Part 3
Mitähän jos uskaltaisi kokeilla! Sitten tuntuisi turvallisemmalta, luotettavammalta.
Valle ponnisti itsensä yhtäkkiä ajattelemaan vastaista suhdettaan Akuun, jota hän ei vielä oikeastaan ollut ollenkaan uskaltanut ajatella.
* * * * *
Ihmeellisen siistityn ja hauskan näköisiä olivat nuo syystoukopellot! Suorat, sileät ojat ja vastapuhjennut hentoinen oras suorissa riveissä saran vaoissa. Se oli sangen kaunista!
Ja tuossa oli karjakin vielä ulkona orelmamaassa!
Niin — mitä hän yritäkään ajatella?
Mitä lie ollut — tarpeetonta!
Kuinka oikeassa Gogol olikaan!
Matkustaessa saavat aivot levähtää.
Junailijakin saapui pilettejä tarkastelemaan. Hauskan näköinen ukkeli, halkonaisella kenraaliparralla, rillit nokalla. Leikkasi merkin, antoi piletin kohteliaasti takaisin ja meni.
Kenenkähän luo se nyt meni?
Valle katseli vaunu-osastoansa. Täällähän ei ollut muita kuin hän ja muuan neiti tuolla toisella puolella, vinottain vastapäätä.
Junailija oli nyt juuri edessä. Ei oikein voinut nähdä. — Nyt hän kääntyi, jatkaakseen matkaansa. Mutta sitä ennen katsoi hän vielä Vallea. Hänen silmissään oli hauskasti hymyilevä ilme. Mitähän varten?
Ehk'ei se ollut Vallelle tarkotettu. Ehkä hän oli sanonut neitoselle jonkun ystävällisen sanan.
Kukahan hänen matkatoverinsa mahtoi olla? Onpa huvittavaa sopivalla tavalla tarkastella häntä. Onkin hyvä tilaisuus, koska hän näkyy kiintyneen kirjaansa.
Yleissilmäys teki kovin edullisen vaikutuksen.
Valle oli herkuttelija kaikessa, niin taiteessa kuin muussakin, mikä hänen tielleen sattui. Hän otti sellaisen asennon, että voi häiritsemättä tehdä havainnoltaan. Hänen mielenkiintonsa oli jo kokonaan herännyt.
Harvinaisen miellyttävä olento!
Neitosella oli paksu, komea tukka, väriltään pronssin-ruskea ja vivahti voimakkaasti kullalle, auringon säteitten sitä kosketellessa. Kauniisti kaartuvat, tummat kulmakarvat, pitkät silmäripset, jotka varjostivat aliluomille asti tuossa lukema-asennossa. Silmiä hän ei voinut nähdä. Kasvojen hipiä oli hienosti ruskehtava, rusolle vivahtava ja tuoreen pehmeä. Korva näkyi melkein kokonaan. Se on pieni ja säännöllinen, ruusuisine lehtineen.
Useimmilla ihmisillä on rumat korvat. Tuollaisia tapasi harvoin.
Neitonen nosti yhtäkkiä silmänsä kirjasta, ja katsoi suoraan Vallea silmiin. Valle ei mitenkään ehtinyt niin nopeasti siirtää katsettaan toisaalle.
Ensin neitosen katseessa ilmeni pieni hämmästys. Sitten siihen tuli naurava ilme. Ja Vallesta tuntui, että suupielissäkin liikehti hymyä ennustava väre.
Mikä ihana suu! Täyteläiset ja mehukkaat, ilmehikkäät huulet. — Ja syvät, tumman ruskeat, sielukkaat silmät! Mutta miksi niihin tuli tuo naurava ilme häneen katsoessa. Tätä Valle ei ymmärtänyt. Kun hän tapasi vieraan tarkastelun, olisi niihin pikemmin pitänyt ilmestyä tyytymätön sävy.
Neitonen liikahti vähän, purasi hennosti alihuultaan, kuin estääkseen huuliansa kantelemasta hänen mielialaansa, katsahti akkunasta katoavaa maisemaa, ja jatkoi taasen lukemistaan.
Mitähän hän mahtoi lukea?
Kun hän kääntää kirjan lehteä, niin ehkä kansilehti vähän vilahtaa. Pitääpä varoa.
Nyt hänen sormensa jo hapuilivat oikeanpuolista kirjankulmaa. Kaunismuotoiset kädet! Hienot, suippopäiset sormet tarttuivat jo lehteen. Kirja kääntyi tarpeeksi. Valle näki, että se oli jokin Kajasvuon romaaneista.
Siis suomalainen neitonen!
Tarkastelu tuli yhä mieluisammaksi.
Olkamuodot olivat pehmeät ja rinta näytti kauniisti kohoavalta. Lanteitten piirteet näyttivät aavistuksellisilta, tuolla pehmeällä sohvalla. Polven kaari pisti elävästi esille ohuen leningin alla. Hoikka nilkka ja pieni jalka näkyivät kokonaan.
Vallen tarkastus oli päättynyt. Ja se päättyi neitoselle kovin edullisesti.
Tyytyväisenä siveli Valle vasta ajeltua leukaansa. Oliko hän koskaan nähnyt noin sopusuhtaista naista?
No, eihän sitä vielä tiedä. Pitäähän ensin nähdä hänen seisovan ja liikkuvan. Kuka tietää vaikka hänellä olisi etukumara ryhti, ja astuisi jalat sisäänpäin. Eihän koskaan voi olla varma mistään. Ja olisipa vallan ihme, jos ei jokin epäsuhtaisuus pilaisi tuota mallineitosta.
Ilmenneitten merkkien mukaan oli hän Vallen mielestä kaunotar. Täydellinen yllätys. Siitä vilauksesta, minkä hän äsken näki koko kasvoista, olivat ne erittäin herttaiset. Ne olivat tarpeeksi säännöttömät tehdäkseen pirteän vaikutuksen. Niissä ei ollut tuota kuollutta, kalseata säännöllisyyttä, mikä teki muutamat kauniit naiset melkein mielenkiinnottomiksi.
Entä sitten yleisvaikutus vielä kerran!
Valle syventyi huomaamattaan tarkastelemaan kuin kaunista taulua, kiinteästi ja arvostelevasti, unohtaen kokonaan ympäristön ja sopivaisuuden.
Taas nosti neitonen päätään ja katsoi häneen.
Nyt hän näytti hämmästyksen sijasta vähän hämmentyvän. Punehtuikin ehkä jonkun verran.
Vallesta tuntui, että hän itsekin vähän punastui ja nolostui. Eihän ollut soveliasta noin tuijotella.
Hämmentymisen jälkeen ilmaantui neitosen silmiin ja huulille taas sama naurava ilme. Tällä kertaa paljon voimakkaampi kuin äsken. Näkyi, että hän ainoastaan erityisellä ponnistuksella sai naurun pidätetyksi.
Mikä ihme häntä nauratti?
— Onkohan minun asussani jotain naurettavaa, ajatteli Valle tuskastuneena.
Heti, kun neitonen asettui taas lukemaan, ja kun hän Vallen mielestä oli tarpeeksi syventynyt, hiipi Valle toiseen vaunun-osaan tarkastelemaan itseään. Mutta ei hän itsessään mitään erikoista löytänyt. Moitteettomasti puettu hän oli aina, eikä hänen kasvojensa muoto koskaan ennen ollut mitään hilpeyttä herättänyt. Päin vastoin! Häntä pidettiin miehekkään kauniina joka suhteessa.
Jotakin muuta se mahtoi olla! Mille lie hymyillyt — omille asioilleen — tai ehkä romaaninsa tapahtumille.
Olipa nyt mitä olikin!
Valle meni paikalleen istumaan, mutta päätti, ettei hän enään niin tökeröllä tavalla jatkaisi ihailuaan. Hän rupesi katselemaan akkunasta ihania syyskesän maisemia.
Mutta jonkun ajan kuluttua siirtyi hänen katseensa taas heilahtelevaan akkunaverhoon.
— Heilahteleekohan tuo akkunaverho tuolla vastapäisellä seinällä samalla tavalla, ajatteli Valle, ja katsoi äkkiä neitosen puolelle.
Silloin kohtasi hän neitosen silmät suoraan itseensä tähdättyinä.
Kylläpä olivat ilmehikkäät silmät! Niistä olisi lukenut kuin avonaisesta kirjasta, jos olisi ollut siihen aikaa. Mutta neitonen punastui korviaan myöten, painoi silmänsä alas, heitti kirjansa hyllylle ja poistui osastosta.
No, nyt hän ei toki hymyillyt!
Valle oli tyytyväinen.
Samassa tuli junailija ilmottamaan aamiaisaseman lähestymisestä.
Valle valmistautui lähtemään ulos. Mutta hän meni vastakkaiselle puolelle kuin matkatoverinsa, ja päätti odottaa siellä vaunusillalla, nähdäkseen tuon tuntemattomansa kulkevan ohi.
Kohta pysähtyikin juna, mutta Valle ei hievahtanut paikaltaan.
Tuossa meni hänen neitosensa nopeilla, joustavilla askeleilla, suoravartaloisena ja sulavilla liikkeillä. Hoikka vartalo notkui somasti. Pään asema oli ylevä ja kaula kaunis. Entä astunta? Se oli virheetön. Jalat muodostivat noin kymmenen asteen kulman.
Valle oli erittäin tyytyväinen. Kevyellä liikkeellä oikasi hän liivinsä suoraksi, ja lähti nopeasti perässä.
Ruokasalissa oli jo yleisö täydessä touhussa.
Muutamat minuutit vierivät nopeasti. Asemakelloa soitettiin. Aika oli kiirehtiä junaan.
Se oli Vallelle mieluista.
Mutta tultuaan vaunu-osastoonsa, näki hän, kuvaamattomaksi harmikseen, jonkun kauppamatkustajan loikovan matka-toverinsa vastaistujana, jalat neitosen sohvalla. Mikä röyhkeä hävyttömyys!
Neitonen tuli, ja hämmästyi myöskin ilmeisesti. Mutta kuka ei hämmästynyt — se oli kauppamatkustaja. Tosin hän, vieraan neidin pitkän silmäyksen johdosta, nosti jalkansa laiskasti lattialle, mutta siinä kaikki.
Neitonen otti kirjansa hyllyltä, ja poistui toiselle penkille — vinottain Valleen — mutta selin.
Auta armias tuota typerää kauppamatkustajaa! Sellainen aasi!
Pitihän nyt nähdä, että hyllyillä oli tavaroita, ja että toinen puoli vaunua oli tyhjä. — Mutta hän tekikin kai sen tahallaan, kun älysi siinä naisen istuvan. Kymmenkertainen aasi! Barbaari! Oi, oi! Miten Valle tuota kauppasaksaa vihasi.
Hän koetti katsoa miestä mitä ivallisimmalla hymyllään, sellaisella, jota toveripiirissä kovin peljättiin. Mutta eikös mitä! Se ei tehnyt kauppasaksaan minkäänlaista vaikutusta.
Kiltisti nojautui Valle sohvansa kolkkaan, niin lähelle sivuseinää kuin suinkin, nähdäkseen mahdollisimman paljon kauniista seuralaisestaan.
Vähään hänen nyt täytyi tyytyä — vinottain takaapäin ihailemiseen, mutta parempi näinkin kuin vallan ilman.
Vasemman korvan muodon tutki hän nyt niin tarkkaan, että olisi vaikka voinut sen piirustaa — ulkomuististaan. Vasen käsi liikkui myöskin joskus, varovasti tunnustellen, niskatukassa. Se oli erittäin hauska tapaus, se. — Jospa sieltä joskus putoaisi jokin neula lattialle, että hän saisi mennä ottamaan sen, ja antaa omistajalleen.
Mutta ei sellaista ihmettä tapahtunut.
Vähitellen Vallen silmissä kaikki alkoi huomaamattomasti himmetä. Korva ja niskakihara lähenivät häntä joskus — ja taas etääntyivät etääntymistään. Lopulta ne katosivat tumman pilven taakse kokonaan.
Vallen silmäluomet painuivat raskaina kiinni. Hän tahtoi ulkomuistissaan kuvailla neitosen muotoja ja piirteitä. Hämäriä, epämääräisiä kuvia syntyi silloin tällöin — kunnes ne kaikki katosivat.
Äkkiä selvisi hänelle, että hän oli matkalla Lappiin. Tuossa olivatkin jo nuo mahdottoman valtavat tunturit. Nyt oli kuljettava eteenpäin poron pulkassa. Sellaisessa hän ei ollut ikinä istunut. Mutta nyt oli yritettävä. Poro teutaroi villisti, eikä tahtonut pysyä paikoillaan. Vihdoin pääsi hän pulkkaan. Nyt sitä lähdettiin porhaltamaan. Mäet nousivat ja laskivat kamalalla vauhdilla. Yksi ainoa nuora oli hänellä kädessä ohjaamista varten. Eikä hän sitä osannut käyttääkään. Eräällä korkealla, kivikkoisella ja lumettomalla harjanteella irtaantui vetohihna pulkasta. Poro kiiti suoraan ilman kautta tasaisesti eteenpäin ja hävisi vaaleisiin pilviin. Mutta hänen pulkkansa lähti luisumaan huimaavaa vauhtia kivikkoista mäkeä alas rotkoon. Kiveltä kivelle kolhiutui pulkka hirmuisella kolinalla, hypitellen ja retuuttaen häntä vallan pelottavasti. Yhtäkkiä rusahti pulkka kallioseinää vastaan murskaksi, ja pysähtyi siihen.
Valle heräsi.
Vaunuun oli nyt tullut uusia matkustajia joltakin asemalta, ja neitonen istui entisellä paikallaan kauppamatkustajaa vastapäätä.
Vähän säikähtäneenä katseli Valle ympärilleen. Neitonenkin vilkaisi häneen — taas hymyilevä ilme silmissään.
Vallea vähän hävetti. Oliko hän mahtanut kuorsata! Sepä oli harmillista! Miksi hän menikin ulos istumaan eilen illalla!
Hän etsi sanomalehtensä, ja koetti upota niihin.
Vaivalla se lukeminen kävi. Eikä hän mistään päässyt perille, vaikka miten yritti. Aina hetken kuluttua tapasi hän itsensä katselemassa vaunun vastaiselle puolelle.
Näin oli Vallella erinomainen ajanviete. Aika kului nopeasti, ja matka samoin. Oltiin jo sivuutettu päivällisasema, ja matka läheni loppuaan.
Junailija tuli virkakierrolleen, ja otti hänen pilettinsä. Mutta ei hän tullut panneeksi merkille, antoiko kukaan toisista matkustajista pois pilettinsä.
Minnekähän tuo neitonen matkusti?
On sekin aivan lempoa, että meillä ollaan niin piintyneitä muotojen orjia, ettei voi alkaa keskustelua oudon ihmisen kanssa. Toista on monessa muussa maassa! Hätäkö siellä!
Nyt tuo suloinen tyttö voi häipyä ijäksi päiviksi hänen näköpiiristään. Jumala tiesi minne matkustaa!
— Minäpä otan selvän junailijalta ensi asemalla, päätteli Valle.
Mutta ensi asemalla tuli vaunuun joku puolituttava maalaisherrasmies, ja sekotti sen homman.
Kaikki tässä tulevatkin juttelemaan ja häiritsemään matkustajan rauhaa! — Hm! Äsken hän kyllä oli ajatellut ihan päinvastoin. Mutta sehän olikin vallan eri asia, se.
Neitonen istui hattu päässä, eikä enään lukenut. Oli nähtävästi väsynyt.
Veturi vihelsi kimakasti ja pitkään, ilmottaen Valtialan aseman läheisyyden.
Valle kokosi nopeasti tavaransa, ja ajatteli, että hän kyllä tapaa junailijan asemalla.
Junan pysähtyessä hän olisi vielä mielellään ottanut pienen katseen neitoselta, mutta sitä hän ei saanut.
Neitonen haeskeli jotakin hyllyltä, selkä häneen päin, ja hänen täytyi poistua ulos, toisten matkustajain työntäessä häntä edellään, niin, että ihan suututti.
Kylläpä niillä nyt oli olevinaan kiire!
Tuossa tuoksahduksessa hän oli kuin heitetty asemasillalle — väen täyteiselle asemasillalle.
Kylläpä olikin joukkoa! Entisestä, pienestä asemasta oli paisunut oikein liikepaikka. Valle ihan ihmetteli.
Mistä hän tässä vilinässä nyt löytäisi sen junailijan. Hän koetti katsella vaunun akkunaan, jos näkisi sieltä hymyilevät silmät. Mutta vieläkös!
Kauppamatkustajan inhoittava naama sieltä loisti vastaan. Valle kääntyi tyytymättömänä ympäri.
No, niin!
Siinä seisoi ihan edessä eräs tuttava rusthollari, entinen koulutoveri, pikkupoika-ajoilta. Tämäkös vasta öläkän nosti, tavatessaan niin harvinaisen naapurin. Valle oli ihan pääsemättömissä. Piti vastata monenlaisiin kysymyksiin, eikä jäänyt tarpeeksi aikaa kurkistella junailijaa.
Missä sekin piilottelee, kenraali-partoineen! Seisoisi tuossa keskisillalla, että asialliset näkisivät!
Puoliksi riistäytyen rusthollarin kynsistä, lähti Valle etsimään junailija-vaunua, veturilta päin. Mutta ehdittyään jonkun matkaa, kuului heikko pillin vihellys vastakkaisesta junan päästä. Veturi kiljasi, ja juna lähti liikkeelle.
Valle pysähtyi paikalleen. Myöhäistä!
Hän etääntyi jonkun askeleen junasta, nähdäkseen edes vilaukselta tuon ilakoivan katseen, joka oli tehnyt häneen niin valloittavan vaikutuksen.
Mikä vaunu se nyt olikaan! Siitä hän ei enään ollut selvillä. Ahaa! Tuossa näkyi kauppamatkustaja vaunusillalla. Mutta etsimäänsä ei näkynyt akkunoissa. Vieraita kasvoja kaikki.
Pettymyksen ja harmin tuntein jäi hän katsomaan kiitävän junan jälkeen.
Vähitellen hiipi hänen mieleensä jonkinlainen komiikkaan vivahtava sävy. Hän näki itsensä aika naurettavassa valossa.
Miksi hän seisoi tässä, katselemassa kaihon tunteilla junaa, jossa matkusti ainoastaan tuntemattomia ihmisiä?
Tämähän vasta hassua oli! Aivan ensiluokkainen juttu helsinkiläisille ilvehtijöille!
Hän ei enään tuntenut itseään. Kylläpä maalaisilmalla ja matkustamisella oli ihmeellinen voima tehdä ihminen naiviksi, käden käänteessä!
Happamana ja tyytymättömänä lähti hän etsimään noutajaansa.
VI
Valtialan asema oli joen rannalla. Vastapäätä, toisella rannalla, loisti puiden latvojen ylitse ja lomitse Valtialan kartanon päärakennuksen punainen tiilikatto.
Ajotie kulki jonkun matkaa virran rantaa alaspäin valtamaantielle, jonka virran yli vievä silta sitten johti toiselle rannalle.
Noin kilometrin matkan päässä vasemmalla poikkesi lähes kilometriä pitkä puistotie Valtialaan.
Tämä puistokuja oli suorassa viivassa Valtialan päärakennuksen ja aseman kanssa, jotka viimemainitut ainoastaan joki erotti. Valtamaantie siltaan asti, ja sillan korvasta poikkeava asemantie muodostivat täten kolmion toiset sivut.
Maanteitse oli Valtialaan asemalta noin neljännestunnin hevosmatka, jota vastoin suora tie, joen poikki vievää käymäsiltaa myöten, kesti käyden tuskin viittä minuuttia.
* * * * *
Vallea oltiin vastassa nelipyöräisillä, englantilaisilla ajopeleillä, ja kaksivaljakolla. Kuskina oli joku nuorempi mies, jota Valle ei tuntenut.
Kartanonhoitaja oli myöskin ollut asemalla vastassa, mutta sanonut menevänsä jalkaisin oikotietä.
Kun valta-tietä käännyttiin sillan yli, avartuivat eteen mahtavat Valtialan viljelysmaat.
Puistotien suoraviivaiset istutukset keskellä peltoja, ja sivulta nähtyinä muodostivat silmälle mieluisan kiinnekohdan, ja tekivät arvokkaan vaikutuksen.
Keskellä vanhaa tammi- ja lehmuspuistoa kohosi ylpeänä ja seutua hallitsevana uhkea, vanha, kolmikerroksinen päärakennus. Se seisoi kuin itsetietoinen muinaisjäännös entisaikaisesta, ylväästä aatelisloistosta, uhmaten kuluttavaa aikaa ja ajan mullistuksia.
Valle melkein hätkähti tuota mahtavuuden ja loiston leimaamaa näkyä.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt Valtialassa. Häneltä oli nähtävästi paljon unohtunut. Tai tekikö ehkä tuo valaistus niin tenhoisan vaikutuksen?
Koivujen keltaiset lehdet kimmeltivät kullalle tummanvihreitten tammilehtien lomassa. Ja katto näkyi liekehtivän laskevan auringon heijastuksessa, puhtaan, valkoisen rappauksen pilkistellessä esiin sieltä, täältä.
Maalari tänne pitäisi saada! Välttämättä maalari!
Kuva olisi tehtävä tästä — juuri tästä, ja tässä valaistuksessa.
Jos vain ilmapuntari osottaisi vielä kaunista säätä, niin hän heti soittaisi Helilälle, tuttavalleen maalarille, ja kutsuisi hänet tänne.
Tuollainen näky maksaa vaivan uhrata muutamia tuhansia!
Nyt poikettiin puistokäytävälle. Kuski meni porttia avaamaan, ja Vallen piti siksi aikaa ottaa ohjat käsiinsä.
Häntä pelotti valtavasti. Miten hän osaisi ohjata nuo villit hevoset noin kapeasta portista? Nyt varmaankin tapahtuu onnettomuus. Valle ihan tuskastui.
Kuski vain hymyili portilla.
Herralle kiitos! Jo oltiin ohi, ja kuski hyppäsi vaunuihin.
Vallea itseäkin jo nauratti. Oli hänkin kartanon herra, joka ei edes ajaa osannut.
Olihan hän ennen poikasena ollut oikein taitavakin hevosmies, mutta siitä oli niin pitkä aika.
Mikä nyt!?
Hevoset hypähtivät äkkiä, ja lähtivät täyttä laukkaa eteenpäin.
Valle piteli kiinni vaunujen laidoista.
— Mitä nyt? kysyi hän henki kurkussa.
Kuski hillitsi hevoset taitavalla kädellä ja naureskeli.
— Mikä lie ollut jänösen poika tien poskessa.
— Kun vaan päästäisiin perille, ajatteli Valle, katsellen varovaisesti ympärilleen.
— Takaisin hän ehdottomasti kävelee oikosillan poikki, päätteli hän varmana.
Vihdoinkin ajettiin hiekoitetulle ja kauniiksi haravoidulle pihamaalle.
Kartanonhoitaja oli vastassa ulkona, ja ohjasi isännän sisälle.
VII
Valtialan valtavan, palatsimaisen päärakennuksen alikerta oli peräisin neljänneltätoista vuosisadalta, jättiläismäisen paksuine seinineen, holvattuine kattoineen, ja tukevine kannatuspilareineen avaran eteishallin keskessä.
Tätä hallia oli entisaikoina nähtävästi käytetty aatelisperheen arkitupana. Molemmilla sivuilla oli suuret pystyvalkea-uunit, joihin halkoja voi helposti, pienentämättöminä, asettaa takkavalkeana roihuamaan. Nyt olivat uunikomerot vaaleiksi kalkittuina. Niitä ei ammoisiin aikoihin oltu käytetty alkuperäiseen tarkotukseensa. Huonekaluston muodostivat ainoastaan pari lujatekoista, valkeaksi maalattua puusohvaa.
Vielä oli alakerrassa, lukuunottamatta kallion sisään hakattuja kellareita, kartanon konttori eteisineen, kyökki, ruokasali ja tarpeelliset palvelusväen huoneet, sekä taloustavarain varastohuone, josta johti pieni ovi salaportaaseen.
Myöhemmillä vuosisadoilla, renesanssi-aikaan oli rakennukseen tehty kaksi kerrosta lisää.
Leveät marmori-portaat johtivat toiseen kerrokseen. Näiden askellevyt olivat aivan epämukavan leveiksi tehdyt, nähtävästi sentähden, että pitkäkannuksisilla ratsusaappailla oli niille hyvä astua.
Toisesta kerroksesta jatkuivat sitten puiset, mutta yhtä leveät portaat ylimpään kerrokseen. Jokaisessa kerroksessa oli portaan ali- ja yläpäässä tukevat ja korkeat tammiset ovet. Toisen kerroksen porras päättyi eteiseen, jonka permanto oli laskettu samanlaisista, puoli metriä leveistä vaaleakivi-laatoista kuin suuren hallinkin lattia. Eteisen nurkassa oli pystyvalkeatakka, vaikka sirompi ja pienempi kuin alhaalla.
Kolmannen kerroksen eteisessä oli puinen lattia ja uudempiaikainen uuni.
Kartanonhoitajan asunto oli sijoitettu muutamaan huoneeseen toisessa kerroksessa. Suurin osa tämän kerroksen huoneista oli käyttämättä, ja muutamat niistä olivat vain osaksi kalustettuja.
Koko kolmannen kerroksen toisen pään muodosti avara, seinä- ja kattomaalauksilla koristettu kirkkosali, johon patronaatti-herrat aikoinaan antoivat alustalaistensa kokoontua yhteisille jumalanpalveluksille, kunnes joku heistä rakensi kirkon erikseen, parin kilometrin päähän kartanosta.
Tähän kirkkosaliin johti erityinen, kapeampi porraskäytävä, joka sai alkunsa rakennuksen päätypuolelta.
Kirkon peräseinällä, puistonpuoleisessa kulmassa oli paneelissa tuskin huomattava, kapea ovi, joka johti pienehköön n.k. pirunkammioon.
Pirunkammio oli saanut nimensä siitä, että seinät ja katto olivat täyteen maalatut pirunkuvia ja helvetti-maisemia.
Se rohkeamielinen aatelisherra, joka silloisena kartanonisäntänä oli antanut koristaa kirkon viereisen huoneen tällaiseen asuun, ja itse käytti sitä makuuhuoneenaan, on vielä nykyisellekin ihmispolvelle ihmetystä herättävä ilmiö.
Mitä onkaan tällaisesta miehestä sanottava?
Hänen henkinen tasonsa, hänen ennakkoluulottomuutensa tavoittelevat nykyajan korkeimpia kehityksiä tai tähtäävät niiden yli.
Pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, kun puiston satavuotiset tammet tuskasta vapisivat, ja kun tuuli ulvoi nurkissa ja räystäslaudoissa, kierrellen hurjana tätä erämaan yksinäisyyteen rakennettua taloa, ei ole mahtanut olla kaameutta vailla tuon rohkean lääniherran makuukammio, piruineen ja helvetin tulineen, juuri kirkon vieressä.
Kuinka moni nyky-ajan valistuneimmista ja ennakkoluulottomimmistakaan miehistä nauttisi hurskaan lepoa tuollaisessa makuusuojassa!
Ja miksi tämä peloton aatelismies oli näin järjestänyt?
Kuriositeetin vuoksiko?
Tuskin vaan.
Mutta jos hän oli ankara herra, ja oikeutetusti epäili kostonhalun jostakin syystä syntyneen ympäristössään, niin epäilemättä, huomioon ottaen rahvaan silloisen taikauskoisuuden, hän nukkui kaikkein turvallisimmassa paikassa kirkon seinän vieressä, pirujen ympäröimänä. Sinne ei rohkeinkaan yltiöpää olisi henkensäkään hinnasta hiipinyt. Varma turvapaikka oli nerokkaasti suunniteltu.
Ja vielä seinien ulkopuolellekin ulottui tämä suunnitelma.
Rahvaan taika-uskoisiin mieliin ei oltu juurrutettu ainoastaan tietoisuutta pirunkammiosta vaan oli myöskin terotettu, että yksi näistä pikkupiruista aina saattoi isäntäänsä hänen matkoillaan.
Ratsastaessa istui pikku-piru hevosen hännällä, ja reellä ajaessa aisalla. Olivatpa jotkut nähneetkin muka sellaisen omituisen, karvaisen olennon hyppäävän aisalle pihasta lähdettäissä.
Parempia suojelusvahteja ei sen aikainen valtaherra tarvinnutkaan.
Pirunkammiosta johtivat kapeat salaportaat alakertaan, nykyiseen varastohuoneeseen, ja pieni tapetti-ovi isoon vieras-saliin.
Nyttemmin olivat sekä kirkko että pirunkammio kokonaan käyttämättöminä, ja vierashuoneen puolelle oli tapetti-oven päälle pantu iso ryijy, koristamaan seinää ja peittämään ovea.
Ilman tätä hauskasti kalustettua salia, oli tässä kerroksessa vielä useampia huoneita, joista yksi sisälsi suuren kirjaston, ja muut huoneet olivat Vallen ja hänen velipuolensa Martin käytettävinä silloin kun he kartanossa vierailivat.
Martti kyllä oli viettänyt kaikki opiskeluaikansa lomat Valtialassa, mutta Valle oli melkein kuin ventovieras tässä komeassa maa-hovissa, joka kuitenkin oli hänen omansa.
Tuntui kieltämättä jotenkin omituiselta, että puhtaasti talonpoikainen aines oli saanut jalansijan tällaisessa, vuosisataisen aateliskultuurin leimaamassa kartanossa.
Uusi, mullistava ajanjakso oli alkanut ja tehnyt sen mahdolliseksi.
Sosialismin laine oli yllättävänä vyörynyt työtätekevän kansanluokan keskuuteen.
Tämä laine oli herättänyt maa-työläisetkin itsetietoiseen toimintaan olojensa parantamiseksi. Työvoima kallistui ja työaikaa ruvettiin rajoittamaan. Maatalouden tuottavaisuus aleni alenemistaan.
Samoihin aikoihin kokoontui myöskin uhkaavia pilviä valtiollisellekin taivaalle. Ja niistä pilvistä iski jo yhteen aikaan tuhoavia salamoitakin.
Useat rintamassa seisoneet miehet saivat käskyn poistua maasta.
Ne aateliset kartanonomistajat, joita tällainen maanpako kohtasi, ja joilla ei sanottavasti ollut muita rikkauksia, olivat pakotetut luopumaan tiloistaan ilman arveluja.
Vaikeaksi oli muuttunut aika maatyöläisten vaikutuksesta myöskin sellaisille suurtilojen isännille, joilla ei ollut suuripalkkaisia virkapaikkoja, ja joitten elämiskustannukset pysyivät entisten "hyvien" aikojen korkeudessa.