Part 10
Salamana kiirehti hän varastohuoneeseen, avasi tomua pöllähtävän oven salaportaille ja alkoi kiivetä ylös.
Ummehtunut ilma oli tukehduttaa hänet, mutta ei hän sitä huomannut. Hän vain nousi yhä ylemmäs.
Vihdoin loppuivat portaat suljettuun oveen. Hän työnsi sitä rajusti, ja kuuli lukon irtaantuvan ruostuneista nauloistaan. Onneksi se ei pudonnut.
Laila oli päässyt pirunkammioon.
Hän kuunteli.
Ei kuulunut mitään.
Ovi saliin oli avattava. Ja Laila ryhtyi työhön mahdollisimman hiljaa.
Ovi aukeni, ja nyt erotti hänet ainoastaan seinä-ryijy salissa olevista.
Hän kuuli Vallen äänen, mutta se oli vain kähisevää korinaa.
Valle olisi tahtonut huutaa tuolle miehelle kuin tuomiotorvella, miten hän oli tullut Vallen ja Lailan väliin ja turmellut heidän elämänsä, mutta kieli totteli huonosti aivojen käskyjä, eikä kurkusta tullut oikeata ääntä.
En minä ole tullut väliin, kuului Martti sanovan. Laila oli minun ennenkuin hän sinua tunsikaan.
— Mutta sitten hän oli minun, ja minä vaadin sinut tilille.
— Suotta on nostaa tällaista melua tuollaisen tytön tähden, sanoi Martti.
— Minkälaisen?
— Joka myötäänsä jakaa rakkauttaan eri miehille.
Verhon takaa kuului tukahutettu äännähdys.
Valle ei sitä kuullut, mutta Martti vetäytyi verhoa kohden.
— Ei askeltakaan paikalta, sähisi Valle, temmaten taskustaan revolverin.
— Älä! huudahti Martti.
Valle katsoi revolveria vapisevassa kädessään.
Välähdykseltä, aivan kuin salama olisi iskenyt hänen aivoissaan, näki Valle itsensä hyvin koomillisessa tilanteessa.
Hän oli uhkaamassa revolverilla naisensa viettelijää, samoin kuin häntä oli aikoinaan uhattu.
Ja asekin vielä oli sama.
Tämähän oli tuiki naurettavaa!
Eihän hän ampua voinut! Sehän oli mahdotonta!
Mutta samassa sammui tämän salaman valo, ja Valle käsitteli uhkaavasti revolveria vapisevilla, hermostuneilla sormilla.
Seisten lähellä verhoa kohotti Martti kätensä, suojellakseen itseään.
— Älä ammu! Hulluhan sinä olet!
Samassa pamahti laukaus.
Valle säikähti kovin ja pudotti aseen kädestään.
Heikko parkaisu kuului verhon takaa ja verho liikahti samalla.
Raskaasti kuului jotakin putoavan lattialle pirunkammiossa.
Valle hyökkäsi ryijyn luo ja kiskaisi sen yhdellä riuhtaisulla lattialle.
Hän seisoi avatun oven edessä ja näki verissään makaavan Lailan pirunkammion lattialla.
Hurjan kauhun valtaamana syöksähti Valle polvilleen Lailan viereen ja nosti Lailan yläruumiin syliinsä.
— Jumalan nimessä! Laila! Rakas, oma Lailani!
Raukeata ihmettelyä ja hämmennystä näkyi Lailan katseessa.
Tämän katseen Valle tunsi.
Se pisti häntä sydämeen, ja sieltä päänpohjaan kuin nuoli.
— Sinuako ammuin?
Lailan silmät himmenivät yhä.
— Ammuit valkoisen hirvesi! kuului katkonainen kuiske Lailan huulilta.
Pää hervahti pahasti Vallen käsivarrelle. Valle parkaisi kuin olisi tikarilla sydämeen pistetty, ja aivot hämärtyivät, peittyivät usvaan. Maailma pimeni.
* * * * *
Pirunkamarin lattialla istui liikahtamattomana murtunut mies ja piti veristä naisruumista sylissään.
Olikohan tälle lattialle koskaan ennen taittunut nuori elämä tai veriinsä vaipunut suloisen, nuoren naisen ruumis?
Kuka tietää!
Kaunis ruusu oli nyt katkennut ja sen elinmehu valui punaisena virtana kylmälle lattialle.
Sanattoman kauhun tyrehdyttämänä tuijotti Valle Lailan kalpenevia kasvoja.
Vallen ajatus, ennen niin nopea ja joustava, oli pysähtynyt.
Loppu.