Chapter 2

»_Ein Exemplar_ niitä kameeleja, joiden kantaisä auttoi Muhammedia pakoon Mekasta Medinaan. -- Hedschra 622.»

»Oikein! Mutta käykäämme hiukan pitemmälle taaksepäin ajassa. Tällä kameelilla on merkillinen sukujuuri. Kaikissa kansainvaelluksissa ja uskonnollisissa liikkeissä Eufrat-Tigris-virran ja Niilinlaakson välillä, historian hämärimmiltä ajoilta alkaen, on valkoisella kameelillamme ollut erityinen tehtävänsä. Valkoisella kameelilla ratsastaen ensimmäinen seemiläinen valloittajakuningas, Sargon I, otti haltuunsa sumerilaisten perinnön ikivanhassa Sinearissa, tuhannen vuotta ennen kuin nuo pyramiidit tuolla rakennettiin. -- Jos arabialaisten muisto yksityiskohdissa pettää ja he tässä mainitsevat kantapatriarkkaa Semiä, niin tämä ei muuta pääasiaa. -- Valkoisen kameelin selässä Abraham, enemmän kuin puolitoistatuhatta vuotta myöhemmin, siirtyi Kanaanin maahan. Kun patriarkka sittemmin vanhoilla päivillään, vähää ennen kuolemaansa, kävi viimeisen kerran tervehtimässä Petrean erämaan Firanin keitaaseen karkoitettua orjavaimoaan Hagaria ja poikaansa Ismaelia, niin silloin hän näille jätti imettävän valkoisen kameelin varsoineen. -- Nyt ehkä näette! --

»Valkoinen kameeli oli sillä hyksoskuninkaalla, joka valloitti Egyptin, muinaisten faraoiden valtakunnan, minkä johdosta Israelin lapset sittemmin saivat tilaa Gosenissa. -- Tällä välin Ismaelista oli tullut suuren kansakunnan isä. Kansa levisi kautta Ruwalân erämaan ja halki laajan Arabian. Koreischilaisten ensimmäinen heimopäällikkö sai yht'aikaa hoitoonsa Kaaban mustan kiven ja valkoisen kameelin, tuhannen vuotta ennen Muhammedia!

»Profeetan kuoltua valkoinen kameeli kiiti islamin uskon hulmuavan liekin edellä Arabiasta kautta Syrian ja Mesopotamian Indus-virtaan saakka ja kautta Egyptin Atlantin valtameren rannoille.

»Pohjois-Arabian erämaaseudut ja niiden lähimmät ympäristöt ovat seemiläisten kansain kiehuvana pesänä, varhaisimpien kansainvaellusten lähtökohta ja kolmen maailmanuskonnon alkukehto. Vähäinen liikakansoitus, ja kansanvyöry lähtee liikkeelle.

»Milloin tämä on jälleen tapahtuva? Väliajat ovat ennen kestäneet noin 1000--1500 vuotta. Elämme nyt juuri historiallisissa merkkiajoissa.

»Mutta palaan valkoiseen kameeliimme. Kysykääpä senussilaisten salaiselta uskonnolliselta veljeskunnalta, johon kuuluu yhdeksän miljoonaa vannoutunutta jäsentä Faredgan keitaasta Egyptiin ja Sudaniin ynnä Marokkoon asti, Arabiasta Damaskokseen ja Stambuliin sekä Mesopotamiaan ja Intiaan saakka, -- kysykää näiltä eurooppalaisten peloittavimmilta vastustajilta, jotka ovat sitä vaarallisemmat, kun heidän toimensa on näkymätöntä, maanalaista myyräntyötä, -- kysykää heiltä, onko ehkä ennustettu, että islamin maailma juuri näihin aikoihin on yhdistyvä yhdeksi ainoaksi suureksi teokratiaksi. Voisittehan kysymyksellänne kääntyä suorastaan tuttavanne, Seid Omarin puoleen, joka istuu likaisessa majapaikassaan basaarien takana, ja samalla sivumennen tiedustella, liittyykö ennustukseen ehkä myös jokin lausunto, joka koskee valkoista kameelia.

»Mitä arvelette, mr Breitmann? Hyvät toiveet saada ostaa hänen omistamansa eksemplaari -- vai?»

Istuimme hämmästyneinä vaiti.

»Olkaa huoleti, mr Breitmann! Tahdon lojaalisesti toimittaa asianne. Tuloksen olen kuitenkin jo ennakolta sanonut. Mutta en viidestätuhannesta punnasta tahtoisi valkoisen kameelin kaupanhieromisesta luopua. Siitä tulee sukkela leikki, pientä julmaa ivaa, verinen piiskanisku vasten silmiä, isku, jonka läimäys on kuuluva hamaan Marokkoon ja Stambuliin!»

Pikku Donovan Pasha nauroi lyhyesti, mutta sai samalla yskäkohtauksen.

»Niin, juoni on teidän; ainoastaan suunnittelu jää minun vähäpätöiseksi ansiokseni. Herrojen suosiollisella myötävaikutuksella tahdon valmistaa pamahtavan räjähdyksen ystävämme Seid Omarin sekä hänen seurakumppaniensa, Sivahin imamin ja Faredgan suurmestarin iloksi. Tahdonpa silloin nähdä egyptiläistä valtionkavaltajaa ja vehkeilevää nuorturkkilaista asiamiestä silmänvalkuaiseen! Tuota harjaantunutta ateistia, joka keimailee rukousnauhallaan!»

Mr Donovan ei vitkastellut hetkeäkään. Hän antoi muutamia lyhyitä määräyksiä ja käski ajaa parihevoset esiin. Istuutuessamme vaunuihin huomasin Donovan Pashan laskevan istuimelle sivulleen lyhyen kaukoputken. Pieni, vikkelä, kähärätukkainen nuubialaispoika, hullunkurisen näköinen kankeassa liverissään, istahti kyytilaudalle ajomiehen viereen.

Mr Donovanin ohjeet olivat täsmälliset. Osoitettuamme hänet majapaikan edustalle pysymme kokonaan syrjässä puolen tunnin ajan, jonka päättyessä meidän tulee kävellä lähettyvillä. Tarkkaan puolen tunnin kuluttua joko hän itse tulee meidän luoksemme, jossa tapauksessa kameelinkauppa voinee onnistua, taikka -- mikä on luultavinta -- meidät käsketään sisään. Tämä merkitsee, että mitään kauppaa ei synny, mutta saamme sen sijaan nähdä draamallisen kuvaelman.

Mr Donovan hymyili meistä erotessaan: »Huomaan, että teillä on takataskuissanne browningit, kuten tottuneilla matkustajilla ainakin.»

»No, mitä arvelette?» kysyin saksalaiselta ystävältäni poistuessamme majapaikalta, johon Donovan Pasha nuubialaispojan saattamana oli astunut sisään. -- »Lyömmekö vetoa?»

»_Zum Henker_ kaikki vedot! Odotan ainoastaan _das Spektakel_.»

Kelloa totellen olimme täsmällisinä miehinä määräaikana majapaikan edustalla. Ymmärsimme joutuneemme keskelle Englannin salaisinta suurpolitiikkaa.

Pieni nuubialaispoika viittasi meitä naurettavan juhlallisena sisään, jääden itse portin luokse, Ahtaalla kujalla ei näkynyt elävää sielua.

Mitä peräpihaan saapuessamme tapahtui, ei ole helppo selittää. Tapaukset seurasivat toisiaan salaman nopeudella. Asioiden täydellistä tajuamista vaikeutti minulle myöskin seikka, etten ymmärtänyt niitä lyhyitä, teräviä käskysanoja, joita Donovan Pasha siinä lausui arabiankielellä.

Kuinka hyvänsä, kerron itse tapahtumat.

Tuskin olimme lähenemässä, kun Donovan Pasha, joka oli patjalla istunut sheikin ja hänen seuralaistensa puolipiirin toisessa päässä, äkkiä nousi pystyyn. Hän lausui tiukasti muutamia sanoja ja teki suuren kädenliikkeen, osoittaen meitä. Itämaalaiset eivät hevin menetä malttiaan, mutta nyt seurasi sanomaton hämmennys. Kaikki kohosivat seisoalleen, katsoen vuoroin meitä, vuoroin toisiaan.

Puolipiirin toisessa päässä seisova egyptiläinen teki liikkeen Donovan Pashaa kohti ja vetäisi äkkiä revolverin esiin. Mutta mr Donovanin browning oli samassa jo ojennettuna miehen päätä kohti. Kiiltävä teräspiippu oli tuskin kahden käsivarren mitan päässä hänen otsastaan. Revolveri putosi keltaisenkelmeän egyptiläisen kädestä kilahtaen kivettyyn pihamaahan.

Kimakka vihellys viilsi läpi ilman. Englantilainen aliupseeri ja kaksi sotamiestä marssivat pihalle. Aliupseeri kumartui maahan, korjaten revolverin huostaansa. Egyptiläinen otettiin kummankin sotamiehen väliin ja vietiin pois. Aliupseeri seurasi näiden mukana.

Donovan Pasha kääntyi kello kädessä turkkilaisen upseerin puoleen ja lausui hänelle kolme, neljä sanaa. Nuorturkkilaisen ruskeat silmät säkenöivät, mutta sanaakaan sanomatta hän kylmän arvokkaana lähti tiehensä, poistuen kujanteelle.

Suurmestarin ja imamin kävi samoin. Loukattu arvokkuus ja ilmeinen nolous nähtiin heidän kasvoissaan.

Donovan Pasha seisoi vielä kello kädessä. Hän tarkasti minuutin ajan, kuinka sheikki palvelijoineen rupesi tulisella kiireellä laittamaan kameeleja lähtövalmiiksi. Sitten hän tyynesti kävi Breitmannin käsivarteen, ja hitaasti me poistuimme kaikki kolme.

Nuubialainen poika irvisti meitä vastaan, niin että valkoiset hampaat välkkyivät ikenissä. -- Ahaa, sinutko oli pantu viheltämään varattuja sotamiehiä tarpeen tullen sisään!

Kävellessämme ahtaalla kujalla mr Donovan avasi lompakkonsa ja jätti sanaakaan puhumatta Breitmannille hänen shekkinsä takaisin. Olimme äänettöminä hiljaisesti kulkeneet edelleen noin viisi minuuttia ja olimme juuri pääsemässä vanhalle basaaritielle -- Donovan Pasha ja Breitmann yhä vieläkin käsityksin kävellen --, kun kumpikin äkkiä hyppäsi syrjään, painaltuen kadun seinää vasten. Saksalaisen huulilta pääsi leveä kirous.

Korkealla heidän päittensä tasolla kohosi esiin valkoisen kameelin pää ja pitkä, kaareva kaula. Äänettömin, hiihtävin askelin, pehmeillä polkuanturoillaan keveästi hipaisten katukivien leveitä laattoja, se kulki omaa määräkästä kulkuaan eteenpäin, kysymättä mitäkään estettä ja johtaen sheikin pitkää karavaania. Satulansa huipulla Seid Omar istui puettuna pitkäliepeiseen, hulmuavaan pukuun. Hän ei katsahtanutkaan meihin. Muutamassa silmänräpäyksessä karavaani oli meidät sivuuttanut.

Ennätin huomata, miten valkoisen kameelin pää oli ikäänkuin hiukan takakenossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä lerpallaan se, syvintä halveksumistaan osoittaen, oli työntänyt meidät syrjään.

Kameeli siinä kyllä mietti omia mietteitään:

»Minä kuulun vanhaan maailmaan. Minä kuljen eteenpäin sitä vauhtia, johon olen tottunut, ja johon muinaiset kuninkaat ja patriarkat olivat tyytyväiset. Silloin oli tilaa maailmassa kyllin. Ei nähty kalpeakasvoisia, tungeskelevia uuden maailman ihmisiä. Jolleivät tahdo tietä antaa, niin minä työnnän ne nurin. Minä en äänelläkään ilmaise lähestymistäni; minä en väistä ketään ihmistä.

»Minun tapani ovat vanhan maailman tapoja. Muinoin oli elämä vakaata, tyyntä, hätäilemätöntä. Ei rautateitä eikä lennätinlankoja suvaittu. Ei äkillisiä kiireitä eikä oikullisia rimpuilemisia. Ennenkuin vielä pyramiideista mitään tiedettiin, oli kerta kaikkiaan määrätty, mikä kuormasälytyksen paino on oleva, ja millä vauhdilla se on vietävä perille. Ja siinä tullaan pysymään. Pois täältä, länsimaiden asukkaat, eilispäivän uutuuksinenne! Itämaat ovat meidän.»

Odottavat vaunut jälleen tavattuamme lähdimme nopeasti ajamaan. Sulttaani Hassanin vanhan moskean edustalla vaunut pysähtyivät. Donovan Pasha otti kaukoputken käteensä ja pyysi meitä itseänsä seuraamaan.

-- Ohoh! Mihinkäs nyt oikein mennään? -- Hän vei meidät tämän moskean korkeimman minareetin ylimmälle parvekkeelle.

-- Hyi -- inhoittava, päätä huimaava, äitelöivä tunne! -- Oli ihan tyyni, ja minareetti oli epäilemättä kokonaan liikkumaton, mutta tuntui aivan siltä, kuin se olisi huojunut edestakaisin, säännöllisesti soutaen, kuin taatelipalmu tuulessa.

Donovan Pasha suuntasi kaukoputkeaan yli kaupungin, vuoroin länteen, vuoroin itään. Hän oli tähän saakka ollut vaiti, mietteissään. Täällä korkealla ilmassa, missä täydellisesti vallitsimme tuon mahdottoman suuren kaupungin näköalan, hän vilkastui.

Hymyillen hän osoitti kiikariaan: »Nuo veitikat sieltä basaarien takaa ymmärtävät varsin hyvin, että 'Valkoinen hyeena' vaanii heidän jokaista askeltaan kaupungin piirin sisällä. Mutta minun täytyy saada tietää, ovatko he täysin masennetut, maahan lyödyt. Eikö heidän ehkä pälkähdä päähän järjestää neuvottelukokousta heti ulkopuolella kaupunkia? Sitä varten on hyvä olemassa tämä 'Tirkistävä silmä'.»

Mr Donovan tähysteli uudestaan länttä kohti. -- »Ahaa!» -- Hän puhdisti huolellisesti kiikarinsa lasia. -- »Aivan oikein! Imamimme ja Faredgan suurmestari lipuvat kauniisti tiehensä. -- Meno yhtämittaista, vauhti rynkäisevä. -- Hm -- luulen, että voimme toivottaa heille onnellista matkaa!

»Ja nyt tarkastakaamme, mitä ystävämme Seid Omar tällä hetkellä tuuminee.» -- Hän kääntyi kiikarillaan itää kohti.

Tässä ei kaukoputki ollut lainkaan tarpeen. Paljain silmin saatoimme selvästi erottaa, kuinka valkoinen kameeli tumman karavaanin etupäässä juuri pääsi ulos kaupungista ja lähti oikaisemaan suoraviivaisesti kohti matalia kunnaita, jotka häämöttivät idässä. Aurinko ei vielä ollut korkeallakaan, ja sen vinot säteet valaisivat koko tämänpuoleisen seudun. Tuntui todella juhlalliselta katsoa valkoisen kameelin kulkua. Neljännestunnin päästä se oli saavuttanut kunnaat, väikkyi vielä hetken punaisenruskeata taivaanrantaa vasten ja samassa jo häipyi silmistämme.

Donovan Pasha laski kiikarinsa kokoon ja virkkoi kuivakiskoisesti: »Luulen, että Englanti taas voi rauhallisesti maata.»

* * * * *

Mr Donovan oli häikäisevän hyvällä tuulella, istuessamme eräässä Kairon komeimmassa hotellissa, mihin hän oli meidät kutsunut erikoisen hienolle lunchille.

Hän vilkkaasti koetti osoittaa, miksi Englannin hallitus oli eduksi Niilinlaaksolle ja sen väestölle. Egypti oli käymässä uutta kulttuurin loistokautta kohti.

En voi kieltää: minulla oli omat ajatukseni tästä nousevasta kulttuurikaudesta. Itämaat pysyvät iäti itämaina. Mutta kysymys ei koskenut minua, muukalaista.

Saimme kuulla, kuinka salaista kiihotusta parhaillaan harjoitetaan Egyptissä englantilaisia vastaan. Nuoregyptiläiset ja nuorturkkilaiset lähentelevät toisiaan. -- Minun tulee huomauttaa, että vuosi oli 1910. -- Äskeisen vallankumouksen jälkeen Turkki jo uneksuu mahtavaa maailmanvaltaa, jossa Stambulin padishah olisi kaikkien oikeauskoisten kaliifina. Mutta lyhyessä ajassa nuorturkkilaiset jo olivat ennättäneet osoittaa, että he eivät kykene hallitsemaan. Valtiollinen turmelus oli pysynyt ennallaan. Itse järjestelmä ei ollut vähääkään muuttunut.

Mitä Egyptiin tuli, niin senussilaisen veljeskunnan salaiset pyrkimykset lisäsivät kiihotusta. Seid Omar ja Faredgan suurmestari tässä keskenään kilpailevat toivotusta vallasta. Epäilemättä kumpikin uneksuu kerran olevansa profeetan jälkeläisenä, uuden teokratian kaliifina. Seid Omar itse tahtoi lukea sukujuurtaan muka suuresta Omarista.

Mr Donovan oli tänään ottanut pelatakseen pientä, huvittavaa uhkapeliä, jonka tuloksena kuitenkin oli, että Abdallah Effendi, nuoregyptiläisten vaikutusvaltaisin mies, nyt oli lukkojen takana.

»Hän oli, toden totta, ampua teidät kuoliaaksi!»

»Ei lainkaan! Hänen ajattelemattomuutensa helpotti asiaa. Mutta hän luuli koko salahankkeen joutuneen ilmi ja menetti kylmän harkintansa. Olisimme tuskin voineet häntä vangitakaan. Mutta nyt hän on lukkojen takana.

»Abdallah Effendin esiintyminen teki minut ilman muuta aseman herraksi. -- Me näimme minareetin parvekkeelta, kuinka senussilaisten johtomiehet lähtivät nöyryytettyinä kukin omille mailleen. -- Kiitos teidän, hyvät herrat, olimme liikkeissämme kyllin nopeat! -- Mitään sopimusta, yhteistä päätöstä, he eivät saaneet tehdyksi. Englannin pantteri on raastanut viritetyt verkot hajalleen.»

Hän kääntyi minun puoleeni. -- »A propos, teillä tulee olemaan laivassa Ateenaan saakka matkakumppanina eräs myrrysmielinen mörökölli. Ystävämme, nuorturkkilainen upseeri, tietysti heti tuntee teidät eikä voi muuta luulla, kuin että hänen askeliaan yhä edelleen vartioidaan aina toiselle puolen Välimerta.» Donovan Pasha nauroi makeasti.

»Entä valkoisen kameelin asia?» Breitmann lausui kysymyksensä hullunkurisen totisena. Äänessä ilmeni leikillistä ja samalla puoliharmistunutta asianymmärrystä.

Mr Donovan sovitti itseään korituolissaan mukavaan asentoon, tuijotti hiottuun chartreuse-lasiinsa ja maisteli huultensa päillä sen vihreänkeltaista, helmeilevää nestettä.

»No niin! -- Ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluivat yleisten alkukohteliaisuuksien vaihtoon. Huomasin seurueen silmäyksistä, kuinka sopimattomaan hetkeen olin saapunut, ja että mitään ratkaisevaa päätöstä ei vielä ollut tehty. He odottivat nähtävästi vielä jotakin henkilöä -- epäilemättä Nubar Pashaa, jonka ohitse astuimme vanhalla basaaritiellä, vehkeilijäin kokouspaikkaan mennessämme.

»Ette ehkä havainneet, kuinka palvelijani, pikku nuubialaispoika, sai siinä minulta käskyn ja hetkeksi erosi meistä. Kaksi salapoliisia pantiin silmäänpistävällä tavalla seuraamaan tätä arvokasta herraa. -- Hän on vanha, viekas shakaali ja ymmärsi yskän. --

»Mutta tahdon jatkaa! Parinkymmenen minuutin päästä tiesin varmaan, että kameelinkauppa oli kaikissa tapauksissa kerrassaan mahdoton. Aikani alkoi olla käsissä. Tarjosin kameelista neljätuhatta, viisituhatta, kuusituhatta puntaa.»

Breitmann teki torjuvan, naurettavan kädenliikkeen.

»Sheikkimme, Seid Omar, kävi tarkkaavaksi. -- 'Miksi tahdotte, _sadat el bascha_, saada erämaan sielun?' -- 'Seid Omar, mitäpä minä sillä tekisin? Tahdon ystävyydestä vain vapauttaa teidät _Hegîn libnan_ raskaasta taakasta. Eikö kasvojen suunta ole ihmiselle annettu, jotta näkisimme, kuka vihollisena kääntyy meihin selin? Mutta miksi lähteä hehkumyrskyyn, kun voi rauhassa pysyä majassaan? -- Niinpä sanon: missä lääkitys auttaa, siinä veistä ja poltinrautaa ei tarvita.'

»Hyvät seurakumppanini olivat joutuneet ilmeisen levottomuuden valtaan. Ja nyt paljastin peitetyt heittoveitseni. He saivat kymmenen minuutin ajan kuulla myrkyllisintä ivaa, joka hiuskarvan läheltä hipaisi itse pääasiaa. He olivat täydellisesti vallassani ja tunsivat sen, olivat hämmennyksissään, mutta eivät osanneet arvostella, kuinka paljon tiesin heidän hankkeistaan. Lisäksi heitä alkoi peloittaa Nubar Pashan poissaolo.

»Samassa te jo saavuittekin, hyvät herrat! Silloin sanoin suoraan, että he turhaan odottavat Nubar Pashaa, joka ei pääse tulemaan; että heidän jokaista askeltaan on seurattu, ja että kaikki oli joutunut ilmi. Todistaakseni puheeni kysyin heiltä, tunsivatko he teidät?

»Typerästi kyllä Seid Omar huudahti: '_Bismillah_, ei mikään ole häneltä salattu!'

»Samassa johdatin asian huippukohtaansa, lausuen, että hallituksen nimessä vangitsen Abdallah Effendin. -- Loput te jo tiedättekin.» -- --

Mutta lähtöaikamme oli jo käsissä. Mr Donovan saattoi ystävällisesti meidät vaunuissaan Kairon rautatieasemalle.

Asemasillalla nuorturkkilainen tuttavamme astui meidän ohitsemme, kiukkuisesti meitä silmäillen. Hän nousi erääseen ensi luokan vaunuun. Heti hänen perässään lähti samaan vaunuun kaksi hiukan huolimattomasti puettua herrasmiestä. -- Nähtävästikin englantilaisia salapoliiseja.

Mr Donovanin hyväntahtoisesta huolenpidosta olimme saaneet erityisen vaunun yksinomaisesti käytettäväksemme.

Juna vihelsi. -- »_Au revoir_!»

Breitmann istahti vastapäätä minua ja lausui koomillisen närkästyneenä: »Mitähän sanoisi _das grosse Vaterland_, jos tietäisi, että Hans Breitmann on esiintynyt Englannin valtiollisena asiamiehenä Kairossa? Tämä on _a more curious thing_ -- hullunkurisempi asia -- kuin mainio dajakkilainen häntähuiskani.»

TOTUUS "OMARIN MOSKEAN HÄVÄISTYKSESTÄ"

1.

Olin vuonna 1910 ollut koko kesän itämailla. Enimmän osan tätä aikaa olin viettänyt Jerusalemissa, missä olin ottanut osaa arkeologisiin tutkimustöihin kaupungin läheisyydessä. Asiassa mukana oli eräitä englantilaisia raamatullisen muinaistieteen harrastajia, jotka kuuluivat Englannin ylhäisimpiin piireihin.

Muinaistieteellisissä töissämme meillä oli apuna varsinaisena tieteellisenä ammattimiehenä dominikaanimunkki, korkea-arvoinen isä Justinus, joka asui Jerusalemissa, ja jonka syvää oppia, suurta kokemusta, innokasta ja vaiteliasta asianharrastusta emme koskaan voi kyllin kiittää.

Jerusalemin dominikaaniluostarin jäsenet ovat jo pitemmän aikaa omasta aloitteestaan tehneet erinomaisen arvokasta työtä Palestinan muinaistutkimuksen hyväksi. Heillä on luostarin yhteydessä erityinen arkeologinen oppilaitos, jonka etevimpänä edustajana on juuri isä Justinus.

Lienee syytä erittäin mainita, että olimme diplomaattista tietä saaneet Turkin hallitukselta laajat yksinoikeudet muinaistieteellisiin kaivaustöihin koko sillä alueella, missä tutkimuksia teimme. Tahdon painostaa, että tämä alue oli kokonaan ulkopuolella kaupungin nykyistä piiriä. Työtämme valvoi kaiken aikaa kaksi Turkin hallituksen valtuuttamaa arvohenkilöä.

Jo tämä osoittanee, kuinka vähän seikkailuluontoista tutkimuksissamme oli todellisuudessa, vaikka kyllä maailman sanomalehdistössä sittemmin kerrottiin kaivaustöistämme kaikenlaisia rosvojuttuja.

On luonnollista, että toimemme Jerusalemin pienehkössä ympäristössä herättivät jonkinlaista huomiota muhammedilaisten ja juutalaisten sekä myöskin kristittyjen keskuudessa. Voinhan tunnustaa, että teimme työtämme tässä uskonnollisten kiistain ja kiihkoilijain kaupungissa, paikkakunnallisten olosuhteiden pakosta, jonkinlaisella salaperäisyydellä. Jerusalem on muuten paikka, jossa aina vierailee, paitsi länsimaisia pyhiinvaeltajia, myöskin suuri määrä tavallisia matkailijoita. Näiden joukossa voi olla sanomalehtien kirjeenvaihtajia ja uutisten-haijeja, joille palkkio sanomalehtikirjoituksesta maksetaan jutun outouden ja pöyristyttävyyden mukaan.

Niinpä jo syyspuolella kesää näkyikin toimistamme Jerusalemissa enemmän tai vähemmän repäiseviä kertomuksia amerikkalaisessa ja saksalaisessa sanomalehdistössä. Osoitimme aina nämä tiedot lyhyesti ja jyrkästi perättömiksi.

Varsinainen kiihotus meitä vastaan sekä siitä johtuva katumellakka Jerusalemissa, joka tapahtui turkkilaisia vihaavain arabialaisten keskuudessa, syntyi kuitenkin vasta seuraavan vuoden keväänä. On huomattava, että tästä mellakasta, jolloin suuri osa kaupungin muslimeita oli saatu yllytetyksi äärimmäiseen raivoon, kerrottiin eräässä Parisissa ilmestyvässä ranskalais-juutalaisessa lehdessä jo päivää ennen, kuin se Jerusalemissa tapahtui! -- Silloin minä itse en muuten ollutkaan työpaikalla. -- Englantilaiset ystäväni joutuivat Jerusalemissa hengenvaaraan ja pelastuivat ainoastaan ylimääräisen junan avulla sekä astumalla Jaffan satamassa kiireesti omaan huvialukseensa.

Heti sen jälkeen nostettiin meitä vastaan todellinen vihan myrsky Berlinin saksalais-juutalaisissa sanomalehdissä. Levitetyt rosvojutut sittemmin kulkivat, varustettuina kolminkertaisilla otsikkokirjoituksilla, kautta maailman. Ainoastaan eräät englantilaiset lehdet käsittelivät kysymystä tyynesti ja maltillisesti.

Puhuttiin Omarin moskean häväistyksestä ynnä muuta samantapaista järkevyyttä.

Tosiasia on, että olimme tehneet työtä kokonaan ulkopuolella Jerusalemin kaupunginmuureja, noin kuudensadan metrin päässä Omarin moskeasta. Työalamme oli aivan samoilla seuduin, missä etevä Palestinan tutkija, sir Charles Warren, viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli toiminut arkeologisissa kaivaustöissä. -- Myös on huomattava, että Shiloan kylän beduinit, joita olimme kaivauksissa pitkin matkaa käyttäneet työmiehinämme, pysyivät rauhallisina ja mellakasta täysin erillään.

Itse asiassa koko tämä kiihotus johtui ihan toisenlaisista seikoista. Katumellakan syyt ovat etsittävät hyvinkin syvältä.

Mutta tahdon kertoa nämä asiat hätiköimättä ja oikeassa järjestyksessä.

* * * * *

Jo edellisenä syksynä Lontoossa, kun muinaistieteellistä tutkimustyötämme suunniteltiin, oli osanottajaksi retkikuntaan mitä parhaalta taholta suositeltu itämaisten olojen tuntijaa, sotilaskapteeni Karl Gustaf Nierotia. Hra Nierot oli syntyjään ruotsalainen ja loistavan kasvatuksen saanut, mutta oli nuorena luutnanttina syystä tai toisesta eronnut Ruotsin palveluksesta. Tämän jälkeen hän oli ollut kaksitoista vuotta itämailla eri valtioiden sotilaallisissa ja hallinnollisissa toimissa -- ensin Algerian vieraslegionassa, sittemmin Tunisissa, Italian Punaisenmeren-alueilla ja Turkinmaalla. Tätä nykyä hän asui Lontoossa. Hän ei ollut varakas, mutta näkyi tulevan toimeen itämailla hankkimallaan omaisuudella. Hän osasi arabian ja turkin kieltä sekä hallitsi täydellisesti englannin, ranskan, saksan ja italian kieliä.

Kapteeni Nierotin monipuolinen -- en tahdo sanoa kirjava -- kokemus minua, omasta puolestani, hiukan epäilytti, mutta suositukset näkyivät olevan vakuuttavia. Epäilykseni katsottiin aiheettomiksi. Ehdokkaamme oli tarmokas, taitava ja älykäs mies. Erittäin huomautettiin, mikä etu siitä oli, että hra Nierot saattoi esiintyä tulkkina retkikunnan englantilaisten jäsenten ja minun välilläni kaikissa niissä tapauksissa, joissa verraten vähäinen englannin sanavarastoni tuotti keskusteluillemme haittoja. Työsuunnitelmia koskevat tiedonannot saatoin ajan voittamiseksi kirjoittaa ruotsiksi; kapteeni Nierot kääntää ne siinä samassa englanninkielelle.

Tämä monikykyinen mies otettiin siis retkikunnan palvelukseen.