Part 14

Huomasin sen väsyvän pian: se oli ollut eilispäivänä liian kauan satuloituna, ja kostea, sateinen yö oli myös sitä väsyttänyt. Se oli ponnistellut yli voimainsa, ja tunsin sen nelistävän yhä heikommilla harppauksilla. Aavikkohevonen oli saanut levätä enemmän.

Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta: hänen henkensä, niin, kentiesi omanikin. Enpä huolisi elää enää hänen kuoltuansa. Hänet täytyi pelastaa. Kannusta oli armahtamatta käytettävä: juoksija oli saavutettava, vaikka "Muroni" kaatuisikin.

Aavikko, jota ratsastimme, oli harjanteista, ikäänkuin aaltoileva meri. Me nelistimme harjanteiden poikki, joita oli taajassa toinen toisensa rinnalla. Kentiesi näytti niitä meidän nopean kulkumme vuoksi olevan taajemmassa, kuin miten todella olikaan. Ylös ja alas mäkeä kävi kilparatsastuksemme nopeasti, kovaksi koetukseksi satulavöille ja hevosraukalleni. Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta.

Muisto edellisestä takaa-ajostani kummitteli vielä aivoissani: en katsonut oikeaan enkä vasempaan, vaan suoraan eteeni, suoraan takaa-ajon esineeseen ja välillämme olevaan matkaan. Viimeksi mainittua tutkin alituisesti, milloin rohkealla toivolla, milloin taasen epäilyksellä. Se näkyi vaihtelevan maan laadun mukaan. Toisella hetkellä, kun mentiin alaspäin, olin takaa-ajettavaani lähempänä, mutta toisella esti taas jyrkkä nousu hevostani ja pitensi välimatkaa. Riemuiten ratsastin tuon aaltoilevan aavikon viimeisen harjanteen poikki ja näin taas tasaisen kentän edessäni. Ilolla huomasin nopeasti pääseväni juoksijan jäljessä tällä tasaisella aavikolla.

Ja pian pääsin niin lähelle, että tuskin kolmeasataa askelta oli välillämme. Olimme niin lähellä toisiamme, että voin huomata hänen vartalonsa... hänen oikoiset jäsenensä... hänen liehuvan ja rikkirevityn hameensa... hänen pitkät mustat hiuksensa, jotka hulmusivat hajallaan. Hänen kalpeat poskensakin voin nähdä silloin kun hevonen heitti päätänsä taaksepäin ja antoi kuulua hirmuisen, pilkkaavan hirnumisensa.

Olin jo kuulon kantomatkalla. Huusin niin paljon kuin voin. Mainitsin hänen nimensä, ja kuuntelin kovasti sykkivällä sydämellä hänen vastaustansa.

Minusta näytti, ikäänkuin hän olisi kohottanut päätänsä ja ikäänkuin hän olisi minut ymmärtänyt sekä tahtonut minulle vastata. En voinut tosin kuulla mitään, mutta kavionkopse luultavasti oli tukahduttanut hänen heikot huutonsa.

Taasen huusin korkealla äänellä ja taasen mainitsin hänen nimeänsä.

Varmaankin kuulin vastauksen! Varmaankin nosti hän päätänsä hevosen kaulasta! Niin se oli... en voinut erehtyä.

-- Taivaan kiitos, hän elää!

Tuskin olin lausunut tämän kiitoksen, kun tunsin hevoseni vaipuvan altani ikäänkuin maan alle. Syöksyin satulasta suin päin maahan. Hevoseni oli astunut murmelieläimen kuoppaan, ja tämä harha-askel heitti sen kiivaasti maahan.

Minua ei kaatuminen huumannut eikä hämmästyttänyt; heti olin jälleen jaloillani sekä satulassa.

Mutta kun taas rupesin kannustamaan ratsua raviin, oli tuo valkoinen hevonen näkymättömissä.

XXI.

Eksyksissä.

Olin suutuksissani, epätoivoissani, mutta en hämmästyneenä. Tällä kertaa ei hevosen katoaminen ollut ollenkaan salaperäistä; lähellä oleva viidakko teki seikan luonnolliseksi. Vaikk'en enää valkoista ratsua nähnytkään, oli se vielä kuuluvissa. Sen kavionkopse kumisi kovalla kentällä, joku varissut oksa ritisi, taipuneet oksat kahisivat, kaikki tämä tuli korviini ja johdatti minua. Malttamatta noudattaa jälkiä, laukkuutin viidakkoon juuri sitä kohti, mistä kuulin äänen. En pysähtynyt hakemaan polkua, vaan ratsastin suoraan sitä kohti, mistä jytinä kuului.

Joko mennen kaulaan asti ulottuvien pensaiden läpi, tahi hypäten niiden yli, raivasi rohkea ratsuni itsellensä tietä; mutta emmepä olleet pitkälle päässeet, ennenkuin huomasin menetteleväni ajattelemattomasta: minun olisi ollut pysyminen jäljillä.

Ei kuulunut enää yhtään ääntä, minkä mukaan olisin ohjannut kulkuani. Oman hevoseni noissa ritisevissä akasia-pensaissa aikaansaama ääni tukahdutti kaikki muut kuulokalvoon tulleet havainnot. Ainoastansa milloin pysäytin hevoseni, voin jälleen kuulla valkoisen oriin tunkevan viidakon läpi, mutta nyt kuului ääni heikosti sekä etäältä.

Taasen kannustin hevostani sokeasti, mutta enpä ollut ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin tuo onneton epävarmuus taasen pakotti minut pysähtymään.

Tällä kertaa en kuullut mitään, enpä oksien risahdustakaan. Hevonen oli joko pysähtynyt, tahi mikä oli luultavampaa, oli päässyt niin pitkältä edelle, etten enää voinut kuulla sen kavion kopsetta.

Puoleksi suuttuneena itseeni ja liian kiihoittuneena tyynesti asemaani miettiäkseni, haavoitin hevoseni kupeita ja laukkasin kuin hullu viidakon läpi.

Ratsastin kauan, ennenkuin pidätin hevostani jälleen epätoivoisesti kuunnellakseni, kuuluisiko mitään takaa-ajettavastani.

Ei ääntäkään. Äänettömyys, kuolon hiljaisuus vallitsi ympärilläni olevassa metsässä; ei lintuakaan liikkunut puun oksalla. Tunsin itseäni kohtaan inhoa ja syytin itseäni varomattomuudesta. Olisinhan mielettömättä kiivaudettani vieläkin voinut olla hevosen jäljillä ja kentiesi nähnytkin pakenijan. Olisin voinut varmasti noudattaa sen jälkiä. Nyt se oli poissa, tietämättäni, mihin se oli joutunut... Kadotettu... sen jäljetkin olivat kadotetut... kaikki oli hukassa.

Löytääkseni uudelleen sen jäljet ratsastin umpimähkään moniin suuntiin viidakon läpi milloin minnekin, vaan aina turhaan. En voinut huomata kavion jälkiä enkä taitettuja oksiakaan. Lähin ajatukseni oli palata avonaiselle aavikolle ja alkaa jälkien etsintä siltä kohdalta, jossa hevonen oli mennyt viidakkoon. Tämä oli selvästi viisain, jopa parhain keino.

Käänsin hevoseni aavikolle -- tahi oikeammin siihen suuntaan, missä sen luulin olevan; sillä tästäkin olin tullut epävarmaksi.

Vasta kun olin ratsastanut puoli tuntia aukeiden paikkojen ja pensastojen läpi... vasta kun olin ratsastanut milt'ei kaksi sen vertaa vastakkaiseen suuntaan, milloin oikeaan, milloin vasempaan, pysäytin läähättävän heponi, annoin ohjasten pudota sen kaulalle ja istuin kumarassa satulassa, siinä varmassa luulossa, että olin hukassa.

Vihdoin tempauduin irti siitä horrostilasta, joka minut oli vallannut, ja pakotin jälleen hevostani pensaiden läpi. Minulla oli hämärä käsitys, että päästäkseni jälleen aavikolle, oli minun ratsastettava itäänpäin. Mutta miten saada selkoa idästä ja lännestä? Viidakossa oli kaikki yhdennäköistä, ja sama oli taivaankin laita. Ei näkynyt aurinkoakaan, joka olisi voinut minulle ilmansuunnat näyttää.

En osannut miettiä parempaa menettelytapaa kuin antautua hevoseni johdettavaksi. Useammasti kuin kerran olen eksyttyäni taajassa metsässä tahi aavikolla luottanut sen vaistoon; monta kertaa on se päästänyt minut pulasta. Laskin ohjakset ja annoin sen mennä menojansa.

Olin huutanut niin paljon kuin kurkusta pääsi, toivoen voivani herättää toverieni huomiota, mutta minkäänlainen vastaus ei keskeyttänyt äänettömyyttä ympärilläni. Vielä voin kuitenkin toivoa niiden minua kuulevan. Tiesin, etteivät toverini poikkeaisi suunnastansa, ja vaikka olisikin kulunut aikaa siitä kun tulin viidakkoon, tulisivat he varmaankin perässäni.

Sentähden huutelin yhä uudelleen ja ammuskelin revolverillani; mutta eivät laukaukset eivätkä huudot auttaneet. Luultavasti he olivat vielä liian kaukana kuullaksensa pamahdusta.

Taasen ammuin usean laukauksen, mutta, kuten ennenkin, kaiku oli ainoa vastaajani. Ehk'eivät he olleetkaan minua seuranneet? Kentiesi he olivat jatkaneet hevosen jälkien seuraamista, ja se oli vienyt heidät kauaksi pois pamauksen kuuluvilta! Tahi ehk'eivät he olleet vielä ehtineet viidakkoonkaan?

Näitä pohtiessani herätti äkkiä huomiotani lintujen kirkuna kappaleen matkaa minusta. Tunsin närhin pahan äänen, johon sekaantui punaisen kardinaalilinnun mongerrusta.

Äänestä voin huomata lintujen olevan suutuksissa jonkin vihollisen läsnäolosta. Kentiesi ne puolustivat pesäänsä mustalta käärmeeltä tahi kalkkarokäärmeeltä.

Tahi voisikohan siellä olla valkoinen hevonen, samoin kuin minäkin harhailemassa vielä viidakossa?

Olin laskeutunut läähättävän hevoseni selästä antaakseni sen levätä, mutta nyt minä jälleen hyppäsin satulaan voidakseni paremmin nähdä; lintujen kirkumisen opastamana tulin paikalle pian.

Vähän matkan päässä näin sekä närhiä että kardinaalilintuja, selvästi rauhattomina jonkin maassa heidän allansa olevan esineen johdosta. Samalla kertaa kuulin ihmeellisiä ääniä, jotka voittivat lintujen kirkunan, mutta en osannut selittää niiden syytä. Rohkeuteni lannistui, sillä ymmärsin nyt, ettei kysymyksessä voinut olla toverini eikä valkoinen hevonenkaan.

Päästyäni lähelle sain nähdä omituisen kohtauksen, taistelun punaisen kuguarin ja javalijoukon välillä.

Nuo raivoisat pienet karjut olivat saartamaisillaan kuguarin, joka hurjasti taisteli niiden keskellä. Monta niistä makasi maassa tainnuksissa tahi kuolleena, pedon voimallisten käpälien tappamina; mutta toiset, jotka eivät laisinkaan olleet tästä säikähtäneet, olivat täydellisesti saartaneet vihollisensa, syöksivät sitä vastaan kita avoinna, ja haavoittivat sitä terävillä, kiiltävillä torahampaillansa. Kohtaus herätti metsästäjävaistoni: silmänräpäyksessä olin ottanut pyssyn olaltani ja vienyt sen silmälleni. Enpä epäillyt, mihin tähtäisin: laukasin, lähetin luodin kuguarin pään läpi ja kaasin pedon sen ahdistajain keskelle.

Eipä ollut kulunut kolmea sekuntiakaan, ennenkuin sain katua, että olin valinnut pedon uhrikseni. Minun olisi pitänyt jättää kuguari rauhaan ja olla kokonansa ampumatta tahi tähdätä sitten sen piikkisian kaltaisiin vihollisiin; sillä tuskin se oli tullut taisteluun kykenemättömäksi, ennenkuin sen kiusanhenget rupesivat käymään minun kimppuuni ja saarsivat minut sekä hevoseni samalla hirveällä raivolla, jota äsken olivat kuguariakin vastaan näyttäneet.

Minulla ei ollut mitään keinoa noiden kiittämättömien eläinten torjumiseksi. Ne eivät antaneet minulle aikaa ladata pyssyäni uudestaan, vaan tekivät hyökkäyksensä niin äkkiä että kumpikin revolverini olivat pian tyhjät. Hevoseni, joka säikähti tuota äkillistä hyökkäystä, temmelsi korskuen ja potkien tantereella; mutta mihin se kääntyikin, aina oli sen kintereillä parikymmentä noita raivoisia eläimiä, jotka hyppivät sen kupeille ja viilsivät sen kylkiä kauheilla torahampaillansa. Onneksi voin pysyä satulassa; jos olisin pudonnut siitä tällä hetkellä, olisi minut varmaankin revitty kappaleiksi.

Ei ollut mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin paeta, ja kannustaen hevostani annoin sille höllät ohjat. Mutta tämän taajan pensaston läpi saattoivat javaalit juosta yhtä nopeaan kuin hevosenikin, niin että päästyäni noin sata askelta huomasin koko lauman yhä olevan perässäni, käyden yhtä rajusti kuin ennenkin hevoseni kimppuun.

Seikkailu olisi voinut loppua sangen pahasti. Mutta siinä silmänräpäyksessä kuulin ääniä ja näin ratsastajia tunkeutuvan metsän läpi. Ne olivat Zuackenboss, de Blanc ja muut soturit.

Heidän revolverinsa olivat pian saaneet javalilauman harvenemaan, jolloin jälelle jääneet kirkuen pakenivat pensastoon.

XXII.

Sotajalalla.

Metsästäjä-ystäväni eivät olleet pelastajieni joukossa. Missähän he olivat?

Tähän kysymykseen saatu vastaus todisti, minkä jo olin arvannutkin: Rube ja Garey olivat seuranneet juoksijan jälkiä ja jättäneet minun etsimiseni sotamiehille.

Kaiketi he olivat jo kaukana; enemmän kuin tunti oli kulunut siitä kun toverini olivat heistä eronneet. Polkuni, joka kulki sikin sokin, oli tuottanut tovereilleni monta ikävää viivytystä.

Mutta he eivät olleet ratsastaneet päättömästi kuten minä, vaan toivoivat löytävänsä tien takaisin. Koska oli mahdotonta tietää, mihin suuntaan Rube ja Garey olivat menneet, palasimme aavikolle, ja sinne päästyämme tunkeusimme viivyttelemättä jälleen viidakkoon, mutta tällä kertaa noiden kummankin pyydystäjän jäljille.

Jäljillä pysyminen ei ollut laisinkaan vaikeata, sillä metsästäjät olivat viittoneet meille tien. Useimmissa tapauksissa antoivat kolmen hevosen jäljet kylläksi selvää johtoa; mutta olipa sellaisiakin alueita, joissa maa oli kivistä, ja tuossa kuivassa, auringon polttamassa nurmikossa ei kengässäkään oleva jalka jättänyt minkäänlaista jälkeä. Näillä paikoin oli taitettu, nuokkuva akasiapuun oksa, jonkun aloen koukistunut varsi, tahi jonkun kaktuskasvin haljenneet lehdet, selviä, eksyttämättömiä merkkejä, ja niiden johdolla me ratsastimme eteenpäin rivakasti.

Koska me tietysti kuljimme nopeammin kuin Rubelle ja Gareylle oli mahdollista, toivoin jännityksellä, että saavuttaisimme heidät pian. Varmaankin olisi heillä tiedossa jotakin uutta, koska olivat olleet meidän edellämme niin kauvan. Varmaankin olivat he nyt saaneet juoksijan näkyviinsä... kentiesi kiinnikin? Oi, iloinen odotus!

Vai saisikohan heiltä tiedon, että hevonen riensi eteenpäin, --... että se oli uinut jonkun kuohuvan virran poikki tahi syössyt johonkin rotkoon, johonkin pimeään kuiluun.

Vaikka kiirehdinkin oppaitteni jäljessä, oli kuitenkin sellaisiakin silmänräpäyksiä, jolloin pelkäsin heidän kertomisiansa.

Olimme jo kulkeneet useita peninkulmia pensaston läpi, ja kaikki osoitti, että se loppuisi pian. Aivan varmaan eivät nuo molemmat jälkien etsijät voineet olla meistä kaukana; huutelimme aikaväliin lujasti ratsastaessamme eteenpäin.

-- Halloo! kuului vihdoin nuorempi pyydystäjä vastaavan karkealla äänellään.

Me riensimme ääntä kohden, ja huomasimme pian molemmat metsästäjät, mutta -- ainoastansa heidät.

He olivat pysähtyneet pienelle, avonaiselle paikalle aavikon laitaan. Mikähän oli voinut keskeyttää heidän takaa-ajonsa? Tutkin levottomana heidän kasvojansa. Luulin niissä näkeväni synkkää epätoivoa. Mitähän olikaan tapahtunut?

Vastaus oli yhtä lyhyt kuin tärkeäkin:

Intiaaneja oli ajamassa takaa valkoista hevosta!

Kysymykseeni, miten he sen olivat huomanneet, sain tietää, että he, päästyänsä viidakosta kappaleen matkaa avonaiselle kentälle olivat tavanneet intiaanein hevosten jälkiä, kuten puhvelinnahalla peitettyjen kavioiden merkit selvään osoittivat. Jäljet ilmaisivat ratsastajien luvun noin neljäksikymmeneksi, ja koska ne seurasivat valkoista hevosta, olivat pyydystäjät tehneet sellaisen johtopäätöksen, että intiaanit olivat sen huomanneet ja ajoivat nyt sitä takaa. Niin pian kuin jälkien etsijät olivat tulleet tästä vakuutetuiksi, olivat he kääntyneet takaisin, antamaan meille tietoa tuosta tärkeästä uutisesta ja meidän kanssamme neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.

Lyhyen neuvottelun jälkeen tulimme siihen päätökseen, että viipymättä seuraisimme intiaaneja, vaarinottaen kaiken sen varovaisuuden, jota asianhaarat vaativat.

Me läksimme siis jälleen ratsastamaan pyydystäjien johdolla. Pian olimme tuolla avonaisella kentällä ja sillä paikalla, jossa Rube ja Garey olivat huomanneet intiaanein hevosten jäljet. Ratsastettuamme vieläkin tuhannen askelta, yhtyivät jäljet, jotka tähän asti olivat olleet hajallaan, samaan suuntaan, ikäänkuin intiaanit olisivat ratsastaneet järjestettynä joukkona, useampi mies rinnakkain.

Kun pyydystäjät olivat seuranneet näitä uusia jälkiä noin sata askelta, pidättivät he verkalleen hevosensa, laskeutuivat satulasta ja alkoivat tarkkaan tutkia jälkiä. Me muut pysähdyimme kappaleen matkaa heidän taaksensa ja katselimme heidän menettelyänsä, heitä häiritsemättä.

Hetken perästä hypähti Rube pystyyn ja lausui:

-- Älä vaivaa enää itseäsi, Bill! Niinhän se on kuin luulinkin; ne ovat saaneet sen kiinni, niin totta kuin elän!

Ei se ollut tuo varma ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, joka sai minut uskomaan niiden totuuden. Olisinpa ilman niitäkin ollut tästä asiasta vakuutettu, sillä en ollut itsekään aivan kokematon siinä taidossa, jossa toverini pyydystäjät olivat mestareja. Olinhan huomannut hevosten jälkien äkkiä rupeavan yhtymään; olin huomannut myöskin elukoiden yhdyttyänsä jatkaneen matkaansa käyden. Minun tarvitsi ainoastansa nähdä juoksijan kavion jälki muiden joukossa, tietääkseni, ettei se enää juossut vapaana... että se oli vangittu. Tämän olivat jälkien etsijätkin huomanneet, ja tästä ymmärsimme että intiaanit olivat sen vanginneet.

Tämä herätti minussa joukon uusia ajatuksia, joihin sekaantui mitä ristiriitaisimpia tunteita.

Ensimäinen oli ilon tunne. Juoksija oli otettu kiinni, ja sen olivat ihmisolennot tehneet. Intiaanit olivat ihmisiä, ja heillä oli inhimillinen sydän. Vaikkapa Isolinan kasvot muistuttaisivatkin heitä kelta-ihoisista, heidän vihollisistansa, oli hän kuitenkin nainen ja suuressa ahdingossa. Mitä syytä voisi heillä, asiain näin ollessa, olla vihollisuuksiin häntä kohtaan?

Tähän suuntaan kävivät ensimäiset mietteeni, mutta pian saivat ne toisellaisen suunnan. En voinut olla ajattelematta näiden villien luonnetta, joiden käsiin hän oli joutunut. Varmaankin olivat he jotakin komanhi- tahi lipanijoukkoa, jotka usein tekivät ryöstöretkiä tähän seutuun. Tunsin varsin hyvin näiden puna-ihoisten miesten luonteen: muistot niistä monista seikkailuista, joita olin kokenut heidän tähtensä, ne monet kertomukset, joita heistä olin kuullut, valaisivat minulle kylliksi aavikkojen valtiaitten hillitöntä kevytmielisyyttä.

Enpä viivytellyt kauan, vaan taas riensimme eteenpäin. Meidän kiireeseemme oli toinenkin syy: me kärsimme ääretöntä janoa ja suorastansa himoitsimme vettä. Tämä ruumiillinen kärsimys pakotti meitä ratsastamaan eteenpäin, niin pian kuin väsyneet hevosemme suinkin jaksoivat. Vihdoinkin huomasimme puuvillapensaston erään aavikkovirran reunalla.

Sekä miehet että hevoset päästivät ilon ääniä, nähdessänsä tuon välkkyvän virran. Miehet nelistivät rannalle, laskeusivat satulasta ja syöksyivät vaaraansa muistamatta veteen. Toiset hörppivät tuota kristallikukasta nestettä kourillaan; toiset, ahnaammat, kastoivat kasvonsa virtaan ja joivat hevosen tavoin.

Huomasin pyydystäjäin olevan muita huolellisempia. Ennen juomaan menemistänsä katsoivat he kumpikin vaistomaisen varovaisesti pitkin rantoja ja metsään päin.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mihin olin pysähtynyt, huomasin kahlauspaikan, johon monet eläimet olivat tallanneet täydellisen polun. Ruben silmät olivat kiintyneet siihen, ja minä näin niiden kiiluvan oudosta liikutuksesta.

-- Niinpä oli kun ajattelinkin! huudahti hän; -- nämä ovat niiden jälkiä... sotapolku, taivaan nimessä!

Kentiesi lukija ihmettelee, mitä pyydystäjä tarkoitti sotapolulla. Intiaanein alueelta johtaa meksikolaisten puolelle joukko isoja polkuja, jotka ovat satojen peninkulmain pituisia. Ne kulkevat pitkin virtojen rantoja tahi risteilevät äärettömiä erämaita, joissa vettä tapaa ainoastansa pitkien välimatkain päässä. Ne ovat muulien, hevosien ja sotavankien polkemia. Siellä täällä on niillä valkoisenaan luita -- miesten, naisten ja eläinten, jotka ovat tiellä menehtyneet. Kummallisia polkuja! Mitä ne ovat ja ketkä niitä ovat tehneet? Keitä kulkee näillä teillä, jotka johtavat tuon aution, karsaan erämaan läpi?

Intiaaneja. Ne ovat komanhien ja lipanein teitä, jotka heidän soturinsa ovat polkeneet "meksikolaisten kuussa", joksi nämä rosvot pilallansa sanovat sitä vuoden aikaa, jolloin puhvelit siirtyvät pohjoiseen, ja jolloin heidän säännölliset retkensä Meksikoon alkavat.

Tällaista polkua katseli metsästäjä nyt, huudahtaen samassa:

-- Sotapolku, taivaan nimessä!

Tuskinpa maltoin sammuttaa janoani, vaan vein hevoseni virran poikki ja aloin tutkia vastakkaisella rannalla olevia jälkiä. Uskolliset metsästäjät olivat rinnallani: eipä ollut pelkoa niiden jäämisestä. Se oli todellakin sotapolku. Siinä ei ollut koiran eikä laahaavan telttaseipäänkään jälkeä. Jos siinä olisi ollut leiriä muuttava, rauhallinen intiaanijoukko, olisivat nämä tuntomerkit olleet näkyvissä. Sitäpaitsi olisi siinä ollut intiaaninaisten -- squawien -- jälkiä, sillä komanhi-tyrannin orjavaimon täytyy jalkaisin kulkea aavikon poikki, kantaen taakkoja kuin hevostenkin, jotka hänen kantapäillänsä seuraavat.

Mutta vaikk'ei yhtään intiaaninaisen jälkeä näkynyt, näkyi kuitenkin kymmenittäin naisten jälkiä selvästi rannan liejuun painettuina. Nämä pienet jäljet, jotka tuskin olivat korttelia pitempiä ja saveen painuneita, eivät voineet olla intiaaninaisen. Niissä ei ollut tuota leveätä kantapäiden ja sisäänpäin kääntyneiden varpaiden väliä. Ei, nämä pienet jalat olivat sen kansan naisten, joilla on kaikkein kauniimmat ja pienimmät jalat, Meksikon naisten.

-- Vankeja! huudahdimme, niin pian kuin ne huomasimme.

-- Ah, ihmisparkoja! lausui Rube surkutellen; ne kirotut neekerit ovat pakottaneet heidät käymään, vaikka heillä on ollut yllin kyllin joutilaita hevosiakin. Minun tulee sääli noita tyttöparkoja! Minkälaiseen seuraan he ovat joutuneetkaan! Uh!

Rube ei huomannut, miten raskailta hänen sanansa tuntuivat sydämelleni.

Siinä näkyi useamman kuin sadan hevosen jäljet ja yhtä monen muulin. Muutamat kumpaisistakin olivat olleet rautakengässä, mutta tästä kaikesta tiesimme niiden olleen saalista, ja että intiaanit niillä ratsastivat tahi niitä ohjasivat.

Selvästi olivat intiaanit nyt paluumatkalla. Niillä oli saaliskuormat, ja ne ajoivat edellänsä tahi pakottivat kulkemaan perässänsä joukon vankeja, hevosia ja aaseja, naisia, jopa lapsiakin, sillä me näimme siellä lastenkin jälkiä.

Eräs vanha, kulunut kurpponen, jonka löysimme ja jossa oli kantapäähän kiinnitetty nahkatupsu, osoitti sitäpaitsi, että sen omistaja oli komanhein heimoa.

Hevoset, joita olimme aavikon poikki seuranneet, olivat sen joukkion, joka oli vanginnut juoksijan. Kahlauspaikassa he olivat yhtyneet pääjoukkoon, johon olivat tuoneet saaliinsa ja vankinsa. Tästä alkaen olivat he kulkeneet yhdessä.

Nämä tiedot saimme sotapolusta, ja täynnä kalvavata levottomuutta lemmittyni kohtalosta nousin viipymättä jälleen hevoseni selkään sekä ratsastin miesteni seuraamana jälkiä eteenpäin.

XXIII.

Tietoja.

Jälkienetsijäin tarkkuutta ei enää tarvittu. Sotapolkua voi nyt seurata yhtä helposti kuin maantietä: sokeakin olisi voinut pysyä niin oivallisesti tallatulla tiellä.

Nopeutemme riippui hevostemme kestäväisyydestä. Mutta voi, niiden voimat oli milt'ei tyhjennetty. Kaksi päivää ja yhden yön olivat ne olleet satuloittuina, ja ainoastansa muutaman tunnin olivat ne saaneet itseänsä virvoittaa ruoalla ja levolla: ne eivät voineet enää kauan kestää. Toinen toisensa perästä alkoi hiljentää vauhtia, kunnes useimmat jäivät horjuvin askelin pitkiä matkoja jäljelle. Luontoa vastaan taisteleminen oli mahdotonta. Miehet olivat yhä halukkaita seuraamaan, vaikka olivatkin hirveästi väsyksissä, mutta heidän hevosensa olivat kokonaan mahdottomia: ei ruoska eikä kannuksetkaan voineet niitä pakottaa eteenpäin. Ainoastaan oma, verraton ratsuni olisi voinut matkaa jatkaa. Yksinäni olisin voinut ratsastaa eteenpäin, mutta se olisi ollut mieletöntä. Mitäpä minä yksinäni olisin aikaan saanut?

Sitäpaitsi läheni yö nopeasti. Hämärä oli jo käsissä, ja tämä sekä pienen virran näkeminen sai minut tekemään ratkaisevan päätöksen. Vastenmielisesti laskeusin satulasta, jätin hevoseni syömään ja istuin maahan.

Toverini tavottivat minut, panivat vaiti hevosensa liekaan ja sijoittuivat ympärilleni. Toinen toisensa perään oikaisihen nurmelle, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki nukkuneet.

Minä yksin en voinut nukkua. Kuumeentapainen ahdistus oli vallannut mieleni; hirveät ajatukset karkoittivat minulta unen. Vaikka silmiäni kirveli pitkästä valvomisesta, en voinut kuitenkaan saada unta enkä lepoa. Nousin ja aloin kuljeksia ympäri, huolimatta missä olin; astuskelin nukkuvien toverieni yli, kävelin hevosten joukossa sekä kiertelin edestakasin virran rannalla.

Jälleen menin virran rannalle, otin vettä kourallani, ja join ja valelin useamman kerran ohimottani. Tuo viileä neste virvoitti sekä tuntui lieventävän hermojani ja mieltäni.