Part 15

Hetken kuluttua tunsin itseni tyynemmäksi, lähdin rannalle ja aloin katsella tuota kirkasta virtaa, joka levisi keltaisella hiekalla ja paisui kiiltävällä kissankullalla peitettyjen äyräittensä yli. Vesi oli täydellisesti läpikuultavaa, ja vaikk'ei aurinko enää paistanut, voin virran pohjalla nähdä pieniä hopeakaloja. Kuinka niiden viattomia puikahduksia, niiden puhdasta ja vapaata elämää kadehdinkaan!

Katselin niitä kauan, kunnes silmäni tuntuivat tulevan raskaiksi, ja tunsin, että kaikesta huolimatta kuitenkin voisin nukkua. Virran lorina lisäsi uupumusta, kun samassa satuin katsomaan ympärilleni: silmäni kiintyivät erääseen esineeseen, joka taasen karkoitti unen kauaksi silmistäni, ja pian olin yhtä hereilläni kuin ennenkin. Aivan lähelläni kasvoi iso meksikolainen aloe. Huomasin yhden sen isoista lehdistä olevan taivutetun alaspäin sekä rikotun, niin että sen latva oli reväisty pois. Tämä ei kuitenkaan olisi huomiotani kiinnittänyt, sillä olivathan intianit olleet meidän edellämme samalla paikalla ja monta hävityksen jälkeä oli ympärilläni. Mutta lehdessä oli jotakin kirjoitusta! Tartuin kysymyksessä olevaan lehteen, vedin sitä lähemmäksi, jotta voisin sen levyä tarkastella, sekä luin:

"Komanhein vankina... sotilasjoukko, joka on ottanut paljon vankeja... vaimoja ja lapsia... voi, meitä raukkoja! Kuolemasta pelastettu, mutta, ah, minä pelkään..."

Kirjoitus loppui aivan äkkiä. Siinä ei ollut kirjoittajan nimeä, mutta sitä ei siinä tarvittukaan. Enpä laisinkaan epäillyt, kuka tuon kirjoittaja oli. Niin vaillinainen kuin se huonojen kirjoituskalujen vuoksi olikin -- kirjaimet lehtilevyyn olivat piirretyt katkaistun lehden oalla -- tunsin kuitenkin helposti käsialan. Se oli Isolina de Vargasin.

Hän oli siis vielä hengissä. Hän tiesi minun häntä seuraavan. Hän oli nähnyt minut, kun nelistin hänen perässänsä. Hänenpä huutonsa kuulin, kun tuo hevonen ryntäsi viidakkoon. Hän oli minut tuntenut ja huusi minulle vastaukseksi. Hän tiesi minun yhä edelleenkin häntä seuraavan, ja minua varten oli tuo kirjoituskin. Suloinen, kekseliäs tyttö!

Vielä kerran luin nuo tervetulleet sanat; mutta sydämeni tuli raskaaksi niitä miettiessäni. "Kuolemasta pelastettu; mutta, ah, minä pelkään...". Oi, mitä hän pelkäsi? Kuolematakin hirveämpää... kauheata kohtaloa... liiankin hirveätä sitä ajatellakaan? Pieninkin unen ajatus oli mennyt ja väsymyskin katosi. Minua halutti nousta satulaan ja rientää eteenpäin, halveksien lepoa ja unta. Välinpitämättömänä vaarasta olisin halunnut häntä seurata; mutta mitäpä minä yksinäni saisin aikaan... niin; ja mitä minä toverienkaan seurassa voisin tehdä?

Sitäpä en ollut ajatellutkaan; tähän saakka en ollut vielä tehnyt itselleni tätä kysymystä, ja välttämätöntä oli miettiä siihen vastausta. Entä jos me yllättäisimme rosvojoukon? Saalista kuljettaen ja vangit vastuksina kun sillä oli, se saattaisi onnistua. Entä sitten? Mitä sitten tapahtuisi?

Meitä oli yhdeksän ja ajoimme takaa aseellista joukkoa, jossa oli vähintäänkin sata miestä! Sata rohkeata heimonsa valitsemaa soturia ylvästeli viime päivien menestyksestä sekä kostonhimoisina muinaisista kohtauksista! Jos meidät voitettaisiin, ei meillä olisi heiltä mitään laupeutta odotettavissa. Ja mitenkä muuten se voisi käydäkään? Yhdeksän sataa vastaan! Mitenkä voisimmekaan päästä voitolle?

Tähän asti en ollut, kuten sanottu, ajatellut asian lopputulosta; minua ajoi yksi ainoa vietti eteenpäin: ajatus yllättää juoksija ja pelastaa morsiameni vaarallisesta tilastansa. Viimeisinä tunteina oli hänen tilansa tullut toisellaiseksi; hän oli tällä lyhyellä ajalla päässyt yhdestä vaarasta toiseen joutuaksensa!

Ensin tunsin iloa; mutta tämä tunne oli lyhytikäinen, sillä nyt näin hänen viime asemassansa suuremman vaaran kuin missä hän sitä ennen oli ollut. Hän oli pelastettu kuolemasta, tullaksensa kentiesi jonkun intiaanin vaimoksi!

Pitkiltä, äärettömän pitkiltä tuntuivat minusta yön viime hetket, mutta vähitellen näkyi aamusarastuksen ensimäinen oire taivaanrannalla. Äkkiä paistettuani ja yhtä äkkiä syötyäni kalkkuna-linnun, joka oli ammuttu eilispäivänä, nousimme jälleen satulaan ja jatkoimme matkaamme.

Olimme ratsastaneet parin tunnin vaiheille, kun tulimme paikalle, jossa intiaanit olivat pitäneet yöleiriänsä. Tätä me lähestyimme verkalleen ja hiljaa, ja tarpeen se olikin. Jos yksikään edellämme kulkeva villi pääsisi meidät näkemään, olisi se samaa kuin jos koko joukko olisi meidät nähnyt. Jos meidät huomattaisiin sotapolulla, ei henkemme juuri olisi paljon arvoinen. Muutamat meistä tosin voisivat päästä pakoon; mutta vaikkapa me kaikkikin pääsisimme hengissä, olisi pelastushankkeemme sitten aivan turha.

Lähenimme siis leiriä mitä suurimmalla varovaisuudella. Sen leimuavista tulista lähtevä sauhu ilmaisi paikan ja varoitti meitä jo kaukaa.

Huomasimme sen aivan autioksi. Nälkäinen susi sekä kojootti olivat paikan ainoat asujamet, riidellen erään hevosen nahkan ja luiden omistamisesta, jotka olivat intiaanien aamiaisen tähteitä. Omituisten tunteitten valtaamana ratsastin leirin läpi. Olipa siinä muitakin kuin villien jälkiä: heidän saaliskuormainsa sekä sivistyneiden ihmisten jälkiä. Siellä oli särjettyjen porsliniastioiden sirpaleita sekä soittokoneiden palasia, kirjoista revittyjen lehtien liuskaleita, silkki- ja samettipuvun repaleita, pieni silkkitohveli, tuo meksikolaisten naisten tavallinen jalkine, kuluneen, savisen kurpposen vieressä, jotka sattuvasti kuvasivat metsäläisen ja sivistyneen ihmisen elämää.

Eipä ollut pitkää aikaa tutkistella tätä kummallista sekasotkua. Etsin jotakin jälkeä hänestä, morsiamestani. Missähän hän lienee yönsä viettänyt? Missä?

-- Kapteeni! En ole kovinkaan oppinut, mutta tahdonpa panna majavannahka-tukun tupakkakääryä vastaan, että tämä paperi on aijottu teille eikä kellekään muulle. Siihen on jotakin kirjoitettu... se on selvää, ja varsin kummallista mustettakin siinä on. Muinoin osasin lukea kirjoitusta ja painettuakin kuin vettä valaen, sillä Dack Breekin lähellä asui muuan englantilainen, Joka siellä piti koulua, ja äitimummoni antoi minun lukea koko Uuden testamentin. Muistanpa kun luin tuosta paholaisen neekeristä, jolla oli kukkaro... Judas sen konnan nimi oli, jos oikein muistan... Olisinpa minä saanut hänet kynsiini, niin olisin heti musertanut hänen pääkallonsa. Uh! Sen takaan!

Koska Ruben kiukku tuota konnaa kohtaan oli noussut ylimmillensä, teki tämä lopun hänen pitemmistä puheistansa.

En ollut kuullut enää sen loppuakaan. Se esine, jota Rube piteli sormiensa välissä, oli minusta paljoa hauskempi kuin kertomus hänen lapsuutensa päivistä tahi Judaksen petoksesta. Se oli paperi, suorastaan kokoontaitettu kirje, osoitteella "Warfieldille". Rube oli löytänyt sen nurmelta, missä se oli erään katkaistun ruovon hangassa. Eipä ihmekään, että vanha metsästäjä oli kiinnittänyt huomionsa musteeseen: eihän voinut erehtyä tuosta väristä, sillä kirjoitus oli tehty verellä! Avasin äkkiä kirjeen, ja luin: "Henrik! Vielä ei minulle ole mitään pahaa tapahtunut, mutta minä pelkään surkeata kohtaloa -- valkoisen vankiparan kohtaloa näiden hirveiden miesten joukossa! Viime yönä jo sitä pelkäsin, mutta pyhä neitsyt suojeli minua. Oi, -- ennen surmaan itseni omalla kädelläni. Omituinen sattumus on tähän saakka pelastanut minut tästä kauheasta häväistyksestä. Ei, se ei ole mikään sattumus, vaan taivaan väliintulo. Asia on näet sellainen, että kaksi väittää minua omaksensa, toinen on päällikön poika ja toinen eräs meksikolainen petturi, nimeltä Hissoo Royo. Molemmat ottivat osaa hevosen vangitsemiseen ja vaativat siis minua omaisuudeksensa. Riita ei ole vielä ratkaistu, ja sentähden on minua vielä tähän asti säästetty. Mutta tänä iltana neuvoskunta kokoontuu... Minä koetan paeta. Ne ovat jättäneet käteni vapaiksi, mutta jalkani ovat kovasti köytetyt. Olen koettanut irroittaa siteitäni, mutta turhaan. Jospa minulla vain olisi veitsi! Tiedän, mihin niitä on piilotettu. Kentiesi onnistun saamaan jonkun semmoisen, mutta se on viimeinen keinoni.

"Älä pelkää mitään, Henrik, sydämeni haltija. Minä osaan kuolla, jos tarvitaan...

"He tulevat viemään minua pois. Hyvästi... hyvästi!"

Sellainen oli tämän kirjeen sisällys, kirjoitettu erään messukirjan tyhjälle lehdelle. Sen toisella puolella oli nimilehti ja siinä Meksikon itkevän suojeluspyhimyksen, Doloreksen kuva. Ei olisi voinut paremmin sattua.

Pistin tuon punaisen kirjoituksen nuttuni alle ja riensin sanaakaan sanomatta seuralaisineni jälleen jäljille.

XXIV.

Intiaani.

Olisimme helposti voineet yllättää villit ennen yön tuloa, koska ne, kuten Rube selitti, olivat ainoastansa parin tunnin matkan edellämme, ja varmaankin tavallisuuden mukaan pitäisivät monta tuntia kestävän päivällisloman. Mutta suunnitelma, jonka olin tehnyt morsiameni pelastukseksi, vaati pimeyttä, ja me sovellutimme siis kulkumme sen mukaan, etteivät intiaanit saisi nähdä meitä ennen pimeän tuloa.

Joukkio oli aivan oikein pysähtynyt päivällisen aikana ja sijoittunut leiriin. Mekin annoimme hevosiemme puhaltaa samassa paikassa, virkistimme itseämme ruoalla ja juomalla sekä läksimme sitten uudestansa takaa-ajoa jatkamaan.

Olimme kulkeneet noin penikulman, kun oppaamme, Rube ja Garey, jotka tavallisuuden mukaan olivat lähteneet edeltäpäin tiedustelemaan, näkyivät lyykistyvän, noustuansa eräälle aavikolla olevalle harjanteelle, pensaiden taakse.

Pysähdytimme hevosemme, saadaksemme tietää heidän tutkimuksiensa tuloksen. Heidän asentonsa ja se silminnähtävä jännitys, millä he aavikkoa katselivat, saattoi luulemaan heidän huomanneen jotakin tavallista oudompaa.

Niin olikin. Tuskin olimme pysähtyneet, ennenkuin he äkkiä jättivät piilopaikkansa ja juoksivat mäkeä alas, samalla kertaa viittoen meille, että meidän tulisi piilottautua.

Onneksi oli metsä lähellä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki ratsastaneet sinne, vieden mukanamme pyydystäjäin hevoset.

Metsästäjät ennättivät metsään melkein samalla kuin mekin.

-- Mitä siellä oli? kysyivät useat yhdestä suusta.

-- Intiaani tutkimassa jälkiä takaisin päin, vastasi läähöttävä metsästäjä.

-- Intiaaneja... montako? kysyi yksi miehistäni.

-- Intiaaneja? Kuka niin sanoi? Mehän puhumme vain intiaanista, vastasi Rube jyrkällä äänellä. -- Vaiti laverruksinenne! Nyt ei ole aikaa lörpöttelemiseen. Laita permesi reilaan, Bill. Kas niin, te tolvanat! Alas kiväärit... tässä ei kelpaa ampuminen... se kutsuisi tänne heti koko lauman. Heitä sinä, Bill, permesi tuon punanahan kaulaan ja salli kapteenin olla siinä avullisena... hän tietää miten siinä on meneteltävä, ja jos hän pääsisi teidän kumpaisenkin käsistä, ei hän pääse minun. Kuulkaa minua, miehet! Ei yksikään saa ampua: jos se pitäisi tehdä, riittää luullakseni minun luotini. Henkenne kaupalla, älkää ampuko ennen, kun näette minun ampuneen väärään... Yksikin laukaus kuuluisi kymmenen peninkulman matkalle. Onko lassosi valmis, Bill? Ja te kapteeni, oletteko valmis? Hyvä! Kieli keskelle suuta ja vangitkaa tuo punanahka kuin kaniini. Kas, tuossapa hän tuleekin juuri ansaan.

Samalla hetkellä näin erään villin pään ja olkapäiden pistäyvän näkyviin harjanteelta. Vielä pari sekuntia ja hänen ruumiinsa ja sitten reitensä sekä säärensä ilmestyivät esiin. Intiaani ratsasti isolla, harmaahkolla mustangilla.

Hän oli yksin, kuten vakoilijamme oli sanonutkin. Mikähän oli voinut opastaa hänet jäljille? Olikohan hän vakoilemassa? Ei, hän ratsasti aivan huoletonna ja välinpitämättömänä. Vakooja olisi menetellyt aivan toisin. Mitähän tämä etsi?

-- Hän tulee hakemaan kilpeänsä, lausui kuorma-ajuri Le Blanc.

-- Kilpeänsä! Mitä kilpeänsä?

-- Ah, ettekö häntä nähneet? Minä näin hänet omin silmin; hän oli piilossa nurmikossa ja hänellä oli iso, puhvelinnahasta tehty kilpi, joka oli koristettu tuoreilla ja verisillä päänahoilla.

Niin, sangen luultavasti oli mies oikeassa; intiaani oli unohtanut kilpensä ja oli nyt sitä etsimässä. Miten hyvänsä, nyt ei ollut aikaa pitempiin puheisiin eikä arveluihin; tuo punaihoinen ratsastaja oli tullut harjun juurelle; kymmenen sekunnin kuluttua olisi hän joko vangittu tahi ammuttu.

Garey ja minä asetuimme molemmille puolille tietä, kumpaisellakin lasso valmiina kädessä. Rube lyykistyi Gareyn taakse, pyssy kädessä, ja sotilaat olivat myöskin valmiina, jos sekä lassot että pyssy eivät tekisi tehtäväänsä.

Lehvien välitse katselimme ratsastajaa, kun hän lähestyi.

Hän oli kaunis mies, epäilemättä heimonsa parhaimpia sotureja. Hänen kasvojansa ei voinut erottaa tuon inhottavan maalin vuoksi, mutta hänen vartalonsa oli roteva, rintansa leveä sekä korkea ja hänen säärensä suhteelliset sekä hyvin kasvaneet varpaisiin asti. Hevosen selässä hän istui kuin kentauri.

Minulla ei ollut aikaa pitempiin tarkasteluihin. Hän ratsasti suoraan meitä kohti.

Kannustin hevoseni lähtemään, annoin lassoni heilua pääni päällä ja linkosin sen häntä kohti. Näin sen kietoutuvan hänen olkapäittensä ympärille ja putoavan hänen uumillensa.

Nelistin vastaiseen suuntaan: tunsin äkkinäisen tempauksen, ja jännitetty köysi ilmaisi, että uhrini oli kiinni.

Vilkaisin taakseni, jolloin näin Gareyn lasson intiaanin mustangin kaulassa, lujasti pitäen sitä kiinni; sekä hevonen että ratsastaja olivat meidän!

Villi ei kuitenkaan antautunut vastarinnatta sillä se on intiaanilla vaistona, samoinkuin villieläimelläkin. Hän laskeusi hevosensa selästä, veti puukkonsa ja katkaisi yhdellä viilloksella, nahkaremelin, joka piteli häntä kiinni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi kadonnut pensastoon, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt liikkua paikaltakaan, oli puoli tusinaa vahvoja käsivarsia hänen ympärillänsä. Huolimatta vastarinnasta ja niistä vaarallisista iskuista, joita hän jakeli pitkällä espanjalaisella puukollansa, sidottiin hänet.

Toverini aikoivat pitää hänen kanssansa lyhyen messun.

Useampi kuin yksi oli paljastanut miekkansa paikalla hänet lävistääksensä, ja sen he olisivat tehneetkin, ellen minä olisi mennyt väliin. Hänen verensä vuodattaminen oli minusta vastenmielistä, ja säästin siis hänen henkensä.

Jottei hän kuitenkaan tuottaisi meille enempää vaivaa, sidoimme hänet puuhun niin lujasti, ettei hän voinut siitä irti päästä.

Aikomuksemme oli jättää hänet tähän ja päästää hänet irti palatessamme.

Olimme jo menossa, kun mieleeni äkkiä juolahti sukkela ajatus. Kuten jo mainitsin, olin tehnyt suunnitelman morsiameni pelastukseksi, ja nyt johtui mieleeni, että tuo intiaani voisi olla avullisena sen toteuttamisessa.

Suunnitelmani oli yksinkertainen. Aijoin yön aikana tunkeutua intiaanileiriin, tietysti salaa, sekä pimeän suojassa etsiä, jos mahdollista, Isolinan, ja sitten luottaa sattumukseen.

Kun kerta olisin leirissä ja Isolinan läheisyydessä, voisin mahdollisesti äkillisellä toiminnalla suorittaa kaiken tämän: menestys ei ollut mahdotonta.

Suurimpia vaikeuksia, joita yrityksessä oli, oli leiriin pääseminen. Kunhan ensiksi pääsisin leirivalkeain ja telttarivein sisäpuolelle, olisin suhteellisesti paremmassa turvassa. Kokemuksesta tiesin sen, sillä enpä ollut ensi kertaa käynyt intiaanein leirissä. Mutta ennenkuin ennättäisin niin pitkälle, täytyisi minun päästä vartijaketjun lävitse, sitten hevosvartioiden ohi ja lopuksi hevosten ohi.

Kentiesi minulle nauretaan, kun vakuutan tuon viimeksimainitun seikan olleen minulle yhtä suurena pelon syynä kuin kummankin noista molemmista toisista. Intiaanihevonen ei ole mikään halveksittava vahti. Se on yhtä vihamielinen valkoihoista kohtaan kuin sen isäntäkin, ja osaksi pelosta, osaksi myöskin todellisesta vastenmielisyydestä ei se salli valkoisen miehen itseänsä lähestyvän.

Vahtimies voi olla huolimaton, hän voi nukkua toimessansa, mutta hevonen ei milloinkaan. Valkoisen ihmisen haju tahi hiipivän olennon näkeminen panevat sen korskumaan ja hirnumaan, niin että koko leiri on parissa minuutissa jalkeilla.

Jos intiaanileirissä olisi ollut koiria, olisi huomatuksi tulemisen vaara ollut vieläkin suurempi. Mitä parahinkaan valhepuku ei sellaisessa tapauksessa olisi minua paljon auttanut, sillä nämä viisaat eläimet voivat silmänräpäyksessä erottaa valko-ihoisen punanahkaisesta. Kaikeksi onneksi jättävät kuitenkin intiaanit sotaretkelle lähtiessään koiransa sekä naisensa kotiin. Olipa minulla syytä olla kiitollinen tästä heidän tavastansa.

Tietysti oli aikomukseni pukeutua valhepukuun; muulla tavoin menetteleminen olisi ollut mielettömyyttä. Pimeimmässäkin yössä olisi virkapukuni ilmaissut minut, ja Isolinaa etsiessäni olisi minun välttämättä täytynyt tulla lähelle leirivalkeita.

Sentähden oli aikomukseni matkia intiaanein pukua, mutta miten tämä voisi tapahtua, oli tähän asti ollut suurin huoleni. Erämaissa ei ole pukumyymälöitä.

Ensimäisessä mielenjännityksessä, joka seurasi villin kiinnisaamisesta, olin ajatellut muuta, ja vasta kun olimme lähteneet liikkeelle, johtui mieleeni, että hän voisi toimittaa mitä me tarvitsisimme, hän, eikä kukaan muu.

Käännyin takaisin häntä tarkastamaan. Laskeusin hevosen selästä ja tutkin häntä kiireestä kantapäähän. Mielihyvällä katselin hänen pukinnahka-sääryksiänsä, helmillä koristettuja kurpposiansa, hänen riippuvaa, javalin torahampaista tehtyä kaularengastansa, hänen punaiseksimaalattuja kotkanhöyheniänsä ja oivallista, jaguarin nahasta tehtyä vaippaa, joka runsain poimuin riippui hänen harteillansa; kaikki tämä oli minulle sangen mieluista.

Pian riippui vaippa minun olallani; riisuin saappaani ja pistin sääreni ihmisten päänahoilla reunustettuihin sääryksiin, reiteni nahkatuppiin ja jalkani komanhin jalkineisiin, jotka sopivat niihin hyvin.

Vielä oli kuitenkin paljon tekemättä, ennenkuin minusta tuli intiaani. Komanhit riisuvat sotajalalla ollessansa pois tavallisen paidan ja käyvät alastomina vyötäisiä myöten. Mitenkähän minä menettelisin, jäljitelläkseni tuota vaskenruskeata ihoa, pronssinkarvaisia käsivarsia ja olkapäitä, tuota kirjavata rintaa ja punaisia, mustaksi sekä valkeiksi maalattuja kasvoja?

-- Uh! huudahti Rube, ojentaen minulle intiaanin pussin, joka oli tehty höyhenillä ja helmillä kauniiksi koristetusta sudennahkasta. Uh! luulenpa täältä saavamme aineksia... tässä ne ovat...

Rube oli pistänyt kouransa pussiin ja vielä puhuessansa veti hän sen voitonriemulla takasin. Hänen kädessänsä oli muutamia pieniä nahkakääröjä, jotka, päättäen niiden väriin tahratusta pinnasta, selvästi sisälsivät joitakuita väriaineksia; seassa näkyi olevan pieni, loistava esine: peili!

Ei kukaan meistä kuitenkaan kummastellut näiden pikkukapineiden löytämistä. Harvoin on intiaani rauhan aikanakaan, eikä milloinkaan sodan aikana liikkeellä, kuljettamatta värejään ja kuvastintansa mukanaan.

Metsästysveitsen terän edestä katosivat viikseni silmänräpäyksessä. Hiukka rasvaa hankittiin, värit sekoitettiin, ja minut maalattiin hänen kaltaiseksensa. Rube oli maalarina, pehmoinen pukinnahka-palanen oli siveltimenä, ja Gareyn leveä kämmen oli maaliastiana.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmista, ja tuo nuori intiaani ja minä olimme täydellisesti toistemme kaltaiset. Juova juovalta, täplä täplältä oli vanha pyydystäjä kopioinut tämän hirmuisen merkkikirjoituksen, aina rinnassa olevaan punaiseen käteen ja otsassa olevaan ristiin asti. Näön hirmuisuudessa oli jäljennös täydellisesti alkuperäisen kuvan vertainen. Vielä puuttui yksi seikka, tärkeä muutos: minulta puuttuivat nuo pitkät, mustat, kiemuraiset palmikot, jotka intiaanin päälakea koristivat. Puute oli pian autettu. Taasen sai metsästysveitsi tehdä palvelusta; Garey oli tukan leikkaajana, riistäen intiaanin päälaelta kiemuraiset koristukset.

Villi vääntelehti, kun leikkaava terä välkkyi hänen otsaansa kierrellen; hän luuli varmaankin että häneltä otetaan päänahka jo elävänä. Tilapäinen tekotukka oli pian valmiina ja pantiin minun tukalleni. Onneksi oli sekin musta ja soveltui yhteen.

Luulinpa huomanneeni intiaanin hymyilevän, nähdessään, miten minä käytin hänen oivallisia suortuviansa. Se oli kuitenkin katkeraa hymyilyä, eikä sanaakaan tai huudahdusta päässyt hänen huuliltansa.

Höyhenlakki pantiin nyt päähäni. Onneksi oli intianilla sellainen, sillä yleensä käytetään tätä komeata päähinettä harvoin sotaretkillä; sanoin onneksi, sillä se edisti suuresti petostamme. Tämä päässäni olisin voinut käydä selvällä päivälläkin, kenenkään tekotukkaa huomaamatta.

XXV.

Komanhien leiri.

Varovammin kuin milloinkaan kuljimme sotapolkua, oppaidemme ensin perinpohjaisesti tutkittua seudun. Meillä oli hyvää aikaa. Intiaanein tuoreet jäljet ilmaisivat heidän olevan ainoastansa vähän matkaa edellämme: voimme odottaa näkevämme heidät joka silmänräpäys.

Tarkoituksemme oli päästä intiaanileirin lähelle heti yön tullessa, mahdollisesti jo hämärässä, jotta voisimme tutkia seudun, ennenkuin pimeys peittäisi sen näkyvistämme.

Aurinko oli jo laskemaisillansa; sen reuna oli jo lännen kaukaisen taivaanrannan peitossa. Hetki tuntui minusta levottomalta. Oppaamme olivat olleet hetken poissa, palaamatta tuomaan tietoja, ja me muut olimme pysähtyneet viidakkoon, heitä vartoamaan. Edessämme oli korkea kukkula, ja tämän poikki kulki sotapolku. Olimme nähneet oppaidemme menevän metsään, joka sen harjalla kasvoi, ja pidimme silmällä sitä kohtaa, jossa he olivat näkyvistämme kadonneet.

Äkkiä ilmestyi Garey metsän laitaan. Hän viittasi meille jatkamaan matkaamme. Ratsastimme kukkulalle ja siellä olevaan metsään. Hetken kuluttua poikkesimme polulta ja aloimme oppaamme johdolla kulkea toista suuntaa tuon korkean kukkulan poikki. Sen vastakkaisella puolella oli metsää ainoastansa vähäisen matkaa. Lähellä metsän laitaa me pysähdyimme, laskeusimme ratsuiltamme ja sidoimme ne puihin.

Nyt ryömimme nelinkontin metsän äärimmäiseen laitaan ja kurkistelimme lehvien välistä edessämme olevalle kentälle. Huomasimme savupatsaita sekä tulirovioita ja niiden keskellä teltan; sen ympärillä huomasimme epäselviä olentoja: miehiä, jotka liikkuivat kentällä, sekä hevosia, turpa nurmessa. Komanhien leiri oli edessämme!

Meidän asemamme oli erinomainen. Kukkula, jolle olimme kiivenneet, oli ainoa monen peninkulman alalla. Sen joka puolella oli ääretön tasanko, jossa oli siellä täällä muutamia suurempia tahi pienempiä puuryhmiä ja yksinäisiä puita. Tällä aavikolla noin tuhat askelta kukkulan juurelta, erään virran rannalla, joka kiemurteli maiseman läpi, oli leiri.

Otaksuessamme teltan olevan leirin keskipisteessä, oli tämä erään pienen lehdon reunassa sekä virtaa vastapäätä. Teltasta alaspäin virran rannalle oli aavikko hieman kalteva ikäänkuin linnojen rintavarustukset.

Tuo tasainen nurmikko lehdon ja virran välillä oli leiripaikkana. Näkyi epäselvästi sotureja, toiset seisoen toimettomina tahi kävellen, toiset maaten nurmella ja toiset taasen kumarruksissa rovioihin päin, ikäänkuin illallisaterian valmistuspuuhissa.

Kumpaisellakin puolella leiriä olivat hevoset. Ne olivat hajallaan, sillä ne oli pantu laitumelle liekaan, ja kullekin niin avara ala, kuin lasson pituus salli. Leiriä ympäröi siis puolipiiri, jonka asemana oli virta. Virran toiselle puolelle leiri ei ulottunut.

Ensi silmäyksellä huomasin, kuinka hyvin leirin paikka oli valittu, ei niin paljon puolustukseen nähden, kuin äkkinäisen päällekarkauksen estämiseksi. Sen erinomainen soveliaisuus oli siinä, että tuo pieni, leirin takana oleva lehto oli ainoa metsäseutu tuhannen askeleen piirissä. Ympäristössä, vieläpä virran toisellakin puolella, oli aivan tasainen aavikko: siellä ei ollut pensaita eikä kallioita, jotka voisivat vihollisen lähestymistä peittää.

Pitemmältä leiriä katsellessani vaipui rohkeuteni. Ainoastansa pimeän, hyvin pimeän yön peitossa voisi siihen päästä. Ja silmäys taivaalle näytti minulle, ettei siihen nähden ollut mitään toivomista. Taivas oli liiaksikin selkeä; aurinko oli laskeutunut länteen, mutta idästä nousi täysikuu pyöreänä ja punaisena, melkeinpä auringon veroisena. Taitavinkaan vakooja ei varmaankaan olisi voinut lähestyä leiriä sellaisissa olosuhteissa.