Chapter 5

Olin mielessäni kuvitellut rabbiinia harmaapartaiseksi, kurttujen uurtamaksi vanhukseksi. Hän oli vasta noin neljänkymmenenviiden-vuotias. Hiukan laihat ja kalpeat, mutta pehmeän täysiparran peittämät, liikkuvat, moni-ilmeiset kasvot eivät suinkaan olleet epämiellyttävät. Korkea nenä oli kapea ja tylppäpäinen, suuret, ruskeat silmät puoleksi silmäluomien verhoamat. Rabbiinilla oli yllään hieno, pitkä kauhtana, jota kallisarvoiset turkikset reunustivat. Päässä hänellä oli matala samettilakki.

Vastaanotto ei ollut näyttänyt kovinkaan lupaavalta, mutta pian olimme joutuneet muinaisaikaan. Viitatessani juutalaisten ajanlaskuun sain tilaisuuden osoittaa, kuinka juutalaiset itse olivat unhottaneet, että kaikki raamatulliset ajantiedot tarkoittivat kuuvuosia, joihin luettiin 12 kuunkierrosta eli 354,33 vuorokautta.

Jatkoin rohkeasti: »Juutalaisilta näkyy hävinneen suuri määrä sellaisia tietoja, jotka ennen Rooman-aikuista maanpakolaisuutta ja orjuutta olivat olleet ylimmäisen papin ja muutamien erikoisesti eteväin rabbien salaisena yksityistietona. Sanoohan Talmud, että rabbi Akiba oli viimeinen, joka oli käynyt syvimmän tiedon paratiisissa.»

»Niin, keisari Hadrianuksen hallitus oli meille ankara koettelemuksen aika, seurauksiltaan vaikeampi», -- hän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi minuun tutkivasti.

»Mutta eikö ole omituista, että esimerkiksi Lausumaton Nimi on joutunut tietymättömiin, vaikka Shabbathin 1:nen liittokirja babylonilaista Talmudia nimenomaan neuvoo, millä tavoin se on saatava tietoon. Onhan tämän liittokirjan mukaan selvää, että Lausumaton Nimi sisältyy salakirjoituksena _Luomisen Peruskirjan_ 2. luvun 1--3. värssyihin. Sanotaanhan siinä, että näissä värssyissä 'kirjoitus katsoo sillä tavoin lukijaan, kuin jos hän olisi ollut Jumalan kanssa osallisena luomistyössä'.»

»Niin kyllä, aivan oikein, mutta av--». Hän nousi istualtaan. »Minun on pyytäminen anteeksi, että otin teidät vastaan täällä. Olen tapani mukaan ollut täällä erästen hoidokkieni ja tarvitsevain tavattavissa, mutta kenties saan pyytää teitä vieraakseni sisään.»

Rabbiini avasi peräseinällä olevan yksinkertaisen oven, jota olin luullut kaapiksi, ja vei minut vain muutaman askelen pituisen, pimeän käytävän kautta suureen, komeasti sisustettuun huoneeseen. Olin nähtävästi nyt joutunut ihan toisen tontin alueelle. Hän osoitti minut istumaan matalalle seinäsohvalle, jonka yli laskeutui sohvantakaista seinää verhostava persialainen matto, joka pehmeästi poimuillen ulottui jalkain alle sekä edelleen kauas lattialle. Nostaen sirotekoista tupakkapöytää lähemmäksi hän istahti pienelle purppurapeitteiselle patjakolle vastapäätä minua.

Sytyttäessämme sikarimme hän lausui:

»Teidän harkintapäätelmänne ovat varsin mielenkiintoisia.»

Huomasin, että hän oli saanut aikaa varustautumaan äkkiyllätyksiä vastaan, ja päätin aloittaa uudesta päästä:

»Muuten hyvinkin apokryfisellä Mooseksen rintakilven jäljennöksellä on joka tapauksessa se etu, että siihen piirretyt ensimmäisen rivin merkit ovat epäilemättäkin alkujaan osoittaneet Lausumattomaan Nimeen kuuluvat kirjaimet. Kaksi merkkiä niistä on vielä jotenkin selvää -- joko ne sitten ovat oikeat tai virheelliset! -- Muut ovat kovin epämääräisiä tai ilmeisestikin virheellisiä. Kuinka hyvänsä, tästä käy joka tapauksessa ilmi, että Nimeen sisältyy _kuusi kirjainta_. Ja tästähän tutkija voi saada ainakin jonkinlaista johtoa.»

»Sen avulla ei päästä pitkälle.»

»Ei tietenkään pelkkäin yhteensovittelujen avulla. Heprean kirjaimiston 22 kirjainta 6 kirjaimen kombinatsioneissa antaa suunnattoman monta mahdollisuutta. Noista epämääräisistä merkeistä voi olla apua ainoastaan saatuja tuloksia tarkistettaessa. -- Mutta luotettavin keinohan olisi, että tutkimus koettaisi ottaa selkoa Mooseksen haudasta. Kun talmudistit suorin sanoin puhuvat Mooseksen inhimillisestä kuolemasta, niin tästä käy jotenkin selvästi ilmi, että hänen hautaansa koskevat yksityiskohdat olivat muinoin -- myös nekin -- määrättyjen, valittujen henkilöiden salaistietona. Lisäksi käy tästä ilmi, että Mooseksen hauta oli talmudistien aikana -- ja lienee siis yhä vieläkin -- koskematon. Mutta mikä on olemassa, voitaneen löytää!»

On mahdotonta kuvailla rabbi Jonathan ben Jochain liikkuvain kasvojen erilaisia ilmeitä puhellessani näistä -- epäilemättäkin luvattomista -- asioista yksinkertaisen luottavasti ja avomielisesti.

»Mihin tahdotte tulla!» hän lausui hengähtäen.

En antanut hänelle malttumisen tilaisuutta, vaan kiristin silmukkaa kiinteämmälle.

»Hyvin tunnetussa kohdassa Mishnaa sanotaan, että '_Luomisen Peruskirjaa_ ja _Taivaanvaunun Kirjaa_ ei saa selittää kenellekään; niinpä syntyköön viisas, joka itsestään oppii ne tajuamaan'. Tällä tietysti on lausuttu, että mainitut kirjat sisältävät salakirjoituksia. Mutta siinä tapauksessa niiden joukossa täytyy olla myöskin lähempiä tietoja Mooseksen haudasta. -- Vai eikö perintätiedot muka kertoisi, että näissä kirjoissa on salakirjoituksia, joiden avain on joutunut kateisiin?»

»Oletteko keksinyt avaimen?» hän äkkiä lausui, hypähtäen pystyyn.

»Puhun ainoastaan -- mietelmistäni. Te itse sanoitte niitä harkintapäätelmiksi.»

Rabbi Jonathan ben Jochai tuli aivan lähelleni ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi:

»Oletteko te -- ei, ettehän te ole --?»

Ymmärsin hänen tarkoituksensa: »Ei, olen kyllä kristitty.»

Silmänräpäykseksi rabbiinin kasvot ihan vääntyivät. Silmät avautuivat äkkiä -- iskivät tulta! Mieleeni johtui väkisinkin Nevankosken äskeinen kertomus. Samassa rabbiini jo oli täysin hillinnyt kasvojensa lihakset; raskaat silmäluomet pitkine ripsineen peittivät jälleen silmiä.

Ihan muuttuneella, mielistelevän liehakkaalla äänellä hän virkkoi: »Ah, olen ollut kovin epäkohtelias isäntä! -- Olen niin hajamielinen! -- Tuhannen kertaa anteeksi! -- Olkaa hyvä, odottakaa hetkinen!» Hän lähti äänettömin askelin ja pujahti kirjokuteisen, raskaan oviverhon taakse.

Aivoni toimivat korkeanpaineen alaisina. Ei johtunut mieleenikään katsella ympärilleni, tarkastaakseni komeasti sisustettua, puolihämyistä itämaista huonetta. Tästä väliajasta muistan ainoastaan, että sisään eksynyt moskiittisääski koko ajan kiersi itsepintaisesti minun ympärilläni, synnyttäen siivillään piinallista, viuhuvaa ääntä.

Rabbiini viipyi poissa mielestäni loppumattoman pitkiä minuutteja. Palatessaan hän kevyesti pyysi anteeksi, istahti ja otti keskustelun johdon käsiinsä. Hän puhui Talmudin suurista ansioista ja sen monipuolisuudesta. Se on mikrokosmos, joka käsittää kaikki taivaan ja maan välillä. Talmud itse kehoittaa lukijaansa tutkimaan, ennen kaikkea tutkimaan.

Mielestäni hänen puheessaan oli jotakin väkinäistä, kiihtynyttä ja asiaankuulumatonta. Pari kertaa hänen katseensa vilahti oveen päin.

Sisään astui nuori, suloinen impi, virvokkeita tuoden. Hän oli puettuna valkoiseen, melkein harsonhienoon musliinipukuun. Vyötäisiä kiersi karmosiinipunainen, keveäpoimuinen silkkivyö, jonka tupsukas pää riippui alas vasemmalta puolen. Jalassa hänellä oli turkooseilla koristetut sahviaanitohvelit. Rabbiini antoi hänelle ystävällisellä äänellä -- selvällä saksankielellä -- lyhyen ohjeen. Tyttö laski pyöreän hopeatarjottimen seetripuiselle, helmiäisellä silatulle, pienelle pöydälle, jonka hän sulavin liikkein toi meidän väliimme. Tarjottimella oli vesisifoni, pullo viskyä ja kreikkalaista santorini-viiniä, korkea venetsialainen kristallilasi sekä omituinen, kiiltävä fajanssimalja, joka oli sijoitettu kultaiseen jalustaan. Tämä oli nähtävästi rabbiinin mielimalja.

Keskustelu oli hetkeksi itsestään katkennut. Olin noussut ja tehnyt neidolle kumarrukseni. Hän oli todella viehättävän ihana. Kun juutalaistyttö -- viidentoista-, seitsemäntoista-vuotias -- on kaunis, niin hänen vertaansa saa hakea!

Minusta oli, kuin tytön paljaassa käsivarressa sametinhieno hipiä olisi vavahtanut hänen sijoitellessaan pöytää paikoilleen. Hänen kasvoissaan näin omituisen, tuskallisen ilmeen. Tyttö taantui poistuakseen ja kiinnitti ääneti minuun pitkän katseen, luoden sen äkkiä tarjoilupöytään. Samassa luulin nähneeni pienen, melkein huomaamattoman kädeneleen. Hän poistui keveästi kuin hengetär, mutta ovella hän vielä kääntyi päin, tarttui toisella kädellään oviverhoon ja kallistui eteenpäin. Jälleen hän kiinnitti katseensa minuun ja laski sormen huulilleen.

Sillä välin kaikui korviini rabbiinin ääni kuin jostakin kaukaa: »Niin, Talmud kehoittaa meitä tutkimaan, ennen kaikkea tutkimaan!»

Hän nousi ja sanoi kohteliaasti: »Mutta hiukan virvokkeita! Olkaa hyvä!»

Minäkin nousin. Kohteliaimmin lausuin, että hän oli nähnyt aivan liian suurta vaivaa; minä olinkin jo liian kauan kuluttanut hänen kallisarvoista aikaansa ja pyysin nyt saada häntä kiittää. Mietelmäni, joista olin saanut kunnian puhua hänen kanssaan, olivat aloittelijan vaatimattomia hypoteeseja ja mielijohteita.

Lisäsin, katsoen häneen viattomasti: »Minulla ei, ikävä kyllä, ole mukanani mitään kirjoitelmia, kun tulin tallettaneeksi kotimaassani, ennen lähtöäni, esityksen näistä jotenkin tilapäisistä arveluistani kolmen henkilön nimeen, kolmeen pankkiin.»

Rabbiini ei näkynyt huomaavankaan viimeistä viittaustani, vaan lausui mitä ystävällisimmällä äänellä, kuinka miellyttävä tuttavuuteni oli hänelle ollut, ja kysyi sitten: -- »Joko olette kauankin ollut Jerusalemissa?»

Kiersin hänen kysymystään ja sanoin matkustavani ensi laivassa Jaffasta.

Rabbiini olisi välttämättömästi tahtonut saattaa minua toista tietä ulos, mutta väitin voivani eksyä oudoilla kaduilla ja lähdin samaa tietä kuin olin tullutkin.

Ulkopuolella porttia seisoi ystäväni. »Olipa hyvä, että palasit.» Hän katsoi kelloaan. »Jos olisit vielä kolme minuuttia viipynyt, niin olisin murtautunut sisään.»

»Hyvä ettet murtautunut», naurahdin.

»No, kuinka kävi?»

»Erinomaisesti. Siellä oli ihmeen kaunis juutalaistyttö.»

»Älä hiidessä! Vai kaunis tyttö? -- Etkö siis rabbiinia tavannutkaan?»

»Milloin Nevankoskea ovat juutalaisäijät alkaneet huvittaa enemmän kuin juutalaistytöt? -- Mutta näinhän toki rabbiinin myöskin.»

»No niin --?»

»Kaikki hyvin, -- kaikki niinkuin arvelin olevan!»

Lähdimme astumaan pois, ja mainitsin siinä sivumennen, että rabbiini oli tarjonnut minulle virvokkeita, joita en kuitenkaan ottanut vastaan.

»Siinä teit oikein.»

»Minulla on todella syytä luulla, että hän tahtoi nukuttaa minut, tutkiakseen papereitani. Olisin kai sittemmin löytänyt itseni puti puhtaana joltakin ihan oudolta kujalta. Vastaisten varalta annoin hänen ymmärtää, että kaikki paperini ovat kotimaassani ja sillä tavoin talletetut, että tulevat kuolemani jälkeen käytettäviksi.»

»Olitpa viisas! -- Entä se kaunis juutalaistyttö?»

»Enpä kerrokaan», ilkuin. -- »Se on oma salaisuuteni!»

Olimme joutuneet sille kohtaa, missä oli tehtävä harppaus yli tuoreen raavaanvuodan. Pakostakin siinä pysähtyessäni tulin sattumalta katsoneeksi taakseni. Jatkaessamme matkaa kuiskasin Nevankoskelle:

»Älä vilkaise taaksesi ennen kuin tuossa kulmauksessa! Meitä seurataan. Nuori mies, joka kulkee perässämme, on rabbiinin poika.»

Vielä Jaffankadun käänteessä saimme nähdä, että hän vakoili meitä. Saavuttuamme hotelliin kiirehdimme seurustelusalin ikkunaan. Aivan oikein! Nuorukainen, jonka olin nähnyt rabbiinin luona, puhutteli hotellin ovenvartiaa.

Saksalaisen hotellin järjestystä! Englantilaisessa tuollainen urkinta olisi mahdoton! Valitimme asiasta hotellin omistajalle. Toimeenpantu tutkimus toi ilmi, että eräs juutalainen herra oli seikkaperäisesti tiedustellut asioitamme ja muun muassa saanut kuulla meidän toimivan yhdessä »englantilaisten aarteenkaivajain» kanssa.

Kylläkin kaunista!

Haastattelun tuloksista Mr Fairholme oli suuresti hyvillään. Urkkimisjuttuun hän ei pannut mitään merkitystä. Olimmehan äskettäin osoittaneet perättömäksi erään reportteri-haijin sanomalehtikyhäyksen toimistamme. Malakiittituolin löytöön hupeneva, vaatimaton totuus oli jo tunnettu Jerusalemissa.

6.

Lähtiessäni samana iltana Nevankosken kanssa hotellin ruokasaliin huomasin, että huone vastapäätä meitä oli saanut asukkaan. Ruokasalissa näimmekin hänet sittemmin. Hotelli oli näihin aikoihin melkein tyhjä, ja sen vuoksi uudet tulokkaat pistivät heti silmään. Nevankoski lausui yksikantaisesti: »Kauppamatkustaja!» -- Rodultaan hän oli juutalainen.

Varhain seuraavana aamuna lähdimme työmaalle, jossa viivyimme päivällisaikaan saakka. Aloin huoneessani muuttaa vaatteitani. Ottaessani esiin kauluksen laatikosta huomasin, että siinä olevat tavarat olivat mullin mallin. Säilykön kaikissa laatikoissa sama epäjärjestys. Äkkiä johtui mieleeni, että ovi, tullessani huoneeseen, oli ollut lukitsematta. Tarkastin kirstujani, matkalaukkujani, kirjoituspöydän laatikoita. Täydellinen sekasorto vallitsi kaikkialla. Itse kirjahyllyllä olevat kirjanikin olivat vaihdelleet paikkoja.

Menin Nevankosken luokse ja ilmoitin havaintoni.

»Älä toki! Minä tässä juuri ihmettelin, että olin aamulla jättänyt oveni auki.»

»Tarkastahan laukkujasi ja laatikoitasi!»

Sama asia täälläkin. Kaikki säilypaikat olivat tyhjennetyt ja sitten kiireisesti jälleen täyteen sullotut. Lukittu matkalaukku oli leikattu auki.

Soitimme hotellinpalvelijaa. Hän vakuutti, ettei kukaan ihminen koko päivänä ollut liikkunut koko tässä osassa hotellia.

»Mutta vastapäätä meitä asuu joku matkustaja», huomautin.

»Hän lähti pois jo aamupäivällä. Oli saanut muualla asunnon.»

Hotellin isäntä oli onneton. Vieras oli kirjoittanut matkustajakirjaan: Blumenthal, asioitsija, Smyrna.

Lähdimme huoneeseeni pitämään sotaneuvottelua.

»Ensimmäinen seuraus käynnistäni rabbiinin luona», sanoin. »Luulin jo johtaneeni hänet harhaan, mutta hänellä oli omat laskelmansa.»

»Onko sinulta mitään tärkeitä papereita kadonnut?»

»Enpä luulisi. Kaikki paperinihan ovat sinetöityinä hotellin kassakaapissa. -- Mutta annahan olla!»

Kaappasin ikkunalta Bædekerini. Tänne olivat viime matkaltamme vielä jääneet Mooseksen hautaa koskevat salakirjoitukset.

Olipa onni! -- Tallella olivat. -- Näyttelin Nevankoskelle paperiliuskaleita: »Nämä käännökset tässä eivät ole niinkään vaarallisia. Ehkä joskus vielä julkaisenkin ne. Sen sijaan nämä paperit, joihin olen kirjoittanut kokoonsaamani heprealaiset tekstit ja joissa on osoituksia avoimiin teksteihin, -- jos ne olisivat joutuneet rabbiinin käsiin, niin se olisi ollut auttamaton onnettomuus. Mutta Bædeker oli liian avoimesti esillä; mies ei osannut sitä epäilläkään. Jos hän olisi pistänyt sen kauniisti taskuunsa, niin rabbiini olisi saanut avaimen, jota etsii. Nyt hän ei saanut mitään.»

Huomasimme, että meidän tuli viipymättä ilmoittaa asia englantilaisille. Rabbiini tiesi, että kuuluimme samaan retkikuntaan, ja mr Fairholmen tuli saattaa kaivaustöitä koskevat paperit ja asiakirjat turviin.

Mr Fairholme ei ottanut asiaa täysin vakavalta kannalta, mutta lupasi kuitenkin tästedes säilyttää kaikki paperinsa kassakaapissa.

Illaksi englantilaiset olivat kutsutut Jerusalemin kuvernöörin luo vieraisille.

Aikaisin seuraavana aamuna mr Fairholme odotti minua hotellin seurustelusalissa. Englantilaisten luona oli eilen illalla tehty samanlainen asunnontutkimus kuin meilläkin. Herrojen ollessa kotoa poissa olivat palvelijat pistäytyneet kaupunginpuistossa kuulemassa turkkilaista musiikkia -- ja nähtävästi myös saamassa englantilaista viskyä. Asunto oli jäänyt kylmille.

»Otettiinko mitään asiakirjoja?»

»Ei mitään otettu. Asiakirjoja eivät saaneet. Olin noudattanut teidän neuvoanne. Ymmärrän, että tämän kaiken takana lienee rabbi Jonathan. Luulen voivani myöntää, että tein virheen pyytäessäni teitä menemään rabbiinia haastattelemaan.»

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin, että minulla on sydämelläni vielä toinen asia. Osoitin, millä perusteella mr Carew, Nevankoski ja minä emme katsoneet hra Nierotia täysin luotettavaksi. Siitäpä syystä en myöskään tahtoisi nyt antaa kirjoitettavaa tiedonantoa ja työsuunnitelmaa hänen käännettäväkseen.

Lausuessani tämän tiesin varsin hyvin puuttuvani asiaan, josta varjo helposti saattoi langeta minuun itseeni. Englantilainen gentlemanni, personoitu suoruus ja rehellisyys, ei voi käsittääkään epärehellisyyttä toisessa. Sellaisesta hän ei siedä puhuttavankaan. Luottamustaan henkilölle, jota joku hyvä ystävä on hänelle suositellut, hän ei lakkaa antamasta ilman täysipätöisiä, vastaansanomattomia väliintulleita syitä.

Kapteeni Nierotin oli työn aikana onnistunut päästä mr Fairholmen erityiseen suosioon. Täytyi myöntää, että hän oli taitava, toimelias ja nerokas mies. Ei koskaan työ sujunut paremmin, kuin milloin Nierot oli tunnelissa. Jos pystysuoraa tunnelia tuli tyhjentää alhaalta ylöspäin, tai puhkeava vesisuoni uhkasi meidät hukuttaa, niin Nierot aina keksi keinoja. Hän oli neuvokas ja nopeapäätöksinen ja osasi panna vauhtia beduineihimme -- senkin nahjuksiin! Hän tiesi, mitä he tarvitsivat: tarmokasta, kovakouraista herraa. Hänessä oli lannistumatonta voimaa, joka herätti beduineissa kunnioitusta. Lisäksi hän osasi heidän kieltään. Kapteeni Nierot oli usein ollut meille työpaikalla verrattomaksi avuksi.

Mr Fairholme vastasikin minulle: »Luulen huomanneeni, että teidän ja mr Nierotin välit eivät aina ole olleet kaikkein parhaat. -- Mr Carew'n suhde häneen, se on hiukan yksityisluontoinen.» Hän hymyili tarkoittavasti: »Ehkä nimitämme sitä -- perhejutuksi.»

Hymyilin takaisin: »Kuinka hyvänsä, luulen vastaavani nuhteluunne parhaiten sanoilla: _dixi et salvavi animam_.»

Latina on sivistyneen englantilaisen vahva puoli ja shibboleth. Hän kääntyikin heti ystävälliseksi:

»Mitä kirjoituksenne käännökseen tulee, niin siinä luonnollisesti teette, niinkuin itse katsotte hyväksi.»

Asia oli sitä myöten selvä. Saatoin selkkauksia pelkäämättä laatia kirjoitukseni. Jos Nierot haluaisikin, niin hän tuskin saa tilaisuutta vahingoittaa meitä. Mutta kirjoitustyöhön, joka muuten oli ottava pari päivää aikaa, en tahtonut oikein päästä käsiksi.

Useat oudot seikat, melkein epätodellisilta näyttävät hankkeet ja niiden tuottama jännitys, tunnelma, että koko toimemme oli joutumaisillaan vaaranalaiseksi, vastavaikutus pitkällisestä olostani itämaan ilmastossa, olivat saattaneet minut pois tasapainosta. Tunsin itseni repaleiseksi, mieleni kuumeen raastamaksi. Olisin tahtonut kostaa rabbiinille -- tavalla, jota hän ei ollut uneksinutkaan! -- Tekikö ilmastokuume minussa tuloaan?

Kaikessa tuossa puolittain mielikuvituksellisessa ilmakehässä, joka näytti ympäröivän minua, ilmestyi eteeni ainoana selväpiirteisenä, täysin todellisena kuvana mustakutrinen tyttö punaisessa silkkivyössä, sulavaliikkeinen olento, joka ääneti kiinnitti katseensa minuun. Hän valtasi ajatukseni kokonaan. Tässäkin ilmestyksessä oli oikeastaan yksi seikka, joka kiusoitti mieltäni ja lopulta tuntui minusta tärkeältä maailmanongelmalta: -- olivatko hänen silmänsä ruskeat vai mustat?

Puolen päivää olin istunut kirjoitellen ja pois pyyhkien, saamatta mitään kunnollista aikaan.

»Hyvä mies, ota kiniiniä ja pane maata!» sanoi ystäväni huolestuneena.

»Olen ottanut jo kolme täyttä määrää -- korvani humisevat. Ei -- Stanleyn parannuskeino: _Go on!_ -- mars eteenpäin! -- Lähden ulos.»

Viskasin kynän luotani ja menin kävelylle.

Tunsin itseni heti virkeämmäksi. Oli äskettäin sataa ropsahdellut muutaman minuutin ajan -- ensi kerran kuukausimääriin -- ja ilma oli puhdasta. Iänikuinen pöly oli hävinnyt. Astelin ajatuksissani, ilman mitään määrää. Kuinka olikaan, tapasin itseni niillä kujilla ja solilla, jotka johtivat rabbiinin asunnolle. Hymähdin, mutta jatkoin tietäni tiukasti eteenpäin viime kujansuuhun saakka. Tästä palasin takaisin, etsiäkseni sitä kujaa, joka johtaisi rabbiinin toiselle ovelle. Olisin tahtonut tavata, puhutella juutalaistyttöä. Kiittää neitoa!

Olin kyllä jo ennen hänen ilmaantumistaan päättänyt olla ottamatta vastaan rabbiinin kestityksiä -- vastauksenikin olin jo muodostanut valmiiksi --, mutta olisin tahtonut kiittää neitoa!

Eikö raitis ilma saata häntä kävelylle? -- Turhaa vaivaa! Kävelin kuitenkin vielä pitkän aikaa edestakaisin basaarien ja Omarin moskean välistä pääkatua.

Huomasin silloin hra Nierotin, joka poikkesi juutalaiskortteliin. Mieleeni johtui, että hän oli katsellut rabbiinin osoitetta, jonka isä Justinus oli minulle kirjoittanut. Lähdin seuraamaan häntä. Ei epäilystäkään, hän oli menossa rabbiinin luokse! -- Hänellähän oli opaskin mukanaan! -- Näin omin silmin, kun Nierot pää kumarassa pujahti sisään rabbi Jonathanin matalasta oviaukosta.

Kuinka tämä oli ymmärrettävä? Nierot tiesi, että rabbiini oli meidän julkivihollisemme.

Ei kannattanut jäädä odottamaan hänen paluutaan. Niin sukkelaneuvoinen mies kuin Nierot ei jäisi todennäköistä vastausta velkaa. Palasin takaisin kaupungille ja lähdin Jaffanportista kävelemään asemalle päin.

Täällä oli hauskaa ja väljää. Montefioren edustalla olevan sivukäytävän luona -- mutta siinähän neitoni olikin! Hän oli puettuna vilppaaseen musliinipukuun, hienon eurooppalaisnaisen puvun kuosiin.

»Pyydän anteeksi; mutta katson oikeudekseni saada kiittää neitiä!»

»Minä olin silloin niin peloissani --»

»Emme puhu niistä! Ei rabbiini liene isänne?»

»Hän on setäni. Minä olen syntynyt Frankfurtissa. Näin, että hän pani jotakin pulloihin, ja minä olin niin peloissani. -- Hän itse ei juo -- ei viiniäkään -- näin temppelinvihkiäisjuhlan edellä.»

»Jätetään ne, mutta arvatkaas, mitä varten olen hakenut teitä kaksi tuntia -- siitä asti kuin ilma muuttui näin raittiiksi? Tahdoin saada nähdä, olivatko teidän silmänne ruskeat vai mustat!»

Hän oli kehittynyt nainen, vaikka iältään ja kokemukseltaan vielä melkein lapsi. Hänen käsivartensa sujahtivat alas, ja hän hymyili veikistellen:

»No, ja kummatko ne nyt olivat?»

»Mustat, yömustat, säihkyvät ja hurmaavat!»

Luontainen naisellinen mielistelyhalu oli voittanut hänet. Mutta sitten hän lausui melkein valittaen: »Minä en saa kauan keskustella teidän kanssanne! Minä olen kihloissa --»

»Kihloissa? Ja niin nuori!»

»Niin, serkkuni kanssa! Me olemme olleet kihloissa jo lapsuudestani asti. Olen nyt äitini kanssa täällä ensi kerran näkemässä sulhoni. Kuukauden päästä, kun hän täyttää kaksikymmentä vuotta, menemme naimisiin.»

Hän lisäsi rikkiviisaan naiivisti: »Setä sanoo kirjoitetun, että kuka ikinä on naimatta, täytettyään kaksikymmentä vuotta, hän tekee syntiä joka päivä ja joka hetki Herran edessä.»

Nyt vasta hänen puhuessaan sain nähdä, kuinka viehättävä hän todella oli. Kaikissa hänen liikkeissään oli luonnollista suloa, koko hänen olennossaan puhtaan sydämen viatonta kainoutta.

»Ja te tulette onnelliseksi?» kysyin.

»Olen aina tottunut ajattelemaan Michaa tulevaksi miehekseni.»

»Ja voitte ilomielin jättää suuren, kauniin Frankfurtin?»

»Minne hän menee, sinne menen minäkin, missä hän on, siellä olen minäkin. -- Se on meidän kansan tapa.»

»Ja äitinne jää Frankfurtiin --»

Hänen kasvoihinsa tuli kaihoisa ilme, ja ääni värähti, kun hän lausui:

»Äideille on sanottu: 'Sinun poikasi ja tyttäresi joutuvat naimisiin vieraille maille, ja murhetta tuntematta sinun pitää eroaman heistä, tietäessäsi, että he ovat siveät ja onnelliset.' -- Mutta nythän minä en joudu naimisiin vieraille maille, vaan -- Jerusalemiin!»

Olin mykkänä pyhän edessä.

»Ei, nyt minun täytyy lähteä», hän äkkiä sanoi.

»Mutta sitä ennen pyydän saada tietää teidän nimenne!»

»Rachel Baumgarten.» -- Hän lausui nimensä hyvin itsetietoisesti.

»Rachel Baumgarten, hyvästi -- iäksi!»

Suutelin hänen kättään.

Olin nähnyt tässä tytössä, joka äsken oli immeksi puhjennut, verrattoman siveellisen ryhdin, kaikki voittavan perhesiteiden pyhänä pitämisen ja esi-isäin perintätapojen kunnioituksen. Näistä seikoistako johtuikin koko hänen maattoman, pakolaisena elävän kansansa murtumaton elinvoima?

Saapuessani hotelliin oli minussa täysin kehittynyt kuume.

7.

Ystäväni läksytti järkevää miestä, joka ilmastokuume ruumiissaan oli viipynyt ulkona niin kauan, että kostea ilma oli alkanut muuttua viileäksi.

Me olimme muuten kumpikin -- sekä Nevankoski että minä -- näinä kuukausina jo harjaantuneet kokeneiksi puoskareiksi. Hän kääri minut vahvoihin huopakääreihin ja alkoi häärätä kemiallisine aineksineen.