Chapter 6

Aamulla tunsin itseni varsin ripeäksi. Kertyneet häijyt ainekset olivat uhkuneet ulos minusta. Kuumetta seurannut hikoilu oli vaikuttanut puhdistavasti, kuin ukkosenilma luonnossa.

»No kuinkas, mies, sinun nyt on?» kysyi Nevankoski astuen huoneeseen.

»Ei hätää mitään! -- Minun täytyykin tästä ryhtyä työhön, jos mieli ennättää laivaan.»

»Tiedätkös, sinä hourailit kaiken yötä. Vasta aamupuolella pääsit uneen kiinni.»

»Vai niin?»

»Puhelit myrkyistä ja juutalaistytöistä.»

»Sepä se! En muista niistä mitään. Mutta vähää ennen kuin heräsin, olin varastanut meidän omasta museostamme muinaisheprealaisen kotijumalan kuvan ja piilottanut sen erään mustasilmäisen Rachelin satulalaukkuun.»

Hiukan myöhemmin hra Nierot tuli huoneeseen ja kyseli käsikirjoitusta. En -- ikävä kyllä -- ollut päässyt vielä alkuunkaan!

Hän istahti pakinoimaan ja jutteli varsin hauskasti Suezin kanavasta, jonka kautta oli kulkenut monta kertaa. Myös hän oli nähnyt Petrean niemimaan vuoriseudut. Punaiseltamereltä voi kaukoputkella ihan selvästi nähdä Sinai-vuoren huipun. Keskustelu sai nyt muinaistieteellisen käänteen; siinä oli Serbâl-vuori, Mooses, tabernaakkeli ja Aaronin ylimmäispapillinen puku.

»Tuota noin -- mikä olikaan se nimi, jonka kerran mainitsitte olleen piirrettynä Mooseksen rintakilpeen?» Hän otti paperiliuskaleen pöydältä ja siirsi sen likemmäksi minua.

Vai siinä pitkän puheen lyhyt lopputulos? Katsoin hra Nierotiin tiukasti:

»Mooseksen rintakilpi on apokryfinen, enkä ole koskaan puhunut teille siitä! Mutta ymmärrän, että teille on siitä puhunut rabbi Jonathan, jonka luona olitte eilen illalla kello 5.»

»Nyt muistan!» hän lausui huolettomasti. -- »Isä Justinus siitä mainitsi jotakin. Niin, voin ilahduttaa isä Justinusta tiedolla, että hän on nähtävästi tulkinnut oikein keramiikkilöydössämme olevan nimikirjoituksen. Kas tässä!»

Hän otti lompakostaan paperilipun. »Vein nimikirjoituksen jäljennöksen neljä päivää sitten rabbi Jonathanin arvosteltavaksi. Kävin eilen sitä perimässä takaisin.»

Hän oli todella liukas kuin ankerias. Oli ottanut edeltäkäsin kaikki lukuun. Meidän nujerrettavaksemme hän oli liian ovela.

Hra Nierotin lähdettyä Nevankoski oli kiihdyksissään: »Mistäs tiesit hänen käyneen rabbiinin luona? Nyt ainakin mr Fairholmen täytyy uskoa.»

»Seurasin eilen hänen jälkiään juutalaiskorttelissa. Mies oli taivuksissa kuin vemmel, kontatessaan rabbiinin portista sisään. Mutta huomaa, kuinka viisas hän on: Minähän itse kävin rabbiinin luona kolme päivää sitten. Nierotin kyselyasia on itsessään luvallinen, ja hän väittää käyneensä rabbiinin luona jo päivää ennen minua.»

»Mutta hän kävi siellä vielä eilen -- kaikkien murtojen jälkeen.»

»Aivan oikein -- saamassa vastausta aikaisempaan kyselyynsä. Lisäksi hän voi puolustautua tähän tapaan: 'Itämainen diplomatia on toinen kuin länsimainen! On edullista mennä muka tietämättömänä vihollisen leiriin. Muistan kerran Tunisissa vuonna 1898 --'»

»Entä Mooseksen rintakilpi?»

»Sen kyseleminen todistaa meille, että Nierot on kavaltaja. Mutta mr Fairholmen silmissä rintakilvellä on yhtä vähän merkitystä kuin Aaronin ylimmäispapillisella puvulla. Muuten Nierot itse ei voi ymmärtää rintakilven merkitystä. Ja sen rabbiini hyvin tietää. Siitäpä syystä hän saattoikin uskoa tämän urkkimistoimen Nierotin huostaan.

»Rabbiini on kuin kiljuva jalopeura ja hakee kadotettua avainta. Hän on ostanut Nierotin. Kapteeni lähti eilen rabbiinin luokse varta vasten tarjoamaan hänelle kirjoitettavasta tiedonannosta jäljennöksen. -- Mutta hän myi karhuntaljan, ennenkuin karhu oli kaadettu!»

Ryhdyimme nyt yhteisesti työhön. Sitä myöten kuin sain ruotsinkielistä kirjoitusta valmiiksi, jätin sen eri osat Nevankosken käännettäväksi englanninkielelle. Minun kirjoitukseni oli oleva alkuperäinen asiakirja, johon oheen liittyi käännös. Jo seuraavan päivän iltapuolella olin saanut työni valmiiksi. Ystävälläni oli vielä jäljellä viime osan käännöstyö. Sillä välin hra Nierot oli kahdesti käynyt kyselemässä käsikirjoitusta. Lopulta näin, että hän ymmärsi, missä vika oli.

»Nyt hän lähtee rabbiinille ilmoittamaan, että kirjoitelma livahtaa hänen käsistään», sanoin Nevankoskelle. »Saamme nähdä, mitä ikävyyksiä rabbi Jonathan ben Jochai nyt valmistaa meille. Luulen vähitellen tuntevani miehen.»

Kun vähää ennen päivänlaskua olin kaupungilla kävelemässä, luulin huomaavani, että kaksi likaisesti puettua syrialaista vakoili minun jälkiäni. Syrialaisissa voitiin tavata kaupungin pahimmat kansanainekset. Ollakseni asiasta varma lähdin kautta basaarien astumaan Damaskoksen-porttia kohti ja sukelsin kansanvilinään. Ennenkuin pääsin kaupunginmuurin luokse, käännyin äkkiä takaisin. -- Mieheni olivat ihan tupsahtaa käsiksi minuun. En ollut millänikään, tein basaarissa pienen ostoksen ja palasin, milloin kiirehtien, milloin hitaasti käyden, takaisin hotelliin. Koko ajan miehet pysyivät kintereilläni kuin kaksi varjoa. Ilmeisestikin oli aikomus rosvota minulta käsikirjoitus viedessäni sen englantilaisten huvilaan.

Kerroin asian Nevankoskelle.

»Älä hätäile! Parin tunnin päästä on käännös valmiina. Silloin onkin jo pimeä kuin säkissä. Minä lähden viemään paperit. Minua eivät tunne. Pukeudun tummaan pukuun. Kukaan ei minua pimeässä näe. Mr Fairholme odottaa käsikirjoitusta vielä tänä iltana.»

»Tänä iltana ei kumpikaan mene mihinkään», sanoin vakavasti. »Seuraus voisi olla tikarinisku selkään. Käsikirjoitus jääköön huomiseksi.»

Nevankoski vain hymyili. Kun paperit olivat valmiit ja allekirjoitetut, oli minun mahdotonta pidättää häntä. Mustiin puettuna hän pujahti hotellin takaovesta pihalle ja kadulle.

Tilapäinen päähänpisto saattoi minut lainkaan päästämään ystäväni tälle retkelle. Minun oli äkkiä johtunut mieleeni, että se kenties ei olekaan rabbiini, vaan rabbiinin poika, joka oli palkannut syrialaiset minua vainoamaan. Mustasukkainen sulho oli ehkä nähnyt minun puhuttelevan Rachel Baumgartenia! -- Ja suutelevan hänen kättään! -- Kuinka hra Nierot olikaan kerran sanonut? -- Naisseikkailut voivat itämailla milloin hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin!

Kaksinkertaista hairahdustani sain syvästi katua. Viidentoista minuutin päästä ystäväni tuli takaisin, kelmeänä ja hengästyneenä. Hän ontui pahoin, ja vasemmasta kädestä oli sormi katkennut.

Kaksi roistoa oli alkanut häntä seurata. Lopulta ystäväni oli juossut henkensä edestä kautta pilkkopimeiden katujen. -- Kylläpä hän nyt kaipasi revolveriaan, jonka olivat häneltä kesällä takavarikoineet tullissa! -- Eräässä kadunkäänteessä hän oli kyykistynyt maahan heti kulmauksen taakse, mutta oli joutunut siinä rakennuskivien roukkioon. Ahdistajat olivat jo samassa kiitäneet sivutse. Silloin hän oli puikkinut samaa tietä takaisin, poikennut uudelle syrjäkadulle ja vihdoin suurella vaivalla päässyt hotellin turviin.

Lääkäri saatiin taloon. Vioittunut sormi lastoitettiin, nyrjähtänyt jalka, joka tällä välin oli ennättänyt rumasti ajettua, sai siteen ja jääpussin. »Kolmen viikon kuluttua voitte päästä jalkeille.»

Siinä oltiin! Minä olin ankarissa tunnonvaivoissa ja kysyin lääkäriltä, eikö Nevankoski voisi koettaa matkustaa minun kanssani kotiin. Kulkisimme mahdollisimman mukavasti, lyhyintä tietä.

Lääkäri ravisti päätään: »Hän saisi silloin ontua elämänsä loppuun saakka.»

Aamulla englantilaiset, joille olin kirjoittanut selostuksen tapahtumasta, tulivat miehissä hotelliin vastaanottamaan niin merkillisen arvon saanutta asiakirjaa. Mr Fairholme oli alkanut katsoa seikkaa vakavammalta kannalta ja ilmoitti aikovansa varmemmaksi vakuudeksi tallettaa kaikki retkikuntaa koskevat asiapaperit englantilaiseen konsulinvirastoon.

Otin hänet syrjään ja kysyin, eikö ollut syytä epäillä hra Nierotin antaneen rabbiinille tiedon käsikirjoituksen olemassaolosta.

Mr Fairholme pudisti päätään miettivästi: »Rabbi Jonathanin osallisuus tähän lienee selvä, vaikkemme voi sitä laillisesti todistaa. Mitä mr Nierotiin tulee, pelkään, että into on johtanut teidät harhaan. Hän näytti minulle toissa päivänä rabbi Jonathanilta saamansa tulkinnan saviastiamme kirjoituksen sisällyksestä. Siinä samassa hän mainitsi nauraen, että te sen johdosta olitte tehnyt jonkinlaisen viittauksen hänen tuttavuuksistaan. Mielestäni mr Nierot on tässä asiassa täysin puhdistanut itsensä.»

Mies oli todellakin perehtynyt sekä itämaiseen että länsimaiseen diplomatiaan!

Kun olin päättänyt pysyä koko päivän kotona hotellissa ja olin huomisaamuna matkustava junassa Jerusalemista, jätin nyt retkikunnan englantilaiset jäsenet hyvästi.

Hra Nierot, jolle olin lähettänyt kirjalliset jäähyväiset, koska en tahtonut jättää sairasta ystävääni viime päivänä yksin, tuli illalla huoneeseeni. Hän oli puettuna ratsastuspukuun.

Hän tahtoi hyväksyä selitykseni, että minun oli täytynyt ajan voittamiseksi laatia kirjoitukseni yhdessä hra Nevankosken kanssa, mutta mitä hän ei voinut hyväksyä, oli seikka, että hän kuului retkikuntaan yksinkertaisena palkattuna jäsenenä.

»Minun työstäni on ollut retkikunnalle suurempaa hyötyä kuin kenenkään muun», hän rehenteli. »Minä järjestin maa-alueiden ostot. Kaivaustöissä on aina, milloin vaikeuksia on ollut voitettavana, minun taitooni turvauduttu. Vaadin osallisuutta yhtiön kaikkiin taloudellisiin etuihin.»

»Luulen, että mr Fairholme on antanut arvoa teidän työllenne», lausuin. »Minä en voi tehdä asiassa mitään. Teidän tulee kääntyä mr Fairholmen puoleen ja pyytää, että hän esittää asianne Lontoossa olevalle johtokunnalle.»

»Nyt te ette tiedä mitä puhutte», hän kivahti. »Olenko minä kuka hyvänsä? Minulle ovat kaikki ovet avoimet! Mikä estäisi minua menemästä vaikkapa jo viikon päästä Rothschildien puheille? Luuletteko, ettei tämä asia herättäisi heidän mielenkiintoaan?» -- Hän tuskin osasi hillitä itseään.

Vastasin tyynesti: »Tuota puhetta nimitetään kaikilla Euroopan kielillä kiristämisyritykseksi. Ehdotan vieläkin, että käännytte mr Fairholmen puoleen, mutta en neuvoisi teitä käyttämään hänen luonaan samanlaista kieltä, ainakaan vierastenmiesten läsnäollessa.»

Hän lähti kiukkuisena, kopauttaen piiskallaan ratsassaappaansa vartta.

Kuultuaan Nierotin uhittelun Nevankoski makasi pitkän aikaa ääneti. Vihdoin hän lausui harkittuun tapaansa:

»Nyt vasta ymmärrän Nierotin laskelmat, joista aina oli jäänyt minulle jotakin epäselvää. Ymmärsin kyllä, että hän alusta pitäen oli aikonut kavaltaa meidät, mutta en tiennyt, että hänen tarkoituksensa oli kääntyä juutalaisten rahamiesten puoleen. Voidakseen aikeitaan toteuttaa hänen täytyi koota mahdollisimman paljon tietoja hankkeistamme sekä ennen kaikkea kirjallisia todistuskappaleita. Näissä toimissaan hän käytti rouvansakin apua!

»Mutta Nierot ei ole mikään tuhma mies. Hän tajuaa, että raharuhtinasten pakeille ei pääse ilman kaikkein parhaita, ensiluokkaisia suosituksia. Isä Justinuksen puheista hänelle selvisi rabbi Jonathan ben Jochain syvä oppi, tavattoman suuri maine ja vaikutusvalta juutalaisissa piireissä. Siinä mies, joka osaa arvostella toimiamme ja niiden merkitystä, eritoten juutalaisten harrastuksien kannalta katsoen, ja jonka lausunnolla on pontta ja kantavuutta! Toimeenpannut asunnontutkimukset osoittivat hänelle, missä määrin asiamme kiinnitti rabbiinin mieltä. Hän lähti nyt rabbiinin puheille ja lupasi hankkia hänelle jäljennöksen kirjoitettavasta tiedonannosta, sillä ehdolla, että hän saa rabbiinilta suosituskirjeen Rothschildeille. -- Lupaamaansa asiakirjaa hän ei tosin saanut käsiinsä, mutta rabbiini summasi yhteen omat arvelunsa sekä Nierotin suulliset selitykset ja antoi kuin antoikin Nierotille suosituksensa. Hänellä on nyt rabbiinin suosituskirje lompakossaan. Muuten hän ei olisi ollut niin koppava ja röyhkeä.»

»Olet kyllä oikeassa», myönsin. »Me olemme heti ensi päivästä alkaen tehneet sarjan auttamattomia virheitä. Mutta pelkät suusanalliset selitykset eivät riittäne raharuhtinaissa. Niin kauan kuin Nierot ei voi esittää toimistamme pienintäkään asiallista todistuskappaletta, käynee hänelle vaikeaksi tuottaa meille vahinkoa.

»Mutta tahtonet ehkä sanoa», arvelin, »että minun itseni olisi tullut tässä asiassa kääntyä, alusta pitäen, juuri juutalaisten puoleen -- Muistathan, mitä lausuin sinulle jo toista vuotta sitten: Jos asia on meille rahakysymys, niin menkäämme juutalaisten puheille! Jos se on puhdas tieteellinen kysymys, niin pysykäämme heistä kokonaan erillämme. -- Juutalaiset ehkä kyllä voisivat tehdä hypoteesieni johdosta kaivauksia, mutta missään tapauksessa ei kukaan sivullinen saisi koskaan tietää kaivausten tuloksia. Juutalaisten käsissä koko se tuhatvuotinen tieteellinen aineisto, mikä mahdollisesti voinee olla tavattavissa Jerusalemin-alaisissa vuorten uumenissa, tulisi iät päivät pysymään heidän omana yksityisenä salaisuutenaan, johon länsimainen tutkimus ei lainkaan pääsisi käsiksi. Mahdollisia löytöjänsä salaamaan heitä kehoittaisi jo yleensäkin kansallisen eristäymisen periaate, mutta erittäin tässä tapauksessa pakottamalla pakottaisivat laki ja profeetat sekä Talmud. -- Mikä merkitys muuten tällaisella oletetulla aineistolla voisi olla länsimaisen kulttuurimme puhdistamiseksi monesta ikivanhasta itämaisesta harhaluulosta, olisi luonnollisesti turhaa ruveta näillä tiedoin arvioimaan! -- Kuinka hyvänsä, tässä suhteessa en tunnusta mitään virhettä tapahtuneeksi! Emmehän kumpikaan ole ryhtynyt näihin asioihin rikastuaksemme.»

Varhain seuraavana aamuna jätin murheisena hyvästi vuoteeseen kytketyn ystäväni, josta minulla näinä kuukausina oli ollut arvaamattoman paljon apua, ja matkustin junassa Jaffaan sekä edelleen kautta Levantin kotia Suomeen.

Kolme viikkoa myöhemmin keskeytettiin retkikunnan syksyiset kaivaustyöt. Nevankoski ynnä retkikunnan muut jäsenet jättivät Jerusalemin.

8.

Kuinka asiat sittemmin kehittyivät edelleen, voin aivan lyhyesti kertoa. Niiden johtuessa huippuunsa olinkin kaukana tapausten keskustasta.

Oli määrä, että kaivaustyöhön jälleen ryhdyttäisiin aikaisin keväällä. Jollei mitään erityisempää sattuisi väliin, niin minun oli tarkoitus saapua Jerusalemiin vasta kuukautta myöhemmin.

Retkikunnan varustautuessa matkaan lähetin Lontooseen asianmukaisen työsuunnitelman sekä liitteenä käännöksen eräistä varsin tärkeistä muinaisheprealaisista kirjoitelmista. Kuten ennenkin, olivat tiedonantoni kaksikieliset, kirjoitetut ruotsiksi ja englanniksi. Viimemainittua tekstiä laadittaessa oli Nevankoski minua avustanut. Olimme mahdollisimman tarkasti koettaneet kääntää englanninkielelle heprealaisen kirjoituskokoelman, jonka esitystapa ja tyyli oli vaikeatajuista, kuten itämaisten tekstien ylimalkaan. Olinkin varustanut nämä kirjoitelmat seikkaperäisillä selittävillä muistutuksilla.

Kaikki nämä asiakirjat olin erityisistä syistä, mr Fairholmen pyynnöstä, antanut asianmukaisen julkisen notarion todistaa minun kirjoittamikseni ja allekirjoittamikseni.

Lähetystäni seurasi kirje, jossa vakavasti esitin hra Nierotia vapautettavaksi retkikunnan palveluksesta.

Viikon päästä sain mr Fairholmelta hämmästyttävän kirjeen. Kun hänestä heprealaisessa kirjoituskokoelmassa oli eräitä hämäriä kohtia, ja hän halusi verrata englanninkielistä käännöstä ruotsinkieliseen, niin hän -- koskapa ei voinut muidenkaan puoleen kääntyä -- oli mennyt asiassa hra Nierotin luokse. Tämä olikin osoittanut eräitä virheellisyyksiä englantilaisessa tekstissä ja luvannut ottaa sitä heti parannellakseen. Hän sai asiakirjat huostaansa. Jo kahden tunnin kuluttua hän toi ne lievästi korjattuina takaisin.

Nyt mr Fairholmea oli eräs seikka alkanut epäilyttää. Asiakirjat osoittivat, että niistä oli otettu kopiopainimella jäljennös. Hän tahtoi siis tietää, oliko jäljentäminen mahdollisesti tapahtunut jo ennen, kuin olin lähettänyt asiakirjat hänelle Lontooseen.

Harmistuneena sähkötin vastauksen:

_Nierot ottanut jäljennöksen. Heti erotettava._

Retkikunta matkusti heti tämän jälkeen Jerusalemiin -- ilman Nierotia. Eron saatuaan hän kuului äkkiä muuttaneen Ranskaan.

Jerusalemista alkukevään kuluessa minulle saapuneet tiedot kaivaustöiden edistymisestä olivat varsin tyydyttäviä. Tunnelisokkeloiden käytävät olivat yhä edelleen kivillä ja soralla täytetyt, mutta eräistä syrjäkomeroista oli tavattu runsaita heprealaisia muinaismuistoesineitä. Jebusealaisten tunnelialue oli vähitellen sivuutettu. Seuraavat tiedonannot olivat yhtä ilahduttavia. Ylenmäärin arvokkaita muinaismuistolöytöjä oli tehty. Mielenkiintoisia seikkoja oli sattunut väliin, ja viimeisessä kirjeessä sanottiin, että minun tuli ensi sähkösanomalta olla valmis matkustamaan Jerusalemiin.

Tässä kirjeessä mainittiin sivumennen, että eräs ranskalainen mies, hra Mouche, oli saapunut kaupunkiin sekä esiintynyt mahtipontisen itsevaltaisena ja uhkaavana englantilaisten edessä, vaatien kaivaustöitä viipymättä lakkautettaviksi. -- Hotellissa hän oli maininnut olevansa muka parisilaisen pankkiirin, parooni Emile Rothschildin asiamiehiä.

Englantilaiset eivät tietysti olleet välittäneet hänestä vähääkään. He olivat lyhyesti viitanneet hra Mouche'ille Turkin hallitukselta saamiinsa erioikeuksiin, joiden nojalla tekivät muinaistieteellisiä kaivaustöitään hallituksen suojeluksen alaisina.

Kun hra Mouche oli tahtonut pyrkiä työmaalle, niin siellä oleva vakinainen sotilasvartio oli karkoittanut hänet ilman muuta.

Olin kotona jo järjestänyt kaikki asiat, lähteäkseni matkaan minä päivänä hyvänsä, kun odottamani sähkösanoma saapui.

Avasin sen jännityksellä. -- En ymmärtänyt mitä luin! En käsittänyt lainkaan sen sisällystä:

_Työ keskeytetty. Älkää lähtekö matkaan. Lähemmin kirjeellisesti._

_Fairholme._

Sähkösanoma oli lähetetty Port Saidista ja oli kaapeliteitse kulkenut Lontooseen, josta se oli tullut Suomeen.

Ennenkuin mr Fairholmen kirjeen olin ehtinyt saada, tunsin täydellisesti koko jutun. Kaikki saatavissa olevat sanomalehdet kertoivat ankarasta katumellakasta Jerusalemissa, jonka muhammedilainen väestö oli kiihtynyt hurjaan raivoon. Lehdet tiesivät kertoa englantilaisista aarteenkaivajista, Omarin moskean häväistyksestä ynnä aarteenkaivajain ja rosvojen häpeällisestä paosta.

Alkuperäiset mellakantekijät olivat jo aikoja sitten menneet kotiin nukkumaan, mutta sanomalehtikirjoitusten tulva oli ehtymätön. Syytökset, puheet aarteiden ryöstöistä, seikkailijoista, epätieteellisistä penkomisista ja humbuugista jatkuivat yhä edelleen. Mahtava hyökyaallokko läikkyi edestakaisin kolmen, neljän kuukauden ajan maailman sanomalehdistössä.

Minä tiesin heti ensi päivästä, että Omarin moskean häväistyksestä ei voinut olla puhettakaan; tajusin selvästi, mikä taitavasti toimeenpantu kiihotus oli saattanut muhammedilaiset liikkeelle, kiihotus, joka oli peräisin kokonaan ulkopuolelta islamia; ymmärsin ilman muuta, mitkä salaiset voimat olivat aiheuttaneet nämä repäisevät sanomalehtikirjoitukset, joita sittemmin maailman sanomalehdistössä niin uutterasti vatkailtiin.

Mr Fairholmelta sain perätyksin kaksi kirjettä, joissa tehtiin selkoa mellakasta. Jerusalemin kuvernööri oli jo edellisenä iltana antanut retkikunnan jäsenille viittauksen olemaan varuillaan. Jo sitä ennen olivat englantilaiset, kiihtymyksen ensi oireiden johdosta, pitäneet neuvoa Turkin hallituksen tarkastusmiesten kanssa sekä lähettäneet kymmenen jykevää laatikkoa Jaffaan, jossa ne viranomaisten tarkan valvonnan alla sijoitettiin englantilaisten huvialukseen.

Sivumennen mainittakoon, että kun tästä asiasta myöhemmin tehtiin välikysymys Turkin parlamentissa, niin asianomainen ministeri vastineessaan katsoi hyväksi ilmoittaa lyhyesti ja kuivasti, että laatikot olivat sisältäneet »työkaluja, savikokkareita ja kiviä».

Aamuna, jolloin Jerusalemin mellakka puhkesi ilmi, olivat arabialaiset kaikista muhammedilaiskortteleista lähteneet liikkeelle. Koko mahdottoman laaja temppelialue, jonka keskellä Kubbet es-Sachra -- Omarin moskea -- väikkyy kuin kultaisella kuvulla katettu kahdeksantahkoinen safiiri, kertyi täyteen kirjavaa, hälisevää kansaa. Pian hurjistuneet huudot soivat: »_Kubbet es-Sachra_ on häväisty! _La illa Il Allah!_ Kuolema englantilaisille! Kuolema kristityille!»

Raivoissaan arabialaiset vyöryen tunkeutuivat moskeasta johtavalle pääkadulle, täyttäen sen kokonaan.

Tällä välin kuvernööri oli lähettänyt pikalähetit rautatieasemalle sekä englantilaisten luokse. Retkikunnan jäsenten tuli heti astua ylimääräiseen junaan, joka oli odottava heitä ulkopuolella kaupunkia kilometrin päässä asemalta.

Kuvernööri itse lähti yksin, ilman saattuetta, ilman sotilaskomennuskunnan suojelusta kapinoitsevia vastaan. Pashan loistavaan pukuun puettuna, valkoisella ratsullaan istuen, mahtavana, pyylevänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas ja käsi käskevästi oikaistuna, hän oli askelittain kohoavan kadun päässä korkealla nähtävänä meluavan kansan edessä, vaatien kuuliaisuutta.

Kuvernööri tahtoi tietää, mitä mellakoitiin -- mistä tyytymättömyys -- mikä oli valitusten aiheena?

Tunnettuun turkkilaiseen tapaan hän siinä käytti vanhaa, hyvää viivyttelytaktiikkaa. Hän tahtoi, mieliä rauhoittaessaan, ennen kaikkea voittaa aikaa. -- Puolessa tunnissa oli päästy niin pitkälle, että kuvernööri saattoi vakuuttaa tahtovansa tarkoin tutkia valituksenalaista asiaa, -- ja englantilaiset olivatkin jo ennättäneet junassa pelastua.

Kansanvyöryä kuvernööri ei tosin voinut kauemmin hillitä, mutta ilman verenvuodatusta oli mellakalta taittunut kärki. Se ei enää kohdistunut kristittyihin yleensä, vaan yksinomaan englantilaisen retkikunnan jäseniin, joiden asuntoa kohti hurjasti huutavat joukot painuivat. Kun huomattiin englantilaisten päässeen pakoon, niin raivostunut kansa särki huvilarakennuksen ovet ja ikkunat sekä löi säpäleiksi ja raastoi rikki koko sen kallisarvoisen kalustuksen.

Sillä välin Jerusalemin kaupunki ja sen ympäristö oli miehitetty turkkilaisilla sotilasvartiostoilla, joiden onnistui pidättää reuhaajat enemmistä hurjuuksista.

Mellakan salaiset toimeenpanijat olivat heti sähköttäneet Jaffaan, yrittäen nostattaa myös sikäläisen muhammedilaisen väestön englantilaisiamme vastaan. Mutta ennenkuin kansa oli alkanut tungeksia satamassa ja ehtinyt käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys, niin retkikunnan jäsenet jo istuivat purressa, jota huvialuksen merimiehet vinhasti soutivat ulommas. Kolme laukausta, jotka ammuttiin heidän jälkeensä vanhanaikaisista pitkäpiippuisista tuliluikuista, eivät enää tuottaneet vahinkoa, ja huvialuksessa oli jo höyry täydessä paineessaan.

Tämä oli Jerusalemin katumellakka. Englantilaisten seikkailijain ja rosvojen häpeällisen paon teki mahdolliseksi oman henkensä uhalla paikkakunnan korkein turkkilainen käskynhaltija. Moninaisilla sineteillä varustetut -- »työkaluilla, savikokkareilla ja kivillä» täytetyt laatikot ovat vielä tänä päivänä avaamattomina Maltassa.

Mitä sanomalehtisyytöksiin tulee, supistui meidän vastineemme pääasiallisesti siihen, että lyhyesti osoitimme, että mikään häväistys ei ollut kohdannut Omarin moskeaa. Asianhaarat näkyivät vaativan meitä olemaan tarkemmin selostamatta muinaistieteellisiä tutkimuksiamme, -- ja tämä oli myös isä Justinuksen empimätön mielipide. Syytökset epätieteellisyydestä ja humbuugista jaksoimme helposti kestää, kun hän sen jaksoi. Kuitenkin julkaisimme laajahkon arkeologisen teoksen, joka käsitti kaivaustöitämme jebusealaisalueella ja sen tunneleissa tekemiämme löytöjä, mikäli ne koskivat muinaisia keramiikkitöitä.

Sanomalehdistön melusta oli kuitenkin ollut tärkeä seuraus. Muhammedilaisten uskonkiihko pysyi yhä edelleen voimassa Jerusalemissa. Heidän vihamielisyytensä kaikkia eurooppalaisia kohtaan jatkui pitkiä aikoja eteenpäin. Syksyllä eräs hurjistunut dervishi koetti surmata ylhäisen englantilaisen ladyn Omarin moskeassa.

Toista vuotta kesti, ennenkuin jälleen saatoimme yrittää jatkaa kesken jääneitä muinaistieteellisiä tutkimuksiamme.