Chapter 3

Kun heti sen jälkeen the honorable George Fairholme, kapteeni Nierot ja minä matkustimme Lontoosta Jerusalemiin tekemään valmistavia silmämääräisiä tarkasteluja vastaisella työpaikallamme, opin lähemmin tuntemaan hra Nierotin. Oivallinen matkaopas ja taitava järjestelijä, mutta hänen esiintymisessään oli jotakin epämiellyttävää. Mr Fairholmea kohtaan hän oli myönteliäs ja melkein liiaksikin puuhaileva, alempia kohtaan ylimielisen töykeä. Kun hän antoi käskyjä, saivat hänen ruskeiksi paahtuneet kasvonsa omituisen kiukkuisen ja röyhkeän ilmeen. Hänen olennossaan oli jotakin entistä onnenonkijaa ja käytöksessään rajua hillittömyyttä. Arvosteluissaan hän saattoi olla suorastaan kyynillinen. Häikäilemätön itsekkyys, rajaton aineellisuus näkyi ilmenevän hänen jokaisesta lausunnostaan. Ei ollut syytä kadehtia niitä itämaisia alkuasukkaita, joita tämä eurooppalaisen sivistyksen edustaja oli aikoinaan pitänyt komennossaan.

Itämaat hän muuten näkyi tuntevan erinomaisen hyvin, mutta hänellä oli omituiset käsitykset korkeamman kansanrodun oikeuksista alempiin nähden sekä yleensä siveellisistä velvoituksista ja niiden perussyistä.

Brindisi--Port Saidin komea matkustajalaiva puski vinhaa vauhtia Välimeren viime taivalta. Aurinko laski lännessä veripunaisena pallona mereen, jonka värit vivahtelivat helakan vihreän, lapis lazulin ja tummanpurppuraisten vivahdusten välillä. Lähin meri oli puhtaasti viininvärinen. Laivan kokkapuolella nousi vastaamme hopeinen puolikuu, islamin maailman tunnuskuva. Hra Nierot ja minä istuimme korituoleissamme kannella, Afrikan lauhkean tuulahduksen henkiessä. Välillämme oli pieni pöytä, johon olimme saaneet pullon oivallista orvieto-viiniä.

Hra Nierot kohotti lasinsa: »Tahdon huomauttaa, että itämailla kristitty ei millään ehdolla saa antautua muhammedilaisten tai juutalaisten naisten kanssa seikkailuihin. Se voi minä hetkenä hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin.» Hän hymyili karkeasti: »Onneksi on aina Levantissa yllin kyllin italialaisia naikkoja!»

En luullut antaneeni aihetta näihin neuvoihin ja isällisiin varoituksiin ja vakuutin tyytyväni viiniin ja lauluun! Laivan musiikkisalista kuului luoksemme ihan selvästi nuoren italialaisen taiteilijattaren laulunsävelet:

»_Ohé mi Carlo, ohé mi Carlo, perch'u distrugger accusi?_»

Hra Nierot oli koko Välimeren-matkan pyörinyt tämän varsin myötämielisin elein liikkuvan, yksinäisen naisen kintereillä.

Muuten minä uskalsin lausua epäilykseni, tokko Nierot, eläessään vuosikausia muhammedilaisten keskuudessa Punaisenmeren rannoilla, oli joka hetki esiintynyt hyveen esikuvana.

»Se on ihan toinen asia! -- Minulla oli siellä muutamia sabeattaria, jokunen sudanitar -- hm -- no niin, mitäpä minä sitä kieltäisin? -- ja kaksi ihmeen siroa abessinilaistyttöä, mutta ne olivat minun omani!»

»Teidän omanne?»

»Niin. Olin suorittanut niistä hinnan.»

»Ja teidän laaja, monivärinen perhekuntanne tätä nykyä --»

»Oh, mikä hätä niillä siellä olisi? -- Ja sitä paitsi, _vive la bagatelle_!»

Miehen kyynillisyys minua tympäisi. Sivumennen sanoen, hän nyt oli naimisissa. Olin kuullut, että hänen rouvansa oli joku ranskatar Parisista.

Miten höllät hänen periaatteensa muissakin suhteissa olivat, huomasi monesta pikkupiirteestä. Kaikki oli luvallista, kunhan järjesti niin, ettei oma nahka joutunut vaaraan. Belgiassa hän oli tuntenut erään kemiallisen tehtaan omistajan, herkkäuskoisen flaamilaisen, jolta Nierotin hyvä ystävä, ovela picardielainen insinööri, oli mainion sukkelalla tavalla viekastellut tietoonsa tehtaan menettelytavat ja tehnyt miehen keppikerjäläiseksi. -- Onnistuneen teon Nierot katsoi itsessään kiitettäväksi. Rohkea rokan syö! Rehellisyys ja kunnia eivät merkitse mitään!

Tällainen henkilö saattoi olla vaarallinen meille. Hän epäilemättäkin oli taitava ja kokenut mies, mutta ei ollut luottamusta herättävä. Nykyisessä arkaluontoisessa asiassamme päätin olla kapteeniin nähden aina varuillani.

Kuitenkin meillä näkyi olevan syytä olla hra Nierotiin varsin tyytyväisiä. Selostukseni pikamatkamme tuloksista hän käänsi taidokkaasti englanninkielelle. -- Kirjoitukseni koski ainoastaan käytännöllisiä asioita ja oli sellaisenaan kokonaan vaaraton. -- Seuraavana keväänä Nierot sai toimeksi lähteä Jerusalemiin ja ostaa haltuumme määrättyjä maakappaleita kaupungin ulkopuolella olevalta asumattomalta vuorelta, joka muinoin oli kuulunut Jerusalemin piiriin. Tämän vaikealuontoisen tehtävän hän suoritti asianymmärryksellä ja diplomaattisella taidolla.

Heti sen jälkeen retkikuntamme saapuikin Jerusalemiin ja kaivaustyömme alkoi. Retkikunnan varsinainen johtaja oli mr Fairholme. Asianharrastajina ja avustajina hänellä oli mukanaan kolme nuorempaa englantilaista ylimystä.

* * * * *

On paljon puhuttu jostakin muinaisjuutalaisesta salakirjoituksesta, johon arkeologiset työmme perustuivat. Tahdon huomauttaa, että mitään salakirjoituksia ei kaivata tietääksemme, että esimerkiksi Daavidin hallitsijasuvun kuningashaudat vielä ensimmäisellä vuosisadalla meidän ajanlaskuamme katsottiin koskemattomiksi. Luettakoon Apostolien tekojen 2. luvun 29. värssy! Josefus, juutalaisten historioitsija, jonka kirjallinen työ alkaa Jerusalemin viime hävityksen jälkeen, kertoo, että ylimmäinen pappi Hyrkanos oli määrätyssä tarkoituksessa käynyt kuningashautojen maanalaisessa sokkelossa. Samoin oli tehty myös Herodes kuninkaan aikana. On huomattava, että juutalaiset hakkasivat hautojaan aina kallioon. Kuningashautoja Titus, hävittäessään Jerusalemin, todistettavasti ei tavannut, ja tämä näkyy käyvän ilmi myös Josefuksen lausunnosta.

Pyhän kaupungin rauniosoran alla on kätkössä epäilemättäkin suunnaton määrä muinaismuistoja ja tuhansien vuosien takaisia historiallisia todistuskappaleita, joiden saattaminen päivänvaloon voisi olla tärkeä tieteelle ja kenties koko kulttuuripohjamme käsittämiselle.

Jos kaivaustöistämme olisimme tehneet lähemmin selkoa Jerusalemissa, niin ne varmaankin olisivat synnyttäneet juutalaisissa kiihkoa ja suoranaista vastustustakin.

Kaksi kertaa Jerusalem on perinpohjin hävitetty, maan tasalle hajoitettu. Nykyinen kaupunki on rakennettu rauniosoran päälle, joka ylängöillä ja vuorten rinteillä muodostaa 9--11 metrin vahvuisen kerrostuman; Josafatin laaksossa sen vahvuus on 11--14 metriä ja Juustontekijän laaksossa 18 metriä.

Juhlallisena ikivanha kaupunki kohoaa vuorillaan sakarapäisten muuriensa ympäröimänä. Yleinen topografia on sama kuin muinoin ja helposti tunnettava. Mutta oh, kuinka itse kaupunki on muuttunut! Meidän päiviemme Jerusalem on noita ahtaita, sokkeloisia, haisevia itämaisia kaupunkeja, joissa pölypilvet ryöppyilevät, likaisuus ja saasta vallitsevat. Pyhistä paikoista miltei ainoa todella varmasti tiettävä on temppelialue. Suunnikkaanmuotoisena, keinotekoisena ylätasona, vahvain muurien saartamana pöytänä, se on vanhalla paikallaan. Huimaavasta korkeudesta sen itäinen reunamuuri syöksyy alas Josafatin laakson rotkelmaan. Mutta Salomon temppelin paikalla, itse Morian-vuoren kantakallion laella, on nyt Kubbet es-Sachra -- Omarin moskea --, jonka huipulta säteilee islamin puolikuu.

2.

Olimme jo useita kuukausia tehneet kaivaustöitä. Koko Jerusalemin kaupungin muinainen alusta, sen kalkkivuoriperusta, näkyy olevan täynnänsä kallioon hakattuja tunneleita. Ne luikertelevat ja suikertelevat ristiin rastiin, ylös ja alas, useimmiten aivan ahtaina käytävinä vuoren syvissä uumenissa. Koko järjestelmä muistuttaisi muurahaiskekoa ja sen käytäviä, jos tunnelit joskus nousisivat kallion pinnalle ja päivänvaloon. Mutta ei! ne pysyvät yhä vuoren sisällä. Yksi ainoa aukko ulkomaailmaan oli koko siinä järjestelmässä, jonka olimme tähän saakka paljastaneet. Tämäkin aukko oli viimeiset vuosituhannet ollut sen 11 metrin vahvuisen sorakerrostuman kätkössä, joka näillä seuduin peittää vuorta ja sen rinteitä yleensä.

Työhön ryhtyessämme olin ensi aluksi määrännyt aukon paikan laajanpuoleisten mittausten avulla. Puhkaisimme tähän suurella vaivalla tilavan, pystysuoran kaivoksen ja tapasimmekin syvällä maan uumenissa luolakäytävän suun.

Entä itse tunnelit? Niiden alkuperäinen tarkoitus näytti usein ihan käsittämättömältä. Itse isä Justinuksen järki oli tässä monta kertaa kokonaan ymmällä. Valaisua kysymykseen ei antanut se seikka, että jokainen tunneli oli tätä nykyä visusti kiinni tukittuna. Kaikki nuo monimutkaiset käytävät olivat keinotekoisesti täytetyt, tiiviisti umpeen ahdetut kivillä ja soralla. Silloin tällöin löydetyistä saviastiain sirpaleista, joskus tavatuista roomalaisista lampuista voitiin päättää, että tunnelit oli tukittu nähtävästi vähää ennen, kuin Titus valloitti Jerusalemin.

Mutta mitä varten? Mitä outoja, erityisesti, salattavia seikkoja liittyi tähän tunnelijärjestelmään?

Työmme edistyi äärettömän hitaasti. Mitä omituisimpia, sekavimpia tunneliryhmiä, silloin tällöin avautuvine syrjäkomeroineen tai holvikammioineen, olimme jo paljastaneet vuoren uumenissa. Milloin olimme tunneleissamme syvällä Josafatin laakson tasalla, milloin olimme joutuneet korkealle kallionpinnan läheisyyteen. Näissä ahtaissa luolakäytävissä ei voitu suurempia työvoimia käyttää, eikä voimakoneita olisi saattanut tänne kuljettaa.

Niinpä oltuamme viidettä kuukautta työssä tunsimme tuskin kymmenettä osaa tutkittavasta alueesta. Sangen arvokkaitakin löytöjä olimme sillä välin tehneet, pääasiallisesti jebusealaiselta, harvemmin heprealaiselta ajalta. Isä Justinus katsoi näillä olevan tavattoman suuren tieteellisen merkityksen. Mutta meidän tuli uurastaa yhä eteenpäin. Ehkä työtämme vielä helpottaa!

* * * * *

Jo ensi kuukauden jälkeen syntyi meille työsuunnitelmaan nähden vaikeasti ratkaistava kysymys. Tahdoin antaa asiasta kirjallisen ehdotuksen perusteluineen, mutta kun tämän yhteydessä olin pakotettu koskettelemaan useita arkaluontoisiakin seikkoja, en mielelläni olisi halunnut jättää kirjoitustani hra Nierotin käsiin. Flaamilainen herkkäuskoisuus ei vaivannut minua. Olinkin jo päättänyt itse kyhätä sen englanninkielelle, kun äkkiä sain sähkösanoman Suomesta.

Hyvä ystäväni Oskar Nevankoski tarjoutui tulemaan Jerusalemiin, töissämme minua tarpeen tullen avustamaan. Kuusi päivää myöhemmin hän jo olikin paikalla. Hän oli kotoa lähtenyt odottamatta Konstantinopolissa sensuroituun sähkösanomaansa vastaustakaan.

Olin kovin iloinen hänen tulostaan. Häneltä ei minulla ollut mitään salattavaa. Hän oli aikaisemmin harjoittanut muinaistieteellisiä opintoja Parisissa ja Berlinissä sekä tehnyt omintakeisia arkeologisia tutkimuksia British Museumissa. Totta puhuen, ilman Nevankosken monipuolisia tuttavuuksia ulkomaiden vaikutusvaltaisissa piireissä koko nykyistä tutkimusmatkaa kenties ei olisi saatu lainkaan toimeen. Oskar Nevankoski hallitsi yleisiä sivistyskieliä ja oli tottunut esiintymään jokaisessa seurassa.

Olin nyt hra Nierotista riippumaton. Mutta pian syntyi juuri tämän johdosta ensimmäinen väittelyni kapteenin kanssa. Hän oli saanut kuulla kirjoitelmastani ja tahtoi tietää, miksen ollut antanut sitä hänelle käännettäväksi.

»Minä kirjoitin sen itse. Olihan minulla aikaa.»

»Sitä tahdotaan pitää minulta salassa.»

»Miksi haluatte nähdä sen? Se on kirjoitettu vain johtaja Fairholmea sekä Lontoossa olevaa johtokuntaa varten.»

»Mutta hra Nevankoski sai sen nähdä.»

»Nyt te puhutte asioita, joita ette tunne.»

Englantilaiset asuivat kaupungin huvila-alueella, Damaskoksen-portin ulkopuolella. Heillä oli siellä vuokrattuna suurehko uudenaikainen talo, jonka olivat sisustaneet puoleksi itämaiseen, puoleksi länsimaiseen tapaan. Komeat persialaiset matot, raskaat oviuutimet ja turkkilaiset divaanit, -- eurooppalaiset työpöydät ja keveät kesätuolit, -- nurkassa juhlallinen rivi vesipiippuja pitkine letkuineen, mutta tupakkapöydällä hienot havannasikarit ja egyptiläiset savukkeet. Ylimystön mukavuudentarvetta ja englantilaista huumoria.

Tänne heidän huvilaansa kertyi kokoelma kaikenlaisia löytöjä, joita olimme vähitellen tehneet. Museonamme oli erityinen suuri sali. Siellä oli mitä erilaisimpia keramiikkitöitä, outoja ruukkuja, vateja, kulhoja ja maljakoita, helyjä, koristeita ja arvoesineitä, 4000--3000 vuoden vanhoja. Seinähyllyillä nähtiin muinaisheprealaiset terafimit, kotijumalain kuvat, sellaisia, joita Rachel oli salaa Labanilta vienyt mukanaan ja kätkenyt satulalaukkuunsa. Ylinnä siinä komeili jykevä, yhdestä ainoasta smaragdinvihreästä malakiittilohkareesta veistetty selkämystuoli, jonka löytö oli saattanut beduini-työmiehemme innostuksiin. »La lila Il Allah», huudettiin, kun sitä köysillä hinattiin tunnelista päivänvaloon.

Kunnon beduinimme eivät osanneet muuta luulla, kuin että nyt oli saatu esiin Salomon valtaistuin. Pian huhu tiesikin kertoa, että me etsimme Salomon aarteita.

Malakiittituolin istuinlaatassa oli kuitenkin arveluttavuuksia herättävä suuri, ympyriäinen reikä, joka auttamattomasti tuomitsi esineen jonkun muinaisajan suurmiehen asunnon aivan erityiseen osastoon. Museossamme tuoli oli, viisaasti kyllä, saanut istuimen verhoksi pitkän, tummanpunaisen korumaton.

Muinaisista jebusealaishaudoista saadut koristeet, kalleudet, metallitaidetyöt ja jalokivet olivat kassakaapissa.

Kaikkia näitä moninaisia esineitä isä Justinus tutki, järjesti ja merkitsi luetteloihin, liittäen niihin seikkaperäisiä tietoja löytöpaikoista ja esineitä ympäröivistä maakerroksista. Lähemmin valaistiin tunneleita ynnä löytöpaikkoja karttapiirroksilla. Työtä tarkistivat Turkin hallituksen valtuusmiehet. Kaikki tapahtui täsmällisesti, avoimesti ja -- tieteellisesti.

Isä Justinus oli erinomaisen miellyttävä, hienosti sivistynyt mies. Kaikesta näki, että hän oli suureen maailmaan tottunut. Jerusalemissa tiedettiin, että hän oli syntynyt eräässä Etelä-Ranskan aatelislinnassa sekä saavuttanut Lyonin yliopistossa lakitieteellisen ja filosofisen tohtorinarvon. Loistava valtiollinen ura, seuraelämän huvit hymyilivät hänen edessään, kun hän äkkiä oli kääntynyt kirkolliselle alalle. Hän oli tehnyt munkkivalan ja sulkeutunut dominikaaniluostariin, jonka veljeskunnan kuuluisuuksia hän nyt oli.

Kuka osaa selittää sielunelämän ongelmia? Vai odottiko häntä kirkollisella alalla kardinaalinhattu?

Isä Justinuksen hienot aatelispiirteet, kauniit, tummat silmät, älykäs keskustelu, syvä asiantuntemus elämän kaikilla aloilla oli sellaista, jota kannatti sekä nähdä että kuulla. Raamatulliseen muinaistieteeseen hän oli erityisesti innostunut.

Kerran jutellessani isä Justinuksen kanssa hän mainitsi, että Jerusalemissa asui eräs juutalaisten oppineimpia miehiä ja Talmudin tuntijoita, rabbi Jonathan ben Jochai. Hänellä oli kyllä myöskin, porvarillinen nimi, mutta hän oli tuolla nimellä laajalti tunnettu. Tämä rabbiini oli tavattoman suuressa maineessa maailman kaikkien juutalaisten keskuudessa.

»Hänenpä puheilleen teidän olisi syytä mennä. Voisitte hienolla tavalla koettaa päästä selville rabbiinin mielipiteistä eräistä seikoista, jotka ovat tutkimustemme yhteydessä. Hän puhuu sujuvasti useita Euroopan kieliä.»

»Minä en ole diplomaatti. -- Ettekö ehkä itse voisi mennä?»

Isä Justinus veti suunsa hiukan ilkeämieliseen hymyyn: »Pelkään, että se herättäisi liian suurta huomiota.» -- Hän oli katolisen kirkon kunnianarvoinen, taisteleva jäsen.

Mr Fairholme saapui samassa ja sai kuulla asian. Hän kääntyi minuun: »Todella, sinne teidän tulisi mennä!»

Minua koko asia ei miellyttänyt laisinkaan. Olisi epäviisasta ryhtyä minkäänlaisiin keskusteluihin rabbiinin kanssa. Vastasin sentähden:

»Kun ajattelen asiaa, en käsitä, että siitä olisi mitään varsinaista hyötyä. -- Luulen, että se monessa suhteessa voisi olla meille vahingoksi.»

Kysymys jäi sikseen sillä kertaa.

Myöskin hra Nierot asui ulkopuolella kaupunkia, Jerusalemin uudella asutusalueella. Hänellä oli nuori rouvansa mukanaan. Rouva Nierot oli varsin sievä, tummatukkainen naisolento, äärettömän avuton ja kaikissa pienimmissäkin seikoissa herroihin turvautuva.

Nevankoski ja minä olimme sijoittuneet kaupungin suureen saksalaiseen hotelliin, joka nyt kesällä oli matkailijoista melkein tyhjänä. Meidän huoneemme olivat rinnatuksin pitkän käytävän perällä. Hotellin seurustelusaliin saapui usein hra Nierot päivän kuulumisia pohtimaan. Joskus hän saattoi tuoda rouvansakin sinne. Herrojen hoitaessa pientä viskylasia, varjeluskeinona ilmastokuumetta vastaan, otti rouva mielellään jonkun lasin burgundinviiniä ja sherbettiä. Nuori rouva siinä imi korren kautta sherbettiään, piti silmäinpeliä ja vilkuili, naiivia viattomuutta teeskennellen, tukkansa alta vaaleaveriseen, pitkään ja solakkaan Nevankoskeen. Rouva Nierotilla oli parisittaren kaikki veikistelykeinot tiedossaan.

Nevankosken diagnoosi oli: »Mistä lienee Nierot senkin tavannut!»

Nuori mr Carew oli enemmän ihastunut rouva Nierotin hienouteen ja maailmannaisen ominaisuuksiin. Hän jumaloi rouva Nierotia. Miten hän olisikaan täällä muistanut englantilaisten ladyjen viehkeyttä? -- Mitä silmä ei nää, se unhoon jää!

Kapteeni oli Jerusalemissa hankkinut itselleen puolirotuisen arabialaisen raudikon, hiukan viallisen jaloistaan, mutta polkuhinnasta saadun. Hän komeili mielellään sen selässä ratsassaappaissa ja ratsupiiska kädessä. Nuori rouva ei antanut rauhaa miehelleen, ennenkuin oli saanut itselleen naissatulan.

Mr Carew heti osti parhaan saatavissa olevan ratsun, damaskolaisen hiirakon, josta maksoi mielettömän hinnan. Hän alkoi nyt opettaa rouva Nierotia ratsastamaan. Kun raudikko oli jaloistaan epäluotettava, täytyi mr Carew'n ratsailta useinkin tukea kirkaisevaa rouvaa.

Kapteeni kehui rouvansa ratsastusharjoituksia niin kauan, että hän alkoi herättää hymyilyä.

Nevankoski, joka oli minulta kuullut kapteeni Nierotin aikaisemmasta mallikodista Punaisenmeren rannoilla, naurahti: »_Nemesis divina!_ -- Muutenhan on ihan selvää, ettei se ole rouva, vaan mr Carew, joka on opetuksenalaisena.»

Äkkiä nämä ratsastusretket tykkönään lakkasivat. -- Olin samaan aikaan kirjoittanut uuden kirjallisen esityksen mr Fairholmelle. Myös tämän laatimisessa olin kokonaan syrjäyttänyt hra Nierotin. Nevankoskelle olin jo aiemmin maininnut, etten katso miestä täysin luotettavaksi.

Hra Nierot rouvineen saapui eräänä iltana jälleen meitä tapaamaan. Burgundinviiniä, sherbettiä sekä varjeluskeinoja kuumetta vastaan saatiin pöydälle. Rouva Nierot oli siinä erityisen veikistelevä ja sai kohteliaan Nevankosken lupautumaan hänen kanssaan ratsastusretkelle seuraavana päivänä.

Ystäväni saikin hotellin välityksellä mukiin menevän ratsun vuokratuksi ja oli kahtena päivänä rouva Nierotin huomaavaisena ritarina. Toisen päivän illalla hän tuli huoneeseeni, löi hansikkaat pöytään ja sanoi: »Nyt se ilo saa päättyä! Arvaas, mitä metkuja hänellä oli?»

»Horjahti kai kainaloosi!»

»Vielä mitä! -- Jospa olisikin! -- Hänellä oli täysi kyselyohjelma meidän töistämme. Kyseli asioita, joita ei olisi voinut mitenkään kysyä ilman Nierotin opastusta.»

»No, ja sinä --?»

»Muistin, että on luvallista olla tuhma, mutta ei yksinkertainen. Olin täysin tietämätön. Hän ahdisti minua -- suorastaan ahdisti. Mutta olin varuillani. Vihdoin hän valitti: 'Mon dieu, te ette ymmärrä minua!' -- Minun johtui mieleeni Mefistofeleen vastaus Martta rouvalle ja sanoin: 'Suruni siitä on syvä!' -- Olimme peräti vaiteliaina saattaessani hänet kotiinsa. -- Mutta arvaas, mitä sitten tein! Minä ratsastin oitis englantilaisten luokse ja sain toimeen yksityispuhelun mr Carew'n kanssa. Kerroin hänelle, kuinka minun oli käynyt. Silloin hän myönsi, että hänenkin oli käynyt samoin.»

»Ja Carew --?»

»Hän on kelpo poika. Murtunein illusionein hän oli vetäytynyt itseensä. -- Muuten pitääkin olla keskinkertainen intelligenssi sillä, joka luulee voivansa lypsää muiden salaisuuksia englantilaisesta gentlemannista.»

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi: »Nierot rouvineen ovat seikkailijoita! -- Tällaista juonta, mihin liittyy oman vaimon kunnia, en ole romaaneissakaan lukenut. Rouva jotenkin selvästi kaupitteli itseään määrätyillä ehdoilla.»

Tuijotimme ääneti toisiimme.

Mitä oli tehtävä? Ilmoittaa asia mr Fairholmelle? -- Huomasimme, että se oli mahdotonta. Nierotin vaikuttimia emme tunne. Rouvan merkillistä asianharrastusta voi selittää pelkäksi uteliaisuudeksi. Mr Fairholme oli liian tyven gentlemanni voidakseen ottaa huomioon meidän ja mr Carew'n todistamattomia arveluja.

Tässä ylimyksessä oli muuten melkoinen määrä aito englantilaista itsepintaisuutta. Minkä hän oli saanut päähänsä, se oli vasaralla siihen isketty. Niinpä hän useinkin yhä edelleen huomautti, että minun tulisi jollakin verukkeella lähteä haastattelemaan oppinutta rabbi Jonathan ben Jochaita. Kautta rantain voisin ehkä saada vihjotuksi juutalaisten perintätietoja seikoista, jotka kuuluivat tutkimustemme alaan.

»Aivan niin -- ja juutalaiset saisivat vihjotuksi meidän tietojamme.»

Mr Fairholme vain pudisti päätään hymyillen. Ymmärsin, että minun kai ennen tai myöhemmin oli täyttäminen hänen toivomuksensa.

3.

Työmme oli sillä välin käydä jonottanut omaa verkkaista kulkuaan.

Olisi väärin luulla, että jokainen meistä olisi työn aikana alituisesti ja yht'aikaa ollut noissa tukahduttavan kuumissa, ummehtuneissa tunneleissa. Olisimmekin olleet siellä vain toistemme tiellä. Meitä oli siksi monta, että saatoimme toimeenpanna järkevän työnjaon. Tunnelien tyhjentäminen sorasta oli muuten suurimmaksi osaksi pelkkää koneentapaista tointa. Useina päivinä pääsimme ainoastaan muutamia metrejä eteenpäin. Mitään äkkiyllätyksiä ei tarvinnut odottaa, niin kauan kuin tunneli näytti yhä jatkuvan entiseen suuntaansa. Tällaisissa yhtäjaksoisissa käytävissä tai pystysuorissa kaivoissa saattoi korkeintaan tavata tilapäisiä roomalais-aikuisia saviastiain sirpaleita.

Niinpä meillä Jerusalemissa olikin aikaa yleensä liiankin paljon. Nevankoski ja minä käytimme usein joutoaikoja tutustuaksemme Palestinan topografiaan ja muinaistieteellisiin merkillisyyksiin. Muulien selässä ratsastaen teimme pitempiä tai lyhyempiä retkeilyjä eri suuntiin. Näistä yksi retki joutui sittemmin asianhaarain vaikutuksesta niiden seikkojen yhteyteen, jotka johtivat Jerusalemin katumellakkaan.

Olin viime kuukauden ajan tehnyt joutohetkinäni pientä erikoistutkimusta kotona työpöytäni ääressä. Mitä asia koski, en ollut vielä kertonut Nevankoskelle. »Sittenpä saat kuulla!»

Varhain eräänä aamuna herätin hänet. »Hoi, mies, nyt lähdemme Nebo-vuorta katsomaan!»

Saimme pian käsiimme oman kokeneen dragomaanimme; matkaeväät ja telttalaitokset sälytettiin kuormamuulin selkään. Dragomaani oli hankkinut avukseen kaksi Jordanin-takaisia seutuja tuntevaa beduinia, ja muuleilla ratsastaen joukkueemme lähti liikkeelle. Näimme Jerichon, muinaisen palmukaupungin, josta nyt kolmas järjestyksessä on vain viheliäinen kylä, kuljimme Jordanin yli sen historiallisen kahlaamon kohdalta, uimme Jordanissa ja asetuimme yötä viettämään joen itäiselle rannalle. Ginsti- ja orjantappurarisuista laitettiin tuli, ja me istuimme sen ääressä lapsuusajan mietteissä, tähtien tuikkiessa.

Seuraavana aamuna ratsastimme kaakkoa kohti, kautta rantatiheikön, yli harmaan, aavikkomaisen suola- ja kipsipeitteisen maakamaran, yli ruskeankeltaisten kivikkomaiden ja somerikkojen, poikki purouomain ja rotkojen, kunnes saavuimme uuteen rotkelmaan, jonka puoleksi kuivunutta purovartta lähdimme nousemaan. Täällä, Kuolleen meren kattilalaakson alueella, lähes neljäsataa metriä merenpinnan alapuolella, oli ilma lyijynraskas ja äärettömän kuuma.

Pari tuntia vielä ratsastettuamme etumaisena kulkeva beduini huusi: »*Ajûn Mûsâ!*»

Olimme saapuneet Mooseksen lähteille. Polttavan auringonpaahteen rasittamina ja rajattoman janoisina laskeuduimme alas satuloistamme.

»_Shûf ghuzlân, chawâdscha!_ -- Kas, gaselleja, herra! -- huusi beduini innokkaasti.

Vuoren rinnettä kapusi kolme keveäjalkaista elukkaa, vilahtaen jo samassa pois näkyvistä. Vastapäätä meitä, näköjään vain Winchester-pyssyn kantaman päässä, kohosi Nebo-vuoren komea harjanne.