Part 9

Me kummastelimme, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, mutta tätä ei ollut ihmetteleminen, sillä lohkare oli aivan kallion karvainen eikä sitä voinut tästä lyhemmältäkään matkalta aivan selvästi erottaa. Sitä paitsi oli huomiomme ollut siitä asti kun tähän pysähdyimme kokonaan toisaalla.

Emme pysähtyneet kauaksi ihmettelemään, vaan jouduttaen hevosiamme, riensimme viipymättä ja ilohuudoin lohkareen taakse.

Pettymyksen ja raivon kirkuna kuului sissijoukon rivistä. He huomasivat heti, ettei heillä enää olisi mitään hyötyä pitkästä pyssystään.

Turvallisempaa pakopaikkaa ei olisi voinut löytyä koko aavikolta. Se oli pieni linnoitus, jossa me voimme vastustaa kahta vertaa lukuisampaa vihollista. Äkillinen katoamisemme oli synnyttänyt uutta häiriötä.

Heidän huudoistansa me voimme ymmärtää toisten mietiskelevän asiaa kummastellen, kentiesi oudomminkin tuntein. Heidän paikaltansa mahtoikin todella näyttää, ikäänkuin olisimme kadonneet vuoreen, sillä lohkaretta ei voinut aavikolta erottaa sen takana olevasta kallion seinästä; muutoinhan olisimme mekin huomanneet sen kallion luokse ratsastaessamme.

Jos meidän vihollisemme tiesivät tästä yksinäisestä lohkareesta, oli ihmeellistä, että he jättivät tien näin varmaan pakopaikkaan avonaiseksi; ja kummallistahan olisi ollut, ellei yksikään heistä olisi siitä tietänyt, varsinkin kun kallio oli eräs seudun merkillisyyksiä. Kentiesi voisi tämän kuitenkin selittää siten, että seutu oli komanhien mieluinen leiripaikka, ja että käynti siellä siis useina vuosina oli ollut vaarallista. Kentiesi ei yksikään niistä urhoista, joita oli edessämme, ollut vuosikausiin uskaltanut liikkua niin pitkälle aavikolla.

XII.

Pakoon.

Jos vihollisemme olivat peljästyneet meidän äkillisestä ja omituisesta katoamisestamme, haihtui pian kaikki salaperäisyys. Päämme sekä pyssyjemme mustat piiput, jotka näkyivät valkoisen kallion yli, olivat pian karkoittaneet heistä kaiken ajatuksen jostakin yliluonnollisesta. Olimme asettautuneet hyökkäystä odottamaan, vaikk'emme sitä enää paljoa peljänneet.

Pari silmää riitti pitämään vaaria piirittäjäin liikkeistä. Garey otti tämän velvollisuudeksensa, jättäen Rubelle ja minulle tehtäväksi miettiä jotakin pakosuunnitelmaa.

Ettei meidän kimppuumme nyt hyökättäisi, oli varmaa. Meillä oli siis kaksi keinoa, joko pysyä siellä, missä olimme, kunnes jano pakottaisi meidät antautumaan, tahi myöskin hyökätä heidän päällensä ja rohkealla ryntäyksellä murtaa heidän rivinsä.

Edellisessä tapauksessa tiesimme janon kohta pakottavan meidät antautumaan. Nälkää emme peljänneet, niin kauan kuin meillä oli hevosemme, mutta janon sammuttamiseksi ei meillä ollut mitään keinoa. Taskumattimme olivat olleet tyhjät jo ennen piiritystä ja olimme oikeastaan olleet menossa eräälle vuoren läheisyydessä olevalle lähteelle, kun vihollinen ensiksi tuli näkyviin. Meillä oli jo silloin jano, ja nyt oli kahakan kiukku ja äsken herännyt ärtymys kiihoittanut tätä tunnetta äärimmilleen. Jano pelotti meitä enemmän kuin vihollinen.

Tuo jälkimäinen keino oli uhkarohkea, ja nyt enemmän kuin ennen, koska vihollistemme luku oli lisääntynyt. Tien raivaaminen näiden rivien läpi ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin antautumista taisteluun koko joukon kanssa, ja kaduimme, ettemme olleet sitä tehneet silloin, kun vihollisia oli vain yksitoista. Hiukka ajatteleminen sanoi meille kuitenkin, että asemamme oli tullut paremmaksi. Voimme tehdä pakoyrityksen pimeässä. Yö jonkun verran meitä auttaisi. Jos meidän onnistuisi rohkealla ryntäyksellä murtaa vihollisen rivi, voisimme päästä pakoon yön ystävällisessä suojassa siinä sekamelskassa, joka kahakassa syntyisi!

Tällä aikeella oli onnistumisen mahdollisuus. Rohkein keino oli selvästi viisainkin, jota voimme käyttää. Se näytti kuitenkin epätoivoiselta. Yksi tahi pari meistä voisi kaatua, mutta ainakin joku meistä pääsisi pakoon, ja olihan sekin parempi kuin epäröidä ja tulla ammutuksi, kentiesi rääsyksikin.

Meillä oli ainoastansa heikkoja avunsaannin toiveita. Tiesin soturieni minua etsivän; mutta he etsivät minua toiselta suunnalta, siltä, josta olin lähtenyt ja joka oli monta penikulmaa syrjään tästä kalliosta. Ja jos he todella olisivat tulleet tätä puolta ajatelleeksi, olisivat he jo käyneet täällä ja palanneet pois. Avun toivo siltä taholta ei siis ollut mikään luotettava.

Mitä minuun tulee, oli minulla tässä silmänräpäyksessä paljon tuskallisempia ajatuksia kuin ne, joita asemamme herätti. Olen jo maininnut, että heti kun tunsin sissien päällikön, minussa heräsi vastenmielinen epäluulo. Sittemmin ei minulla ollut aikaa sitä mietiskellä; itsesäilyttämis-vaisto oli kokonaan vallannut ajatukseni. Nyt palasi tuo kauhea epäluulo täydellä voimallaan.

Mikä oli johtanut Ijurraa minun jäljilleni? Olisikohan se ollut hänen orpanansa, Isolina? Oi, katkera ajatus! Olikohan villihevosen takaa-ajaminen ansa, aijottu erottamaan minut väestäni ja siten saattamaan minut helpoksi saaliiksi sisseille? Kentiesi oli miesteni kimppuun rynnännyt iso vihollisjoukko ja ottanut ne vangiksi! Minä en menettäisi ainoastaan henkeäni, vaan vieläpä kunniani!

Miksi toivoisi hän minun perikatoani? Varmaankaan ei rakkaudesta maahansa ja vihasta vihollisiinsa. Kaikesta päättääkseni, mitä hänestä olin huomannut, ei hänen mielessänsä ollut sellaista ajatustakaan, vaan pikemmin päinvastainen, todellinen isänmaanrakkaus. Voisinkohan minä yksin olla hänen vihansa esineenä? Olisinkohan sanonut tahi tehnyt jotakin, joka olisi herättänyt hänen vihaansa ja aiheuttanut niin julman koston? Mitään tällaista en tiennyt tapahtuneen. Ei, hän ei ollut minua Ijurralle pettänyt! Tämä oli Isolinattakin helposti voinut saada paimenilta tiedon villihevosen takaa-ajamisesta. Hänellä oli ollut kylläksi aikaa joukkonsa kokoamiseen ja minun takaa-ajamiseen. Että hän väijyi henkeäni, siitä olin vakuutettu, sillä aavistin hänen tietäneen minun rakkaudestani Isolinaan, ja tämä sekä se seikka, että olin hänen maansa vihollinen, riitti herättämään hänen leppymätöntä vihaansa. Luin uudestaan Isolinan kirjeen, tarkoin punniten jokaisen sanan. Kummallinen kirje! Mutta kuinka luonnollinen sen kirjoittajalle! Näistä riveistä en voinut löytää rahtustakaan petosta. Ei, Isolina oli syytön!

Näitä miettiessäni seisoin selin kallion lohkareeseen, kasvoni käännettyinä kallioseinään. Suoraan edessäni oli vuoressa ylhäältä alas ulottuva halkeama. Se oli kapea, silminnähtävästi veden kulutuksen muodostama uurros, luultavasti ylängölle keräytyvän sadeveden viemäri.

Vaikka kallio sen kumpaisellakin puolella oli täydellisesti pystysuora, johtui mieleeni, että kukkulalle voisi päästä tältä kohdalta. Tähän asti ei minulla ollut ollut ajatustakaan sinne päin, sillä siitä päättäen, mitä toverini olivat kertoneet, olin ollut täydellisesti vakuutettu, ettei vuoren kukkulalle voinut päästä.

Tutkiessani nyt tarkemmin kallion seinää, varmistuin uskossani, että taitava kiipeäjä suuretta vaikeudetta voisi saada tukea askelillensa ja että pienet, suikertelevat seetripensaat, jotka siellä täällä riippuivat kallion halkeamista, helpottaisivat suuresti kiipeämistä.

En viivytellyt huomioni ilmaisemista tovereilleni. Molemmat näkyivät olevan siitä iloissansa, ja selittivät tarkastettuaan uomaa, ettei yritys olisi mahdoton. Mutta mitä oli meillä tuolla ylhäällä tekemistä? Emme pääsisi pakoon sitä tietä. Ei ollut mitään toivoa voida laskeutua alas toiselta puolen. Vähäistä ennen oli Ijurra ynnä eräs toinen ratsastaja mennyt kukkulan taakse, nähtävästi sitä tutkimaan, voidakseen hyökätä meidän kimppuumme takaapäin. Mutta he olivat palanneet, ja heidän eleensä ilmoitti heidän erehtyneen.

Tosin olisimme me kukkulalla täydellisesti turvassa sissien hyökkäyksiltä, vaan ei janolta, ja tätä vihollista me nyt enin pelkäsimme. Vettä ei ylhäällä voinut olla. Sitäpaitsi olivat hevosemme täällä alhaalla, yksi liikaa syötäväksi, kun tarvis tulisi, ja toiset auttamaan meitä pakoyrityksessämme. Jos kiipeisimme vuoren kukkulalle, piti meidän jättää hevoset. Ei, kiipeäminen tuonne ylös ei olisi meille miksikään hyödyksi; päinvastoin me siten joutuisimme vieläkin suurempaan ahdinkoon.

Tämä oli se masentava loppupäätös, johon Garey ja minä yht'aikaa tulimme. Rube ei ollut vielä lausunut mielipidettänsä. Hän seisoi puoleksi pyssynsä nojassa, jonka perä oli painettu maahan; hänen kätensä piteli pyssyä suun läheltä ja hänen katseensa tähtäsi lakkaamatta sen piippuun. Tämä asema oli hänelle erikoinen, milloin hän tahtoi selvittää jotakin pulmallista asiaa. Garey ja minä tiesimme vanhan miehen tavat ja soimme hänen olla rauhassa.

Useamman minuutin pysyi Rube miettivässä asennossaan virkkamatta sanaakaan tahi vähintäkään liikahtamatta. Lopulta pääsi häneltä hiljainen, mutta iloinen vihellys, samalla kuin hän oikaisi vartalonsa suoraksi.

-- Mitä sanot! Mitä nyt, vanha veikko? kysyi Garey, joka tajusi merkin ja tiesi, että vihellys ilmaisi jotakin keksintöä.

-- Pitkäkö sinun lassosi on? kysyi Rube.

-- Kuusikymmentä jalkaa... runsaasti mitattuna, vastasi Garey.

-- Entä teidän, kapteeni?

-- Jokseenkin yhtä pitkä... kentiesi muutamaa jalkaa pitempi.

-- Hyvä! lausui vanha metsästäjä tyytyväisenä.

-- Me petämme sittenkin nuo neekerit... sen me teemme.

-- Hurraa sinulle, vanha veikko! Oletko keksinyt jonkun keinon; eikö niin? kysyi Garey.

-- Olen maar keksinytkin.

-- Anna siis kuulua, toveri, sanoi Garey, huomattuaan Ruben jälleen vaipuneen äänettömyyteensä -- tässä ei ole paljon aikaa miettimisiin...

-- Aikaa on runsaasti, Bill! Älä ole niin hirveän maltiton. Panen vanhan luuskani kapteenin mustaa vastaan, että me ennen auringon nousua pääsemme pulasta. Lempo mitä melua he tulevat pitämään, huomatessaan loukun tyhjäksi! Hi, hi, hi!... Ho, ho, ho!

Ja tuo vanha syntisäkki jatkoi nauruaan hyvän aikaa yhtä tyynesti ja iloisesti, kuin jos ei vihollista olisi ollutkaan lähimmän tuhannen penikulman alalla. Garey oli menehtyä maltittomuudesta, mutta me tiesimme turhaksi vaivaksi toverimme kiiruhtamisen.

Kun hän vihdoinkin oli lakannut nauramasta, tuli hän totisemmaksi ja näkyi uudestaan pohtivan jotakin suunnitelmaa. Hän puhui itsekseen:

-- Billin kuusikymmentä jalkaa, höpisi hän, -- ja kapteenin kuusikymmentä on satakaksikymmentä; ja minun... viisikymmentä jalkaani on kaikkiansa sataseitsemänkymmentä, jaha, määrältänsä sataseitsemänkymmentä. Siitä menee kuitenkin osa solmuihin, mutta onhan meillä ohjakset jatkoksi. Uh! Köyttä on liiaksikin, ja sitä jääkin vielä sen verran, että voi hirttää puolikymmentä noita keltanaamoja, jos heitä vain joskus saan käsiini. Ja tahdonpa nähdä, enkö heitä saa. Uh!

Tämän laskutoimituksen aikana oli Rube, sensijaan että olisi tirkistellyt pyssyn piippuun, katsellut vuoriseinää ylhäältä ja alhaalta. Ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, aavistimme me, Garey ja minä, hänen aikomuksensa, mutta emme huolineet sanoa mitään, sillä tuon vanhan metsästäjän ehättäminen olisi ollut anteeksiantamatonta loukkaamista.

-- Kas niin, pojat! sanoi hän vihdoin, -- näin me tämän asian järjestämme: Ensiksi kiipeämme tuonne ylös, niin pian kuin tulee riittävän pimeä, jotta pysymme salassa. Toiseksi otamme lassot mukaamme tuonne ylös. Kolmanneksi sidomme ne yhteen, ja jos ne eivät riitä, jatkamme niitä parilla ohjaksella. Neljänneksi sidomme köyden pään tuolla ylhäällä puun ympärille ja laskeudumme sitten kallion toiselle puolelle, ymmärrättekö? Viidenneksi, kun kerran olemme aavikolla, menemme suoraan uutisasumuksille. Kuudenneksi ja viimeiseksi keräämme sieltä joukon kapteenin sotureja, palaamme suoraan tänne ja annamme neekereille sellaisen löylyn, etteivät ole ennen mokomassa olleet. Noh?...

Tämä "noh" merkitsi samaa kuin: mitä pidätte ehdotuksestani? Sekä Garey että minä olimme Sen jo itseksemme hyväksyneet, ja ilmaisimme heti kiihkeän myöntymyksemme.

Pikaisen pelastuksen toivo antoi meille uusia voimia, ja ryhdyimme viipymättä panemaan toimeen tuumiamme. Sidoimme yhteen lassomme; nuo neljä hevosta sidottiin päästänsä ohjaksilla toisiinsa sekä siten, että seisoivat kallion lohkareen takana. Sitten vartosimme levottomina yön tuloa.

Tulisikohan edes pimeä?

Rube, joka kerskasi voivansa ennustaa ilmoja yhtä hyvin kuin joku merimieskin, vakuutti yöstä tulevan niin mustan kuin puhvelihärän vatsa palaneella aavikolla.

Ennustus toteutui. Yö tuli synkkänä ja myrskyisenä. Lyijynharmaa pilvipeitto, joka varjosti taivaan, hajosi mustiksi, paksuiksi hattaroiksi, jotka kiitivät pois. Myrsky oli nousemaisillansa, ja jo voi kuulla isojen, raskaiden pisaroiden ropsahtelevan satuloihimme. Kaikki tämä ennusti hyvää, kun samassa salama valaisi koko taivaslaen ja levitti aavikolle loiston ikäänkuin tuhansista soihduista. Tämä ei ollut noita kalvakoita, sinisiä salamoita, joita pohjoisissa ilmanaloissa näkee, vaan huikaiseva leimaus, joka näytti lävistävän koko avaruuden ja kilpailevan päivän kanssa kirkkaudesta.

Sen äkkinäinen ja odottamaton välähdys teki meidät levottomiksi.

-- Päänahkani uhalla, eikö tuo nyt pilaa kaikkea! Se valaisee pahemmin kuin kaunis kuutamo!

-- Tulevatkohan salamat olemaan lyhyitä vai pitkiä? kysyi Garey, tarkoittaen niitä kahta eri muotoa, joina sähköaine näissä seuduin purkautuu.

Ensinmainitussa tapauksessa seuraavat lyhyet salamat taajaan toisiansa, ja näitä taas ankaria, säännöttömiä jyrähdyksiä sekä rankkoja, katkonaisia sateenkuuroja. Viimeksimainitussa taasen täyttyy koko avaruus liehuvilla, kauan kestävillä leimuilla, joita seuraa pitkät väliajat synkkää pimeyttä. Tätä salamaa seuraa aniharvoin jyrähdys, mutta väliin sadetta.

-- Lyhyitä! kertasi Rube vastaukseksi toverinsa kysymykseen; -- ei... niin huonosti ei asia ole. Eihän nyt yhtään jyrähtele, tiedän mä. Kas niin, meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajoilla.

Tuskin oli hän puhunut loppuun, ennenkuin taivaalla leimahti taas, ja aavikko tuli valaistuksi kuten teatteri jonkun näytelmän loistokohtauksessa. Voimme nähdä sissijoukon hevosineen rivissä kentän poikki; voimme erottaa heidän aseensa, pukunsa, jopa napitkin heidän nutuistansa.

Salama teki heidän kasvonsa kalmankalpeiksi, julman, aavemaisen näköisiksi.

-- Kaikki valmiiksi! jupisi Rube, nähdessään piirittäjien pysyvän paikallansa. Meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajalla; mutta ensin on meidän näytettävä, että vielä olemme täällä.

Pistimme näkyviin päämme ja kiväärimme kallionlohkareen yli ja odotimme tässä asennossa uutta salamaa.

Se tuli kirkkaana kuten ennenkin: vihollinen ei voinut olla meitä huomaamatta. Kun näin olimme tehneet piirittäjämme varmoiksi, odotimme nyt levottomasti seuraavaa salamaa.

Sen sammuminen oli merkkinä, että kiipeäminen sai alkaa.

XIII.

Kalliolla.

Olimme päättäneet, että Gareyn tuli kiivetä ylös ensiksi, ja hän seisoi jo valmiina, lasson toinen pää sidottuna vyötäisillensä, köyden riippuessa hänen takanansa.

Vihdoin tuli pimeä uudestansa.

Niin pian kuin tämä silmänräpäys tuli, alkoi nuori metsästäjä kiipeämisensä.

Oi, jospa pimeyttä kestäisi kauan!

Sydämemme sykki levottomasti, ainakin omani. Rube piti sissejä silmällä, kohottautuen heidän nähtäväksensä. Katselin kallion seinämää, mutta tuossa synkässä pimeydessä tähystelin turhaan toveriamme. Kuuntelin, miten kiipeäminen onnistuisi; voinpa kuullakin hiljaista kapuamista, joka silmänräpäys yhä korkeammalta; onneksi oli Gareylla kurpposet jalassa, joten kopse oli liian heikko kuuluaksensa vihollisen korviin.

Oi jospa pimeyttä kestäisi kauan!

Kentiesi ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, -- minusta ne tuntuivat kaksinkertaisilta, -- ennenkuin salama jälleen välähti.

Samassa silmäsin pystysuoralle kallionseinälle. Oi, Jumala! Garey oli tuskin puolivälissä! Hän seisoi eräällä kielekkeellä, ruumis kiinni kalliossa ja kädet vaakasuoraan levitettyinä -- vuoreen ristiinnaulitun miehen kuvana.

Niin kauan kuin salama leimusi, pysyi hän tässä asennossa, liikkumattomana kuin kallio itse.

Katselin säikähtyneenä sisseihin. En kuullut mitään ääntä, en nähnyt liikettä. He eivät olleet häntä huomanneet.

Taasen pitkä väliaika pimeyttä, ja sitte jälleen salamaa. Tutkin kallion uurrosta. Siinä ei näkynyt yhtään ihmisolentoa. Näin vain mustan juovan, joka ikäänkuin rakona leikkasi vuoren ylhäältä alas: se oli Gareyn köysi. Hän oli päässyt kukkulalle.

Nyt oli minun vuoroni, sillä Rube tahtoi välttämättömästi jäädä vartioimaan; kivääri seljässä olin valmiina. Tuon sähköisen loiston viimeisessä hämyssä tartuin lassoon ja hinasin itseäni ylöspäin. Köyden avulla, jonka tiesin olevan lujasti kiinni tuolla ylhäällä, kiipesin rivakasti ja ennen ensi salamaa olin jo Gareyn luona.

Piiloutuneina kallion reunalla kasvavien pensaiden taakse odotimme Rubea, ja pian ilmaisivat tempomiset köydessä, joka oli erääseen puuhun kiinnitettynä, toverimme alkavan matkansa. Pian tämän jälkeen nousi korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laiha, musta vartalo kallionreunasta, ja hengästyneenä horjui hän luoksemme pensaisiin.

Odotimme uutta salamaa. Sissit olivat yhä paikallansa selvästi tietämättöminä hankkeistamme. Ruben kissannahka-lakki, joka oli asetettu kallionlohkareelle, piti heitä siinä luulossa että olimme vielä paikallamme.

Sill'aikaa oli Rube ennättänyt hengähtää ja vedettyämme köyden ylös, hiivimme vastaiselle reunalle etsimään alaspääsy-paikkaa.

Pian löysimme mitä etsimme, nimittäin erään puun läheltä kallionreunaa; tämän ympärille kiedoimme nyt köyden lujasti kiinni.

Vielä oli kuitenkin paljon tehtävää, ennenkuin alas laskeutumisemme voi alkaa. Kallio oli tässä sataa jalkaa korkeampi, ja laskeutuminen näin korkealta köydellä voi olla uhkayritys jopa jollekin "pikihousulle", saati sitten meille. Tämän vaikeuden helpottamiseksi leikkelivät Rube ja Garey palikoita, jotka sidottiin köyteen soveliaille välimatkoille, ja pian olivat tikapuut valmiina.

Ensi toimenamme oli tutkia, oliko köytemme riittävän pitkä. Sidoimme kiven sen irtonaiseen päähän, joka sitten sai pudota pitkin kallion kuvetta.

Kuulimme kumean kopsahduksen aavikon nurmelta. Köysi ulottui siis maahan. Se vedettiin jälleen ylös, kivi otettiin pois, ja silmu pantiin Ruben kainaloihin. Hänet, ollen meistä kevein, oli määrätty tekemään ensimäinen yritys, sillä köyden kestävyys, jota oli tarvittu ylöspäin kiivetessä aivan vähän, oli vielä epätietoinen. Jos Rube pääsisi onnellisesti maahan, piti hänen sitten koetella köyttä sitomalla siihen iso kivi oman painonsa lisäksi; näiden yhteinen paino ainakin tulisi yhtä suureksi kuin Gareyn, joka oli meistä raskain.

Kun kaikki oli valmiina, luikui vanha metsästäjä äänetönnä syvyyteen, samalla kuin Garey ja minä päästimme köyttä verkalleen, jottei toverimme löisi liian ankarasti kalliota vastaan.

Täten oli köydestä juossut jo enemmän kuin kolme neljännestä ja me onnittelimme juuri toisiamme, että yritys olisi pian onnellisesti ohi, kun säikähdykseksemme köyden jännitys herpousi niin äkkiä, että molemmat kupsahdimme seljällemme. Samassa silmänräpäyksessä kuulimme alhaalta kimakan parahduksen.

Syöksyimme pystöön ja aloimme lappaa köyttä; Se oli kevyt kuin lanka.

Keskeytimme lappamisen ja katselimme toisiamme, ei kuitenkaan selitystä saadaksemme. Kumpikaan meistä ei sellaista tarvinnut; kumpikaan ei lausunut sanaakaan. Asia oli selvä: köysi oli katkennut, ja toverimme oli pudonnut maahan.

Saman tunteen valtaamina laskeusimme polvillemme, ryömimme kallion reunalle ja katselimme alas. Emme voineet nähdä mitään meitä vastaan ammottavassa mustassa alhossa. Meidän piti odottaa ensi salamaa.

Kuuntelimme kuitenkin jännityksellä.

Ei ihmisääntä! Ei, valitettavasti! Tuskankin huudahdus olisi ollut meille tervetullut, todistamaan toverimme vielä olevan elossa. Vaan ei, hän oli vaiti... kuollut... kentiesi musertunut.

Ennenkuin pimeä oli hälvennyt, kuulimme puhetta suoraan kohdaltamme; mutta ääniä oli kaksi, eikä kumpikaan Ruben.

Salaman jälleen iskiessä näimme kaksi sissiä ratsain alhaalla aavikolla, aivan kallion lähellä. Heidät me näimme selvään, mutta emme sitä, mitä olimme odottaneet, toverimme runneltua ruumista.

Olisimme erottaneet kissankin kokoisen esineen. Rubea, joko hän oli elävä tahi kuollut, ei siellä varmaankaan ollut.

Olivatkohan nuo kaksi ratsastajaa hänet surmanneet? Tähän he itse antoivat vastauksen.

-- Carrambo! huudahti toinen heistä maltittomasti; -- te kait erehdyitte. Kuulitte vuorikissan äänen?

-- Olen varma, että se oli ihmisääni.

-- Sitten se kai tuli joltakin tuolla kallion takana olevalta konnalta. Täällä ei ole ketään. Tule! Palatkaamme kallion toiselle puolelle... eteenpäin!

Kavionkopse ilmaisi meille heidän ratsastavan pois, täyttääkseen Ijurran käskyä, sillä viimeinen puhuja ei ollut kukaan muu kuin hän.

Olipa lohdullista tietää, ettei toverimme vielä ollut joutunut heidän kynsiinsä. Kuinka pahasti hän oli vahingoittunut, siitä ei meillä ollut aavistustakaan. Hämmästyneinä hänen putoamisestansa olimme kiireesti vetäneet köyden ylös, ja nyt voimme vain arviolta tietää, korkealtako hän oli pudonnut.

Nähdessämme hänen olevan poissa, rupesimme toivomaan, ettei hän ollut saanut ainakaan aivan suurta vammaa.

Mutta mihinkä hän oli joutunut? Olikohan hän ryöminyt pois ja siis vielä kallion lähellä? Siinä tapauksessa voisivat sissit hänet vielä huomata. Piilopaikkaa ei ollut lähettyvillä missään.

Garey ja minä olimme levottomia, miten kävisi sitä enemmän kun olimme kuulleet hänen huutonsa ja häntä etsineet. Päätimme heti mennä vuoren toiselle reunalle, pitämään silmällä noita kahta ratsastajaa.

Heidän äänensä johtamina laskeusimme jälleen polvillemme kallion kaukaisimpaan nurkkaan. He olivat pysähtyneet tutkiaksensa maata ja vartosivat vain salamaa.

-- Voimme ampua heidät, kuiskasi Garey.

Epäilin antaa tähän suostumustani; olin ruvennut toivomaan varmempaa pelastusta.

Tässä silmänräpäyksessä salama jälleen leimahti; miehet eivät olleet viittäkymmentä askelta pyssynpiipuistamme; olisimme voineet tähdätä tarkkaan ja, kovasti ahdistettuina kuin olimme, olin antamaisillani perään toverini maltittomuudelle. Olimme jo puoleksi tähdänneet, kun samassa huomasimme erään esineen, joka saattoi kiväärimme jälleen vaipumaan -- se esine oli Ruben ruumis.

Hän makasi litteänä maassa, kädet ja jalat ojennettuina täyteen pituuteensa ja kasvot syvällä nurmessa. Siitä korkeudesta, josta me häntä katselimme, oli hän kuivamaan levitetyn, nuoren puhvelin nahan näköinen.

Tämä rauhoitti meitä vähän, mitä toverimme kohtaloon tuli. Niin ei mikään kuollut voinut maata. Asento oli selvään tarkoitettu, ja syy siihen oli myös selvä. Ruumis oli tuskin viidensadan askeleen päässä kentällä, mutta vaikka täydellisesti näkyvissä meidän paikaltamme, oli hän varmaankin näkymätön noille alhaalla oleville ratsastajille, sillä niin pian kuin pimeni, kuulimme heidän suureksi helpotukseksemme ratsastavan takaisin kukkulan etupuolelle.

Onnellista oli hänelle ja hänen toverillensa, etteivät huomanneet tätä suullaan kellettävää olentoa, onnellista Rubelle -- ja meille kaikille.

Garey ja minä makasimme hiljaa, odottaen uutta salamaa.

Kun se tuli, ei tuo ruskea puhvelin nahka enää ollut näkyvissä. Kaukana, milt'ei peninkulman päässä, luulimme näkevämme saman olennon kellellään, kuten ennenkin, mutta aavikon ruohon varjo teki näyn jo epäselväksi.

Yhdestä asiasta me kuitenkin olimme varmat: meidän toverimme oli päässyt pakoon. Ensi kerta sissijoukon tavattuamme hengitin vapaammasti ja tunsin itseni vakuutetuksi pelastumisestamme. Toverillani oli sama luottamus, eikä tarvitse sanoakaan, että palasimme kukkulan poikki iloisemmalla sydämellä sekä keveämmillä askeleilla.

Tietysti emme enää ajatelleetkaan alaslaskeutumista. Sillä köydellä, joka enää oli jäljellä, olisi se ollut mahdotonta. Palasimme jälleen vuoren etupuolelle, pitämään sissejä silmällä, ja jos mahdollista, estämään heitä lähestymästä hevosiamme, jos he sattumalta huomaisivat meidän jättäneen varustuksemme kallionlohkareen takana.

XIV

Ystäväkö vai vihollinen?