katselijain suureksi kauhuksi juosta suoraan katsojaryhmää kohden.

Kuului huikeita huutoja. Penkeillä olevat ylimystönaiset huusivat samoinkuin carretoissa olevatkin, sillä muutamassa sekunnissahan oli härkä varmaan siellä. Ratsumiehet olivat kaukana härän jäljessä. He olivat hämmästyneet äkkinäistä käännettä.

Kaikeksi onnettomuudeksi ei ollut enää kukaan ensimäisistä kilpailijoistakaan ratsailla, ja kukapa olisi jalkasin uskaltanut käydä estämään raivostunutta härkää?

Joka hetki kasvoi hämminki ja neuvottomuus yleisön keskuudessa, olihan usean henki uhattu. Vaunuissaolijoita uhkasi suurin vaara, sillä vaunurivi ulottui kauvas kentälle. Mutta härkä näytti syöksyvän suorastaan penkkejä kohden, aivankuin aikoen siltä kohtaa puhkaista tien itselleen.

Mutta juuri silloin nähtiin erään miehen lasso kädessä astuvan ulos vaunurivistä. Hän oli jalkasin. Päästyään ulommaksi heitti hän lassonsa kohden härkää. Lasso tarttui sarviin, ja härän juoksu seisahtui. Hetkeäkään hukkaamatta juoksi mies lähellä olevan puun luo ja kietoi lasson toisen pään sen ympäri. Heti senjälkeen kuului kumea rusahdus: härkä oli ehtinyt köyden päähän ja syöksyi nurinniskoin juuri katsojain lavan eteen.

"Bravo! Wiva!" kuului sadoista kurkuista kun ihmiset olivat ehtineet vähän tointua säikähdyksestään. Yhä uudelleen huusivat he: "Wiva! Wiva! Carlos el cibolero!"

Sillä hän se oli, joka jo toisen kerran samana päivänä oli osottanut erinomaista urhoollisuuttaan ja taitavuuttaan pelastaen useita hengenvaarasta.

Ei oltu härkää tosin vielä kokonaan voitettu, rajotettu vaan suljettuun piiriin, mutta se näytti kuitenkin voimattomalta. Ja kun se vielä kerran koetti rynnätä katsojia vastaan, ja nämä hätääntyneinä perääntyivät, niin heittivät heti useat ratsumiehet lassoja sen sarviin ja niskaan vetäen sen maahan niin rajusti, ettei se enään kilpatantereelle voinut lähteä. --

Kun tämän päivän kilpailuita varten oli määrätty vaan kaksi härkää, niin oli samalla el coleo de toros päättynyt.

TOINEN LUKU.

Vedonlyönti.

Suoritettiin vielä muutamia vähäpätöisempiä ratsastuskilpailuita ajan kuluksi varustauduttaessa päivän varsinaiseen juhlaan. Niinpä koetettiin lasso heittää juoksevan ihmisen tai eläimen jalkaan ja kaataa maahan. Ratsumiehet ja nuorukaiset jalkasin koettelivat taitavuuttaan, mutta useat pitivät tällaista kisailua liian helppona.

Seurasi sitten hatun otto maasta. Ratsastaja heittää sombreronsa [sombrero on hyvin leveälierinen hattu, joskus on se koristettu hopea- tai kultasolkisella vyöllä, joskus jalokivilläkin] -- hattunsa -- maahan ja koettaa temmata sen käteensä ratsastaessaan täyttä nelistä ohitse.

Useimmat suoriutuvat hyvin tästä kokeesta, nuoremmat vaan katselevat ihmetellen sellaista taitavuutta.

Varsinkin on vaikeata täyttä laukkaa ratsastaen ottaa maasta niin pieni esine kuin raha, ja parhainkin caballero saa siinä koetuksessa koettaa parastaan.

Linnotuspäällikkö Vizcarra astui nyt esiin ja ilmotti kädenliikkeellä haluavansa sanoa jotakin. Hän laski espanjalaisen dollarin pehmeälle ruoholle ja sanoi:

"Tämän rahan saa se, joka sen voi ottaa maasta ensi koetuksella. Lyön vetoa viisi kulta-unzasta [unza de oro = 16 pesoa; noin 90 mk], että kersantti Gomez suorittaa sen tempun."

Syntyi hiljaisuus. Olihan se jo sellainen aarre, että vaan Kroisos saattoi uhrata sen vedonlyöntiin! Vihdoin huusi muuan nuori ranchero:

"Eversti Vizcarra!, En tosin halua lyödä vetoa sitä vastaan, ettei kersantti Gomez voisi sitä temppua suorittaa, mutta siitä uskallan lyödä vetoa, että täällä on toinenkin joka voi sen tehdä. Mutta siinä tapauksessa pyydän teitä lisäämään panoksenne kaksinkertaiseksi."

"Kuka se toinen on?" kysyi Vizcarra.

"Cibolero Carlos!"

"Hyvä on, hyväksyn vedon. Mutta älkäämme rajottako kilpailua ainoastaan häneen," jatkoi eversti kääntyen yleisöön päin. -- "Panen vetoa yhden peson joka kerta kun palkinto voitetaan, mutta huomattava on, että kukin ratsastaja saa koettaa vaan yhden kerran!"

Useita taitavia ratsastajia houkutteli ruoholle laskettu kiiltävä kultaraha koettelemaan taitoaan. Mutta harvojen onnistui edes koskettaa siihen tai siirtää sitä syrjään. Silloin tuli vihdoin kersantti Gomezkin, joka oli ensin yrittänyt härkäottelussa.

Vielä näytti hän synkältä ensimäisen tappionsa jälkeen. Hän oli epäilemättä hyvä ratsastaja, ja vaikkei hänen ruumiinrakenteensa näyttänytkään edellyttävän erityistä notkeutta, niin todisti kuitenkin varovaisuutta se tapa millä hän kiristi satulavyötään.

Pian ratsasti hän tasaista ravia rahaa kohden, alkoi sitten nelistää ja kumartui alas. Hän saikin rahan käteensä ja oikasi jo itsensä suoraksi satulassa kun samassa raha putosi hänen sormiensa lomitse maahan.

Voimakas hyvähuuto kajahti kun nähtiin raha rakuunan käsissä. Joittenkuitten mielestä oli sellainen mielenosotus ehkä mieleinen siirtokunnan päällikölle, jota enemmän pelättiin kuin rakastettiin. Useat sentään huusivat tyytymättömyydestä kun näkivät rahan putoavan nurmelle.

Gomezin voitonmahdollisuudet olivat nyt menneet, ja odottaen katseli yleisö kiiltävän mustan hevosen selässä ratsastavaa ciboleroa.

Tämä nuori mies oli jo herättänyt nuorten neitosten suurta ihastusta, mutta miehet eivät oikein pitäneet hänen vaaleasta ihostaan; ei ollut niinkään helppoa voittaa vastenmielisiä ennakkoluuloja tätä vaaleata nuorukaista kohtaan, joka oli toista rotua kuin he itse, vaikka amerikalaisen esiintyminen -- sillä se hän oli -- maan alkuasukkaista syntyneissä, puolivilleissä tagnoissa saattoi ehkä herättää eleille sen aina kyteneen toivon, että idän vaaleaverisistä miehistä heille vielä tulee vapauttajat espanjalaisten painavasta ikeestä.

Cibolero ei katsonut tällaista temppua varten ensinkään tarpeellisiksi minkäänlaisia ennakkovarusteluita, heitti vaan huolettomasti taaksepäin komean viittansa liepeet. Nopeasti nelisti ratsu, jota cibolero ohjasi suureksi osaksi polvillaan, rahaa kohden. Sen kohdalle päästyä kumartui cibolero, otti rahan ja heitti sen suoraan korkealle ilmaan, samalla pidättäen hevosensa paikallaan. Raha putosi hänen ojennetulle kämmenelleen.

Kaikki tämä suoritettiin niin ilmeisellä helppoudella ja suloudella että nekin, jotka eivät kilpailijasta pitäneet, yhtyivät toisten kanssa innokkaasti huutamaan "vivas!"

Kersantti Gomez -- joka edellisenä vuonna oli voittanut näissä kilpailuissa -- näytti alakuloiselta; eikä juuri paljoa loistavammalla tuulella ollut Vizcarra. Häntä ei niin paljoa suututtanut suosikkinsa häviäminen kuin menetetyt kauniit kultarahansa, ja se, että yleisö pääsi nauramaan hänelle, vedon ehdottajalle. Siitäpä syystä kasvoi hänessä yhä suurempi vastenmielisyys juhlapäivän sankaria kohtaan, kehittyen lopulta todelliseksi vihaksi.

Seuraavassa kilpailussa vaadittiin ratsastajalta suurta rohkeutta ja tottumusta hevosen ohjaamisessa. Hänen piti nim. ratsastaa täyttä nelistä kentän laidassa olevan syvän rotkon, "Zequian", reunalle.

Zequia -- kanava peltojen kastelemista varten -- oli niin leveä, että paraskaan hevonen tuskin olisi voinut hypätä sen yli, ja niin syväkin se oli, ettei suinkaan ollut mieleistä sinne sukeltaa.

Ratsastajan piti lentää täyttä nelistä kanavan reunalle ja pysäyttää hevosensa parin hevosen mitan päähän jyrkänteen reunasta. Reunamaa oli ihan kovaa, muutenhan olisikin yritys ollut mahdoton.