Part 4
Siis pysähtyessäni ja käännyttyäni ympäri näin kaiteen raosta kasvot; mutta hyvä Jumala, mikä erotus hänen suloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka nyt näin! Ei sen vuoksi, että nämä kasvot olisivat olleet rumat tahi vialliset; niiden mielestäni inhottava ilme johtui paljon enemmän niiden siveellisestä sisällöstä kuin ruumiillisesta näöstä. Toisissa olosuhteissa en kentiesi olisi arvostellut näitä kasvoja yhtä ankarasti. Yhteinen kansa ei sitä varmaankaan tehnyt; on niitäkin, jotka voisivat pitää Ijurraa kauniina, sillä hän se oli, joka kaiteelta katseli.
Katseemme kohtasivat toisensa, ja tämä ensimäinen silmäys ratkaisi meidän välimme: vihollisuus koko elämäksi. Ei sanaakaan päässyt meidän huuliltamme, ja kuitenkin sanoi kumpaisenkin silmäys toisillensa mitä selvimmällä kielellä: Minä olen vihollisesi. Jos olisimme sen vannoneet hirveillä valoilla, loukkaamisen purevalla kiihkolla, ei kumpikaan meistä olisi sitä syvemmin eikä katkerammin tuntenut.
Ijurran kasvoista näin enemmänkin: hän tiesi salaisuuteni! Hänen silmäinsä säihky sen minulle sanoi. Hän tiesi, miksi täällä viivyin. Tuo hänen ivallinen hymynsä sen todisti. Hän tiesi minun koettaneen päästä Isolinan puheille, mutta luottaen omaan asemaansa ei siitä paljon välittänyt, vaan ainoastansa ilkkui sille. Kaiken tämän käsitin siitä ivallisesta hymystä, johon hän kasvonsa väänsi.
Näin tähystellen toisiamme, jolloin kumpikaan ei väistänyt katsettaan, kävi tämä ivahymy yhä rasittavammaksi. Aijoin juuri päästää suuttumukseni kuuluviin, kun samassa kavioiden kopse sai katseeni kääntymään päinvastaiseen suuntaan. Muuan ratsastaja tuli kukkulaa ylöspäin: se oli luutnantti Wheatley.
-- Kapteeni Warfield! lausui hän, ehdittyänsä perille, -- karja on nyt koossa; joko lähdetään?
Silmäsin katolle. Ijurraa ei enää ollut siellä. Jonkun kolmannen henkilön tulo oli varmaankin saanut hänet luopumaan tuosta ynseästä asemastaan ja vetäytymään pois. Koska huomasin kaikki yritykset saada Isoliinaa puhutella turhiksi, vastasin luutnantin kysymykseen myöntämällä. Hetken päästä olimme joukkomme etunenässä, ja tuo suuri karjalauma menossa amerikalaisten leiriin.
IV.
Kummallinen kirje.
Liike ja toimet matkalla leiristä ja sinne takaisin sekä haasteleminen iloisien toverien kanssa oli tähän saakka pidättänyt etäällä joukon ajatuksia, jotka palatessani seuraavana päivänä kylään, nyt vaativat tarkkaavaisuuttani koko voimallansa. Ne koskivat seuraavaa asiaa: Missä suhteessa ovat Isolina ja Ijurra toisiinsa? Onko heidän välillään läheisempää sidettä kuin heimolaisuuden? Ovatko he kentiesi kihloissa... naimisissa?
Ijurran ivallinen, voitonriemuinen hymyily kohdatessamme maatilalla, hänen näennäinen vaikutusvaltansa tuohon muutoin niin itsenäiseen ja taipumattomaan Isolinaan näytti vastaavan tähän myöntäväisesti. Kirjelippu sisältöineen, tytön silmäys ja hänen sanansa tuntuivat minusta puhuvan toisellaista, lupaavampaa kieltä; mutta mitä enemmän niitä ajattelin, sitä heikommalta näytti minusta se perustus, jolle koko tuulentupani rakensin. Varmaankin oli se samoinkuin moni muukin tuomittu raukenemaan.
Olin mennyt katolle, voidakseni häiritsemättä antautua surullisiin mietteisiini. Vähän väliä katsahdin tuohon loitolla olevaan maatilaan, joka ei kuitenkaan ollut niin etäällä, ettei ihmistä olisi voinut erottaa sen katolta, jos siellä joku olisi ollut. Vaan ketään ei näkynyt.
Päivällisen aikana ilmoitti vahtikersantti erään meksikolaisen haluavan päästä puheilleni. Käskin tuoda miehen luokseni, ja pian sen jälkeen seisoi muuan paimen edessäni, Hän antoi minulle kirjelipun.
Siinä ei ollut minkäänmoista osoitekirjoitusta, enkä minä sitä malttanut etsiäkään. Sormeni vapisivat sinettiä avatessani. Samassa kun silmäni näkivät kirjoituksen ja tunsivat käsialan, sykki sydämeni niin rajusti, että se miltei salpasi hengitykseni. Käännyin syrjään salatakseni liikutustani ja menin azotean kaukaisimpaan päähän kirjettäni lukemaan. Käskin miehen mennä alas vartomaan vastausta, ja nyt, päästyäni hänen läsnäolostansa, luin seuraavaa:
"Heinäkuussa 1846.
Kapteeni! Minulla oli lemmikkihevonen. Miten paljon tästä elukasta pidin, voitte ymmärtää te, jolla on samanlainen tunne tuota jaloa 'Muroa' kohtaan. Kovan onnen hetkellä te riistitte minulta lemmikkini, mutta tarjouduitte antamaan minulle korvauksen ryöväämällä itsenne, sillä minä kyllä tiedän 'Muron' olevan teistä kalleimman maailmassa. Jos minä olisin teidän sydämenne valittu, tuskinpa todella sietäisinkään siihen määrään jaettua rakkautta! No niin, kapteeni-hyvä, minä osaan pitää arvossa sitä jalomielistä uhrausta, jonka te aijoitte tehdä; minä en ota sitä vastaan; mutta minä tiedän teidän mielellänne tahtovan maksaa velkanne. Se on teidän vallassanne. Kuulkaa!
On olemassa eräs hevonen, joka on näillä seuduilla tullut kuuluisaksi 'aavikon valkoisen juoksijan' nimellä. Se on tietysti villi hevonen, lumivalkea karvaltansa, kaunis vartaloltansa ja nopea kuin pääskynen. Mutta miksi kuvaan teille aavikon valkoista juoksijaa? Olettehan teksaslainen, ja ette ole siis voinut olla siitä kuulematta. No niin, kapteeni-hyvä, minä olen kauan palavasti halunnut omistaa -- tämän hevosen. Olen luvannut palkinnoita meidän metsämiehillemme ja omille paimenillemme, sillä se näyttäytyy väliin meidän laitumillamme, mutta kaikki on ollut turhaa. Ei yksikään näistä voi sitä saada kiinni, vaikka he usein ovat nähneet sen sekä ajaneet sitä takaa. Toiset sanovat mahdottomaksi sitä ottaa kiinni, ja että se on niin nopea, että se silmänräpäyksessä voi laukata tahi oikeammin pujahtaa näkyvistä vieläpä avonaisella aavikollakin! On niitäkin, jotka sanovat sitä aaveeksi, peikoksi! Varmaankaan ei niin komea eläin kuitenkaan voi olla paholainen!
Mutta asiaan! Jotkut heikkouskoiset henkilöt luulevat aavikoiden valkean juoksijan olevan pelkkää tarua, ja väittävät kiven kovaan, ettei sitä ole olemassakaan. Carrambo! Minä tiedän sen olevan ja, -- mikä on tärkeämpää minun nykyisiin tarkoituksiini nähden -- se on tahi oli vielä noin pari tuntia sitten tuskin kymmenen peninkulman päässä siitä paikasta, missä tätä kirjoitan. Muuan meidän paimenistamme on nähnyt sen erään kauniin virran partaalla, jossa tiedän sen mielellänsä oleskelevan. Minulle tunnetuista syistä ei tuo paimen sitä ahdistanut eikä säikähdyttänyt, vaan riensi niin pian kuin suinkin tuomaan minulle tietoa asiasta.
Ja nyt kapteeni-hyvä! On ainoastansa yksi henkilö, joka voi ottaa kiinni tuon mainion hevosen, ja se olette juuri te itse. Ah, te olette kahlehtinut jotakin, mikä kerran oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin sekin. Niin, te voitte sen tehdä -- te ja 'Muro'!
Hankkikaa minulle aavikon valkoinen juoksija! Sitten lakkaan kaipaamasta Lola-parkaani. Minä tulen antamaan anteeksi murheen, jonka minulle olette saattaneet. Annan teille kaikki anteeksi. Hankkikaa minulle tuo valkoinen hevonen -- valkoinen hevonen!
Isolina."
Luettuani tämän kummallisen kirjeen kävi hiljainen riemun väristys läpi koko ruumiini. En miettinyt sen kummallista sisältöä, joka niin selvään kuvasi sen kirjoittajan luonnetta; sen tarkoitus oli kyllin selvä.
Olin todellakin kuullut puhuttavan aavikon valkoisesta juoksijasta; kukapa metsämies, kauppias tahi matkustaja ei olisi kuullut siitä kerrottavan!
Kuinka monta hauskaa kertomusta ja taikauskoista tarinaa olin kuullutkaan siitä leirivalkean ääressä, joissa kaikissa oli pääosa tuolla valkoisella hevosella! Miltei vuosisadan oli se ollut aavikkokertomusten sisältönä, vertauskohtana lentävälle hollantilaiselle. Samoinkuin tämä taikalaiva, oli valkohepokin joka paikassa läsnä, tänään Plattenin hietakentillä, huomenna Teksasin laajoilla aroilla, noin tuhat peninkulmaa etelämpänä.
Oli kyllä luultavaa, että oli olemassa valkoinen, erittäin nopea ja uljaasti kasvanut ori, ja että niitä oli parikymmentä, kentiesi satakin, noissa lukemattomissa, metsittyneissä hevoslaumoissa, jotka noilla isoilla laitumilla samoilivat. Olinhan itsekin nähnyt ja koettanut vangita useampaa kuin yhtä, jota voisi sanoa uljaaksi elukaksi ja jota ei mikään tavallinen hevonen saavuttaisi; mutta sillä, joka oli tunnettu aavikkojen valkoisen juoksijan nimellä, oli omituinen tuntomerkki, joka sen erotti kaikista muista -- _sillä oli mustat korvat_, ainoastansa korvat, mutta nämä sysimustat kuni ebenpuu. Sen muu ruumis, harja sekä häntä olivat valkoiset kuin äsken satanut lumi. Tätä omituista ja salaperäistä eläintä kirje tarkoitti; tätä mustakorvaista juoksijaa minut käskettiin ottamaan kiinni. Kirjeen sisältö oli aivan selvä.
Ainoastansa yksi siinä oleva lause pani minut ymmälle: "Te olette kahlehtinut jotakin, mikä kerta oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin sekin". Mitä? kysäsin itseltäni. Tuskin rohkenin uskoa vastausta, joka ikäänkuin riemuitseva kaiku kuului sydämestäni. Tietysti oli kirjeessä lisäkirjoituskin, mutta se koski ainoastansa "asioita". Se antoi tarkempia tietoja, milloin, miten ja missä tuo valkoinen hevonen oli nähty, sekä ilmaisi, että kirjeen tuoja, tuo paimen, joka sen oli nähnyt, tulisi minulle tien neuvojaksi.
Enpä kauan enää aprikoinut tätä kummallista pyyntöä. Sen täyttäminen lupasi minulle sellaisen aseman, että silmänräpäys tätä ennen olin pitänyt sen saavuttamista mahdottomana. Päätin heti ryhtyä yritykseen.
-- Niin, lemmitty Isolina! Jos mies ja hevonen sen voivat tehdä, olet, ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, aavikkojen valkoisen juoksijan omistaja.
V.
Villihevosen pyydystäminen.
Puoli tuntia myöhemmin ratsastin, paimen tienneuvojana, kaikessa hiljaisuudessa kylästä. Tusina miehiä, useimmat vanhoja metsästäjiä, ratsasti perässäni, ja mentyämme virran yli eräältä miltei kylää vastapäätä olevalta matalalta kohdalta painuimme toisella puolella olevaan metsikköön.
Oppaamme oli sanonut, että tuo valkoinen hevonen oli, kun se viimeksi nähtiin, suuressa tammalaumassa, ja tähän seikkaan perustuivat menestymiseni toiveet. Sillä varsin luultavaa oli, ettei se siitä erkanisi, ja vaikka lauma olisi poistunutkin siltä paikalta, tekisi sen paljous helpoksi löytää jäljet. Ja kun ne kerran olin löytänyt, luotin hevoseni nopeuteen ja omaan lassonkäyttämistaitooni.
Seutu, jota kuljimme, oli alussa taajaa viidakkoa, mutta vähitellen alkoi maa tulla toisen näköiseksi. Pensaat harvenivat ja alkoi ilmestyä aukkoja, jotka kävivät yhä laajemmiksi. Olimme ratsastaneet lähes kymmenen peninkulmaa yhtämittaa, jolloin meidän oppaamme löysi lauman jäljet, ja vähän tämän jälkeen pääsimme todella koko lauman näkyviin.
Näin pitkälle olimme menestyneet toivomme mukaan, mutta pääsy villin hevoslauman näkyville ja sen nopeimman juoksijan kiinniottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Tämän seikan sanoi minulle levottomasti sykkivä sydämeni ja nopeaan tykkivä valtimoni. Vaikeaksi tulisi kuvata niitä levottoman epäilyksen ja iloisen toivon sekaisia tunteita, jotka ailahtelivat mielessäni tuijottaessani kaukaa tuohon arkaan laumaan, joka ei vielä ollut meidän läsnäoloamme huomannut.
Aavikko, jossa lauma söi, oli toistakymmentä peninkulmaa laaja ja matalan viidakon ympäröimä. Lauma oli miltei aavikon keskellä. Muutamat hevoset söivät tyynesti, samalla kuin toiset kirjailivat milloin kavahtaen pystyyn ikäänkuin tapellen, milloin nelistäen pois hurjaa laukkaa tuuheat hännät ja harjat liehuen.
Niitä oli kaikenkarvaisia. Oli punaisia, harmaita ja valkoisia hevosia, viimeksi mainittuja enimmin. Oli raudikkoja ja papurikkoja, joilla oli valkoinen häntä ja harja, oli hiirenkarvaisia ja useita laukkejakin, sillä kirjavat mustangit eivät ole harvinaisia; ja kaikilla näillä oli tietysti tuuhea häntä sekä harja, koska ratsastajan rumentavat keritsimet eivät koskaan olleet leikanneet näitä liehuvia koristuksia.
Mutta missä oli tämän uljaan lauman johtaja? Missä oli tuo valkoinen juoksija?
Tämä oli kaikista tärkein asia ja kysymys, joka kieppui meidän kaikkein kielellä. Valkoisia hevosia siinä oli laumassa kosolta, mutta tarvitsi vain vilkaista huomataksensa, että tuota aavikoiden juoksijaa siinä ei ollut.
Katselimme toisiamme pettyneinä. Toverinikin tunsivat nolostuvansa, mutta paljon katkerampi tunne valtasi minut, tuijottaessani tuohon johtajattomaan laumaan. Vaikka olisin vanginnut ja vienyt muassani koko parven, ei tämä lahja kuitenkaan olisi tuottanut minulle Isolinalta hymyilyäkään. Juoksijaa ei ollut niiden joukossa!
Kentiesi se oli jossakin lähellä, vai oliko se luopunut laumasta ja mennyt pois tuon avaran aavikon poikki uusia tuttavuuksia hakemaan?
Paimen, joka täydellisesti tunsi villihevosen tavat, ei luullut sen olevan kaukana. Kentiesi se nytkin makasi viidakon varjossa, tahi kentiesi se oli jossakin lähellä olevassa metsäaukossa. Siinä tapauksessa, näin vakuutti oppaamme, löytäisimme sen pian.
Mutta millä tavalla? Pelkästään säikyttämällä tammoja, joiden varoitushirnunta kuuluisi etäälle.
Keino näytti kylläkin helpolta; mutta näytti viisaammalta kiertää lauma ennenkuin sitä säikytimme, sillä muuten voisi se laukata tiehensä, ennenkuin yksikään meistä pääsisi tarpeeksi lähelle.
Viipymättä ryhdyimme lauman piirittämiseen; metsästä oli apua liikkeidemme salaamisessa, ja puolen tunnin kuluttua olimme hajautuneet koko aavikon ympäri. Lauma yhä vain söi ja kirmaili, tietämättä että metsästysketju kiertyi sen ympärille; muuten olisi se jo aikoja sitten rynnännyt pois.
Itse ratsastin aavikon vastaiselle laidalle voidakseni varmuudella tietää milloin piiri oli suljettu. Olin yksinäni, jätettyäni toverini metsän laitaan. Minulla oli metsästäjän torvi mukanani, ja aijoin parilla toitotuksella säikyttää laumaa. Olin asettunut erääseen akasiapensastoon ja olin juuri viemäisilläni torven huulilleni, kun takaani Kuuluva kimakka kirkuna sai minut äkkiä kääntymään ympäri. Silmänräpäyksen olin epätietoinen, mikä ääni oli, mutta kun se kuului toistamiseen, tunsin sen. Se oli aavikko-oriin hirnunta.
Lähelläni oli viidakossa aukko, eräänlainen raitti, joka johti toiseen aavikkoon. Täältä kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta.
Niin nopeaan kuin viidakko salli riensin eteenpäin, mutta päästyäni aukealle huikaisi laskeva aurinko niin silmiäni, etten voinut tarpeeksi selvään erottaa esineitä. Varjostin silmiäni kädelläni ja huomasin nyt uljaan hevosen, joka nelistäen ryntäsi lauman luokse johtavalle polulle. Näin aavikoiden valkoisen juoksijan edessäni. Mahdotonta oli erehtyä tästä uljaasta eläimestä: tuo lumivalkoinen vartalo, nuo sysimustat korvat, sinertävä kuono, punaiset, avonaiset sieramet, leveät, pyöreät lautaset, somasti kasvaneet, väkevät raajat, kaikki ilmaisi verratonta juoksijaa.
Ikäänkuin nuoli lensi se minun ohitseni suoraan laumaa kohden. Tammat vastasivat sen ensimäiseen hirnahdukseen kimakalla iukunalla ja heittäen päänsä pystöön, lähtivät kaikki silmänräpäyksessä liikkeelle. Muutaman sekunnin kuluttua ne jälleen kaikki seisahtuivat asettuen hyvin harjautuneen ratsujoukon tarkkuudella riveihin ja kääntyen johtajaansa, joka nyt tuli laukaten paikalle.
Piilottelemisesta ja viekkaudesta ei enää ollut mitään apua: takaa-ajo oli alkanut. Nopeuden ja lasson oli nyt ratkaiseminen, ja sitä jouduttaakseni kannustin "Muroani" sekä ryntäsin esiin kentälle.
Oriin hirnunta oli antanut tovereilleni tiedon asemasta, ja he nelistivät nyt milt'ei yht'aikaa ulos metsästä laumaa kohden, päästellen korkeaäänisiä huutoja.
En ennättänyt nähdä muuta kuin tuon valkoisen juoksijan, ja sen mukaan sovitin menettelyni. Kun se oli tullut milt'ei lauman kohdalle, pysähtyi se rajusta juoksustansa, nousi kaksi kertaa takajaloilleen ikäänkuin tutkiaksensa asemaa, antoi taasen kuulua tuollaisen kimakan hirnunnan ja syöksyi sitten pois suorinta tietä aavikon laitaan. Leveä polku vei täältä metsään.
Lauma nelisti sen jälessä, alussa vielä pysyen rivissä; mutta vähitellen rivi murtui siten, että nopeimmat hevoset pääsivät toisten edelle, ja pian oli koko lauma levinnyt aavikolle. Takaa-ajaminen oli jo täydessä vauhdissa.
Kelpo hevoseni antoi pian näytteen oivallisista ominaisuuksistansa. Minä ratsastin toisen toverini ohi toisensa jälkeen, ja kun olimme päässeet polun päähän ja tulleet toiselle aavikolle, olin jo jälkijoukon tammojen seassa. Muutamat niistä olivat kauniita elukoita, ja joskus toiste olisin kentiesi tuntenut kiusausta heittää lassoni jonkun kaulaan, mutta nyt oli ainoa ajatukseni, miten saada ne pois tieltäni, koska ne estivät kulkuani. Ennenkuin vielä olimme ehtineet toisen aavikon poikki, olin jo ennättänyt etummaiseen riviin, ja kun tammat saivat nähdä minut edellänsä, ryntäsivät ne epäjärjestyksessä pois oikeaan ja vasempaan. Kaikki olivat nyt minun takanani, kaikki, paitsi tuo valkoinen juoksija, joka yksin ylläpiti kilpajuoksua, kiljaisten aina väliin kimakan hirnuntansa ikäänkuin minua pilkataksensa ja houkutellaksensa minua eteenpäin. Se oli vielä pitkän matkan edellä eikä nähtävästi pitänyt mitään kiirettä.
Hevonen, jolla ratsastin, ei tarvinnut kannustamista eikä ohjaamista; se näki edessänsä takaa-ajettavan ja aavisti ratsastajan tahdon. Tunsin sen nousevan allani kuin meren aallon. Sen kaviot sattuivat nurmikkoon tärähtelemättä. Joka uudella hyppäyksellä se kohosi joustavan kimmoisesti, samalla kuin sen kupeet paisuivat voimantunnosta. Ennenkuin olimme tulleet tuon toisen aavikon poikki, oli se jo päässyt tuota valkoista juoksijaa melkoista lähemmäksi. Mutta mielikarvaudekseni näin nyt ajettavani ryntäävän suorastaan viidakkoon päin.
Huomasin erään polun ja ratsastin juoksijan perään. Korvani saivat olla tienneuvojana, sillä oksat risahtelivat villin hevosen rynnätessä eteenpäin. Väliin huomasin sen valkoisen ruumiin vilahtavan viheriöiden lehvien välistä.
Peläten menettäväni sen näkyvistäni, ratsastin mistään huolimatta kiivaasti milloin halkaisten viidakkoa, milloin seuraten sen kiemurtelevia polkuja. En välittänyt okaisista mimosa-kasveista; hevoseni ei niistä myöskään piitannut; mutta isoja akasiantapaisia puita oli taajassa tiellämme, ja niiden vaakasuorat oksat minua haittasivat. Usein täytyi minun laskeutua aivan vatsalleni satulaan, päästäkseni niiden alatse. Kaikki tämä edisti takaa-ajettua ja viivytti ajajaa.
Halusin avonaiselle aavikolle, ja helpotuksekseni se jo näkyikin, ei vielä kuitenkaan aivan avonaisena, sillä siellä täällä oli vielä n.s. "keitaita". Niiden lävitse luikui tuo valkoinen juoksija pois; se oli jätättänyt minua viidakon poikki ratsastaessani, ja oli nyt hyvän matkan päässä. Mutta se suuntasi juoksunsa tuota avonaista kenttää kohti, joka todisti, että sillä oli tapana etsiä pelastustaan nopeasta juoksustaan. Kentiesi olisi sen, minun ollessa takaa-ajajana, ollut turvallisempaa olla metsikössä; tämänpä sai kuitenkin pian nähdä.
Kymmenen minuutin kuluttua olimme jo päässeet metsäsaarien ohi, ja nyt oli laaja, ääretön aavikko edessämme, silmänkannon matkaa avarampana.
Eteenpäin ryntäämme tuolla tasaisella nurmisella kentällä, eteenpäin, kunnes puita ei enää näe muuta kuin tuon viheriän ruohomeren ja sinisen taivaankannen, eteenpäin tämän mahdottoman piirin keskitse, jota taivaanranta rajoitti.
Mieheni, jotka olivat eksyneet metsikön sokkeloihin, ovat aikoja sitten kadonneet näkyvistä; mustangit ovat kääntyneet takaisin; koko tällä aavalla kentällä näkyy ainoastansa kaksi esinettä: tuon pakenevan juoksijan lumivalkea vartalo ja sen perässä kiitävä musta ratsastaja. Tämä on pitkä, hurja ratsastus, hirveä koetus oivalliselle "Murolleni." Kymmenen engl. penikulmaa olemme jo painaneet aavikkoa, jopa enemmänkin, ja kuitenkaan en ole vielä käyttänyt ruoskaa enkä kannuksia. Tuo rohkea eläin ei tarvitse mitään sellaista kiihoitusta, sillä sitäkin huvittaa takaa-ajaminen -- silläkin on kunnianhimonsa, halu voittaa kilpailijansa. Minun vaikuttimeni ovat toisellaiset: minä ajattelen ainoastansa erään naisen hymyilyä; mutta sellaiset vaikuttimet ovat ennenkin johtaneet joko kruunun menettämiseen tahi maailman valloittamiseen. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin! Sinun täytyy se saavuttaa tahi kuolla!
Nyt ei ole enää mitään estettä. Täällä se ei voi meiltä kätkeytyä. Aavikko lyhyine nurmipeittoinensa on sileä ja tasainen kuni uinuva meri. Ei ainoakaan esine kaihdi näköalaa. Täällä se ei voi päästä mihinkään piiloon. Vielä on meillä päivää tunnin aika. Ennen pimeää täytyy sen olla meidän vankinamme. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin!
Eteenpäin me lennämme. Aavikon juoksija ei kiljahda enää ivallista hirnuntaansa; se on menettänyt luottamuksensa nopeuteensa; se juoksee pelon valtaamana. Se ei ole ollut koskaan piin kovin ahdistettuna. Se juoksee vaiti kuin takaa-ajajansakin. Ei mitään ääntä kuulu, paitsi noiden nopeain kavioiden kopsetta -- merkillinen äänettömyys, joka todistaa takaa-ajon kiivautta. Väliämme on vähemmän kuin kaksisataa askelta. Minä tunnen voittoni varmaksi. "Muron" koskettaminen kannuksella tulee nyt saattamaan juoksijan lassonheiton päähän; onpa aika tehdä loppu tästä hurjasta ratsastamisesta. Nyt, "Muro", viimeinen ponnistus, ja sitten pääset puhaltamaan!
Tutkin lassoani; se on vyyhdellä satulassani ja on toisesta päästä lujasti kiinni sen puusisuksessa renkaalla ja sinkilällä. Onko permi selvä ja valmis? On. Nuora on tasaisesti vyyhdellä? On; kaikki on kuten pitääkin.
Nostan vyyhden ja panen sen löyhälle vasemmalle käsivarrelleni. Sitte selvitän silmukan, jota pidän oikeassa kädessäni. Nyt olen valmis... hyvä Jumala! Missä on hevonen?
Ärjäsin kauhistuneena ja sitten melkein jähmetyin hämmästyksestä. Lassoa järjestäessäni olin kääntänyt hetkeksi katseeni pois aavikko-hevosesta; kun jälleen siihen katsahdin, oli se _kadonnut_.
Koneellisesti pidätin hevoseni niin ankaralla tempauksella, että se peräytyi nilkoillensa. Hevonen näytti pelästyneeltä. Mitähän tämä merkinnee? Missä on villi hevonen?
Käännyin kääntymistäni, tutkin aavikkoa kaikilta tahoilta, vaikka yksi ainoakin silmäys olisi riittänyt. Kenttä oli, kuten sanottu, tasainen kuin pöytä; taivaanranta rajoitti näköalan; näkyvissä ei ollut kalliota eikä puuta, pensasta eikä ruohoa, eipä pitkää nurmeakaan. Kenttää peitti n.s. "puhveliruoho", joka on lyhyttä täysin kehkeytyneenäkin, ja oli nyt vain noin kolme tuumaa maan kamarasta. Käärmekään olisi tuskin löytänyt sen alta suojaa, saatikka hevonen!... Laupias Jumala! Missä oli aavikoiden juoksija?
Selittämätön pelon tunne valtasi minut; vapisin ja tunsin hevoseni värisevän. Minä, samoinkuin "Murokin", olin, seurauksena tuosta ankarasta ratsastamisesta, hiessä ja vaahdossa; ja kuitenkin tunki kylmä hiki huokosistani, ja minä vapisin ahdistuksesta.
Olinpa ollut monessa vaarassa, mutta ne olivat olleet noita tavallisia seikkailuja virroilla ja aroilla, ja niihin minä olin tottunut. Olin kamppaillut niissä enemmän tahi vähemmän rohkeana, mutta en ikänä ollut tuntenut sellaista kauhun sekaista pelkoa, kuin tässä silmänräpäyksessä, jolloin pysäytin hevoseni aavikolla. En ole koskaan ollut taikauskoinen, mutta tällä hetkellä en voinut häätää uskoa yliluonnollisiin asioihin. Tässä ei ollut mitään luonnollista, en ainakaan voinut keksiä mitään sellaista, joka olisi selittänyt hevosen salaperäisen katoamisen. Olin usein pilkallisesti hymyillyt herkkäuskoiselle merimiehelle ja hänen taikalaivallensa; olin nyt saanut nähdä yhtä harvinaisen, vaan kuitenkin todellisen ilmiön -- taikahevosenko? Niin, toisinhan ei voinut olla, hevonen oli aave. Uskoni yliluonnollisiin kesti varsin lyhyen ajan, sillä silmäni sattuivat aivan verekseen kavion jälkeen, joka oli suoraan edessäni nurmikossa. Tiesin sen olevan tuon valkoisen hevosen jälkiä, ja se pani minut miettimään. Jos hevonen olisi ollut aave, ei se olisi voinut jättää jälkiäkään. En ollut milloinkaan kuullut puhuttavan henkien jättämistä jäljistä.