Part 5

Miettimiseni loppui päätökseen seurata jälkiä niin pitkältä, kuin niitä oli, tietysti sille kohdalle, missä hevonen oli joko noussut ilmaan tahi muuten haihtunut näkymättömiin. Ratsastin siis eteenpäin. Olin jo ratsastanut lähes kaksisataa askelta, kun hevoseni äkkiä seisahtui. Katsahdin eteeni keksiäkseni syyn sen pysähtymiseen ja nyt katosi äsken syntynyt taikauskoni.

Noin kolmenkymmenen askeleen päässä kulki musta juova aavikon poikki. Se näytti olevan kaitainen maanhalkeama, mutta tultuani lähemmäksi, huomasin sen kuitenkin jokseenkin leveäksi repeämäksi. Se oli miltei yhtä leveä alhaalta kuin ylhäältäkin, ja sen pohjalla oli kiviä. Sen seinät olivat täydellisesti pystysuorat ja eri maakerrokset aina nurmenkamaraan asti tasaiset ja säännölliset, joten repeämää ei voinut enää huomata muutaman askeleen päästä. Länteenpäin se sitävastoin tuli syvemmäksi ja leveämmäksi. Sillä kohdalla, jossa minä olin, oli sen pohja lähes kaksikymmentä jalkaa aavikon pintaa syvemmällä.

Tietysti ei tuon valkoisen hevosen katoaminen ollut enää mikään salaisuus. Se oli tehnyt hirveän hypyn, lähes kaksikymmentä jalkaa suoraan alas. Pengottu nurmi aukon reunalla sekä sijaltaan siirtyneet kivet sen pohjalla sen todistivat. Se oli mennyt vasemmalle, pitkin aukeamaa. Kallioilla näkyi merkkejä sen kavioista. Itse se jo oli kadonnut. Aukeama teki tässä lähellä polven; hevonen oli jo sen toisella puolella ja poissa näkyvistä.

Selväähän oli, että se oli päässyt pakenemaan; sen takaa-ajamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, ja niin heitin kaikki ajatukset vainoamisen jatkamisesta tällä kerralla.

VI.

Eksyksissä aavikolla.

Aloin nyt mietiskellä asemaa, johon olin joutunut. Se ei todellakaan ollut ensinkään miellyttävä. Olin vähintään kolmenkymmenen engl. peninkulman päässä kylästä, enkä tietänyt, millä suunnalla se olikaan. Aurinko oli laskemaisillansa, ja ilmansuunnat oli minulla siis tiedossa; mutta minulla ei ollut aavistustakaan, olimmeko ratsastaneet itään vai länteen, jätettyämme uutisasumukset. Voisinhan ratsastaa takaisin omia jälkiäni -- mutta se oli kylläkin epävarmaa. Takaa-ajo ei ollut tapahtunut suoraan suuntaan. Sitävastoin olin, kiitäessämme eteenpäin, monessa kohden huomannut nurmessa paljon hevosen jälkiä; mustangilaumoja oli käynyt näillä paikoin laitumella.

Yksi asia oli selvä: paluu-yrityksen tekeminen ennen huomisaamua olisi turhaa. Aurinko ei enää tulisi olemaan ylhäällä puoltakaan tuntia ja yöllä ei voisi jälkiä nähdä. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jääminen siihen, missä olin, kunnes uusi päivä koittaisi.

Mutta miten voisin jäädä tähän? Minulla oli nälkä ja mikä oli vieläkin pahempi, olin menehtyä janoon. Ei veden pisarata ollut lähettyvillä; en ollut sitä nähnyt ollenkaan ratsastaessani viimeisiä penikulmia. Tuo pitkä, kiivas matka oli tehnyt minut sangen janoiseksi, ja hevosparkani oli samallaisessa pulassa. Tieto siitä, että vettä ei ollut missään saatavana, enensi tuskaa ja teki sen vielä suuremmaksi.

Tutkin aukeaman pohjaa ja seurasin sitä silmilläni niin etäälle kuin voin; se oli yhtä vedetön kuin aavikkokin, vaikka selvään näkyi, että siinä ennen aikaan oli ollut vettä. Hetken mietittyäni näytti minusta, että kentiesi voisin, jos menisin pitkin aukeamaa, sittenkin vettä löytää. Ratsastin siis eteenpäin, ohjaten hevostani aukon reunitse. Se tuli yhä syvemmäksi, mitä pitemmälle pääsin, kunnes se noin peninkulman päässä lähtöpaikaltani oli täydet viisikymmentä jalkaa syvä.

Aurinko oli laskenut; hämärä uhkasi tulla lyhyeksi. En uskaltanut kulkea aavikolla pimeässä. Voisinhan sattua ratsastamaan aukon jyrkälle reunalle; sitäpaitsi ei tämä ollutkaan ainoa: näin muitakin pienempiä uria. Ne haarautuivat suorakulmaisesi ja olivat vähemmän tahi enemmän syviä ja jyrkkiä.

Yö saapui äkkiä aavikolle. En uskaltanut ratsastaa paljoa kauemmaksi näiden vaarallisten rotkojen keskellä. Minun oli pysähtyminen vettä löytämättä, ja täytyminen viettää pitkät hetket virkistyksettä. Sellaisen yön odottaminen oli kauheata.

Ratsastin vielä vitkallisesti eteenpäin, ohjaten hevostani koneentapaisesti, kun silmäni sattuivat johonkin välkkyvään, joka saattoi minut ilosta hypähtämään. Se oli vettä. Huomasin sen olevan lännessä päin, samalla suunnalla, johon ratsastin. Se näkyi olevan pieni lammikko, ja oli se aavikolla eikä tuossa rotkossa, josta tähän asti olin vettä etsinyt. Sen rannoilla, ei ollut metsää eikä kaislistoa ja veden pinta näytti olevan aavikon tasalla.

Ratsastin sitä kohti iloisen odotuksen jännittämänä. Oliko se kangastus? Kentiesi -- mutta ei; edessäni ei ollut tuota läpikuultavaa ilmakerrosta, joka väikkyy kangastuksien yllä. Sen rannat olivat jyrkästi aavikon nurmikamaran rajoittamat, ja auringon viimeiset, loistavat säteet välkkyivät sen pinnalla. Se oli oikeata vettä.

Tästä täysin vakuutettuna ratsastin eteenpäin rivakammalla vauhdilla. Olin ehtinyt päästä noin kahdensadan askeleen matkalle siitä paikasta, kun hevoseni äkkiä säpsähti: rotko ammotti taasen edessäni.

Mielikarvaudekseni huomasin nyt aukon tehneen jyrkän polvekkeen, ja lammin olevan sen toisella puolen.

Ei ollut pimeässä mitään ylipääsemisen toivoa. Repeämä oli tässä syvempi kuin missään muualla ylempänä, niin syvä, että voin ainoastansa hämärästi nähdä sen pohjalla olevat kivilohkareet. Kentiesi voisin päivän tullessa löytää ylimenopaikan, mutta ainoastansa vähän lohdutusta sain tästä epätietoisesta otaksumisesta.

Nyt oli tullut täydellisesti pimeä, eikä minulla ollut muuta keinoa kuin olla yötä siinä, missä olin.

Hyppäsin satulasta, talutin hevoseni kappaleen matkaa kauemmaksi rotkosta aavikolle, riisuin satulan ja ohjakset sekä panin sen liekaan päässen lasson täydelle pituudelleen.

Kääriydyttyäni meksikolaiseen huopaani, joka kaikeksi onneksi oli mukanani, pistin pääni mukavasti satulaan ja rupesin odottamaan unta.

Kauan sain tätä nautintoa kaivata. Kääntelehdin kovalla vuoteellani ja tuijottelin kuuta, joka hetkiseksi näyttäytyi pilvien välistä. Sen valossa välkkyi tuo pieni järvi kuin hopea. Voi miten tuo välkkyvä vesi pilkkasi minua! Saatoin käsittää Tantaluksen tuskat. Hetken perästä lieveni janon tunne kuitenkin vähemmän polttavaksi. Kentiesi kostea yöilma vaimensi sitä, mutta luultavampaa on, että väsymys ja kärsimyksen pitkällisyys heikonsi sen vaikutusta. Mikä nyt syynä lienee ollutkin, mutta kärsin vähemmän ja tunsin, miten uni sai minut vähitellen valtaansa.

Nukuin, mutta uneni oli raskas ja täynnä levottomia näkyjä, joissa mielikuvittelu ja todellisuus kummallisesti sekaantui, kunnes vihdoin tuo jälkimäinen herätti minut rankkasateella. Muissa olosuhteissa tämä kentiesi olisi ollut vähemmin tervetullutta, mutta nyt minä tervehdin sitä ilon huudahduksella. Ukkonen jyrisi miltei lakkaamatta, salama säihkyi vähän väliä, ja voin kuulla rotkon pohjasta veden kohinaa.

Janon sammuttaminen oli ensimäinen ajatukseni, ja siinä tarkoituksessa pidin suuni seljällään, juoden itse taivahan lähteistä. Vaikka pisarat putosivat taajaan ja raskaasti, oli tämä juomistapa kuitenkin vitkallinen, ja mieleeni juolahti parempi keino. Huopani oli vedenpitävä, ja levitettyäni sen painoin sen kuopalle aavikkoon. Viiden minuutin kuluttua olin unohtanut, mitä jano olikaan.

"Muro" joi samasta "saavista", ja rupesi sitten jälleen syömään.

Huovan alapuoli oli vielä kuiva, samoinkuin sekin kohta maata, jota se oli peittänyt. Tähän heittäydyin pitkäkseni, vedin huovan peitteekseni, ja hetken kuunneltuani ukkosen kolkkoa jyrinää vaivuin syvään ja vahvistavaan uneen.

Herättyäni oli aurinko ehtinyt korkealle. Nälkä oli nyt ensimäinen tunteeni. En ollut syönyt mitään sitten edellisen aamun ja silloinkin vain hiukkasen leipää ja suklaatia.

Nousin ja tähystelin kaikkiin suuntiin: en voinut huomata mitään esinettä, en elävätä enkä kuollutta; hevoseni oli eläinmaailman ainoa edustaja.

Menin rotkon reunalle ja katsoin sen pohjaan. Se oli kauhea repeämä, sata jalkaa syvä ja milt'ei yhtä leveä. Sen seinämät olivat kuitenkin tässä loivemmat. Lohkareet olivat vierineet sen syrjiltä pohjalle ja muodostaneet siten kaltevan sillan, jota myöten ihminen kentiesi voi jalkaisin päästä sen pohjalle ja kiivetä toiselle puolelle; hevoselle se oli mahdotonta. Reunamat olivat kuoppaisia, ja rosoiset kalliot pistivät reunoista rotkoon, jossa kasvoi kaktuskasveja, karhunmarjoja ja pieniä vaivais-setripuita.

Olin yöllä kuullut virran vierivän sen pohjalla. Siinä oli kai muinoin juossut mahdoton vedenpaljous, mutta nyt ei siitä olisi saanut pikarillistakaan. Tuo pieni tilkka, joka vielä oli jälellä, joko upposi hiekkaan tahi haihtui uudestaan pilviin lämpimän ilman mukana.

Olin ottanut mukaani pyssyn toivossa nähdä joku metsänotus; mutta käytyäni hyvän matkaa repeämän reunalla pidin ruoan etsimisen turhana ja palasin.

Hevoseni satuloiminen oli vain hetken työ; kun se oli tehty, aloin täydellä todella miettiä, mihin menisin. Tietysti kylään takaisin. Hyvä; mutta oli vielä eräs kysymys, johon oli paljon vaikeampi vastata: miten löytäisin sinne? Eilispäivänä tehty suunnitelmani -- omien jälkieni seuraaminen -- ei enää kelvannut. Sade oli hävittänyt jälkeni! En ollut ennakolta ajatellut tätä, ja nyt, kun se tuli mieleeni, herätti se uuden pelon tunteen. Huomasin joutuneeni eksyksiin.

Pelkoni voi joistakuista näyttää kummalliselta. Voihan arvella, ettei minun olisi tarvinnut muuta kuin lähteä rohkeasti matkalle, ja että ratsastamalla suoraan suuntaan ennemmin tahi myöhemmin täytyisi tulla johonkin. Kyllä, mutta sangen helposti voisi sattua, että juuri tämä "johonkin" ei olisikaan minun lähtöpaikkani. Kymmenen peninkulman ratsastaminen suoraan on vaikeampaa kuin luuleekaan. Taitavimmatkin ratsastajat ovat siinä koetuksessa eksyneet. Voi kulua päiväkausia hakiessa tietä viidenkymmenen peninkulman laajuisesta aavikosta, ja nuo päivät voivat tuottaa nälkäkuoleman. Nälkä ja jano kiihtyvät pian samoinkuin ahdistuskin ja sitä pikemmin, kun puuttuu keinoja sekä edellisen tyydyttämiseen että jälkimäisen sammuttamiseen. Sitä paitsi on jo yksinäisyydessäkin jotakin hämille saattavaa, joka on suuressa määrin kiusallista ja josta vain tottuneet aavikolla kulkijat ovat päässeet. Aistit menettävät puolen voimaansa, tarmo heikkenee, ja päätökset tulevat horjuviksi sekä häilyviksi. Epäilee joka askeleella, onko oikealla suunnalla, ja on joka silmänräpäys valmiina poikkeamaan toisaalle. Yksinänsä eksyksissä oleminen on kauheata.

Tämän tunsin kylläkin katkerasti. Olin ennenkin ollut noilla isoilla aavikoilla, mutta ensi kerta sattui minulle se onnettomuus, että eksyin, ja levottomuuteni oli paljoa suurempi, koska minua vaivasi nälkä.

Kuitenkin huomasin pian, että paikoillani oleminen olisi ollut turhaa. Tiesin voivani ratsastaa kumminkin pari tuntia samaan suuntaan. Aurinko oli korkeimmallaan, ja se tulisi ohjaamaan minua puolipäivään saakka...Sitten oli minun pysähtyminen ja viipyminen joku hetki, sillä tällä eteläisellä leveysasteella ja juuri tähän vuoden aikaan on aurinko puolenpäivän kohdalla niin korkealla, ettei tottunutkaan voi erottaa pohjoista etelästä.

Laskin, että ennen puoltapäivää voisin ennättää metsään, vaikkei se suinkaan minun turvallisuuttani varmistaisi. Aavikkokaan ei ole eksyttävämpi kuin akasialehto. Siinä voi kuljeskella päiväkaudet tulematta kahtakaan kymmentä peninkulmaa lähtöpaikasta, ja usein ovat ne yhtä tyhjät riistasta kuin erämaakin.

VII.

Ateria aavikolla. Kuokkavieras.

Katsellessani aavikolle kiintyi huomioni muutamiin esineihin. Ne olivat eläimiä, mutta mitä, sitä en voinut päättää. On aikoja, jolloin on aivan turhaa koettaa aavikolla määritellä esineiden muotoa ja suuruutta: susikin näyttää silloin hevosen kokoiselta, ja aavikon reunassa istuvaa korppia voisi pitää puhvelihärkänä. Ainoastansa metsästäjän tottunut silmä voi saattaa nuo isonnetut esineet ja niiden hullunkurisen muodon oikeaan suhteeseensa.

Nuo näkemäni esineet olivat hyvinkin kahden peninkulman päässä; nekin olivat tulossa järvelle päin ja tietysti repeämän tuolla puolen. Siellä oli useampia olentoja, luinpa viisikin, jotka aaveentapaisesti liikkuivat taivaanrannalla.

Lopuksi sain selville, että putaman reunalla oli viisi kaunista eläintä, luultavasti antilooppeja. Ne tulivat niin lähelle, että niiden soreat ruumiit kuvastuivat putaman pintaan.

Nähdessäni ne kiihtyi nälkäni, ja ensi ajatukseni oli, miten pääsisin niitä lähestymään. Uteliaisuus oli tuonut ne purolle; ne olivat pitkän matkan päästä huomanneet minut ja hevoseni sekä laukanneet meitä tarkemmin katselemaan; mutta ne näyttivät vielä aroilta, eikä niillä silminnähtävästi ollut laisinkaan halua tulla meitä vielä lähemmäksi.

Miten pääsisin ampumamatkalle? Jos vain voisin houkutella ne aukeaman toiselle reunalle, olisin varma asiastani. Panin hevoseni liekaan ja ryhdyin toteuttamaan sotajuontani.

Kiivettyäni rotkon reunalle, ollakseni kaikissa tapauksissa antilooppeja niin lähellä kuin suinkin, otin kauniiksi värjätyn huopani ja kiinnitin sen pyssyni rassiin. Sitten laskin polvilleni, pitäen huopaa siten, että se miltei koko leveydeltään riippui maassa ja täydellisesti minut kaihti. Tietysti tein kaiken tämän niin hiljaa ja varovasti kuin suinkin. Tiesin, ettei ainoastaan suurukseni, vaan kentiesi henkenikin riippuisi yritykseni menestymisestä.

Eipä viipynyt kauan, kun ilokseni huomasin, että pyydykseni luultavasti pian tulisi näyttäytymään tehokkaaksi. Vaikka arin kaikista eläimistä, on antiloopilla eräs pitkälle kehkeytynyt ominaisuus: uteliaisuus. Jonkun uuden esineen nähdessään voittaa tämä tunne sen arkuuden, ja se lähestyy esinettä hämmästyneen näköisenä.

Niin kävi tässäkin. Nähtyään tuon kirjavan nelikulman, tulivat nuo viisi antilooppia juosten kiertämällä järven rantaa, pysähtyivät, tuijottivat hetken tuohon esineeseen ja syöksyivät sitte taasen etäämmälle. Pian ne kuitenkin palasivat, tällä kertaa silminnähtävästi suuremmalla luottamuksella ja vilkkaammalla uteliaisuudella. Saatoin kuulla niiden äkilliset nuuskimiset, kun ne kurottivat suipon kuononsa sojoon ja nuuskivat ilmaa. Kaikeksi onneksi puhalsi tuuli suoraan antiloopeista minuun päin; muuten ne olisivat saaneet minusta vainua sekä huomanneet petokseni.

Joukossa oli koiras ja neljä naarasta, joista edellinen oli helppo tuntea koostaan ja haarukan tapaisista sarvistaan, jotka naaraalta puuttuvat. Se näkyi johtavan noita toisia, jotka seisoivat rivissä sen takana, seuraten ja matkien sen liikkeitä. Toisen kerran lähestyessään tulivat ne noin sadan askeleen päähän. Pyssyni kantoi näin pitkälle, ja valmistausin ampumaan. Johtaja oli lähinnä, ja sen tietysti valitsin uhrikseni; tähtäsin ja laukaisin.

Savun haihduttua näin ilokseni kauriin makaavan maassa kuolleena. Ihmeekseni ei yksikään noista muista ollut pamahduksesta säikähtänyt, vaan kaikki seisoivat paikallaan, tuijottaen kuolleeseen johtajaansa silminnähtävästi kovin hämillänsä.

Aijoin panna pyssyyni uuden panoksen, kun varomattomasti nousinkin seisomaan. Tämä teki sen vaikutuksen, jota ei pyssyn pamahdus eikä toverin kuolema saanut aikaan: nuo säikähtyneet eläimet kääntyivät sekä riensivät nuolen nopeudella pois. Vähemmässä kuin kahdessa minuutissa ne olivat kadonneet näkyvistä.

Nyt tuli kysymys, miten pääsisin rotkon yli; aloin tutkia sitä löytääkseni jonkun ylimeno-paikan.

Onneksi löysinkin sellaisen. Kallio oli tässä kummaltakin puolelta särkynyt ja murtunut, joten seinämiä saattoi kiivetä.

Vielä kerran tarkastettuani, että hevoseni oli lujasti kiinni, laskin pyssyni sille paikalle, jossa olin maannut, ja lähdin, ottaen ainoastaan veitsen mukaani. Pyssy olisi vain estänyt minua kiivetessäni.

Onnistuin pääsemään halkeaman pohjaan ja rupesin nousemaan vastaista, jyrkempää seinää. Apunani olivat louhikossa kasvavien setripuiden oksat. Vähän hämmästyen huomasin, että tietä oli ennen käytetty, joko sitten ihmiset tahi eläimet. Rinteellä olevassa maassa oli kuin jalkojen jälkiä, ja kallio oli muutamin paikoin riimuinen sekä pilkullinen. Nämä merkit saattoivat minut ainoastaan hetkeksi arvelemaan, sillä olin liiaksi nälkäinen ajatellakseni muuta kuin syötävää.

Vihdoinkin saavuin kallion reunalle, ja kiivettyäni ylös aavikolle olin pian kuolleen antiloopin vieressä.

Varmaan luullaan, että seuraava toimeni oli polttoaineiden etsiminen, tehdäkseni tulen ja valmistaakseni aamiaisen. Ei suinkaan. Nautin aamiaiseni valmistamatta -- raakana.

Siten tyydytettyäni antiloopin kielellä ja parilla lihaviipaleella nälän ensi vaatimukset, tulin herkkusuisemmaksi ja arvelin, että paistaminen parantaisi makua. Sitä varten aijoin juuri ruveta keräämään setrin oksia, kun samassa huomasin jotakin, joka poisti kaiken ruoan halun mielestäni ja saattoi minut kauhusta värisemään.

Se, joka minussa herätti tuommoisen kauhun, oli muuan eläin -- kaikkein peljätyin kaikista aavikoiden asujamista: harmaa karhu.

Kun ensiksi huomasin pedon, nousi se ylös rotkosta, aivan samasta paikasta, mistä minä itse. Sen jäljet olin siis nähnyt kiivetessäni. Kun se oli päässyt aavikolle, pysähtyi se ja nousi päristellen takajaloillensa. Jonkun silmänräpäyksen oli se pystössä asemassansa, hieroi päätään ja huitoi ikäänkuin apina suurilla etukäpälillänsä. Se oli todellakin ison apinan näköinen, kuin mikä keltaisenpunainen orang-utangi.

Jos olisin istunut hevosen seljässä, en olisi vihollistani juuri paljon pelännyt. Harmaa karhu on liian hidas saavuttaaksensa hevosta; mutta minä olin jalkaisin, ja eläin olisi saanut minut helposti kiinni, niin nopeana juoksijana kuin itseäni pidinkin.

Olisi ollut jokseenkin ajattelematonta otaksua, ettei karhu kävisi kimppuuni. Tiesinhän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekee harmaa karhu hyökkäyksen, ja ettei yksikään Amerikan eläin rohkene mennä taistelemaan sitä vastaan; enpä ole aivan varma siitäkään, voittaisiko leijonakaan tätä julmaa petoa. Ihminenkin karttaa sitä ellei istu hyvän hevosen selässä, ja jos maa ei ole avonainen ja tasainen, jättää varova metsästäjä aina laajan tilan tuolle "vanhalle Efraimille".

Jos sillä olisi leijonan tahi tiikerin nopeus, olisi harmaa karhu mitä kauhein vastustaja. Kaikeksi onneksi se ei ole mikään puuhun kiipeäjä, eikä se rakasta metsääkään. Tunsin hyvin nämä seikat, ja voihan siis arvata tunteeni, kun olin sen parissa paljaalla puuttomalla kentällä, yksin, jalkaisin, miltei aseetonna.

Kuinka kaduinkaan, ett'en ollut ottanut pyssyä mukaani. Sen hakeminen oli nyt mahdotonta, sillä karhu oli minun ja rotkon välillä. Sellainen yritys olisi ollut suoraan pedon syliin syöksemistä. Huomasin, että tässä ei ollut mitään muuta keinoa kuin hirveä taistelu -- taistelu puukolla.

Epätoivo, joka hetkeksi oli hervaissut voimani, jännitti ne jälleen, ja kääntyen hirveätä vihollista vastaan olin valmis sitä kohtaamaan. Se ei myöskään antanut kauan itseänsä varrota. Lakattuaan minua tirkistelemästä laskeusi se nelin kontin, päästi hirveän mörinän ja syöksyi päälleni, kita auki.

Olin päättänyt varrota sen hyökkäystä, mutta kun se tuli lähemmäksi, ja minä näin sen suuren, laihan ruumiin, sen pitkät koukkuiset kynnet, isot, välkkyvät hampaat ja säkenöivät silmät, muuttui päätökseni; uusi ajatus oli äkkiä juolahtanut mieleeni; minä käännyin ja pakenin.

Ajatukseni oli, että ottaisin vastaan viholliseni vedessä... syvässä vedessä. Siitä olisi minulle etua. Kentiesi ottelu silloin kävisi tasaisemmaksi, kentiesi voisin sukeltamalla päästä pakoon, ja jos en voisi sitäkään, ei asiani tulisi entistä huonommaksikaan.

Riensin putamalle. Sinne päästyäni syöksyin hetkeäkään epäilemättä veteen: se ulottui polviin saakka. Kahlasin putaman keskelle: se tuli syvemmäksi, kuta kauemmaksi pääsin; pian nousi vesi vyötäisiin saakka. Vilkaisin levottomana taakseni; karhu seisoi rannalla. Ilokseni ja hämmästyksekseni huomasin sen pysähtyneen ja näyttävän haluttomalta tulemaan perässäni. Sanoin hämmästyksekseni, sillä tiesin, ettei harmaa karhu vettä pelkää; olin nähnyt monen sen heimolaisen uivan syvien järvien ja väkeväin virtain poikki. Mikä siis esti tätä tulemasta perässäni? Sitä en voinut arvata, enkä sitä tässä silmänräpäyksessä koettanutkaan tehdä; ajattelin vain, miten pääsisin ulommaksi ja kahlasin eteenpäin, kunnes tulin putaman keskelle ja seisoin kaulaani myöten vedessä. Uimatta en enää voinut päästä pitemmälle, ja pysähdyin siis. Pidin silmällä vainoojani pienimpiäkin liikkeitä. Se oli jälleen noussut takajaloillensa ja seisoi tässä asennossa minua katsellen, vaikkei se silminnähtävästi aikonut veteen.

Hetken minua katseltuansa, laskeusi se taasen neljälle jalalle ja alkoi juosta pitkin putaman rantaa, ikäänkuin etsien soveliasta paikkaa, mistä mennä veteen.

Väliämme ei ollut kahtakaan sataa askelta. Se olisi helposti voinut minut saavuttaa, jos olisi tahtonut, mutta jostakin syystä se näkyi olevan haluton. Väliin se teki yrityksen aavikolle, mutta palasi yhä minua katselemaan, ikäänkuin lujasti päättäen, ettei päästäisi minua näkyvistä. Toivoin sen menevän putaman toiselle puolelle, että pääsisin aukeaman yli, mutta se pysyi vain samalla puolella mihin ensiksi oli ilmestynyt, ikäänkuin olisi arvannut aikomukseni.

En tietänyt, kauvanko tätä piiritystä tulisi kestämään, mutta koska hyvin tunsin harmaan karhun leppymättömän luonteen, ei minulla ollut pikaisen pelastuksen toivoa. Jo oli, mikäli voin päättää, kulunut tunti, ja vielä oli asema sama. Aloin joutua epätoivoon. Värisin vilusta. Putama lienee ollut lähde, niin kylmää vettä siinä oli. Värisin, mutta pysyin paikallani. Muuta en uskaltanut. En rohjennut edes läikyttää vettäkään, jotten ärsyttäisi hirveätä vihollistani ja yllyttäisi sitä karkaamaan kimppuuni.

Vihdoinkin minun malttini tuli palkituksi. Karhu oli lopuksikin huomannut kuolleen antiloopin. Ilokseni huomasin karhun raahaavan eläintä rotkoon päin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut kallion taakse.

Uin nyt muutaman sylen, kahlasin sitten hiljaa eteenpäin ja olin jälleen hiekkaisella rannalla. Väristen ja vaatteet märkänä seisoin siinä, epätietoisena, mitä tehdä. En voinut jättää hevostani enkä pyssyäni. Lähtö jalkaisin aavikolle olisi taas ollut samaa kuin meno airoitta vesille. Ja vaikka olisin voinut olla vakuutettu, että hevosettanikin pelastuisin, en olisi jättänyt ratsuani. Siksi oli "Muro" minulle liian rakas. Olisinpa ennen antanut henkeni, ennenkuin eronnut tuosta jalosta eläimestä. Mutta mitenkähän sen luokse pääsisin? Karhu oli ottanut haltuunsa ainoan tien, jota viidakkoon pääsi.

Arvelin etsiä toista ylimenopaikkaa tahi kokonaan kiertää onkalon. Sehän kentiesi olisi parhain keino! Olin juuri lähdössä, kun taas kauhukseni näin tuon hirveän karhun, tällä kertaa kuitenkin sillä taholla, missä "Muro" oli.

Kun sen näin, kiipesi se juuri onkalosta, verkalleen laahustaen lohkareiden yli.

Käsitin hyvin, että se aikoi käydä hevoseni kimppuun. Tämä oli jo huomannut karhun tulon ja näkyi täydellisesti ymmärtävän vaaransa. Olin sitonut sen noin neljänsadan askeleen päähän rotkosta, noin kuudenkymmenen jalan pituiseen lassoon. Karhun huomattuaan se oli jo juossut köytensä kireälle, korskuen ja potkien.

Seisahduin kauhuissani odottamaan, mitä tapahtuisi. Minulla ei ollut pienintäkään toivoa voida auttaa hevostani vähintäkään, en ainakaan tässä silmänräpäyksessä huomannut siihen minkäänmoista mahdollisuutta.

Karhu meni suoraan hevosta kohti, ja sydämeni sykki haljetakseen tuota nähdessäni. Sill'aikaa juoksi hevonen köydessänsä ympäri piirissä, jonka säteenä köysi oli. Sen voimakkaista tempauksista tiesin, ettei ollut vähintäkään toivoa köyden katkeamisesta, ja muistin, kuinka syvään olin lyönyt seipään maahan. Tätä nyt kaduin. Olisin maksanut vaikka mitä, jos olisin voinut katkaista köyden!

Hevonen pysytteli loitolla karhusta laukkaamalla ympäri, samalla kun karhu koetti päästä sen kimppuun mennen piirin halki tahi juoksemalla pienemmässä piirissä. Koko kohtaus oli ikäänkuin sirkus-näytelmä, jossa "Muro" oli juoksija ja karhu johtaja.