Part 8

Äkkiä muuttuivat Ruben kehoitukset hämmästyksen huudahduksiksi, joita seurasi pitkäveteinen vihellys. Lähin ratsastajista oli pysähtynyt, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt pyssyn kantomatkallekaan, ja toiset noudattivat mielellään hänen esimerkkiänsä. Oli selvää, ettei tämä kaikki ollut heille mieluista nyt, kun olivat kylläksi lähellä näkemään heitä kohti tähdättyjen tuliluikkujemme mustat ontot reijät.

-- Kurjat pelkurit! huusi Rube nauraen ivallisesti. -- Halloo! jatkoi hän vieläkin kovemmalla äänellä ja kääntyen sisseihin päin: -- Mitä te täältä tahdotte? Miksi ette ryntää päällemme?

En tiedä ymmärsivätkö he Ruben kysymyksen, mutta siihen vastattiin:

-- _Amigos! Somos amigos!_ (Me olemme ystäviä!) huudahti yksi ratsastajista, nähtävästi joukon päällikkö.

-- Ystäviä! huudahti vanha turkiseläinten pyydystäjä, joka osasi kylliksi espanjan kieltä ymmärtääksensä amigos-sanan merkityksen. Kauniita ystäviä todellakin! Uh! Luuletteko meitä sillä tavoin pettävänne? Pysykää vain etäällä, tahi ijankaikkisen maanjäristyksen nimessä minä kellistän ensimäisen, joka tulee pyssynkanto-matkalle.

Päällikkö näkyi nyt matalalla äänellä puhelevan erään ratsastajan kanssa, joka kentiesi oli hänen luutnanttinsa. He näyttivät keskustelevan jostakin uudesta hankkeesta. Hetken perästä puhutteli päällikkö meitä jälleen, kuten ennenkin, espanjan kielellä.

-- Me olemme ystäviä! hän lausui; -- me emme aio mitään pahaa. Todistaakseni sen käsken miesteni peräytyä, samalla kuin luutnanttini tulee tapaamaan teitä puolueettomalle alueelle. Teillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan?

-- Ja mitä tämä hyödyttää? kysyi Garey, joka puhui sujuvasti espanjankieltä. -- Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Mitä kaikki tämä merkitsee?

-- Minulla on teille hiukka sanomista, vastasi meksikolainen -- ja teille, herra, varsinkin. Mutta en soisi toisten sitä kuulevan.

Tämä odottamaton puhe hämmästytti meitä kaikkia. Mitähän tuo mies Gareysta tahtoi? Tämä ei häntä tuntenut eikä ollut koskaan ennen, kuten hän sanoi, nähnyt "tuota neekeriä." Kentiesi Garey kuitenkin erehtyi; aurinko paistoi hänen silmiinsä, ja meksikolaisen syvään otsalle painettu hattu teki hänet kentiesi tuntemattomaksi.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme, että Garey suostuu esitykseen. Siinä ei ollut mitään vaaraa. Voisihan Garey helposti palata, ennenkuin he ennättäisivät tehdä hyökkäystä hänen kimppuunsa, ja Rube sekä minä suojelisimme häntä pyssyillämme.

Keskusteluihin päätettiin siis ryhtyä, ja ehdot määrättiin meidän puoleltamme tarpeellisella varovaisuudella. Ratsastajain, paitsi päällikköä ja hänen luutnanttiansa, piti peräytyä tuhannen askeleen päähän. Päällikön piti pysähtyä siihen, missä hän oli, ja puolitiessä hänen ja meidän välillämme piti Gareyn ja luutnantin kohdata toisensa, molemmat jalkaisin sekä aseettomina.

Päällikkönsä käskystä sissijoukko poistui. Luutnantti hyppäsi hevosen selästä, laski aseensa maahan ja lähestyi tuota sovittua paikkaa, jossa Garey, samoin aseetonna, häntä jo odotti.

Keskustelu alkoi. Se ei tullut pitkäksi. Neuvottelu, jota meksikolainen pääasiallisesti näkyi hoitavan, pidettiin matalalla äänellä. Rube ja minä näimme hänen usein osoittavan meitä, ikäänkuin olisimme olleet hänen puheensa esineinä. Äkkiä keskeytti hänen puheensa Garey, joka kääntyi ympäri ja huusi englannin kielellä:

-- Halloo, Rube! Mitähän luulet tuon konnan tahtovan?

-- Mistäpä minä sen tietäisin? vastasi Rube. -- Mitä hän tahtoo?

-- Hän, vastasi Garey suuttumuksesta värisevällä äänellä, -- hän tahtoo, että me jättäisimme heidän käsiinsä kapteenin, ja sanoo, että siinä tapauksessa sinä ja minä saisimme vapaasti mennä.

Nuoren metsästäjän nauraessa kuulin Ruben heikosti viheltävän.

-- Onko asia niin? -- jupisi hän, jonka jälkeen hän huusi: -- No, mitä olet vastannut hänelle, Bill?

-- En vielä mitään, vastasi tämä rivakkaasti, mutta -- puukkoako tapailet, lurjus!

Näin Gareyn käsivarren nousevan, tuo mahdoton nyrkki puristuksissa, ja putoavan kuten rautamoukarin meksikolaisen naamaan; lyönnistä hermottomana kaatui mies maahan.

Tämä odottamaton keskustelujen päättyminen sai meksikolaiset ratsastajat päästämään äreän huudahduksen ja odottamatta käskyä ryntäsivät he päällikkönsä luokse sekä laukaisivat pyssynsä, kuitenkaan osumatta meihin.

Luutnantti pääsi taas pian jaloillensa, mutta tasapaino hänen sielussansa ei ollut yhtä helposti saavutettu. Viha voitti hänen viisautensa, sillä muuten olisi hän niin pian kuin suinkin palannut hevosensa ja toveriensa luokse. Sen sijaan kääntyi hän suoraan meihin päin, nosti käsivartensa ilmaan ja pudisti nyrkkiänsä uhkaavalla tavalla, jota liikettä seurasi röyhkeä sanatulva. Hänen sanoistansa erotimme ainoastansa lopun, tuon katkeran ja loukkaavan carajo-sanan, joka raivoisesti sähähti hänen huuliensa välistä.

Tämä kirous oli hänen viimeinen sanansa; hänen pian sammuva henkensä oli tuskin saanut sen hänen huuliltansa, ennenkuin kuulin pyssyn paukahduksen aivan korvani juuresta. Näin tomun pölähtävän meksikolaisen kirjaillusta vyöstä, aivan sydämen kohdalta: näin hänen äkkiä vievän kätensä sille kohdalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaatuvan suin päin maahan, johon jäi liikkumatta makaamaan.

-- Tuossa on sinulle carajostasi! huusi ääni vierestäni; -- sinun ei tarvitse enää rukoilla minun edestäni, konna... ei, se ei käy päinsä!

Puhuja oli tietysti Rube. Hänen pyssynsä piipusta tuli savua, ja hän panosti asettansa uudestaan.

-- Ihoo... ihoo... jatkoi hän, kohottaen julman sotahuutonsa; -- tuo vähentää heidän lukuansa, luulen. Onkohan toista tällaista kivääriä! Uh! Olipa se pitkä matka vanhalle aseelle... ja auringon kimallus silmissäni sitä paitsi! Tuo neekeri ärsytti minua, muuten en olisi uskaltanut. Pidelkää hevosianne, pojat, jatkoi hän vakavammalla äänellä; -- älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut... henkenne kaupalla, älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut... henkenne kaupalla, älkää!

-- Kaikki valmiina, Rube! huudahti Garey, joka äkkiä oli ryöminyt hevosensa vatsan alitse nelikulmioon ja jälleen tarttunut kivääriinsä. -- Kaikki valmiina, vanha veikko! Älä pelkää! Me odotamme.

Rube sai riittävästi aikaa uudestaan lataamiseen, ja meidän kolme tuliluikkuamme pistäysi vielä kerran esiin Gareyn hevosen selän poikki. Tämä loma-aika meitä hämmästytti: olimme odottaneet sissijoukon päällekarkausta kuin tuuliaista. Heidän toverinsa kuoleman olisi pitänyt antaa heille siihen tarpeeksi rohkeutta, niin ajattelimme, mutta erehdyimme: heidän vihansa ilmautui ainoastansa hirmuisena ulvontana, kiivaina eleinä ja huudahduksina. Muutamilla oli kuitenkin nähtävästi halua hyökkäyksen tekemiseen, mutta heiltä puuttui järjestystä; he tarvitsivat johtajaa, ja se, jolle tämä kunnia kuului, näkyi olevan enemmän varovainen kuin urhoollinen.

Sillä väliajalla, joka nyt seurasi, mietin sissipäällikön vaatimusta, että minut luovutettaisiin heidän käsiinsä. Miksi juuri minut? Olimme kaikki yhtä vaarallisia vihollisia, kaikki kolme amerikalaisia tahi teksaslaisia. Senköhän vuoksi, että minä olin arvoasteelta ylempi kuin toverini? Mutta kuinka he voivat tuntea minut? Heidän on täytynyt tietää se jo ennen; he olivat kentiesi tulleetkin juuri minua etsimään!

Äkkiä juolahti ajatus mieleeni -- epäluulo, joka oli miltei varmuuden veroinen.

Jos ei aurinko olisi sokaissut silmiäni, olisin jo aikaisemmin saanut selityksen.

Vedin lakinlippuni alemmas, varjostin silmiäni ja tarkastin päällikköä. Hänen keskustellessaan Gareyn kanssa oli hänen äänensäkin jo herättänyt minussa himmeän muiston. Epäluuloni vaikutuksesta katselin yhä suuremmalla tarkkuudella tuon miehen kasvoja. Ne olivat minuun päin käännetyt, ja huolimatta häikäisevistä auringonsäteistä ja hänen syvään painetusta hatustaan tunsin Rafael Ijurran tummat kasvot. Silmänräpäyksessä käsitin asian. Hänpä se tahtoikin minua valtaansa.

Tästä ei enää ollut epäilemistäkään. Epäluuloni oli muuttunut varmuudeksi; mutta sydämeni kiivas sykintä toi mieleeni toisen, tuhatta vertaa kiusallisemman epäluulon, olikohan...

Tukahdutin tunteeni. Liikettä näkyi sissijoukossa, toiminnan hetki oli tullut.

XI.

Pelkoa ja toivoa.

Vaikka vihollisemme taas lähtivätkin liikkeelle, emme enää odottaneet mitään suurenmoista päällehyökkäystä; sopiva aika sen tekemiseen oli mennyt.

-- Pelkurit, konnat! jupisi Rube -- heillä ei ole rohkeutta karata kimppuun. Kuka on koskaan kuullut puhuttavan rehellisestä taistelusta meksikolaisen kanssa? Huomaan heillä olevan joitakin juonia tekeillä, jatkoi hän vakavammalla äänellä. -- Mitä luulet, Bill, heidän hankkivan?

-- Luulen, vanha veikko, vastasi Garey, joka hetkisen oli terävästi tarkastellut joukon liikkeitä, -- luulen heidän aikovan nelistäen kiertää meitä ja koettavan ampua meitä intiaanein tavalla.

-- Olet oikeassa, myönsi Rube, -- niin se on. Saat päänahkani, ellei asia ole niin. Katsos! Tuolla he menevät!

Ruben lausuessa viimeisiä sanojansa näimme ratsastajan eroavan pääjoukosta ja nelistävän aavikolle. Olisi voinut luulla hänen aikovan ratsastaa tiehensä, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa. Hevosen tehtyä viisi tahi kuusi hyppäystä, antoi hän sen juosta kaaressa, silminnähtävästi meitä kiertääksensä. Hänen ehdittyään noin kaksikymmentä jalkaa, seurasi toinen ratsastaja perässä; sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes viisi ratsua nelisti meidän ympärillämme kaaressa. Muut kuusi jäivät paikallensa.

Huomasimme noiden viiden jättäneen pois keihäänsä ja ottaneen mukaansa ainoastaan tuliluikkunsa. Tämä ei meitä kummastuttanut; arvasimme vihollistemme tarkoituksen. He aikoivat tehdä vanhan aavikkotempun, turvautua intiaanein vanhaan sotavehkeeseen, jonka me kaikki kolme tunsimme.

Silmänräpäyksessä olimme muuttaneet keskinäisen asentomme. Emme enää olleet rintamassa yhtäänne päin, vaan seisoimme seljittäin, kukin vartioiden kolmannestansa tuosta yhteisestä kaaresta. Näin seisoimme, tuliluikku kädessä, odottaen mitä tuleman piti.

Nuo viisi ratsastajaa olivat pari kertaa nelistäneet ympäritsemme laajassa kaaressa, ja lähenivät nyt meitä kulkien kiertolinjassa. Päästyään pyssynkanto-matkalle, laukaisi kukin aseensa, peräysi sitten takaisin pääjoukkoon, vaihtoi tyhjäksi ammutun pyssynsä ladattuun ja nelisti uudelleen esille.

Kuulimme heidän umpimähkään tähdättyjen luotiensa vinkuvan korkealla päämme päällä. Yksi, joka oli paremmin tähdätty, sattui kuitenkin Ruben tamman reiteen ja sai hevosen ankarasti hirnumaan sekä potkimaan. Vahinko oli itsessään vähäpätöinen, mutta se osoitti mitä meillä oli odotettavana; mitä suurimmalla levottomuudella näimme ratsastajain taasen alkavan kiertokulkunsa.

Kentiesi joku ihmettelee, miksi emme vastanneet heidän ampumiseensa. Kantoivathan meidän pyssymme yhtä kauas kuin heidänkin. Miksi emme niitä käyttäneet, ratsastajien ollessa pyssynkantomatkalla? Tämä toimettomuus voi näyttää kummalliselta, mutta se on helppo selittää.

Nuo viisi, jotka ympärillämme karkuuttivat, olivat maailman parhaita ratsastajia ja epäilemättä joukon etevimpiä. Ei Arabiassa eikä Parisin ja Lontoon parhaimmillakaan kilpa-radoilla olisi voinut tavata heitä etevämpiä, tuskinpa heidän vertaisiansakaan, sillä nämä miehet suorastaan elävät satulassa. Niinpian kuin joku heistä lähestyi tuota vaarallista ympyrää, jota meidän tuliluikkumme puolustivat, katosi hän hevosensa taakse. Silmänräpäyksen sattuivat jonkun kasvot näkymään, peittyäksensä seuraavassa hetkessä tuliluikusta lähteneeseen savupilveen. Saattoipa nähdä kiväärin piipun välkkyvän hevosen rinnan alta samalla kuin tulivirta syöksyi pyssystä ja osoitti ratsastajan tähdänneen ratsunsa kaulan alatse, sen ollessa täydessä laukassa.

Niin hyviä ampujia kuin minä ja toverini olimmekin, ei näiden liikkeiden aikana ollut yhtään silmänräpäystä, jolloin olisimme saaneet sattumaan kehenkään noista viidestä ratsastajasta. Linnun ampuminen lennosta olisi ollut helpompaa. Heidän hevosensa olisimme kentiesi voineet ampua, mutta tämä ei olisi vastannut sitä vaaraa, joka olisi syntynyt, jos yksikin kivääri olisi ollut lataamatta. Emme uskaltaneet tuhlata ainoatakaan luotia hevosiin. Tiesimme, että vihollisemme juuri halusi meidän ampuvan kiväärimme tyhjiksi, vaikkapa joka laukaus olisi sattunutkin hevoseen. Vielä tiesimme, että niin pian kuin he olisivat tämän tarkoituksensa saavuttaneet, nuo toiset kuusi, jotka jo olivat lähestyneet niin pitkälle kuin heidän turvallisuutensa salli, ryntäisivät meidän kimppuumme edestäpäin, laukaisisivat pyssynsä ja käyttäisivät sitten menestyksellä lassoansa, asetta, joka kantaa pitemmälle kuin pistooli ja jota nuo miehet käyttävät paljon suuremmalla varmuudella kuin kivääriä tahi revolveria. Tämän kaiken tiesimme, ja siksi laiminlöimme ampumisen, niin kiusallista kuin tämä Pakollinen toimettomuus olikin.

Jälleen tulivat nuo viisi ratsastajaa nelistäen ja laukaisivat taasen kiväärinsä, mutta tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Luoti sattui Gareyn olkapäähän, jotta palanen hänen metsästysmekostaan irtautui ja verta purskahti näkyviin, samalla kuin toinen luoti vinkuen meni vanhan Ruben poskitse, tehden repeämän hänen kissannahkalakkiinsa.

-- Hurraa! huusi vanha metsästäjä, painaen kädellänsä sille kohdalle, mistä luoti oli häntä raapaissut. -- Tuopa piti koko läheltä! Eipä paljoa puuttunut, ettei se vienyt minulta toista korvaani. Hi, hi, hi!... Ho, ho, ho!

Hän huomasi samassa Gareyn olkapäästä vuotavan veren, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä hänen lausuessaan:

-- Taivaan nimessä! Oletko haavoitettu, Bill? Sano, poika!

-- Ei se mitään, vastasi Garey rivakasti -- ei mitään, paljas naarmu vain.

-- Onko se varma?

-- Aivan.

-- Elävän villikissan nimessä! huudahti Rube totisella äänellä, -- emme voi olla tässä kauempaa. Mitä meidän on tekeminen, Bill? Mietippäs poika!

Samassa juolahti päähäni muuan ajatus.

-- Miksi emme mene tuon kallion juurelle? Siellä he eivät voi meitä kiertää. Selkä vuoreen päin ja hevoset edessämme voimme olla huoleti tuosta roistojoukosta. Voimme rynnätä sinne helposti.

-- Päänahkani uhalla, kapteeni on oikeassa! -- lausui Rube. Se neuvo sattui juuri naulankantaan!

-- Sattui, sattui se! vakuutti Garey -- kantaanhan se sattui! Älkäämme menettäkö hetkeäkään! He tulevat taas tuossa tuokiossa. Kas tuolla!

Tämä sananvaihto oli kestänyt ainoastaan muutaman sekunnin, ja ennenkuin ratsastajat, jotka olivat menneet hakemaan uusia kiväärejä, olivat ennättäneet kolmannen kerran palata, olimme me tehneet päätöksemme, irroittaneet hevosemme ja olimme valmiit nousemaan satulaan.

Meidän valmistuksemme tehtiin niin hiljaa, että vihollinen silminnähtävästi ei aavistanut mitään pahaa, vaan jätti meille tien kalliolle aivan auki. Seuraavana minuuttina olisivat nuo viisi ratsastajaa meidät kuitenkin kiertäneet, joka tietysti olisi tehnyt asemamme toisellaiseksi.

-- Joudu, Rube, huudahti Garey, -- jouduhan, mies, jotta pääsemme matkaan.

-- Rauhoitu, Bill, vastasi Rube, joka järjesteli Gareyn hevosen ohjaksia. -- Meillä on hyvää aikaa, eivät ne vielä tule. -- Kas niin, vanha piika, jatkoi hän kääntyen tammaan päin -- me jätämme sinut kappaleen matkaa jälkeenpäin, mutta luulenpa vielä saavani sinut nähdä. He eivät sinua syö, älä sitä pelkää, vanha piika! No niin, Bill, nyt olen valmis.

Aika oli jo täpärällä, sillä ratsastajat laukkaavat esille, meitä jälleen kiertämään.

Silmänräpäyksessä hyppäsimme kaikki kolme satulaan, painoimme kannuksemme hevostemme kupeisiin ja syöksyimme suoraan kalliota kohti. Silmätessämme taakse näimme koko sissijoukon täydellä vauhdilla ajavan meitä takaa, samalla kuin heidän kirkunansa kaikui korvissamme. Iloksemme huomasimme päässeemme heidän edellensä, sillä meidän äkkinäinen lähtömme oli heitä hämmästyttänyt ja pannut heidät silmänräpäykseksi epäröimään. Emme laisinkaan pelänneet, ettemme ehtisi kallion luokse, ennenkuin he saisivat meidät kiinni.

Ratsastimme, kuten sanottu, suoraan kalliota kohti, joka mahdottomana seinänä kohosi tasaiselta kentältä. Näytti siltä kuin aikoisimme ratsastaa suoraan kallion sisään!

Hämmästyksen ja sitten voitonriemun huutoja kuului sekaantuvan kavionkopseeseen.

-- Mihin he menevät?... Vaya! Aikovatko he ratsastaa ylös kalliolle... Carrambo! Hyvä! He rientävät satimeen! kuului vuorotellen.

He olivat meidän ensiksi lähtiessä liikkeelle pelänneet että meillä olisi nopeat hevoset ja että me koettaisimme pelastua pakenemalla; mutta nyt kun he huomasivat, ettei tämä ollut aikomuksemme, päästivät he riemuhuutoja, ja lähestyessämme kalliota näimme heidän taas hajautuvan meidät saartaaksensa. Juuri tätä me olimme aavistaneet ja toivoneetkin.

Nelistimme kallion juurelle, ennenkuin pysähdyimme, laskeusimme äkkiä satulasta, asettausimme selkä kalliota vastaan, nykäisimme hevoset eteemme, ja, pitäen ohjakset hampaittemme välissä, olimme taasen valmiit ampumaan.

Tämä teki nopean vaikutuksen. Takaa-ajajamme pysähtyivät kuin yksi mies, ja muutamat, jotka olivat etummaisina sekä arvelivat tulleensa liian lähelle, kääntyivät ympäri ja nelistivät takaisin.

Uusi asemamme oli meille suuresti edullinen. Voimme nyt kaikki kolme asettua rintamaan, mistä vain vihollinen uhkasi. Ei ollut enää mitään vaaraa meidän saartamisestamme. Sissijoukon voitonhuudot muuttuivatkin pian pettymystä ilmaiseviksi kirouksiksi. Äkkiä heidän äänensä taas kuitenkin muuttui, ja riemuhuutoja kaikui uudelleen.

Pian saimme tietää syyn tuohon muutokseen. Levottomina huomasimme, että neljättäkymmentä uutta ratsastajaa ilmestyi kallion takaa, yhtyen entiseen joukkoon.

Huolimatta tästä lisäyksestä, ei sissijoukon rohkeus kuitenkaan näkynyt vähenevän, sillä he eivät yrittäneet mitään päällekarkausta.

Heti noiden uusien liittolaisten tultua, kulki joukko meidän ohitsemme kaksinkertaisessa rivissä Ja hajaantui eteemme puoliympyrään. Tämä liike oli pian tehty, ja ratsastajat olivat nyt parittain heidän vastassamme; kolme, Ijurra ja kaksi muuta, olivat juuri meitä vastapäätä.

Vihollisen hankkeet olivat selvät: he eivät aikoneet suoranaista päällekarkausta; he tiesivät, ettemme voineet päästä heiltä pakoon, ja olivat päättäneet piirittää meitä vaikkapa siksi, kunnes nälkä ja jano pakottaisi meidät antautumaan. Heidän laskuillansa oli onnistumisen mahdollisuus. Vaikka heillä olikin vähän rohkeutta, oli heillä sitä enemmän oveluutta. Rube tuli sangen huonolle tuulelle nähdessään sissijoukon meidät piirittävän sekä näytti katuvan, että olimme tulleetkaan kallion luokse.

-- Tässä me nyt olemme, huudahti hän suuttuneena. -- Mitenkähän pääsemme täältä pois? Päänahkani uhalla, Bill, eikö olisi ollut parempi, että olisimme tapelleet heitä vastaan aavikolla, ennenkuin olemme nälästä heikontuneet? Uh! Annappa minulle hiukkanen tupakkata, Bill! Kentiesi se tekee minut vähemmän nälkäiseksi. Uh! tunnenpa vatsani yhtä tyhjäksi kuin vanha tammaluuskani... Mutta katsokaapas sitä tyttöä!

Kohtaus, jonka nyt näimme, saattoi meidät molemmat huolimatta meidän alakuloisuudestamme, purskahtamaan heleään nauruun. Sankari tässä näytelmässä oli Ruben vanha tammaluuska. Meidän oli äsken täytynyt jättää se oman onnensa nojaan ja tietysti luulimme sen tulevan joko ammutuksi tahi otetuksi kiinni, mutta niin ei näyttänyt kuitenkaan käyvän. Päättäen, ettei niinkään helposti herrastansa erkanisi, oli se nelistänyt meidän perässämme. Koska se kuitenkin oli hidas, oli se pian jäänyt meistä jälelle, ja hetkisen oli se sissijoukon keskellä, kenenkään kuitenkaan viitsimättä sitä vangita, se kun oli niin kurjan näköinen.

Vihdoin joutui se koko joukon jälkeen, mutta eipä tämäkään näkynyt muuttavan sen alkuperäistä aikomusta, ja samassa silmänräpäyksessä, kun Rube meille huudahti, mursi se juuri itsellensä tien vihollisen rivien läpi isäntänsä luokse. Siitä päättäen, miten se juostessaan piti turpaansa, näytti se tuntevan hänet hajusta!

Eräs sisseistä, joka näki sen laukkaavan ohitsensa, ratsasti sen jälkeen vangitaksensa sen ja kentiesi anastaaksensa Ruben vanhan satulan, johon oli kiinnitetty muutamia ansoja eläintenpyyntiä varten.

Hevonen, satula, kaikkityyni tuskin maksoivat lassonheittoa, ja samaa näkyi mieskin arvelevan sillä sen sijaan, että olisi käyttänyt lassoansa, ratsasti hän esiin tarttuaksensa elukan suitsiin.

Tämä ei näkynyt kuitenkaan olevan aivan helppo tehtävä. Miehen kumartuessa eteenpäin tarttuaksensa ohjaksiin, päästi vanha koni kimakan hirnunnan, heitti häneen päin takapuoltansa, iskien kavioilla suoraan meksikolaista rintaan.

Tuon pahan "kumahduksen" me kuulimme kaikki; mies horjui satulassa sekä putosi maahan, nähtävästi pahoin loukkaantuneena ja aivan varmaan pari kylkiluuta poikki.

Hevosen hirnuntaan vastasi sen ihastunut isäntä kimeällä naurulla, ja vasta kun tamma oli nelistänyt hänen luoksensa, lakkasi kalliokin kaikumasta hänen ylellisistä riemuhuudoistansa.

-- Kas niin... kas niin! Siinäkö olet, vanha piika! huudahti hän, kun elukka pysähtyi hänen eteensä. -- Annoitpa sinä hänelle koko paukauksen... sen teit. Hopp, vanha kimo! Terve tultuasi jälleen! Ja minun satulanikin! Hurraa! Eikö tuo elukka ole kaunis! Sen arvo on painonsa majavannahkoja. Niin, sen se on, vanha kuhnustelija. Tätä tietä... kas niin...

Näin sanoen talutti metsästäjä elukan lähemmäksi kalliota ja teki sen ruumiista itsellensä toisen linnoituksen.

Meidän riemumme ei tullut pitkäaikaiseksi; sen keskeytti muuan esine, jonka näkeminen sai meidät uudelleen pelkäämään.

Tämä esine oli iso tuliluikku, jonka eräs noista viimeksi tulleista ratsastajista oli tuonut muassansa. Se näkyi olevan pitkä kivääri eli norsupyssy, jollaista Etelä-Afrikan metsästäjät käyttävät. Ja olipahan lajiaan mikä ase hyvänsä, huomasimme pian suruksemme sen heittävän pari lyijyunssia miltei kahta vertaa pitemmän matkan päähän kuin yksikään meidän pyssyistämme ja riittävällä tarkkuudella, joten luultavasti meidän hevosemme, vieläpä kentiesi me itse olisimme ennen auringonlaskua samaksi ammuttuina.

Olimme ilmeisessä vaarassa. Ensimäisen laukauksen ampuivat he käden varalta; tämä oli kentiesi meille onneksi, mutta ei meitä pitemmältä auttanut, sillä me näimme nyt Ijurran pistävän kaksi keihästä vinoon maahan, joten ne muodostivat ristin soveliaan korkealla ja siten niin varman nojan, kuin ampuja vain voi haluta.

Niin pian kuin kivääri jälleen tuli ladatuksi, asetti Ijurra sen risteykseen ja tähtäsi. Olin vakuutettu hänen tarkoittavan minua tahi hevostani. Jo tuon pitkän mustan pyssyn suunta sen minulle ilmaisi, ja sitä varmisti se, että Ijurra oli ampuja.

Omasta puolestani en mitään pelännyt, olin tarpeeksi suojassa; mutta pelkäsin virkun ratsuni puolesta, joka minua suojasi.

Odotin vapisevin sydämin. Näin sytytysruudin leimahtavan sekä punaisen kielekkeen tunkeutuvan ulos pyssynsuusta ja samalla tunsin raskaan luodin iskun, kun se sattui hevoseeni.

Puun pirstoja lenteli kasvoilleni: ne olivat satulan sirpaleita. Luoti oli mennyt satulanpuun läpi, mutta jalo juoksijani oli vahingoittumaton. Luoti oli kuitenkin sattunut liian likelle, että olisimme voineet olla iloissamme, niin kauan kuin toisia samanlaisia tervehdyksiä oli odotettavissa.

Äkkiä huomioni poistui Ijurrasta ja hänen kivääristänsä, sillä tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä oli huomannut jotakin.

Hän oli minun oikealla puolellani, ja näin hänen osoittavan pitkin kallion juurta jotakin sielläpäin olevaa esinettä, vaikk'en voinut nähdä mitä se oli, koska hänen hevosensa seisoivat tiellä; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen rientävän pitkin kallion seinää, samalla huutaen Gareylle ja minulle seuraamaan.

En hukannut aikaa vähääkään, pannessani hevostani liikkeelle, ja Garey riensi yhtä nopeaan perässä omallansa. Emme olleet ehtineet monta askelta, ennenkuin käsitimme toverimme käytöksen.

Tuskin kahtakymmentä jalkaa siitä paikasta, johon ensiksi olimme pysähtyneet, oli iso kallionlohkare. Se oli vuoresta irtautunut möhkäle, joka nyt oli useamman jalan päässä sen juuresta; sen koko ja asema oli sellainen, että sen takana oli hyvää tilaa sekä ihmisten että eläinten suojaksi: siellä oli tilaa meille kaikille.