Part 16

Sama ajatus lienee tässä silmänräpäyksessä vallannut toverinikin, sillä näin kaikkein kasvoilla pettymyksen mielikarvautta, kun he synkkänä ja vaitonaisina olivat polvillansa minun vierelläni. Ei kukaan lausunut sanaakaan; he eivät olleet puhuneet siitä saakka, kun tälle paikalle tulimme. Aikomukseni oli ollut viedä hevoseni niin lähelle leiripaikkaa kuin suinkin, jättää se johonkin suojaan niin lähelle, että sen ennättäisi juosten saavuttaa ja, morsiameni sylissäni, nousta sen satulaan sekä nelistää toverieni luokse. Nämä, niin olin suunnitellut, asettuisivat väijyksiin niin lähelle leiriä kuin suinkin. Mutta tämä suunnitelma täytyi kokonansa hyljätä leiripaikan omituisen luonteen vuoksi. Olin odottanut leirin läheisyydessä olevan puita, viidakkoja tahi jylhää maata, jonka suojassa voisimme lähestyä. Mutta tässä ei ollut sitä eikä tätä.

Empimättä oli minun siis hyljättävä ensimäinen suunnitelmani ja keksittävä joku toinen; mutta millainen? Puolittain epätoivoisena katsahdin ympärilleni; näin silloin Ruben, ja toivon kipinä syttyi jälleen. Hän ei ollut vielä lausunut mitään. Ehkäpä hän tiesi jonkun keinon?

Vanha metsästäjä seisoi erillään meistä toisista pyssynsä varassa, jonka perä nojasi erääseen kantoon, ja suu omistajan nenään, samalla kuin hän puristi molemmin käsin ylhäältä pyssynpiippua, peukalot kummallakin puolen äsken mainittua kasvojen osaa.

Eipä ollut ensi kertaa, kun näin hänet tällaisessa asennossa. Tiesin sen olevan hänen tapansa, milloin joku tavattoman vaikea kysymys vaati koko hänen älyvoimansa. Hyvinkin kymmenen minuuttia kului hänen virkkamatta sanaakaan.

-- Tiedättekö mitään keinoa, Rube? sanoin vihdoinkin. -- Te tiedätte miten maltiton...

-- Älkää olko maltiton, kapteeni. Se ei auta laisinkaan. Te tulette tarvitsemaan malttia, vieläpä paljonkin, ennenkuin voitte lämmitellä jalkojanne noiden valkeiden ääressä; mutta te voitte sinne päästä ja hyvissä ajoinkin, jos noudatatte vanhan Ruben neuvoja ja pidätte silmänne auki, ettekä puhu joutavia. Noh, myönnyttekö noudattamaan minun ohjeitani?

-- Lupaan kokonansa toimia teidän neuvojenne mukaan.

-- Se oli järkevästi lausuttu... erinomaisen järkevästi. Noh, näettekö, jatkoi hän, oltuansa hieman vaiti -- näettekö kentiesi jotakin rantaa?

Yksikään meistä ei vastannut tähän kysymykseen. Aloimme käsittää Ruben tarkoitusta, ja meidän silmämme sekä ajatuksemme kiintyivät äkkiä virran rantaan, sillä tietysti hänen sanansa tarkoittivat sitä.

-- Noh, ettekö näe jotakin rantaa, mitä? Se ei tosin ole yhtä korkea kuin Missourin tai Snake Riverin kallioäyräät... eihän sitä kukaan ole väittänytkään; mutta vaikk'ei se niin korkea olisikaan, tulee se, luullakseni, joka silmänräpäys yhä korkeammaksi?

-- Tuleeko korkeammaksi?

-- Tulee kyllä, eli, mikä on samaa, vesi laskeutuu yhä matalammalle. Se vajoaa nopeasti tuuma tuumalta; tunnin kuluttua tulee leirin edessä oleva ranta olemaan runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla... se on tosi, se.

-- Ja te luulette minun voivan päästä leiriin, hiipimällä sinne rannan suojassa?

-- Totta kait! Mikäs teitä siitä voisi estää?... Se käy kuin tanssi.

-- Entä hevonen?... Miten minä saan sen mukaani?

-- Samaa tietä, jota itsekin menette. Virran uoma on kylliksi syvä piilottamaan vaikka maailman suurimman hevosen. Virta on nyt täysi viimeöisestä sateesta, mutta siitä ei tarvitse välittää... voihan hevonen kahlata tahi uida, ja ranta tulee peittämään sen intiaaneilta. Voittehan jättää sen virtaan.

-- Veteenkö?

-- Tietysti... teidän hevosenne pysähtyy sinne, ja jos se ei sitä tee, voitte sitoa sen rantaan. Ette voi viedä sitä niin likelle, kuin haluatte, älkääkä menkö liian pitkälle tuulen puolelle, sillä silloin tulevat nuo mustangit sen vainuamaan, ja silloin olette sekä hevosenne että te hukassa. Noin parisataa askelta on parhaiksi. Jos teidän onnistuu pelastaa tyttö, voitte luullakseni helposti juostakin tuon matkan; juoskaa suoraan hevosta kohti ja, päästyänne satulaan, ratsastakaa suoraan metsään päin, jossa olemme lymyssä; ja saammepa sitte nähdä, eivätkö punanahkaiset saa lämpöisiä tervehdyksiä pyssyistämme.

Suunnitelma näytti todellakin sangen mahdolliselta. Veden vajoaminen oli seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, vaikka Rube sen oli huomannut. Hän muisti tuon viimeöisen ankaran sateen ja näki sen vaikuttaman vedennousun tuossa pienessä virrassa, ja että vesi oli ruvennut nopeasti laskemaan, kuten on aavikkovirtojen laita.

En viivytellyt päätöstä tehdessäni.

XXVI.

Vastavirtaa.

Varustukseni olivat pian valmiina, ja niin pian kuin vesi oli tarpeeksi laskeutunut, nousin satulaan. Toverini keräytyivät ympärilleni jäähyväisiä sanomaan, ja toinen toisensa perästä puristi kättäni, toivottaen onnea.

Sillä kohdalla, missä virta kosketteli kukkuloita, oli pensaita; nämä jatkuivat kukkulalle ja yhtyivät kukkulan harjalla olevaan metsään. Näiden suojassa astuimme rantaan.

Siitä polvekkeesta, jossa olimme, juoksi virta miltei suoraan intiaanileirin luokse. Pitkin rantaa ei pensaita enää ollut. Vielä askel leiriä kohti, ja olisimme paljastaneet itsemme intiaanein nähtäviksi.

Tällä kohdalla oli minun siis meneminen veteen. Metsästäjät olivat antaneet minulle viimeiset neuvonsa; he olivat kumpikin tarttuneet käteeni, puristaen sitä tarkoituksella, joka lupasi enemmän kuin sanat.

-- Älkää olko peloissanne, kapteeni, lausui nuorempi heistä. -- Rube ja minä emme ole kaukana. Kun saamme kuulla revolverinne äänen, ryntäämme teitä kohti ja kohtaamme teidät puolimatkassa. Jos joku onnettomuus sattuisi, lopetti Garey painokkaasti -- voitte luottaa siihen, että sen verisesti kostamme.

-- No, niin! jatkoi Rube -- sen me teemme. Vaan älkää olko peloissanne! Pitäkää silmänne auki sekä kätenne vakavana, eikä teille tule mitään sellaista hätää, ettette siitä suoriutuisi. Kunhan vain pääsette leirin ulkopuolelle, voitte luottaa meihin. Ratsastakaa suoraan metsää kohti ja nelistäkää, ikäänkuin hevosella olisi tuli hännässä.

En enää kuunnellut enempää. Olin jo laskeutunut satulasta, ja taluttaen Muroa perässäni, menin rantaan ja virtaan. Hyvin opetettu hevoseni seurasi empimättä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olimme kumpainenkin virrassa.

Vesi oli juuri niin syvää kuin odotinkin, ja ranta kohosi puolitoista jalkaa pystysuoraan sen pinnasta, mikä korkeus riittikin piilottamaan sekä minut suorana seisoessani että hevoseni.

Jos uoma oli yhtä syvä leiriin asti, tulisi hanke varsin helpoksi.

Koska intiaanilakissani olevat kirjavat höyhenet pistäysivät näkyviin reunan yli, otin päähineen päästäni ja pidin sitä kädessäni. Samoin panin vaippani olalleni, pitääkseni sen kuivana.

Näin aloin matkani. Se ei käynyt laisinkaan nopeasti. Vesi oli milloin syvempää, milloin matalampaa, mutta enimmästi se ulottui lantioihin saakka, ja oli myöskin tarpeeksi syvää, tuottaaksensa minulle sekä ajanhukkaa että vaivaa. Virta kävi sitäpaitsi minua vastaan ja, vaikka se ei ollutkaan kovin voimakas, esti se kuitenkin melkoisesti.

Väliin pysähdyin levähtämään, sillä ponnisteleminen kahlatessani väsytti ja hengästytti. Näin oli varsinkin silloin, kun täytyi käydä kumarassa, jottei näkyisi rantaäyräiden yli; levähdinkin aina niillä kohdin, missä uoma oli syvin, jotta voin seisoa suorana.

Koko ajan halutti kurkistaa reunan yli, silmäilläkseni leiriä. Mieleni teki saada selkoa sen etäisyydestä ja asemasta, mutta en uskaltanut kuitenkaan nostaa päätäni ranta-äyräitä korkeammalle: nurmikko, joka niitä peitti, oli tasainen kuin niitetty, eikä maassakaan ollut pienintäkään töyrästä. Jos olisin kohottanut vaikkapa kättänikin, olisivat he voineet nähdä sen tuossa kirkkaassa, kumottavassa kuutamossa.

Olin tullut, en tiedä kuinka pitkälle, mutta minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut leirin lähellä. Pitkin matkaa pysyttelin aivan vasemman rannan puolella, joka, kuten Rube oli ennustanut, nyt oli runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla. Tämä oli onnellinen seikka, ja toinen yhtä onnellinen oli se, että kuu ei vielä ollut kovin korkealla, joten ranta siis loi leveän, synkän varjon, joka ulottui miltei virran puoliväliin. Tässä varjossa minä liikuin, ja sen ystävällinen synkkyys peitti sekä minut että hevoseni.

Minusta tuntui kuten sanoin, että luullakseni olin leirin lähellä, ja mieleni teki sitä tutkimaan, mutta edellämainituista syistä en sitä uskaltanut tehdä. Yhtä paljon pelkäsin mennä etemmäksi, sillä tämä voisi olla vieläkin vaarallisempaa. Olin ottanut tuulen suunnan huomiooni: se puhalsi virrasta leiriin päin, ja jos veisin hevoseni mustangein kohdalle, nämä varmaankin sen vainuaisivat sekä rupeaisivat kiivaasti korskumaan.

Joitakuita silmänräpäyksiä seisoin siinä aivan neuvotonna, epäröiden, jättäisinkö tähän hevoseni, vai taluttaisinko sitä vielä kappaleen matkaa eteenpäin. Samassa näin ranta-äyrään yli jotakin, joka antoi minulle kaikki tarpeelliset tiedot: rannalle liekaan pantujen hevosten selät. Sen lautanen oli virtaan päin, ja sen pää oli nuokuksissa: se söi.

Tämä näky minua ilahdutti. Mustangi oli runsaasti kaksisataa askelta minusta, ja tiesin sen olevan leirin äärimmäisellä laidalla. Juuri tähän halusin jättää hevoseni.

Silmänräpäyksessä olin pannut sen liekaan, ja kuiskaten jäähyväiset erosin siitä sekä jatkoin yksinäni matkaani vastavirtaa.

Nyt liikuin keveämmin ja varmemmin, mutta varovammin. Olin liian lähellä, pitääkseni vähintäkään ääntä; ainoa molskaus olisi minut ilmaissut.

Aikomukseni oli pysyä virrassa, kunnes olisin päässyt sen paikan ohitse, jossa hevoset olivat lieassa; täten pääsisin välttämään hevosvartiaketjun ja mikä oli yhtä tärkeätä, itse hevosrivinkin. Kunhan vain kerta pääsisin tämän piirin sisäpuolelle, ettei kukaan minua huomaisi, niin erinomainen valhepukuni pettäisi sekä neli- että kaksijalkaisten vartiain silmät.

En aikonut kuitenkaan mennä liian pitkälle heidän piirinsä sisäpuolelle; siten tulisin miltei leirin keskikohdalle ja liian lähelle intiaanein joutilaita joukkoja.

Olin huomannut leveän vyöhykkeen intiaanein leiripaikan ja sen alan välillä, jossa heidän hevosensa olivat.

Tätä välisarkaa eivät leirin laiskurit juuri kulkeneet, ja jostakin kohdasta sen laidasta tahdoin päästä leiriin.

Onnistuin paremmin kuin luulinkaan. Pysyen aivan ranta-äyrään vieressä pääsin mustangien ohi; kuljin aivan niiden kuonon alatse, sillä voinpa kuulla niiden pureskelevan ruohoa aivan pääni päällä; mutta niin hiljaa hiivin eteenpäin, ettei mikään ilmaissut läsnäoloani.

Muutaman minuutin kuluttua olin heistä jo kaukana.

Nostin päätäni vitkaan ja verkalleen, kunnes silmäni olivat ranta-äyrästä korkeammalla.

Ei ollut ketään läheisyydessä; voin nähdä tummaveriset, valkeiden ympärille sijoittuneet intiaanit, noin sadan askeleen päässä. He hyppivät, puhuivat ja nauroivat, mutta ei yksikään korva ollut jännityksessä, eikä yksikään silmä suunnattu minua kohti. Ei ketään ollut lähistössä.

Polvillani ryömin nurmikon yli, ja hiljaa noustuani seisoin intiaanileirin laidassa, ollen kaikesta ulkoasustani päättäen yhtä täydellinen villi kuin kuka hyvänsä leirissä olevista!

XXVII.

Perillä.

Muutaman silmänräpäyksen seisoin kuin kuvapatsas; en liikuttanut kättä enkä jalkaa, etteivät liikkeeni herättäisi hevosten vartiain eikä muidenkaan intiaanein huomiota.

Näin monta roviota, ja kaikkein näiden ympärille oli kerääntynyt intiaaneja, toiset kumarassa, toiset seisoen. Yö oli tarpeeksi viileä, saadakseen heidät pysymään kylliksi lähellä leimuavia rovioita, ja tästä syystä ainoastansa joku heistä oli liikkeessä, -- minulle onnellinen sattuma.

Loin tutkivia silmäyksiä joka haaralle; silmäilin noita eri rovioiden vieressä olevia ryhmiä; näin joukon naisia, joiden tiesin olevan vankeja; mutta Isolinaa en nähnyt.

Teltassa... teltassa! Hän oli varmaankin teltassa!

Teltta oli, kuten jo mainittiin, erään pienen metsikön laidassa, ja sen edustalla leimusi aimo valkea. Selvästi oli tässä heimon toiminnan keskus. Jos mitä tärkeätä tehtäisiin, tapahtuisi se täällä. Teltassa tahi sen läheisyydessä täytyi Isolinankin olla, ja sieltä minä häntä päätinkin etsiä.

Samassa kajahti kimakka ääni leirissä, ja syntyi yleistä liikettä. En voinut kuulla, mitä mies sanoi, mutta hänen äänensä omituinen kaiku ilmaisi hänen lausuneen jonkun varoituksen tahi kutsumuksen. Jotakin tärkeätä oli tekeillä.

Intiaanit alkoivat nyt kiertää tuon teltan edessä olevan leimuavan valkean ympäri ikäänkuin jossakin juhlallisessa tanssissa. Toisia näkyi rientävän saapuville leirin etäisimmistä kohdista, ikäänkuin katsomaan valkean ympärillä olijoiden liikkeitä tahi itse liittymään heidän joukkoonsa.

En viivytellyt kauan heitä katselemalla; heidän huomionsa oli täten kiinnitetty muuhun, ja tämä antoi minulle oivallisen tilaisuuden päästä huomaamatta metsään, jonka suojassa voisin läheltä nähdä, mitä tulossa oli. Sinne nyt pitemmittä mutkitta meninkin.

Astuin vitkallisesti sekä teeskennellyllä, huolettomalla välinpitämättömyydellä. Myöskin matkin komanhien kävelyä; se ei ole tuota vapaata, rohkeata ryhtiä eikä komeata, matkimatonta astuntaa, joka on erikoista chippeway- ja shavans-, huroni- ja inoquoisheimoille, vaan englantilaisen kilparatsastajan epätasaista, laahustavaa kulkua; siten todellakin komanhi-intiaani liikkuu jalkaisin.

Kaiketikin esitin osani hyvin. Muuan hevosvahdista tuleva villi, joka aikoi tuon suuren nuotion luokse, meni aivan ohitseni ja tervehti minua nimeltä.

-- Vakono! hän huudahti.

-- Que cosa (Mitä nyt?) vastasin espanjan kielellä, matkien niin hyvin kuin voin intiaanein ääntä ja puhetapaa.

Tämä oli uhkarohkeata, mutta olin joutunut pulaan, enkä voinut kernaasti olla vaiti.

Miestä näkyi hiukan kummastuttavan, että häntä puhuteltiin meksikolaisten kielellä; kuitenkin hän vastasi:

-- Sinä kuulet kutsun, Vakono? Miksi et tule? Neuvoskunta kokoontuu. Hissoo Royo on jo siellä.

Ymmärsin, mitä hän puhui, enemmän intiaanin eleistä kuin hänen sanoistansa, ja sanat "kutsumus", "neuvoskunta" ja nimi Hissoo-Royo auttoivat minua häntä käsittämään. Sattumalta tunsin nuo kaksi edellistä komanhilaista sanaa, ja Isolinan kirjeestä tiesin, että Hissoo-Royo (espanjalainen susi) oli meksikolaisen luopion intiaaninimi.

Mutta vaikka käsitinkin, mitä sanottiin, en kuitenkaan ollut valmis vastaamaan. En uskaltanut vastata espanjan kielellä, sillä en tiennyt, kuinka hyvin Vakono taisi andalusialaista murretta.

Tunsin olevani kokonansa hämilläni, ja tuo tunkeileva villi, joka varmaankin oli joku Vakonon ystävä, näkyi päättäneen pitää minulle seuraa. Mitenkähän hänestä pääsisin?

Onnellinen ajatus tuli pelastuksekseni. Näyttäen erinomaisen arvokkaalta, ikäänkuin en tahtoisi tulla häirityksi mietteissäni, kohotin käteni ja viittasin tuolle miehelle jäähyväiset, kääntäen samalla kertaa pois pääni ja astuen vitkaan tieheni.

Intiaani totteli viittaustani ja poistui, vaikka silminnähtävän vastahakoisesti. Vilkaisten olkapääni yli voin nähdä hänen menevän hitain askelin, epäilemättä hiukan hämillään Vakono-ystävänsä kummallisesta käytöksestä.

En katsonut enää taakseni, ennenkuin olin päässyt puiden varjoon. Silloin käännyin ympäri: ystäväni oli jatkanut matkaansa; näin hänen juuri astuvan niiden joukkoon, jotka hääräsivät tuon suuren nuotion ääressä.

Varjon peitossa voin nyt pysähtyä miettimään. Tuo pieni seikkailu, joka oli minua hieman peljättänyt, oli samalla antanut minulle muutamia hyödyllisiä tietoja: ensiksikin olin saanut tietää nimeni, toiseksi, että neuvosto tulisi koolle ja kolmanneksi, että tuolla luopiolla, Hissoo-Royolla, oli neuvoston kanssa jotakin tekemistä.

Nämä seikat sekä se, mitä jo tiesin, tekivät aseman täydellisesti selväksi. Tämä neuvoston kokous ei voinut olla muuta kuin se tuomioistuin, jonka tulisi tuomita luopion ja tuon nimeltänsä vielä minulle tuntemattoman päällikön välillä, sama tuomioistuin, jonka tulisi ratkaista, kenen omaksi minun morsiameni oli tuleva. Se ei ollut vielä kokoontunut. Olin siis tullut leiriin hyvissä ajoin.

Mitään pahaa ei Isolinalle ollut vielä tapahtunut; mutta missä hän oli? Uudesta paikastani voin nähdä leirin vielä paremmin, sen nuotiot ja asukkaat. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. -- Teltassa siis... hän on aivan varmaan siellä... tahi...

Uusi ajatus johtui mieleeni: kentiesi häntä pidettiin erillään muista vangeista... metsässä piilossa, kunnes tuomio on julistettu?

Minä päätin etsiä läpi koko metsän. Jos voisin löytää hänet sieltä, tulisi hankkeeni helpommaksi kuin olin luullutkaan. Vaikkapa villit häntä vartioitsivatkin, tulisin kuitenkin hänet pelastamaan näiden vallasta. Kuuden miehen henki, kentiesi kahta vertaa useammankin, oli vyöni alla. Aseeton ylivoima ei voisi mitään revolverini murhaavia luoteja vastaan, ja sitäpaitsi huomasin useampien villien heittäneen pois aseensa, luottaen leiripaikan turvallisuuteen. Hiivin lehtoon ja aloin etsiskellä vankia.

Kuljin metsän polut toisen toisensa perään, hiipien niin nopeaan kuin tie salli; tutkin jokaisen syrjäpolunkin ja avonaisen paikan; etsin joka paikasta aina metsän äärimmäisiin rajoihin saakka. Näin useita onnettomia vangituita naisia, mutta en häntä, jota etsin.

Siis teltassa... hän on varmaan siellä!

Seisoin pian sen vieressä olevien puiden takana. Hajoitin lehvät käsilläni ja kurkistin varovasti. Enpä tarvinnut kauan etsiä, Isolina oli edessäni.

Niin, tuossa oli morsiameni, näkö- ja kuulomatkalla, vieläpä milt'ei käsivarren pituuden päässä; en kuitenkaan uskaltanut häntä koskettaa enkä puhutella, tuskinpa häneen edes katsoakaan.

Villien tuli ei enää leimunnut; puut olivat palaneet kekäleiksi ja antoivat heikomman, punertavamman sekä omituisemman valon. Mutta rovion mahdoton suuruus teki sen tarpeeksi kirkkaaksi valaisemaan leiriä sen laitoihin saakka.

Villit istuivat kumarassa, piirissä rovion ympärillä.

Istujia oli noin kahdenkymmenen vaiheille, heimonsa omituisessa puvussa: sääryksissä ja vyötäisiin ulottuvissa housuissa, yläruumis paljaana. Kaikki olivat runsaasti liidulla, keltamullalla ja sinoberivärillä maalatut. Epäilemättä näin tässä "neuvoston".

Muut intiaanit seisoivat pari askelta piirin takapuolella pienemmissä ryhmissä, jutellen matalalla äänellä. Muutamat astuskelivat etäämmällä valkeasta.

Nuotiota ympäröivien rivissä oli noin kymmenen, kahdentoista jalan levyinen aukko. Se oli suoraan teltan edustalla ja valkean kohdalla, sillä maa vietti tässä hiukan virtaan päin.

Tällä paikalla, teltan ja nuotion välillä, hiukan neuvoston piirin ulkopuolella, oli vanki. Hän istui tahi oikeimmin makasi sudennahkaisella levätillä. Hänen kätensä olivat vapaat, mutta jalkansa olivat sidotut. Selkä oli käännetty telttaan ja kasvonsa neuvostoon päin. Niitä en voinut nähdä.

Nyt tuotiin iso rauhanpiippu ja sytytettiin nuotiosta; se kiersi piirin ympäri, mennen suusta suuhun, ja kukin intiaani imi siitä yhden sauhun. Piipun lakattua kiertämästä syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen julistaja kimakalla äänellä ilmoitti neuvoskunnan alkavan istuntonsa.

Sitten huusi kuuluttuja Hissoo-Royon nimeä. Kolme kertaa huuto uudistettiin, joka kerta edellistä korkeammalla äänellä.

Mies olisi voinut säästää keuhkojansa; hän, jota kutsuttiin, oli saapuvilla ja valmis vastaamaan.

Ennenkuin kaiku vielä oli tauonnut, vastasi luopio, astuen esiin avonaiselle paikalle, piirin sisäpuolelle; pysähtyen ja oikaisten vartalonsa täyteen mittaansa, laski hän kätensä ristiin ja seisoi siinä odottaen, mitä tulisi. Hirveitä olivat nuo villit soturit, hornan hengiltä he näyttivät värjättyine kasvoineen, mutta sittekään ei kukaan heistä näyttänyt niin julmalta kuin tuo valkoinen mies. Hänen naamansa, joka jo osoitti luontoperäistä julmuutta, oli sotamaalaus tehnyt yhäkin hirveämmän näköiseksi. Hänen otsallensa oli maalattu ruumiin pääkallo sekä sen alle ristiin kaksi sääriluuta, ja hänen rinnassansa oli verisen päänahan kuva.

XXVIII.

Neuvottelu.

Vallitsi hetken hiljaisuus, tuollainen näyttämöllä tavallinen väliaika, jota kesti runsaasti minuutin.

Se keskeytyi siten, että eräs neuvoston jäsenistä nousi ja kädellänsä viitaten kehoitti Hissoo Royoa puhumaan.

Luopio alkoi:

Punaiset soturit! Veljet! Se mitä minulla on neuvostolle sanomista, ei vaadi pitkiä puheita. Vaadin itselleni tuon meksikolaisen tytön, joka on minun vankini ja siis minun omaisuuttani. Kuka vastustaa minun vaatimuksiani? Myöskin tahdon tuon valkoisen hevosen rehellisesti ottamanani saaliina.

Puhuja vaikeni, ikäänkuin odottaisi lisää käskyjä neuvoskunnalta.

-- Hissoo-Royo on ilmoittanut vaativansa meksikolaisen tytön sekä valkoisen juoksijan omaksensa. Hän ei ole sanonut, mihin syihin hän vaatimuksensa perustaa. Ilmoittakoon hän syynsä neuvoston läsnä ollessa.

Tämän lausui sama intiaani, joka ensiksi oli kehoittanut luopiota puhumaan ja joka näkyi keskustelua johtavan.

-- Veljet, jatkoi Hissoo-Royo, noudattaen kehoitusta. -- Minun vaatimukseni on kohtuullinen... siitä saatte itse päättää; tunnen teidän rehelliset sydämenne. Määräähän teidän oma lakinne, että sillä, joka on ottanut jonkun vangiksi, on oikeus hänet pitääkin ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan. Tämä on teidän heimonne laki, samoin kuin minunkin, sillä teidän heimonne on minun heimoni.

Hyväksymisen sorina keskeytti puheen hetkeksi.

-- Veljet! alkoi puhuja taasen -- minun ihoni on valkoinen, mutta minun sydämeni on samanvärinen kuin teidänkin. Te olette suoneet minulle sen kunnian, että olette ottaneet minut kansaanne. Te kunnioititte minua tekemällä minut ensiksi soturiksi ja sitten sotapäälliköksi. Olenko milloinkaan antanut teille syytä katua, mitä olette minulle tehneet? Olenko milloinkaan teidän luottamustanne pettänyt?

Hurjat hyväksymishuudot ilmaisivat kieltävää vastausta.

-- Sentähden minä luotan teidän oikeuden- ja totuudentuntoonne, enkä pelkää laisinkaan ihoni värin sokaisevan teidän silmiänne, sillä te kaikki tunnette, mikä sydämeni on.

Uusia hyväksymishuutoja seurasi tätä viekasta kaunopuheliaisuutta.

-- Veljet! Kuunnelkaa nyt asiatani, kun vaadin tuon tytön ja hevosen. Ei tarvitse sanoa, missä ne olivat, tahi kuinka ne sain; näittehän omin silmin niiden vangitsemisen. On epäilty sitä, kuka tytön toimitti, sillä monta ratsastajaa oli osallisena takaa-ajossa. Minä väitän, että tässä ei ole epäilemisen aihetta. Minun lassoni oli ensiksi hevosen kaulassa... pakotti sen ensiksi pysähtymään. Hevosen ottaminen oli samaa kuin tytön ottaminen. Se oli minun työni; molemmat olivat minun ottamiani. Minä vaadin molemmat omakseni. Joka vastustaa minun vaatimuksiani, astukoon esille!

Lausuttuaan röyhkeällä äänellä tämän uhkauksen, pani puhuja uudestaan kätensä ristiin ja jäi seisomaan vaiti ja liikkumattomana. Seurasi jälleen äänettömyys, jonka taasen keskeytti tuon vanhan soturin antama merkki. Merkki tarkoitti julistajaa, joka taasen huudahti:

-- Vakono!

Nimi pani minut säpsähtämään ikäänkuin olisi nuoli minut tavannut. Olihan se oma nimeni, minähän olin Vakono!

-- Vakono! Vakono! kuului uudestaan. Nyt valkeni minulle asia. Vakono oli Hissoo-Royon kilpailija!

Enpä voi kuvata sitä omituista tunnetta, joka valtasi minut tästä tiedon saatuani.

Asemani oli todellakin vaarallinen. Päästin lehvät jälleen kasvoilleni; en rohjennut luottaa voimiini, uskaltaakseni kurkistella lehvien välistä. Hetkisen olin hiljaa, kuunnellen korvat porhossa. Oli tullut jännittävä hiljaisuus, kukaan ei näkynyt liikkuvan eikä puhuvan.

-- Vakono! Vakono! Vakono! kuului julistajan ääni.

Taasen oli hetken äänettömyys. Kuulin hämmästyksen ja tyytymättömyyden huudahduksen, kun selvisi, ettei tuo intiaani tulisikaan asiaansa puolustamaan.

Minä yksin tunsin hänen poissaolonsa syyn, minä yksin tiesin, että todellinen Vakono ei voinut, ja että hänen matkijansa ei tahtonut tulla näkyviin. Vaikka olinkin olevinani tuo julma intiaanipäällikkö, en ollut kuitenkaan varustautunut tällaista murhenäytelmän kohtausta varten. Katselijat varrotkoot!